XXVII
Tuomiokirkon sakastissa odotti yliopiston rehtori, fysiikan professori Abraham Thauvonius maaherraa. Varhain aamulla oli konsistoriumi kokonaisuudessaan ollut koolla, ylioppilaita oli kuulusteltu, heidät syyllisiksi havaittu. Nyt odottivat syytetyt konsistoriumin tuomiota. Kiihkeätä keskustelua kuului pihamaalta, jonne ylioppilaita parviin oli kokoontunut. Huhu kulki siitä, että rehtori aikoi polkea ne yliopistolliset oikeudet, joiden mukaan akademian jäsentä ei saanut maallinen esivalta vangita kaupungissa eikä kaksi peninkulmaa sen rajojen ulkopuolella. Thauvonius aikoi antaa kapinoivat ylioppilaat maaherran haltuun, joka saisi määrätä rangaistuksen. Se oli ilmeistä akateemisten oikeuksien polkemista, ja yhteinen pyhä suuttumus teki kaikki keskenään epäsovussa olevat osakunnat yksimielisiksi. Määrätköön rehtori minkä rangaistuksen tahansa, kunhan ei vain nuorisoa loukattaisi yliopiston jäseninä!
Tuomiokirkon sakastissa asteli Thauvonius kiivain askelin edes ja takaisin. Hän oli hyvin kiihoittunut. Edellisenä iltana hän oli kodissaan saanut suorastaan tapella vaimonsa kanssa, ja tämä tällainen usein uusiintuva perhekohtaus oli ollut tavallista kiivaampi. Rehtori oli kiukkuisena poistunut kotoaan, mennyt krouviin ja juonut itsensä humalaan. Kun hän sieltä läksi, ei hän tahtonut palata kotiinsa, vaan meni yliopistolle, ja kun karsseri oli tyhjä, oli hän siellä olkikuvon päällä nukkunut yönsä. Aamulla oli sitten ollut kiusallinen ylioppilaitten tutkiminen, jossa monet olivat osoittaneet suorastaan rajatonta röyhkeyttä. Tämä ylioppilaitten menettely oli lopulta johtanut rehtorin siihen huomioon, että ainoa vitsa ja kuritus tälle rettelöivälle joukkiolle saattoi olla maaherran sekaantuminen asiaan. Hän oli lähettänyt pedellin viemään kirjeen linnaan, sopinut hetkestä, jona hän pyysi maaherran yliopistolle, ja nyt oli kohta ratkaiseva hetki lähellä.
Ennen matkaa oli maaherra käskenyt lataamaan pyssyt voidakseen tarpeen tullen laukaista peloituslaukauksia ilmaan.
Kun vartiojoukko astui joen yli vievälle sillalle ja kulki sen keskellä olevan teurastushuoneen ohitse, niin sillan korvassa odottamassa olevat ylioppilaat juoksivat yliopistolle ilmoittamaan tovereilleen sotilaiden tulosta.
— Sulkekaa portit! Sulkekaa portit! huusivat monet. Me emme antaudu muuten kuin väkivallalla.
Mutta Gabriel Tuderus sai sen estetyksi sanoen, että heidän on ensin nähtävä, mille kannalle maaherra tässä asiassa asettuu.
Vihamielinen hiljaisuus vallitsi pihamaalla linnan vartiojoukon marssiessa portista sisään. Ei ainoakaan tervehtinyt maaherraa, kun tämä tyynesti astui tuomiokirkon sakastia kohden.
Hetkisen siellä viivyttyään hän ilmestyi ovelle, ja kaikkien katseet kääntyivät häneen, kun hän alkoi puhua:
— Minä ymmärrän, että te olette suuttuneet minun sekaantumisestani yliopiston asioihin.
Ylioppilaat katsoivat kummastuneina toisiinsa.
— Minä en olisi sitä tehnyt, jolleivät ylioppilaat olisi käyttäneet akateemisia oikeuksiansa liian laajalla tavalla, menneet rajan yli, joka heille asetettu on. Te olette astuneet oikeuksienne ulkopuolelle hyökätessänne kaupungin vartioväen kimppuun; ihmettelettekö, että minä siellä tulen vastaan? Olen nuori ollut sekä huimapää. Minä ymmärrän teitä ja koetan tämän asian järjestää tavalla, joka teitä ei loukanne. Ne sakot, jotka konsistoriumi on määrännyt suoritettaviksi, on maksettava. Millainen teidän kukkaronne on, sen tiedän. Tuo päätös pysyy, sakot suoritetaan, mutta minun kukkarostani. Niin, niin, pojat! Se on jo tehty, ja rehtori saanut rahat. Näin sekaannun teidän asioihinne. Mutta paitsi sakkoja on teillä vielä suoritettavana muutakin, karsserissa istumista. Minä tiedän, että se paikka ei ole mikään peloittava paikka teille ja että siellä ei suinkaan itkien istuta pahojatekoja katumassa, vaan juodaan, lauletaan, soitellaan ja pelataan arpaa ja korttia, eikä karsseri muuten eroa krouvista kuin siinä, että sitä ei suljeta kello yhdeksältä ja ettei ajeta siellä olevia pois, vaan valmistetaan heille siellä yösijakin. Tämän tiedän ja niinpä valmistan teille toisen asunnon. Ei täällä, vaan linnassa, ei vankityrmässä, vaan vartiostosalissa. Siellä on teillä tilaisuus harjoittaa samoja iloja kuin karsserissakin. Erotus on vain siinä, että vartiostosalissa palaa aina tuli ja että siellä on vuoteet salin seinillä uupuneita varten ja talon puolesta ruoka ja ylöspito. Rangaistus, kysytte, mikä se on oleva? Se, että nuo syylliset saavat suorittaa vahtipalveluksen minulle, niin monta päivää kuin heille karsseria on määrätty. Ja sallikaa minun sanoa, jos olen tämän rangaistusmuodon teille keksinyt, niin tein sen siksi, että teidän vartionaolemisenne on oleva Suomen maaherralle kunnia ja ilo. Tämä on minun asettamani rangaistus. Alistutteko siihen?
