XVII
Pitkäisen tulena, joka taivaat halki vetää ja iankaikkisuuden portit hetkiseksi raottaa, joka Herran äänenä ilman rajan täyttää ja ihmislapselle hänen pienuutensa julki tuo, joka leimahtaen iskee alas ja tuhoo kaiken tiellään, sellaisena näkivät kaikki Turun kaupungin nuoret tapauksen, joka kaksi rakastavaista riisti toisistaan.
Mutta kuten lavea luomakunta ukkosilman jälkeen voimakkaasti hengittää, maa sykkii hedelmöitymistään jouduttaen, niin kaikki tunsivat jotain suurta sielussaan välähtelevän. Ja nauru, tuo elämän kaunein lahja, se helähteli entistä kirkkaammin. Ja jokainen uskalsi taas iloita, uskalsi tunteensa päästää vapaaksi, uskalsi unelmoida, uskalsi etsiä onneaan, uskalsi tarttua siihen, uskalsi rakastaa ja uskalsi elää sitä lyhyen lyhyttä hetkeä, jota ihmiselämäksi sanotaan, ehjästi ja kokonaisesti.
Barbaran ja Gabrielin tunne tyyntyi, varmistui, ja pienet riitaisuudet heidän välillään sammuivat. He iloitsivat toisistaan, ja jokainen uusi päivä toi uutta rikkautta, uutta onnea.
Matthias Mathesius asusti linnassa. Harvoin hän ketään puhutteli, mutta entistään rauhallisemmalta hän näytti. Ennen mätäkuun alkua, jolloin yliopisto suljettiin kuukaudeksi, suoritti hän papin tutkinnon ja läksi Naantaliin, jossa Stodius antoi hänen sijaisenaan saarnata. Ja pian kulki kertomus Turkuun nuoren papin voimakkaista saarnoista, mutta Stodius, joka, enemmän kuin voimaa, etsi rakkautta elämästä, hän sai tiedon niistä teoista, niistä lohduttavista sanoista, joilla Matthias oli osannut nostaa matkalla uupuneen ihmislapsen jälleen pystyyn ja taluttaa taivalta eteenpäin.
* * * * *
Pohjalaisten ahkera kapakoissakäynti väheni, mutta ei halun, vaan varojen puutteessa. Velkaa oli karttunut asuinpaikkaan ja kapakkaan, ja jotenkinhan ne oli suoritettava, sillä muuten krouvari voi ilmiantaa syylliset konsistoriumille, joka silloin voi pidättää ylioppilaat kaupungissa päästämättä heitä käymään kotipitäjissään, joista aina voi runsaasti koota avustusta ruokavarojen ja rahojenkin muodossa.
Niin he nyt istuskelivat yhdessä Lauri Matilaisen tuvassa miettien pääsyä tästä pälkähästä.
— Kummallista on, sanoi Ringius, tässä matoisessa maailmassa se, että jos rehellisesti aikoo eteenpäin päästä, aina tuon tuostakin tulee varkautta ajatelleeksi.
— Jos isä meillä olisi kauppias tai joku muu vääryydentekijä, sanoi Josephus Mathesius, niin eihän muuta kuin menisi vanhan Petter Thorwöstin luo, tuon raharuhtinaan, ja nostaisi maailman kilisevää hyvyyttä isänsä laskuun. Mutta kun meidän isällämme on useampia lapsia kuin talareita, niin istu ja ime sormiasi.
— Minä olen aina sitä ihmetellyt, sanoi Sundelius, kuinka ne rahat lisääntyvät heti, kun ne pannaan keskenään liikkeeseen. Lisääntyväthän ne ihmisetkin, mutta siitä ei ole suinkaan iloa, kuten rahoista on.
Kun he olivat tuumiskelleet kaikki rehelliset ja luvalliset keinot ja kaikki ne havainneet aivan mahdottomiksi, laskivat he kirjansa yhteen ja huomasivat niidenkin lukumäärän kauppatavarana ylen pieniksi.
— Voisihan kuitenkin koettaa. Pantataan viisaus, sanoi Johannes
Mathesius.
— Luuletko sinä, vastasi Ringius, että krouvari enää kirjoista huolii? Hänellä on jo ennestään niin suuri varasto, että ei professorillakaan vertaista. Sitäpaitsi, kun paksuimmat jo hänelle on viety, niin ei hän ohukaisempia otakaan.
