XXV
Aamu jo valkeni. Tuomiokirkon pääskyset kiitivät kuulakkaan taivon kantta kohden. Joelta kuului pursissaan askartelevien ääniä. Siellä täällä haukahti koira. Vielä hetkinen, ja koko kaupunki oli oleva jalkeillaan.
— Minun täytyy lähteä! sanoi Gustaf syliinsä sulkien nuoren tytön.
— Jää vielä!
— Rakas lapsi, aamu jo koittaa.
— Niin, aamu, uuden elon aamu. Minua suutele ja anna minun syliisi kuolla.
— Sinä kaunis lapsi! kuiskasi Gustaf.
Arasti lausui Barbara:
— Ethän hylkää minua siksi, että suostuin sinulle liian helposti?
Gustaf hymyili.
— Suostuitko? Minähän sinut väkivalloitin.
— Minä olen nyt kokonaan vallassasi, minä tiedän sen. Sääli minua äläkä särje sydäntäni.
— Kuinka sen voisin tehdä, vastasi Gustaf, kuinka voisin? Sinähän olet itseesi minut niin lujasti sitonut. Sinähän otat unelmieni kuontalon, sen kehräät taikasäikeiksi ja niillä sidot kuten verkkoon minut.
— Jospa sen voisin tehdä, sanoi Barbara, jospa sen voisin. Minähän olen tyhmä, taitamaton tyttö, joka en tajua, miksi minuun mielistyitkään; kuinka minä silloin osaisin sinut luonani pidättää! Sinä omistit minulle vain yhden kevätyön, ja aamu houkuttelee sinut pois yhdessä tuomiokirkon pääskysten keralla, jotka kiitävät päämme päällä. Katsohan taivaan ihmeellistä sineä.
— Sinun silmäsi kuvastavat taivaan kaiken kauneuden.
— Jatka, jatka, sanoi Barbara. Silmäni tahdon ummistaa ja uneksia elämäni loppuun asti. Rakastat minua, kuinka sen ansaitsen? Rakastan sinua, kuinka sen löysinkään? — Aamu on jo pitkälle ennättänyt; minä pelkään sinun puolestasi. Lähde!
— Salli minun vielä jäädä! Minun on niin vaikea lähteä pois kauniin kevätkukkani luota. Kukitko minulle vain tämän yön?
— Kukkia, kuihtua. Ehkä kuolla. Surisinko tuota, kun yhdessä yössä elin koko elämäni.
— Minun täytyisi jo lähteä, mutta kätenihän kaihoavat luoksesi eivätkä henno sinua päästää, sanoi Gustaf. Minä tahdon painaa mieleeni kultakutrisi, siniset silmäsi ja hymyhuulesi muistaakseni ne täältä loitolla. Kun karu elo vyöryy ympärilläni ja ummistaa hyökyihinsä tunteet, niin muistan sinua, muistan nämä silmäsi, ja ympärilläsi tuoksuu ja kukkii kevät. Sinun kutrisi kimmeltävät kuin kautokulta.
— Auringon nousu väikkyy kutreissasi, vastasi Barbara.
— Silmäsi ovat kuin tarun taikavuokot.
— Jos niin on, niin älä ole niille halla.
— En, vaan kukkaa suuteleva kevättuuli.
Äkkiä irroittautui Barbara syleilystä. Kadulta kuului rattaitten kolinaa ja ajajan huutoja.
— Sinun täytyy nyt lähteä!
— Anna minun jäädä!
— Lähde, armas, lähde, minun tähteni!
Ja Barbara syleili häntä.
— Ja sentään painaudut syliini, sanoi Gustaf nauraen.
— Mene, äläkä palaa vaikka kutsuisinkin, kuiskasi Barbara.
— Milloinka näen sinut taas?
— Ei kohta, ei, se antaisi syytä puheisiin. Minä annan jotenkin viestin. Sitä ennen et saa palata. Mutta jos sydämesi rauhatonna haastaa, niin älä silloin noudata kieltoani. Nyt lähde!
Gustaf meni professorin taloon vievälle ovelle. Se oli lukittu.
— Minun täytyy mennä portin kautta, sanoi hän.
Kun hän saapui portille, niin sitä kolkutettiin kadun puolelta.
Vavahtaen seisoivat nuoret paikallaan. Kolkutus oli kutsuva hereille talon väen, joka oli löytävä Gustafin pihamaalta.
Uusi kolkutus, entistä kovempi, kaikui portille.
— Kuka siellä on? kysyi Barbaralta Gustaf.
— Ne ovat maalaisia, jotka torille tullessaan täällä majailevat, vastasi Barbara.
— Minun täytyy päästä pois, muuten olemme hukassa, sanoi Barbara.
Barbara juoksi professorin asunnolle ja naputti pieneen pihanpuoleiseen ikkunaan.
