XXIV
Kuin varas kiipesi Gustaf aidan yli Stodiuksen pihamaalle. Ei kuulunut hiiskahdustakaan. Professori oli poissa. Gustaf hiipi asunnon eteiseen päästäkseen sen toisella puolen olevalle pienelle ovelle. Eteisen ovi ei narahtanutkaan. Gustaf kuunteli. Tuvasta kuului Leenan yksitoikkoinen, raamattua lukeva ääni. Varovasti, pysähtyen joka kerta, kun lattiapalkki äännähti, hiipi Gustaf eteisen poikitse. Jo saapui hän pienelle ovelle, jonka hän tiesi johtavan Schaeferin pihamaalle. Hän avasi sen ja sulki nopeasti jälkeensä.
Schaeferin koko talonväki oli poissa, Gustaf tiesi sen. Professori
Stodius oli lähtenyt Naantaliin, jotenka paluutie oli vapaa.
Schaeferin pihamaa oli ympärirakennettu. Kadun puolella oli talon päärakennus, kaksikerroksinen puutalo. Kahdelta taholta rajoittivat pihaa suuret tavarahuoneet ja tallirakennus. Neljännellä sivulla oli professori Stodiuksen talon seinä. Tämän ja päärakennuksen välillä oli suuri, jykevä portti, joka aina yöksi paksulla kangella teljettiin, jotta eivät varkaat yön aikaan pääsisi mitään anastamaan.
Suuret rattaat, joilla tavaroita laivarannasta tuotiin, olivat pihamaalla lähellä tallia, jonka puoliavoimesta ovesta kuului toisinaan hevosten jalkojen töminää. Gustaf katseli ympärilleen yöksi tummenevassa valossa. Hän tiesi, että Barbara ei vielä ollut ennättänyt kotiaan. Tavata hänet vielä tänä iltana kahden kesken, puhella hänen kanssaan, selvittää kaikki, sitä tahtoi Gustaf. Mutta miten? Hän istahti hetkiseksi tuuhean pihlajan alle, joka keskellä pihaa leveälle ulotti oksansa.
Jäädä siihen odottamaan, se oli mahdotonta, sillä palatessaan tyttärensä kanssa pormestari varmasti suuttuisi siitä.
Löytämättä mitään selvitystä hän nuoren miehen huolettomuudella odotti arvellen, että jotenkin otollinen hetki sitten ilmestyy.
Porttia kolkutettiin, ja kadulta kuului ääniä. Gustaf tunsi ne Barbaran ja hänen isänsä ääniksi. Hän piiloittautui rattaiden taakse. Päärakennuksesta tuli uninen piika, veti portin kangen syrjään, ja pormestari tyttärineen astui portista, jonka piika jälleen sulki ja sen tehtyään poistui taloon.
— Isä, sanoi Barbara, minä poikkean professorin luo katsomaan, joko hän on palannut Naantalista. Hän on ollut niin murheellinen viime aikoina. Tuo konsistoriumin syytös kai hänen mieltään painaa.
— Hyvää yötä sitten, sanoi Schaefer ja meni taloon.
Barbara meni professorin taloon vievälle ovelle ja katosi siitä. Hetkisen päästä hän palasi ja vanha Leena saattoi häntä ovelle, jonka hän Barbaran poistuttua visusti sulki, sillä Leena pelkäsi voroja, murhaajia ja ryöväreitä, ja kun professori ei vielä ollut tullut kotia, telkesi hän tarkoin kaikki ovet.
Barbara aikoi mennä päärakennusta kohden, kun Gustaf astui hänen tielleen. Hetkisen molemmat olivat aivan vaiti, Barbara oli hämmästynyt nähdessään Gustafin, eikä Gustaf tällä hetkellä löytänyt mitään sanoja selittääkseen tuloaan.
— Mitä te täältä etsitte? kysyi vihdoin Barbara.
— Teitä, vastasi Gustaf. Minä en voinut erota teistä pyytämättä anteeksi menettelyäni.
— Minä sen jo unohdin, sanoi Barbara. Minähän sitä olin hiukan tyhmä, kun turhista otin pahastuakseni. Se asia on siis sovittu, ja nyt, hyvää yötä!
Barbara ojensi hänelle kätensä. Mutta Gustaf ei sitä hellittänyt, hän etsi sanoja ilmaistakseen tunteensa.
Barbara tunsi vaistomaisesti, mitä Gustafin mielessä piili, hän pelkäsi sitä ja kuitenkin toivoi kuulevansa hänen tunnustuksensa.
Ihmeelliset ovat ne sanat, heleät ja kauniit, kuten iankaikkisuuden leimaamat, jotka me kuulemme, vaikka toisen huulet niitä eivät muodostakaan, ja joihin me annamme vastauksen, joka piilee katseessa tai käden pienessä liikahduksessa.
Barbara, jota Gabrielin mieletön mustasukkaisuus oli kiduttanut, joka juuri sen johdosta oli tullut huomaamaan erotuksen Gustafin ja sulhasensa välillä, tunsi hivelevää mielihyvää Gustafin seurassa. Ja rakkauden itsekkyydessä hän taipui sen puoleen, joka kaikissa pienimmissäkin seikoissa osasi olla siro, joka heitti runouden ja ritarillisuuden hunnun jokapäiväisyyden yli, jonka rakkaus ei ilmennyt myrskynä, vaan kirkkaana päivänpaisteena, joka kohteli häntä kuin kuningatarta odottaen, kunnes hän tahtoisi itse olla vain nainen… Tuo tunteiden epätasainen lainehtiminen, jonka hän Gabrielin seurassa tunsi, oli Gustafin rinnalla kadonnut. Kuten kaksi elämän mereen pudonnutta kukkivaa oksaa he rinnatusten nousivat korkean aallon metallinhohtavaa pintaa myöten yhä ylemmäksi, yhä ylemmäksi.
Pihlajan alla he istuivat sopertaen nuoren rakkauden mielettömiä lauseita unohtaen kaiken muun, koko maailman, uhkaavan vaaran, jos heidät olisi yllätetty.
Kadulla kulkeva ylioppilasparvi, joka kulki "grassatim", astuen tahdissa ja miekoillaan iskien katuun, herätti heidät hetkiseksi kuten unesta. He molemmat aavistivat vaaran, mikä heidän yhtymisessään piili, mutta he olivat kuin aallon harjalle tulleet, he eivät voineet kääntyä, heidän täytyi nyt pudota uudelle aallolle noustakseen taas yhdessä ylöspäin.
Kuin kysyen toisiltaan, uskaltaako hän, he katsoivat toisiinsa. Ja lujasti sulkivat he toisensa syliinsä.
Kuten aina ihminen onnen omistamisen äärimmäisellä hetkellä vielä arkailee, niin Gustafkin sanoi:
— Minun täytyy lähteä!
— Älä lähde, älä lähde vielä, sanoi Barbara. Näethän, että kukaan ei tänne saavu. On aivan hiljaista, keväinen tuoksu täyttää ilman kaiken. Kahden olemme keskellä kevään ja elämän. Jää tänne!