— Minä sain kaksi talaria velastani vähennetyksi, sanoi Petrus
Pictorius.
— Millä konstilla? kysyivät toiset.
— Puhumalla.
— Älä hölötä, vastasi Sundelius, minä olen puhunut Merthenille kerran kaksi tuntia yhteen painoon, eikä se auttanut.
— Niin, mutta minä opetin häntä, vastasi Pictorius.
— Mitä sinä hänelle opetit; väärää yhteenlaskuako? kysyi Sundelius.
— Sen hän osaa opettamattakin, selitti Pictorius. Viisautta minä hänelle opetin. Katsokaahan, Merthen tahtoisi olla ylhäinen ja mielisi itselleen sukupuun ja sukutaulun, kuten aatelisillakin on. Hän ilmaisi sen minulle kerran, kun muuan ruotsalainen oli nimittänyt häntä "itsestään siinneeksi sikiöksi". Minä lohdutin häntä hänen murheessansa ja lupasin tehdä hänelle taulun, joka näyttää hänen syntymänsä juuret aina hamaan Aatamiin asti. Te tiedätte, kuten historia opettaa, että Noakin poika Magog se tuli tänne pohjoiseen ja perusti suuren valtakunnan, joka sisällään piti Ruotsinmaan ja Suomen ja vallitsi koko Itämeren. Raamatusta sain kaikki esi-isät Magogiin asti, ja pianhan siitä sitten laitteli yhtä ja toista, pani naisia väliin, kun ei miehistä tietänyt, ja niin pääsin vihdoin Mertheneihin. Olisittepa ukon silmät nähneet, kun hän tuon pitkän luettelon sai! Ilonkyynelet tihkuivat niistä ja valuivat pitkin nenää. Herranen aika, Aatamin poikia siis minäkin olen! huusi hän. Hän sanoi tästä ilosta aikovansa lahjoittaa tuomiokirkolle positiivin eli urut, koska Aatami sellaisilla kuului ylistäneen Herraa paratiisin yrttitarhassa. Minulta hän helpotti kaksi talaria velastani, ei enempää. Lupasin laittaa niin, että hänellä olisi kuninkaallista verta, jos hän antaisi koko ryyppylaskuni anteeksi, mutta hän sanoi, että Aatami on enemmän kuin kaikki kuninkaat yhteensä.
— Tuo temppu luonnistui kerran, mutta ei kahdesti, sanoi Ringius. Ei tässä muu auttane nyt kuin se, että yksi meistä myydään.
— Kukahan sinutkin ruipelon ostaisi, sanoi Sundelius.
— Jollei minua, niin sinut, mäskitynnyri, vastasi Ringius. Minä olen niin tuumaillut, että yksi meistä nai jonkun rikkaan ämmän ja maksaa toveriensa velat.
— Tuuma on oivallinen, sanoi Sundelius. Mutta mistä saamme sellaisen ämmän? Se on toinen kysymys.
— Otamme Lauri Palikan lesken, vastasi Ringius. Sillä on talo Aningaisten puolella Dirikkalankadun varrella. Hän on varmasti äveriäs ja varmasti leski, sillä hänen miehensä kuoli humalaan kuusi vuotta sitten.
— Etkö nyt olisi voinut parempaa hakea! huusi Pictorius. Sehän ämmä on niin ruma, että se tuskin helvettiinkään kelpaa, ja sitten se ontuu ja on tukkikuuro.
— Ja juo, lisäsi Ringius. Kyllä minä tiedän, ettei siinä enää paljoa naisesta ole jäljellä, mutta kyllä sen ainakin pappi vielä sellaiseksi tuntee. Sen ainakin mies saa omakseen, sen minä tiedän, sillä hän on jo ollut siksi kauan leskenä, että sen on jo miestä ikävä.
— Kun sinä noin olet asian järjestänyt, sanoi Sundelius, niin kuka tässä on oleva tuon hahmon ylkä?
— Sen määrätköön arpa, sanoi Ringius, jotta ei miesten välillä riitaa synny kaunottaresta.
— Samapa se, sanoi Sundelius. Ennen sitä on naimisissa vaikka pirun muorin kanssa kuin ainaisessa rahapulassa. Heitetään arpaa sitten. Suomen kansa on rohkea kansa!
Ja niin sitä arpaa heitettiin, ja arpa lankesi Pictoriukseen.