Hetken päästä avasi Stodius oven, ja kummastuen hän katsoi molempiin nuoriin.
— Rakas professori, sanoi Barbara nopeasti, auttakaa minua!
Pelastakaa hänet!
— Miksi ja mistä? kysyi professori.
— Minä rakastan häntä, ja isä voi kohta tulla.
— Lapsi, lapsi, minne sinun tunteesi on sinut vienyt!
— Jos minua rakastatte, niin pelastakaa hänet! Isä tulee kohta, palvelijat tulevat! Tuo kolkutus herättää koko talon, sanoi läähättäen Barbara.
— Seuratkaa minua, nuori herra! lausui professori.
— Minä kiitän teitä! sanoi Gustaf.
— Älkää minua, vaan häntä. Minä teen kaiken hänen tähtensä.
Kun ovi oli sulkeutunut, nojautui Barbara seinää vastaan, ja hänen sydämensä löi levottomasti.
— Hän on pelastettu! Jumalan kiitos! sanoi hän itsekseen. Mutta täytyykö minun näin päivä päivältä vast'edeskin pelastaa onneni! Tämän täytyy, täytyy muuttua! Rehellisesti tahdon onneni omistaa.
Kolkutus yhä jatkui, ja jo astui pormestari talosta täysissä pukimissa. Nähdessään Barbaran hän huusi:
— Oletko, tyttö, kuuro? Porttia kolkutetaan!
Samassa juoksi jo piikoja ja renkejä pihalle. Portti avattiin, ja siitä ajoi sisään useita kuormia. Niiden jäljestä tuli Gabriel Tuderus.
— Mikä sinut tänne tuo? kysyi Schaefer hänet nähdessään.
— Aamu, vastasi nauraen Gabriel, ja nuo kuormat. Näin jo kaukaa niiden kokoontuvan portillenne ja ihmettelin, miksi talossa niin syvään nukutaan.
— Kevät, kevät sen tekee, sanoi pormestari nauraen. Mutta kun kerran olet tullut, niin astu katon alle.
Kun he astuivat sisälle ja olivat istuutuneet, sanoi Schaefer:
— Tulehan tänne, tyttö! Oletpa soma tänään. Eikö hän olekin kaunis, Gabriel? Nostahan hiukan päätäsi ylemmäksi! Sinä olet tänään varmasti kauniimpi kuin eilen. Mistä tämä näin äkkiä tulee? Mutta olet, lapsi, unohtanut sukia tukkasi. Älä säikähdy! Se tekee sinut vain kauniimmaksi, mutta näyttää siltä, kuin Nukkumatti olisi sinua hyväillyt. Kun aurinko noin ikkunasta osuu kutreihisi, niin mihin niitä vertaisinkaan?
— Kutrisi kimmeltävät kuin kautokulta! sanoi Barbara kuin uneksien.
— Se oli kauniisti sanottu, vastasi pormestari. Ja kas silmiäsi, ne ovat tänään aivan säihkyvät. Osaatko niistäkin sanoa jotain kaunista?
— Ne ovat kuin tarun taikavuokot, sanoi Barbara, ja omituinen hymy oli hänen huulillaan.
— Noin et sinä koskaan ennen ole haastellut, sanoi ihastuneena Schaefer. Mikä sinun on, lapsi? Selitähän. Mistä tämä äkillinen muutos tulee?
— Voi, isä kulta, teitä, hämmästytte, kun pieni vuokko aukee kevätyössä.
Ja Barbara kietoi kätensä isänsä kaulaan.
Vakavana katseli Schaefer tytärtänsä, ja lämmin oli hänen äänensä sävy, kun hän sanoi:
— Niin juuri, auennut sinä olet, kukka! Ja tänään olet aivan äitisi näköinen.
— Äitini! Äitini! sanoi Barbara hiljaa, ja hänestä tuntui, kuin äkkiä hellä käsi olisi koskettanut hänen sydäntään.
— Miksikähän juuri tänään tuo mennyt aika soi sielussani? sanoi
Schaefer. Äitisi! Rakastathan, lapsi, äitiäsi, tuota kuollutta?
— Kuinka en häntä rakastaisi!
— Ja rakastaisitko, jos kuulisit hänestä jotain sellaista, josta muut häntä syyttävät?
— Lapsi rakastaa äitiään aina äitinä, vastasi Barbara.
— Tiedä siis, minä en ole sinun oikea isäsi.
— Minä tiedän sen, vastasi Barbara hiljaa.
— Kuka sen on kertonut?
— Professori.
