XXIII
Sota Venäjän ja Ruotsin välillä oli alkanut. Kustaa Eevertinpoika Horn, Inkerin ja Käkisalmen läänin kenraalikuvernööri, oli lähettänyt jo varhain rajalta huolestuttavia tietoja. Gustaf Adolf Leijonhufvud, Raaseporin kreivi, oli määrätty Suomen puolustusta johtamaan. Hän majaili parhaillaan Turun linnassa neuvotellakseen Erik von der Linden kanssa.
Juhliakseen mahtavaa vierastaan oli maaherra kutsunut kaikki kaupungin arvokkaimmat asukkaat linnaan. Kaupungissa olevat aateliset ja lähiseuduilla asuvat ylimykset olivat tulleet palvelijoineen. Yliopiston professorit, lukion opettajat ja kaupungin rikkaimmat kauppiaat olivat juhlapuvuissaan saapuvilla.
Tarkkaa säätyeroa noudatettiin siinä, missä huoneessa kukin istui, kenen vieressä, kuka ensin sai ovesta mennä, kuka seurata, kenelle piti nousta vastaamaan. Varsinkin naiset perustivat koko seurustelunsa tämän luokkarajan ylläpitämiseen. Vallitsihan heidän välillään paljon katkeruutta jo kirkon penkeistäkin, sitä enemmän nyt, kun heidän tuli seurustella keskenään. Porvarien vaimot, jotka rikkautensa takia olivat saaneet huomattavan aseman, olivat kiukkuisia professorien rouville, jotka kirkossa saivat istua paremmilla paikoilla kuin he. He kostivat tämän nyt, kun sodan alkaessa valtion täytyi turvata heidän miehiensä rahalliseen apuun.
— Aateliset ne ovat taistelun kunnia, ne kruunulle hankkivat voitot, sanoi kreivitär Agneta Horn.
— Mutta meidän rahoillamme, vastasi Jakob Wollen rouva, joka ylpeänä ja laajana kuin kaksikerroksinen kivestä rakennettu talonsa istui salissa.
Maaherra omassa huoneessaan puheli vapaasti seuralaistensa kanssa, ja kaskujen lomassa unohtuivat valtion huolet, sota sekä säätyerotus.
Naisten huoneessa syntyi kiivas kahakka. Siitä tultiin kertomaan maaherralle. Hän vain nauroi ja sanoi:
— Antaa rouvien riidellä, se tekee niille niin hyvää. Sittenhän miehet saavat olla hetkisen rauhassa. Minä kunnioitan kauppiaanrouvia ja suon mielelläni sen, että he hiukan avaavat suutaan. Kauppiaan poikahan olen itsekin.
Ja maaherra tupakoiden vierastensa kera kertoi isästään kaskuja:
— Se oli miesten mies, sen sanon. Ja vaikka hän meitä poikiaan piti kurissa ja antoi kerran meille vielä kaksikymmenvuotiainakin selkään, niin kaipaan monesti ukkoa nyt, kun hän jo kaksikymmentä vuotta on ollut kuolleena. Hän teki kaiken summakaupalla, yksin selkäsaunankin. Kun meitä oli kolme veljestä, aika junkkareja jokainen, Lorenz, minä ja Jakob, kukin toistaan vuotta nuorempi, niin oli hänen tapansa antaa kotikuritusta meille kaikille lauantai-iltoina. Jotta jokainen saisi yhtä paljon, pani ukko pojat suulleen penkille rinnatusten; minä, joka olin keskimmäinen, olin aina keskellä. Sitten otti ukko pitkän viivaimen ja löi yht'aikaa meitä. Minä olin laihin ja koetin painautua niin paljon kuin mahdollista penkkiä vastaan, sillä seurauksella, että viivain lievimmin osui minuun. Kaksi talaria miestä päälle tuli sitten kipurahoiksi. Se ukko rakasti kuningastaan sokeasti. Kun Gustaf Adolf tuli hallitukseen ja maassa oli suuri rahapula, aukaisi ukko rahakirstunsa ja sanoi kuninkaalle: "Tuossa, majesteetti ottaa, minkä tarvitsee!" Kuningas