— Minäkö se sitten tässä se teuras olen? sanoi hän. Samapa se. Ei tämä mies pelkää. Ja kerranhan se ämmäkin kuolee ja mies on taas vapaa ja leski. Ja kun ne leskimiehet ovat sitä parasta naimatavaraa, niin taitaapa tässä onnen pyörä heilahtaa minulle vielä hyvinkin päin. Mutta kiirettä on pidettävä, sillä lukukausi on kohta lopulla, ja ämmältä on rahoja kiristettävä.
— Minä tunnen ämmän, sanoi Ringius, sillä olen hänen rihkamakaupassaan toisinaan käynyt, ja hyvä tuttu olenkin, koska kerran nappasin parisen kanaakin hänen pihamaaltaan. Minä menen valmistamaan ämmää. Tänään on lauantai, ja hän kauppansa sulkee iltahämärässä. Minä menen hänen puheilleen ja huomisaamuna vien sinut sinne.
— Onhan tässä vielä siis armonaikaa annettu, sanoi Pictorius. Joisin nyt itseni niin humalaan, että tankona olisi mies, jos olisi millä joisi. Katkera se kalkki on, jos se selvin päin on tyhjennettävä.
— Juo sitten aamulla yhdessä kultasi kanssa, sanoi Ringius, silloin näet kultasi koreana ja osaat rakkaudesta haastella.
— Eihän minun toki sitä täydy tehdä, sanoi Pictorius; se olisi voiteen haaskausta.
— Luuletko sinä muuten rahoja saavasi? vastasi Ringius. Jota vanhempi ja jota julmempi muodoltaan, sitä vimmatumpi on nainen koreille sanoille. Ja kullallensahan se sammakkokin ojassa kurnuttaa. Kyllä sinä osaat, kun ensin alkuun pääset. Alku se rakkaudessakin pahin on, se loppu menee sitten hirveätä himphamppua. Minulla oli keväällä sellainen pieni rakkaudenpöyristys, minullakin. Minä laittelin siiloin runojakin. Minä korjailen hiukan yhtä ja luen sen sinun puolestasi ämmälle. Se tasoittaa aina tietä. Ja koska tässä meidän yhteiset etumme kysymykseen tulevat, niin täytyyhän jokaisen meistä voimiensa mukaan ponnistaa.
Ringius etsi paperia ja kynää, kirjoitti runon ja toverien onnentoivotukset eväinä meni Palikan lesken asunnolle.
Kun hän oven avasi peräkamariin, niin istui Palikan leskimuori, Kristiina, pöydän ääressä suuren oluttuopin takana, jonka hän vieraan astuessa sisään kätki penkille viereensä.
— Onko se kuka? kysyi Kristiina.
— Magnus Ringius minä olen, huusi Ringius.
— Puotiinko olisi asiaa? Se on jo kiinni. Tulkaa maanantaina.
— Ei minulla kaupanteko ole kysymyksessä, vaan paljon tärkeämmät asiat.
— Tulkaa toiste, en minä nyt jaksa. Minä olen hiukan kipeä. Olin juuri troppia ottamassa.
Ja Kristiina nosti oluttuopin pöydälle ja otti aika kulauksen.
— Sitten on tykönne tulemiseni paras lääke kaikille kivuille, sanoi
Ringius.
— Mitä troppia te sitten tuotte?
— Rakkautta.
— Mitä se oli?
— Rakkautta. Sulaa rakkautta.
— Tekö olette kipeitä, vai mitä tämä puhe sisällänsä pitää?
— Minä tulen kosiomiehenä teidän luoksenne.
— Istukaa sitten alas molemmat.
— Mitkä molemmat?
— No, te siinä rinnatusten.
— Minä se täällä yksin olen.
— Vai niin, vai yksin. Kas, minä olen niin kipeä, että näkö on hiukan himmeä. Minä näin niinkuin kaksi siinä vieretysten. Nyt huomaan, että yksin sinä oletkin. Sinä puhuit jotain kosimisesta. Onko se täyttä totta? Minä en kärsi leikkiä, sillä rakkaus on pyhä asia.
— Aivan totta se on.
— Puhutko sinä omasta puolestasi?
— En.
— Kenenkä sitten?
— Erään nuoren herran puolesta.