— Ken on isäsi, sitä ei äitisi koskaan ilmoittanut. Anna minun se pyyhkäistä pois muistostani, sanoi hän minulle. Ja niin paljon minä häntä rakastin, että en koskaan häneltä sitä kysynyt. Olinhan minä jo keski-ikäinen hänet ottaessani, ja elämän taistelussa olin oppinut näkemään sen, että jokainen meistä kerran putoaa lokaan, ja kysymys silloin on vain siitä, miten ihminen siitä nousee. Ja äitisi nousi! Hän oli kotini ilo ja sen kunnia, hän oli minulle lepo ja rauha. Ja kun hän Eerikin synnyttyä kuoli, ei pahaa sanaa ollut vaihdettu meidän välillämme. Kun sinä vartuit, niin isänä lemmin isätöntä sinua. Ja minä huomasin, että ei se ole lapsemme, jonka siitämme tai synnytämme, vaan se, jonka rakkaudella itsellemme voitamme. Minä näen sinun itkevän. Äitisi tarina tekee mielesi murheelliseksi. Usko minua, elämä ehti kulkea jo hänen surullisen nuoruudenmuistonsa yli ja muuttaa katkeruuden suloisuudeksi. Kun minä tänään katselen sinua, niin sieluni iloitsee. Minä soisin niin suuren onnen sinulle. Gabriel rakastaa sinua, ja mitä hurjuutta hänessä on, sen tiedän tasaantuvan. En ole nuorena ollut paljon häntä toisenlaisempi. Nuori onni on suurin onni; senvuoksi olen päättänyt viettää häänne jo syksyllä.
— Häämme! huudahti Gabriel riemuissaan.
— Häämme! sanoi Barbara tuskin kuuluvasti.
— Niin, niin, nuoret, jatkoi pormestari hymyillen. Mutta kun iloni on antaa teille maallista hyvyyttä mahdollisimman paljon, niin täytyy minun mennä satamaan, sillä suolalasti odottaa purkamistaan, ja isännän silmä jouduttaa aina palvelijan työtä. Luulenpa melkein, että äskeisen puheeni jälkeen on teillä paljon yhteistä keskusteltavaa.
Ja hymyillen nyökäten heille poistui pormestari.
— Häämme ensi syksynä! huudahti Gabriel jäätyään kahden Barbaran kanssa. Kuulithan, mitä isäsi sanoi?
— Kuulin kyllä.
— Etkä iloitse?
— Minun täytyy nyt vakavasti puhella kanssasi, sanoi Barbara.
Tiedätkö varmasti rakastavasi minua?
— Tuota en ennen ole kysynyt itseltäni. Nyt kysyn, ja vastaus on varma.
— Oletko varma siitä, ettei tunteesi jonain päivänä katoa?
— Sinä et koskaan ennen ole noin kysellyt, sanoi Gabriel. Et ole epäillyt itseäsi etkä minua. Miksi teet sen nyt? Rakastathan minua vielä?
— Älä kysy, tiedänkö sitä, tuskin tiesin koskaan, rakastinko sinua vai en. Tunteeni oli heräämässä, ja se kohdistui ensimmäiseen, joka osui tielleni. Minä totuin sinuun ja totuin siihen ajatukseen, että taivas oli meidät säätänyt toisillemme.
— Mutta et nyt enää siis? Kuka on sinut minulta riistänyt? Sano!
— Ei nyt, minä selvitän toiste.
— Ei toiste, nyt tahdon tietää kaikki yksin tein! Kuka on hän?
— Minä en voi sitä sanoa. Minun salaisuuteni on toisenkin oma, enkä hänen tiedottaan saa sitä ilmoittaa.
— Ken on tuo toinen, sano, tai minä lyön!
Ja vimmaisena kohotti hän nyrkkinsä. Barbara katsoi tyynesti häneen ja sanoi:
— Lyö, jos se tuskallesi on helpotus.
Gabrielin käsi vaipui alas, ja mies lyykistyi penkille istumaan ja peitti käsillään kasvonsa. Hellästi, syvällä säälillä jatkoi Barbara:
— Minä en koskaan voi tulla omaksesi. Anteeksi anna, Gabriel, mutta tämän täytyi kerran tulla, parempi heti kuin että olisin sinulle valehdellut. Eilen vielä sokea olin, en nähnyt elämää, en tietänyt mitä tein, mitä olin. Yksi yö aukaisi silmäni. Minä en tahdo elämääni jatkaa samoin kuin äitini.
— Äitisi!
— Niin. Minä olen tuohon toiseen sidottu ikikahleilla, ja kuolema yksin voi meidät erottaa. Äitini saattoi elää elämänsä ilon sammuttuakin, minä en.
— Kuka kurja on tohtinut —!
— Muista, että häntä minä rakastan! Hän olkoon kurja, raukka, valapatto, tai miksi muuksi häntä nimittää maailma; minulle hän on pyhä, sillä rakastan häntä.
— Mutta vielä eilen olit minulle hyvä ja hellä, sanoi Gabriel.