hänelle antoi läänitykset ja antoi aatelisarvon. Ja sanonpa, että harva ne niin hyvin on ansainnut. Kun Kristiina kuningatar syntyi, niin kuningas kutsui sisareni Annan, joka silloin oli Waldanin kanssa naimisissa, tyttärensä imettäjäksi. Ukko oli aikoinaan Tukholman rikkain mies, sen tiedätte. Ja rikkaana hän pysyi, vaikka me pojat parhaamme mukaan panimme rahat pyörimään. Hän sanoi monesti, että kolmea asiaa ei hän koskaan ilmoita: mitä hänen talonsa Suuren Uudenkadun varrella Tukholmassa maksoi, mitä hän on menettänyt haaksirikoissa ja mitä Lorenz veljeni on hänelle tullut maksamaan. Niin, Lorenz, hän on osannut ottaa elämän iloisesti, palvellut kuningastaan, noussut arvoasteissa, onhan hän nyt valtaneuvos ja sotaneuvos, ja rakastanut, aina rakastanut. Jos kukaan niin hän tuntee naisen perin pohjin. Kuninkaamme luottikin niin häneen, että lähetti hänet Holstein-Gottorpiin valikoimaan sopivimman prinsessan majesteetin puolisoksi. Veljeni valikoi Hedvig Eleonoran. Ja toden totta, viisaampaa ja samalla kuninkaallisemman näköistä naista ei löydy maailmasta, sen uskallan väittää minä, joka Pariisissa olen nähnyt kauneimmat naiset.
— Mutta itse hän on pysynyt naimattomana, sanoi Leijonhufvud.
— Ja pysyy, vastasi maaherra. Naimaton minäkin olen. Nuorin veljeni meni naimisiin, ja hänellä on vain tyttäriä pitkä rivi, yksi ainoa poika, Gustaf. Jos isäni eläisi, niin hän varmaan antaisi meille aika selkäsaunan siitä, että päästämme suvun loppumaan.
Nuorten piirissä Gustaf ja Barbara tapasivat toisensa. Jo usein he olivat sanan ennenkin keskenään vaihtaneet, mutta nyt vasta he ensi kertaa saivat tilaisuuden kauemmin puhella.
Vallaton halu juosta pitkin vanhaa linnaa heräsi nuorisossa. Vaikka se oli autioksi jätetty, niin olihan se kuitenkin se "oikea linna", jossa Juhana herttua oli asunut ja hovia pitänyt. Nauraen pakenivat he maaherran asunnosta ja juoksivat pihan poikki vanhan linnan suurelle ovelle. Ja nyt portaita ylös ja portaita alas, kautta salien ja kammioiden. Ja mielikuvitus täytti salit ylhäisillä vierailla. Sitten he ottivat itselleen uusia nimiä ja esiintyivät menneen ajan henkilöinä; Gustaf oli herttua, ja Barbaran hän otti Katharina Jagellonicaksi. Ja tanssi liehui suuressa kuninkaansalissa, ja hovitervehdykset ja hovitavat täydensivät tuota lasten kuningaskuntaa.
Ja sillä aikaa kuin vanhemmat herrat keskustelivat politiikasta ja rouvat luettelivat esi-isiään ja sukulaisiaan, siten erottautuakseen toisistaan, tai yhdessä kristillisessä sovussa hyökkäsivät jonkun kanssasisarensa kunniaan käsiksi, sillä aikaa nuoret rakensivat menneen ajan ympärilleen ja sen lumoissa elivät menneet ja nykyiset kaudet yht'aikaa.
Kun tämä leikki kuin kaunis saippuapallo äkkiä loppui, niin uusi syntyi heti, ja linnan monissa sokkeloissa he olivat piilosilla. Mikä suloinen leikki tuo, jossa kahden nuoren on pakko asettua samaan ahtaaseen koloon vieretysten ja siellä tuntea toisensa lämpöinen ruumis aivan lähellään uskaltamatta koskettaa siihen! He jatkoivat kauan tuota leikkiä, jossa suloisinta oli tuo henkeä pidättävä odotus toisen keralla ja sitten juoksu maalia kohden huutaen ja nauraen.