— Alistumme, huusivat ylioppilaat ihastuneina.
— Eläköön maaherra! huusi Gabriel Tuderus.
Kaikuva eläköönhuuto seurasi sitä, ja hymyillen nosti maaherra sulkatöyhtöistä hattuaan.
— Rangaistuksen suorittaminen alkakoon heti, sanoi maaherra. Vartiosto saa luovuttaa teille aseensa, ja kun täältä linnaan palaan, saatte seurata minua.
Rehtorin seurassa, joka puheen aikana oli seisonut hänen takanaan, palasi Erik von der Linde sakastiin.
— Herra paroni, sanoi Thauvonius, minun täytyy ihailla taitoanne, jolla nuo nuoret miehet osaatte vetää puoleenne ja saada heidät alistumaan kaikkeen. Te olette suuri ihmistuntija.
— Sitä en ole, sanoi maaherra. Minä vain muistan, millainen olin itse nuorena. Ja kun ajattelen, miten olisin tahtonut minulle puhuttavan nuorena ollessani, niin löydän oikeat sanat. Vaikeudet meidän vanhempien ja nuorten välillä syntyvät siitä, että kehityttyämme unohdamme oman kehityksemme eri asteet.
Pihalla asetti Gustaf ylioppilaat riviin. Heille oli annettu vartioväen raskaat pyssyt.
Nuoriso, jolle se, mikä on uutta ja odottamatonta, aina on rakasta, katseli huvittuneena rivissä seisovia tovereitaan, ja mielihyvillään olivat nämäkin. Tuo pelätty epäsopu oli päättynyt näin, ja iloisuus äskeisen jännityksen jälkeen kokkapuheitten singahdellessa oli suuri.
— Se nyt on sentään onni, ettei sotaan komennettu, sanoi Sundelius, sillä kyllä vihollinen olisi osunut minuun, vaikka kuinkakin huonosti olisi ampunut.
— Minulla on siellä linnassa entisiä tuttavuuksia, sanoi Ringius; hyvähän on niitäkin taas tavata.
Gustaf kulki pitkin riviä tarkastellen pyssyjä ja opettaen ylioppilaita niitä kauniisti olallaan kantamaan.
— Tuo on siro heitukka, sanoi Sundelius Gabrielille vieressään.
Mitähän sellaisen tarvitsee yliopistossa lueskella? Ja mitähän hän
Stodiuksen luona käy?
— Hänen luonaan?
— Niin.
— Milloinka?
— Tänä aamuna viimeksi näin hänen astuvan ulos portista.
Samassa kohotti Gabriel kiväärin, tähtäsi Gustafiin ja laukaisi. Kun paksu savupilvi haihtui, seisoi Gustaf tyynenä paikallaan ja sanoi:
— Kenen pyssy on niin huonossa kunnossa, ettei laukaus osu? Kuka ampui?
— Minä, vastasi Gabriel vihasta säihkyvin silmin.
Gustaf astui hänen eteensä.
— Nimesi?
— Gabriel Tuderus.
Gustaf otti tyynesti Sundeliuksen kiväärin ja ojensi sen Gabrielille sanoen:
— Jatka!
Punastuen nöyryytyksestä pudotti Gabriel kiväärin maahan. Gustaf viittasi toisia astumaan syrjään ja sanoi nopeasti Gabrielille:
— Minä tiedän, minkä tähden sen teit.
— Minkä tähden olette astunut tielleni? sanoi Gabriel.
— Minkä tähden, minkä tähden? sanoi Gustaf hymyillen alakuloisesti.
Minä en ole enää tielläsi.
— Te väistytte?
— Niin.
— Ette tapaa häntä enää.
— En.
— Vannokaa se.
— Minä vannon.
Maaherra astui sakastista pihalle.
— Kuka ampui? kysyi hän.
— Se oli vahinkolaukaus, sanoi Gustaf.
— Minä en kaipaa armoanne, lausui Gabriel.
— Ole vaiti, muuten sinun käy onnettomasti, kuiskasi Gustaf.
— Minä en koskaan ole pelännyt tekojeni seurauksia, sanoi Gabriel korkealla äänellä. Minä laukaisin, sillä minä tahdoin hänet surmata.
— Mistä syystä? kysyi maaherra.
— Syy on minun. Sen sanon, kun uuden kerran ammun ja onnella paremmalla, vastasi Gabriel.
— Sitä tilaisuutta saat odottaa, sanoi maaherra jyrkästi. Vangitkaa hänet ja viekää linnaan.
— Te luulette pitelevänne minun kaltaiseni miehen linnanne muurien sisällä, huusi Gabriel. Ennen yötä minä pääsen pakoon!
Vartiosto läksi viemään Gabrielia, ja meluten seurasi ylioppilaiden parvi heitä.