— Vielä eilen oli kukka ummessa, sieluni ummessa. Yksi yö voi muuttaa ihmiskohtalon.
— Ken on tuo toinen, nyt minä sen tahdon tietää, sanoi Gabriel, nousi ja tarttui lujasti tytön ranteeseen. Sinun täytyy se sanoa!
— Päästä minut! Luuletko minua pakottavasi sanomaan jotain, jota en tahdo ilmaista?
— Mutta vielä olet minun, isäsi sanan kautta olet minun. Ja tulkoon tuo toinen vaatimaan, minä sinut vien alttarille. Ja jos hän sinut riistää, niin verta, verta! Hänen henkensä olkoon tuskani lääke.
— Jos hänet surmaat, surmaat minutkin! sanoi Barbara ja astui ovea kohden.
— Älä lähde vielä, puhellaan!
— Minä en voi jäädä. Me kaksi olemme nyt eronneet toisistamme. Sinä tahdot lempeäni pakottaa. Se lintu on, se lentää minne mielii, ja uhmaajaa se säikkyy eniten.
Ja Barbara poistui huoneesta, eikä Gabriel tohtinut häntä pidättää eikä seurata.
Yksin jäätyään alkoi Gabriel miettiä:
— Minun täytyy tuo toinen syrjäyttää. Mutta ensin on selville saatava, ken hän on. Barbara ei sitä sano. Pormestari ei siitä tiedäkään, sillä muuten ei hän siten olisi puhellut. Keneltä siis tiedustelen? Vanha professori, hän saattaa tietää. Jos Barbara ei hänelle itse ole sitä sanonut, niin on Stodius kuitenkin huomannut jotain, jonka avulla voin päästä otuksen jäljille.
Gabriel riensi suoraan professorin luo.
— Barbara on toisen oma, kuuletteko? huudahti hän. Ei minun enää, ei minun. Hän hymyy, silmät loistaa, ääni heläjää, mutta ei minulle; toinen saa suudella noita huulia, nuo hennot kädet toisen kaulaan kietoutuvat, ei minun. Hän yhäti ajattelee tuota toista, ei minua. Näköni himmenee, kaikki punertuu ympärilläni! Mikä aatos helvetillinen: tuo toinen on jo saanut omistaa kaiken sen, minkä itselleni toivoin. Tuon toisen täytyy pois tästä maailmasta.
— Istuhan, poika. Anna minun tyynesti ja maltillisesti kanssasi haastella.
— Eivät haastellen surut taltu.
— Eivät, sen tiedän, mutta usein puhdistuvat. Onneton rakkaus on myrkky; se samalla mieltä jäytää ja virkistää, se syö ytimen ja uusii sen.
— Sanoja, sanoja vain tuo kaikki, huudahti Gabriel. Ettehän te tiedä —
— Minä tiedän kaikki. Barbara on antanut itsensä toiselle. Nyt aiot häntä itsellesi pakottaa? Et siten löydä onnea.
— Minä tiedän, etten voi elää ilman häntä.
— Et voi? Ihminen voi niin paljon, kun vain täytyy.
— Kun täytyy! Kuka sanoo, että täytyy? Minä en tyynenä aio katsella, miten lemmittyni minulta riistetään. Sitä en tee!
— Jos rakastat häntä, täytyy sinun voida tehdä uhri.
— Tuo on vanhan miehen oppia, sen, joka ei enää tohdi taistella, sanoi Gabriel. Ei tohdi eikä jaksa. Minä tahdon viimeiseen asti taistella onnestani.
— Ja luulet muuttavasi sen, minkä tähdet ovat säätäneet. Minä näin muinoin Barbaran äidin menevän turmioon, enkä sitä voinut estää. Äsken näin hänen tyttärensä käyvän samoin. Minä alistuin taas, alistuin niin, että johdin tuon nuoren miehen turvaan.
— Te?
— Niin.
— Miksi?
— Miksi? Miksi? Ehkä siksi, että lemmin häntäkin, kun Barbaran lempi hänet kirkastaa.
— Ken oli hän?
— Sitä en sano.
— Te tiedätte, tunnette miehen, ettekä aio sanoa. Näin saatatte minut raivoon! Sanokaa, minä vaadin sen!
— Minä olen tottunut särkemään sen, mikä osuu tielleni.
— Eivät sanat uhkauksilla kirpoa suustani.
— Varo sitten itseäsi!
Ja kuten ilves syöksyi Gabriel professoriin ja tarttui hänen kurkkuunsa. Kun vanha mies lyyhistyi maahan, niin äkkiä Gabriel kuin heräsi pelästyen omaa tekoaan.
— Antakaa minulle anteeksi, antakaa minulle anteeksi! Minä olen aivan järjiltäni, minä en tiedä enää, mitä teenkään, sanoi Gabriel nostaen vanhuksen ja vieden hänet tuoliin istumaan.