— Herran? Onko se oikea herra vai onko se vain kisälli? sanoi Kristiina, jonka päästä humalan höyry alkoi haihtua ajatuksen kovan pinnistyksen edessä.
— Herra se on, ylioppilas, ja papin poika, huusi Ringius.
— Sekö se minut tahtoo naida?
— Niin.
— Rahani hän tahtoo, se on vissiä, eikä minua.
— Kyllä hän teitä ajattelee, sen tiedän.
— Mistä sen tiedät?
— Koska hän jo runojakin kirjoittaa teistä.
— Onko sinulla niitä? Minä en usko, ennenkuin kuulen ja näen.
— On minulla yksi. Se on se viimeinen, jonka hän teistä värkkäsi. Hän oli kovin murheellinen, ja senvuoksi minä päätin armahtaa häntä ja tulin tänne.
— Anna se runo tänne.
Kristiina sai paperin.
— Se on kovasti lyhyt, sanoi hän.
— Mutta sitä kauniimpi.
Lue se minulle, sillä minä olen niin kipeä, etten näe oikein hyvästi.
Ja Ringius luki:
Uus Hanna Herraa pelkäväinen,
Uus Abigail uscollinen,
Uus Judith viisas, säästäväinen,
Uus Sara nöyrä, cunnollinen,
Uus Tahea tuo varovain,
Ne niinet saa hän candaa,
Cuin siveä hän ombi ain,
Ja raccautt' muill' andaa.
— Kyllä se kaunis mahtaa olla, koska en minä siitä paljon ymmärrä, sanoi Kristiina. Annahan, kun katselen sitä. Se on kauniisti kirjoitettukin. Onko hän itse kaunis?
— Kuin Herran enkeli.
— Ja nuori?
— Kahdeksantoista.
— Ja siveä? Onko hän siveä? Minä en kärsi juoppoja.
— Hän on niin siveä, ettei hän synnistä tiedä muuta kuin mitä synnintunnustus sanoo.
— Ei se sellainen sitten ikimaailmassa minusta huoli!
— Juuri teitä hän ajattelee.
— Onko hän sitten vähäjärkinen?
— Kyllä hän muulloin on viisain kaikista, mutta nyt on rakkaus tehnyt hänet hiukan höperöksi.
— Ja sellainen ajattelee minua! Kuinka se on mahdollista? Että tämäkin ilon päivä vielä minulle valmistettiin. Onko hän suuri, iso? Pitkä ja komea minä tarkoitin?
— Hän ei ole pitkä.
— Puolipitkäkö?
— Ei juuri sitäkään.
— Ei suinkaan hän ole aivan lyhkäinen?
— Lyhyt hän on, mutta niin kaunis! Ja oikeastaan ne lyhykäiset ovatkin niitä kauniimpia.
— Niin kyllä, mutta kun se minun miesvainajani oli niin pitkä ja paksu. Minä olisin niin tottumaton katselemaan sellaista pientä.
— Kyllä siihen tottuu ajan mittaan.
— Kai, kai, kun koettaa. Mutta minä en ymmärrä, mitä se minusta on löytänyt.
— Se poika ei katso ulkokuoreen.
— Se kai se on.
— Katsokaahan, selitti Ringius, hän on aina sanonut: Viisas vaimo on parempi kuin kaunis vaimo. Kauneus katoo, mutta viisaus kasvaa.
— Ihan kuin minun suustani! huudahti Kristiina.
— Hänen rakkautensa perustuu viisauden kivijalkaan, ja silloin se pystyssä pysyy eikä kaatua romahda.
— Milloinka minä saan hänet nähdä? Kovasti mieleni nyt ikävöitsee häntä, sillä uskon nyt sananne todeksi. Milloinka tuo ylkä tulee?
— Huomenna, vastasi Ringius.
— Mutta ei ennen kuin aamukirkon jälkeen. Täytyyhän minun ensin käydä kirkossa.
— Me tulemme sitten tänne.
— Sano hänelle kuitenkin, sanoi Kristiina, että sisältäpäin minä olen koreampi kuin päältäpäin.
— Kyllä sanon.
— Voi voi, ettei se miesvainajani elänyt tätä ilon päivää nähdäkseen!
Ringius ei saanut päässään selville sitä, miten Kristiina miehensä eläessä olisi saanut tämän asian järjestetyksi.
