XXVIII
Kalpeana, vavisten kuin haavan lehti kuunteli Barbara hätääntyneinä taloon juoksevien palvelijoiden kertomusta tapahtumista yliopiston pihalla. Gabriel vangittu ja Gustaf ollut kuoleman vaarassa! Hänen täytyi saada tietää enemmän, nähdä Gustaf, tuntea että hän elää, ja että hän ei ollut haavoittunut.
Mutta miten tavata hänet? Mennäkö linnaan? Sitä hän ei voinut tehdä. Mutta kirjoittaa? Kenet hän lähettäisi kirjettä viemään? Kenet? Kuka olisi kyllin luotettava?
Hän meni Leenan luo, antoi kirjeen hänelle ja pyysi häntä menemään. Ja vanhus, joka rakasti Barbaraa kuin omaa lastaan, kietoi huivin päähänsä ja läksi pitkälle matkalle, jommoista hän ei enää vuosikymmeneen ollut ontumisensa tähden voinut tehdä. Hän ei ollut kysynyt mitään Barbaralta, hän ei tietänyt mitään päivän tapahtumista, hän ei huomannut levottomia ryhmiä katujen kulmissa, hän oli vain nähnyt tuon tytön kuolemanpelkoiset silmät, ja hän astui nilkuttaen unohtaen ruumiillisen vajavaisuutensa, katsoen harmailla kirkkailla silmillään suoraan eteensä.
Barbaran odotus oli tuskallinen. Levottomana hän asteli kodin ja professorin asunnon väliä, katseli portilta kadulle, ja kauhu kasvoi hänessä. Hän oli jo näkevinään Gustafin kuolleena. Se varmuutena heräsi hänessä. Se tuli peloittavaksi tuskaksi, joka kuten kuoleman koura kuristi häntä kurkusta ja ehdytti kyynelten lähteet.
Hän kiljaisi nähdessään äkkiä Gabrielin edessään.
— Niin, minä olen tässä! Sitä et kai odottanut? sanoi Gabriel.
— Sinä — sinä — etkö sinä —? sopersi Barbara.
— Ole vankilassa? Sitä kai aiot sanoa, vastasi Gabriel. Minä karkasin linnan lähellä toverieni avulla. Linnan sotilaat etsivät minua kaikkialta nyt, sen tiedän. Mutta minä tahdoin tulla sinun luoksesi sanomaan, että nyt minä rakastajasi tunnen. Minä koetin surmata hänet jo kerran ja teenkin sen vielä. Minä olen nyt varma maalistani ja osun siihen kerta vielä.
Gabriel jätti Barbaran kalmankalpeana seisomaan ja riensi pois piiloitellakseen toveriensa avulla ja etsiäkseen sopivaa tilaisuutta kostolleen.
Vavisten, horjuen saapui Barbara Stodiuksen tupaan. Kuin tylsänä hän odotti. Hän tiesi, että hän ei mitään voisi muuta tehdä kuin odottaa, odottaa.
Vihdoin saapui Leena väsymyksestä harmaan kalpeana ja hien valuessa huivin alta otsalle pitkin valkoisia suortuvia.
Barbara ei uskaltanut kysyäkään, mutta Leena tajusi hänen katseensa.
— Minä annoin kirjeen. Hän avasi sen, suuteli sitä, mutta pudisti päätään.
— Hän ei enää tule, hän ei enää tule minun luokseni! huudahti
Barbara.
Samassa saapui professori, ja Barbara pakeni hänen syliinsä.
— Niin, niin, minä tiedän kaiken, sanoi Stodius.
— Hän ei enää tule luokseni! Hän ei tule, hän ei tule! huudahti Barbara itkien. Teidän täytyy mennä hänen luokseen. Teidän täytyy sanoa, että minä olen onneton, että minun täytyy tavata hänet, että Gabriel uhkaa surmata hänet, että minä kuolen, ellei hän tule luokseni.
— Minä tuon hänet tänne! sanoi professori. Mutta sinä, mene kotiasi. Isäsi voi kaivata sinua. Odota siellä. Minä noudan sinut sitten, kun hän on täällä.
— Mutta lupaattehan, ettette palaa ilman häntä?
— Minä lupaan.