Vähitellen pari toisensa jälkeen jäi leikistä ja istuutui kuninkaansalin ikkunakomeroihin. Ja kun heillä ei ollut syytä salata omaa itseään paljastamalla panettelun avulla toisten sisimmät salaisuudet, kun nuoruus ja elämän herkkä tunne lainehti rinnassa, niin etsi se laulussa tietä vapauteen:
Laulu, tuo ihmiselämän suurin rikkaus, vuoroin viuhka, vuoroin viini, vuoroin lääke! Avain, joka köyhimmänkin päästää kuningaskuntaan. Nuoruudelle annettu valtikka ja vanhuuden rukoilema taikasauva, joka unelmien maan avaa. Laulu, joka maallisen ja taivaallisen rakkauden yhdistää. Laulu, jossa ilmaistessamme tunteitamme samalla rukoilemme Jumalaa, joka hymyillen piilee maallisen rakkauden sanojen taakse.
Laulun vaiettua puhui Gustaf von der Linde:
— Omituinen on tämä vanha linna. Vanha taru kertoo, että jokainen, jonka tunne täällä herää, saa paljon kärsiä. Kun Juhana herttua vangittiin ja Katharinalle tarjottiin kuninkaallinen asunto muualla, seurasi hän miestään vankeuteen, sillä täällä oli hän oppinut lauseen, jonka hän sormukseensa piirsi: Ei kukaan paitsi kuolema! Täällähän nuori Vendela eli lyhyen unelmansa. Täällä vuosisatojen kuluessa ihmiset ovat voimakkaasti tunteneet, eikä muu kuin kuolema ole voinut heitä ehkäistä. Pyhä lumous on tällä linnalla, se on se paikka, jossa suuria tekoja on tehty, suuria unelmia uneksittu, jossa ihmiset ovat olleet, ei sukutaulunsa, ei veren perinnön, vaan oman itsensä kautta oikeita aatelisia, niitä, joiden vaakunassa on sydän, urhouden ja hyvyyden, voiman ja rakkauden tunnusmerkki.
Kun he palasivat uuteen linnaan, silloin Barbara tunsi, että hän tässä nuorten aatelisten seurassa oli kuin kotonaan, että hienostuneet tavat, siro käytös, rikas puku oli jotain sellaista, joka häntä viehätti ja jonka hän aina tahtoisi nähdä ympärillään. Ja hän tiesi, että nämä nuoret olivat vain nuoria eivätkä säätyeroa muistaneet, mutta että heti vanhempien seuraan tultua oli astuva tuo luokitus esiin. Silloin hän komeasta puvustaan, kauneudestaan huolimatta ei ollut muuta kuin porvarin tytär. Ja alemman säätyluokan vihlova kateus heräsi hänessä toisia kohtaan, joilla sattuman kautta saadun nimen tähden oli oikeuksia, jotka saattoivat tehdä elämän ihanammaksi.
Gustafin huomaavaisuus ja kohteliaisuus tuntui niin suloiselta. Hän saattoi sen hurmaamana uneksia olevansa noiden toisten arvoinen.
Hän tuli ajatelleeksi Gabrielia, sulhastaan, ja nyt häntä alkoi loukata tämän useinkin karu käytös. Hän ajatteli usein: tuon ja tuon olisi Gustaf sanonut ja tehnyt aivan toisin! Ja jokainen sellainen vertaus oli Gabrielille epäedullinen. Lopulta jokainen pikku seikka ulkonaisessa käytöksessä tuli hänelle pääasiaksi. Hän huomasi, miten hän itse tässä seurassa varmistui, miten hän liikkui kauniimmin. Ja tämä naisellinen varmuus se antoi ihmeellisen tenhovoiman koko hänen olemukselleen.
Kaarina Maununtytär oli porvaristyttö. Tuo myrkyllinen ajatus, että nainen miehen kautta voi nousta korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan, se pisara pisaralta valui hänen mieleensä. Nousta arvossa muita naisia ylemmäksi, olla se, jota toiset kadehtivat! Miksi ei se voisi olla hänenkin kohtalonsa? Ja sitäpaitsi, eihän hän ollut mitään puhdasta porvarisverta. Hänen isänsä ei ollut pormestari Schaefer, vaan aatelinen, ehkä hyvinkin ylhäinen.
Ja hän unohti Gabrielin ja nautti siitä liehakoimisesta, joka tuli hänen osakseen.