Kun Ringius ja Pictorius seuraavana päivänä aamukirkon jälkeen kulkivat Dirikkalankatua pitkin Palikan taloon, sanoi Pictorius:
— Tuntuupa kummalliselta ruumiissani, sillä yöllä näin unen, jonka tahdon sinulle kertoa. Minä kuljin ihanalla nurmella ja poimiskelin kukkasia. Eihän ihminen sille mitään mahda, että hän unissaan tyttömäisiä tekoja tekee! Sitten näin samalla niityllä ihanan tyttölapsen. Sekin poimi kukkasia. Miten kaikki kävi, en tiedä, mutta sylitysten olimme. Siinä sitten pussailtiin ja pidettiin kaikenlaista rakkauden peliä, kuten arvelen sellaisissa tapauksissa tehtävän, sillä enhän itse vielä ole sormeni päällä naiseen kajonnut. Mutta opettaahan se luonto unessa kaiken. Juuri kun meillä oli ilo ylimmillään, tempasi minut vanha ämmänrutale viereensä. Ja nyt sen, mikä tuon tytön kanssa oli paratiisin esimakua, saman tuo ämmä teki pirulliseksi piinaksi. Minä pääsin toki viimein karkuun ja mennä livistin kuin vatsanalus olisi ollut täynnä jalkoja. Mutta ämmä kirmasi perästä. Ja niin sitä mentiin sellaista kyytiä kuin unessa yksinään mennä saattaa. Tuli kuilu eteeni, minä sinne ja ämmä jäljestä. Minä putosin ja siihen heräsin. Nyt minä aavistan, millaiseksi oloni kääntyvä on, kun perille päästään.
— Sittenhän et hämmästy, lohdutti Ringius.
Kun Ringius avasi kamarin oven ja Pictorius jo kaukaa näki lesken juhlatamineissaan, niin hän huudahti:
— Se ämmä on jeevelimmän näköinen kuin muistinkaan. Minä menen pois!
— Muista, että arpa määrää! sanoi Ringius tiukasti. Sinä et saa jättää tovereitasi pulaan!
Ja hän lykkäsi Pictoriuksen huoneeseen ja sulki oven visusti jälkeensä. Sitten sanoi hän juhlallisesti korkealla äänellä:
— Ylkä, katso morsiantasi!
Kristiina hymyili ja sanoi:
— Ei herra pelkää! Tulkaa lähemmäksi!
Hän tulla ontui Pictoriuksen luo ja veti hänet penkille viereensä istumaan.
— Istutaan tänne ja ollaan hyvät ystävät!
Hän viittasi Ringiukselle ja sanoi:
— Sinä saat mennä! Kyllä me täällä kahdenkeskenkin asiamme hoidamme.
Pictorius rukoili Ringiusta jäämään eikä häntä vaaran hetkenä ylenantamaan, mutta akka tiuskaisi lopulta, ja Ringius katosi.
Iltapäivään asti saivat toverit odotella Pictoriusta. Lopulta hän tuli.
— No! sanoivat kaikki yhtaikaa.
— Kyllä se oli täysi taksvärkki, sen minä sanon! vakuutti Pictorius.
— Oliko sinulla hauskaa? kysyivät toverit.
— Kuka tässä hauskuudesta puhuu, hyvä kun hengissä pääsin. Mutta sen minä sanon, että pitkälle se veljellinen rakkaus minussa on mennyt, ja Orestes ja Pylades ovat räkänokkia minun rinnallani.
— Kerro, miten kaikki kävi sen jälkeen kuin sinut olin jättänyt, sanoi Ringius.