— Mutta jos huomaatte, että hänen rakkautensa on jo kuollut — että hän ei enää minua rakasta — niin — älkää silloin pakottako häntä. — Mutta minä tiedän, että hän rakastaa vielä minua ja että hän varmasti tulee, kun te noudatte hänet.
Professori läksi. Silloin Barbara näki vanhan Leenan istuvan hervottomana penkillä silmät ummessa, ja raskaasti korisi hänen rintansa. Hän riensi vanhuksen luo, syleili, suuteli, hyväili häntä, ja väsynyt vaimo virkosi hellyyden osoituksista, ja hänen hyväilyihin tottumattomat kätensä tempoillen opettelivat hellyyden kauniita liikkeitä.
Kun professori kohtasi Gustafin, seurasi tämä häntä heti. Sanaakaan vaihtamatta he kulkivat, kunnes joutuivat professorin asunnolle. Siellä Stodius kysyi:
— Mitä on tapahtunut?
— Barbara on minun sisareni, vastasi Gustaf.
— Kaikkivaltias Jumala, huudahti professori. Tietääkö hän siitä?
— Ei. Eikä hän sitä saakaan koskaan tietää. Minä tahdon yksinäni kantaa sen tiedon. Minä en tahtonut tavata häntä enää, jotta pakoni olisi helpompi.
— Poika parka!
— Älkää säälikö minua. Kyllä minä tämän kestän.
— Barbara on aivan mieletön surusta. Sinun täytyy tyynesti puhella hänen kanssaan. Jaksatko sen?
— Varmasti.
— Minä noudan hänet tänne.
Kun Barbara saapui professorin huoneeseen, juoksi hän itkien Gustafin syliin.
— Sinä tulit kuitenkin, sanoi hän. Tiesinhän minä sen, että sinä kuitenkin tulisit.
— Rakas, rakas Barbara!
— Sinä olet niin alakuloinen! Miksi? Etkö jaksa enää hymyillä.
— Näethän, että hymyilen.
— Niin, mutta niin alakuloisesti.
— Minun täytyy lähteä.
— Poisko?
— Niin.
— Minne?
— Sotaan.
— Ja milloin palaat?
— Kohta, armas.
— Ethän minua unohda?
— En koskaan.
— Anna minun seurata sinua.
— Sinne kauas?
— Niin,
— Ja sinä voisit jättää omaisesi, kotisi?
— Kaikki. Olethan sinä minulle enemmän kuin kaikki muu.
— Mutta sodan vaivat ja vastukset?
— Olisithan sinä luonani, muistaisinko siiloin niitä?
— Etkö koskaan katuisi sitä?
— En koskaan, minä tiedän sen,
— Niin, paetkaamme, sanoi Gustaf, kukaan ei meitä estä tuolla kaukana, kukaan meitä ei tunne, kukaan ei meistä tiedä.
— Paetkaamme tänään vielä. Tiedäthän, että Gabriel vainoo sinua.
— Porissa odottaa laiva lähtöä Ruotsiin.
— Ratsastakaamme sinne. Yön aikaan ei kukaan meitä tunne.
— Mutta naisenpukusi?
— Minä pukeudun mieheksi.
— Odota minua täällä. Minä riennän linnaan, tuon kaksi ratsua, noudan sinulle puvun. Ratsastan itse edeltä ja odotan sinua Aningaisten portilla.
— Joudu, joudu, älä viivyttele, sanoi Barbara. Minä seuraan sinua. Nyt olen minä jälleen iloinen; näethän, minä nauran, olen onnellinen, kun sinä olet luonani ja tiedän, ettei mikään meitä erota.
— Nyt minä vähät välitän kaikesta muusta, kun sinä olet luonani.
Kohtalon täytyy kääntyä meille hyvin päin.
— Riennä, riennä ja palaa pian, sanoi Barbara. Minä kokoan hiukan kalleuksia ja rahoja, jotka isäni on minulle antanut.
He sulkivat toisensa syliinsä, ja Gustaf riensi linnaan ja Barbara kotiaan.
Stodius, joka nuoret oli jättänyt kahden, kummasteli heidän iloista muotoaan heidän rientäessään hänen ohitseen pois.