Jota varmemmaksi Barbaran esiintyminen tuli, sitä suuremmaksi kasvoi aatelissukuisten neitosten harmi. He voivat valmistaa paikan porvaristytölle vierellään, mutta sille paikalle oli astuttava tarjottaessa, ei tultava omin valloin. Ja heidän päästyään "uuden linnan" puolelle herätti kateus heissä vanhemman naisen heikkouden, sukuylpeyden. Kun Barbaran iloisuus oli suurin, kun hän kokosi kaikkien nuorten miesten huomion puoleensa, silloin alkoi ilmestyä lauseita, joissa neitoset antoivat painon sanoille paroni ja paronitar, kaikuville sukunimille, jotka nyt täydellisinä lausuttiin jättäen ennen käytetyt ristimänimet pois.
Barbara tunsi pistokset, mutta hän ei ollut niitä huomaavinaan. Yhä terävämpinä sinkoilivat tyttöjen lauseet, kunnes eräs vihdoin teki leikinlaskun Barbaran liikanimestä Schaefer — paimen — ja ihmetteli, mitä vanhemmilla mahtoi olla niin tärkeää, kun olivat unohtaneet panna heille paimenen jättäen heidät paimentytön kaitsettaviksi. Nöyryytyksen ja kiukun kyynelet nousivat Barbaran silmiin, mutta hän ei tahtonut näyttää toisille, kuinka kipeästi se oli koskenut.
Mutta Gustaf huomasi sen, ja hänen kohteliaisuutensa ja huomaavaisuutensa kasvoi siitä. Nuorten neitien mielestä se oli sopimatonta. He huomauttivat siitä herroille, ja eräs meni "hyvänä ystävänä" varoittamaan Gustafia.
— Sinun käytöksesi on ajattelematon.
— Kuinka niin? kysyi Gustaf.
— Tyttö on porvaristyttö.
— Kauneus on naisen aateliskilpi.
— Sitäpaitsi on hän kihloissa.
— Kihloissa!
— Niin.
— Kenen kanssa?
— Gabriel Tuderuksen kanssa.
— Tuon pohjalaisen civiksen?
— Niin.
Gustaf palasi Barbaran luo, ja tämä huomasi heti jotain tapahtuneen, koska Gustafin käytös oli muuttunut ikäänkuin ujommaksi.
— Te olette kihloissa? sanoi Gustaf.
— Sekö se siis oli, ajatteli Barbara. Tuo kihlaus siis muutti hänen käytöksensä.
Ja hänessä heräsi pistävä katkeruus Gabrielia kohtaan, kun hän sanoi:
— Niin.
He seisoivat hetkisen vaiti.
— Jos minä olisin sen tietänyt —, sanoi Gustaf.
— Niin, mitä —?
— Olisin seurustellut kanssanne toisin. Minä uskoin, että te olitte vapaa ja että silloin oli minulla oikeus etsiä suosiotanne.
— Olenko minä sitä pyytänyt? sanoi Barbara ylpeästi, ja samassa hän katui sanojaan.
— Ette. Enkä minä olisi sitä pyynnöstä tehnytkään.
He tunsivat, miten jokainen lause haavoitti toista, mutta he tunsivat olevansa kuin kirotut jatkamaan juuri siten.
— Minä olen tottunut siihen, ettei minun tarvitse kerjätä, sanoi
Barbara.
— Sen uskon. Enkä minäkään ole tottunut jakamaan almuja.
Barbara taivutti ylpeästi päätään tervehdykseksi ja kulki huoneiden halki, kunnes löysi pormestarin.
Maaherra nousi istumasta hänen tullessaan.
— Isä, joko lähdemme? kysyi Barbara.
— Totta toki jo, sanoi pormestari.
— Te olette riistänyt minulta seuranne tähän asti, kaunis neiti, sanoi maaherra. Siksi täytyy minun nyt saada sitä runsaammin suosiostanne. Minä olen vanha, ja te olette niin nuori, ja siksi rohkenen —
Hän suuteli punastuvaa Barbaraa.
Hiljalleen astelivat pormestari ja Barbara kaikille hyvästit heitettyään kotiaan kohden. Gustafia ei näkynyt, Barbara huomasi sen, ja se vihlaisi sydäntä.
Hän olisi tahtonut sittenkin sovittaa jotain.