— Sen kerron, ja kuulemanne pitää kerrassaan ihmeellisiä asioita. Oli se leikkiä! Minä en tiedä, missä se ämmä rakkauden koulua on käynyt, mutta jos mies ja nainen aina ovat sellaisia kahdenkesken, niin sanon, että rakkaus on paljasta roskaa. Ensin se minua hyväili ja käytteli kaikenlaisia koreita sanoja alkaen paratiisin olennoista ja lopettaen elukkoihin. En minäkään vaiti ollut, vaan kiroilin, sillä onhan akka kuuro ja erehtyi sanoistani. Ja kyllä niitä sanoja minullakin riitti. En tietänyt itseäni niin taitavaksi kiroilemaan, mutta tottahan sanotaan, että vaaran hetkenä ihmisen kauniit ominaisuudet tulevat julki. Kun me sitten olimme näin kuherrelleet, niin toi ämmä minulle ruokaa niin runsaasti, että en ole eläissäni sellaista määrää nähnyt. Siinä oli lihaa, oli silavaa, kalaa, piiraisia, oli leipää monenmoista. Ja juomaa se toi ja hyvää toikin, juotti minulle ja joi itsekin niin, että hulahti tuoppi tyhjäksi. Kun olin ravittu, niin alkoi taas uusi hellyys ja huokailu hänen puoleltaan, ja minä kiroilin. Minä olen aina kuullut tuosta viidenkymmenen villityksestä, mutta niin kamalaksi en sitä osannut edes unissani nähdä. Mutta minä kestin, ajatelkaa, pojat, minä kestin! Mikä urhoollisuus, sanon minä. Kun äköötti, niin ajattelin teitä ja rahoja, ja silloin jaksoin taas ottaa vastaan ämmän hyväilyt. Ajattelin minä sentään monesti, että mikähän ne naiset niin hyväilynsairaiksi tekee. Sitten akka rupesi kerskailemaan rahoistaan, sanoi niitä olevan niin paljon, että niillä voisi vaikka koko Turun kaupungin ostaa, jos mieli tekisi. Minä härnäsin ämmää ja sanoin, että niin paljon rahoja ei ole koko maailmassa. Silloin akka nosti permannosta palkin ja nappasi sieltä pussin pöydälle ja sanoi: "Mikäs tämä on? Ja tällaisia on meillä vaikka kuinka monta!" Ja rahoja se pussi oli täynnä, minä näin sen, kun avasin. Ämmä oli jo niin humalassa, että ei huomannut, kuinka minä kaappasin koko kahmalollisen kolikoita taskuuni. Ja tuossa on, pojat, rahaa, jos nähdä tahdotte!
Ja Pictorius heitti suuren määrän hopeakolikoita pöydälle ilosta hölmistyneitten toveriensa eteen.
— Tämän minä olen hiellä ja vaivalla haalinut, sen uskallan sanoa. Kun ämmä oli kyllikseen huokaillut ja rahojaan näyttänyt, joi hän runsaasti ja tuli sitten, kuten hän sanoi, kipeäksi, ja alkoi itkeä. Jos hän oli ruma ennestään, niin nyt hän oli vieläkin rumempi. Ja hän alkoi kertoa minulle miesvainajastaan. Niinkuin se olisi mikäkin ilo minulle ollut! Minä luulin jo pääseväni lepoon, mutta eikös mitä vielä. Akka käski valjastamaan hevosen ja vei minut hautuumaalle. Siellä sitten itkettiin hänen miehensä haudalla. Ja sieltä takaisin asuntoon! Ja arvatkaahan, mitä sitten tehtiin? Syötiin taas, ja sitten ryypättiin. Lopulta oli akka niin kännissä, että ei pysynyt pöydästä kiinni pitämälläkään pystyssä. Sinne minä sen jätin maata retkottamaan. Ja maata panen minäkin, sillä olen niin täynnä tavaraa kaikenlaista, että puhisen. Sen minä kuitenkin sanon, että veljellistä rakkautta tässä on kysytty oikein runsaasti. Kyllä minä sen ämmän kamariin toistekin menen vielä, sillä olen alkanut himoita hänen rahojaan. Ja kyllä sitä mies jaksaa yhtä ja toista katsella, kun rahaa saa. Tiesi millä nekin kolikot on koottu, mutta se hyvä siinä on, että hopea ei haise. Ja nyt minä panen pitkäkseni, jotta en pakahdu.
Toverusten ilo oli ylimmillään. He jättivät Petrus Pictoriuksen nukkumaan ja menivät itse kapakkaan mässäämään. Kun he yhdeksän aikaan, jolloin krouvi suljettiin, vaelsivat kotiaan, niin oli jokaisen vaikea astua ovesta sisään horjahtamatta pihtipieleen. Ja kerran tupaan päästyään he jäivät nukkumaan mikä minnekin jaksamatta vuoteeseenkaan kiivetä.
Iloissaan alkoi Palikan leski niin armottomasti ryypätä, että hän viikon päästä heitti henkensä. Sitä ennen oli Pictorius saanut kopatuksi pienoisen summan rahoja ämmän kätköistä, ja toverukset pääsivät velkansa suoritettuaan lähtemään kaupungista.