XI
Louhivuori, Eversenin komea kartano, kohosi Louhijärven ylhäisellä rannalla. Mitä avarin näköala avautui siitä saaririkkaalle järvelle ja ympäröiville viljelysmaille.
Kapteeni Julius Eversenin isoisä, Adam Eversen, oli tullut Suomeen köyhänä, mutta ahkerana ja kyvykkäänä koneenkäyttäjänä. Hänen oli onnistunut koota itselleen pieni omaisuus, jonka jätti perinnöksi pojalleen, Sören Eversenille. Tämä, joka ei isältään perinyt ainoastaan varoja, vaan myös hänen tarmonsa ja yritteliäisyytensä, oli perustanut pienen paperitehtaan, jota myöhemmin laajensi ja jonka vuorostaan jätti perinnöksi pojalleen Juliukselle. Pääasiallisesti siitä johtuivat kapteeni Julius Eversenin tulot, joita hän ruhtinaallisen suurenmoisesti tuhlaili.
Eversenin odotettujen kemujen ilta oli viimeinkin tullut. Paljon oli niistä pitäjällä puhuttu, ja vallan mahdottomia oli kerrottu niitä varten tehdyistä valmistuksista.
Vieraita oli kutsuttu runsaasti, sekä pitäjäläisiä että helsinkiläisiä. Viimemainittujen joukossa oli vanha parooni von Stackelbom, Eversenin kaupunkilaisia juomatovereita, elähtäneisyydestään huolimatta ryhdikäs ja hännystakkiaan moitteettomasti kantava entinen upseeri. Pitäjän väestä olivat huomattavimmat kirkkoherran, kappalaisen, tohtorin, apteekkarin ja maanmittarin perheet, aviopuolisot Forsgrén ja neiti Vanaja. Hannes Borg oli niinikään saapunut, mutta Elisabet oli häntä myöten lähettänyt kiitoksensa ja pyytänyt sanoa saaneensa esteen. Keskellä juhlapukuisia vieraita pisti räikeästi silmään kauppias Herhilä. Hänellä oli yllään smoking-takki, tummansiniset sheviotti-housut, valkoiset liivit, vaaleanpunainen kravatti ja jalassa ruskeat kengät. Paroni von Stackelbom, joka vanhan tapansa mukaan kapteeni Eversenin kanssa puhui ranskaa, varsinkin silloin, kun ei tahtonut, että muut häntä ymmärtäisivät, rypisti nenäänsä nähdessään kauppias Herhilän ja sanoi Eversenille: "Comme il est drôle ce bonhomme-là!" Eversen selitti, että hän tehtaansa asioissa oli ollut vähän tekemisissä kauppias Herhilän kanssa, ja ettei hän valitettavasti ollut voinut jättää häntä kutsumatta.
Iso sali oli juhlaa varten erityisesti koristettu. Keskeltä kattoa riippuvasta vanhasta kristallikruunusta lähtien oli pingoitettu valkoisia silkkinauhoja säteittäin yli katon seiniin asti. Näihin nauhoihin oli kiinnitetty tummanpunaisia ruusuja. Ruusukoristusta oli muutenkin tuhlaillen käytetty. Olihan puutarhan terasseilla ruusuja loppumattomat varastot.
Alkoholikiellosta huolimatta oli taloon hankittu melkoiset määrät juomatavaroita, ja jo kemujen alussa vuoti laseihin runsaasti jaloja viinejä.
Kun tuliaismaljat oli juotu, ehdotti isäntä, että lähdettäisiin katsomaan Louhivaaran kartanon nähtävyyksiä, puistoa, ruusutarhaa, uutta hevostallia, kasvihuonetta, y.m. Jo matkan päästä tuntui ruusuterasseilta vahva tuoksu. Läheltä se oli huumaava. Talli, Eversenin hartaimman huolenpidon esine ja ylpeys, oli vieraiden mielestä suuremmoinen. Permanto oli sileä ja puhdas kuin salin lattia. Kiiltävät, hyvin syötetyt hevoset, joiden joukossa kalliita kilpajuoksijoita, seisoivat itsetietoisina kahden puolen pitkää keskikäytävää olevissa pilttuissaan, eivätkä ollenkaan näyttäneet hämmästyvän, kun talli vierasten sisään astuessa sähköllä valaistiin häikäisevän kirkkaaksi.
Kun lopuksi oli käyty kasvihuoneessa, jossa Eversen muun muassa englantilaisten ylimysten tavoin kasvatti harvinaisia kämmekkä-lajeja, palattiin sisälle. Useat vieraista imartelivat Everseniä sen johdosta, mitä oli nähty, ja joku mainitsi, että tästä uudenasuisesta Louhivaarasta sai käsityksen ruhtinaallisten hovien komeudesta.
Kapteeni Eversen oli säkenöivän henkevä ja kohtelias isäntä, hovimies kiireestä kantapäähän. Emännän tehtäviä hoiti talossa leskirouva Agathe Wigge, Eversenin "serkku", neljänkymmenen vaiheilla oleva nainen, hyvin hienosti puettu ja vielä hyvin kiehtova.
Eversen alotti hänen kanssaan juhlan tanssiosaston.
Hannes Borg oli liittynyt Forsgrénin perheen seuraan, ja hänen huomionsa kiintyi Aino Vanajan pukuun. Se oli tehty vaaleanpunaisesta harsokankaasta. Useimmat muut naiset olivat silkissä, mutta Aino Vanajan yksinkertaisen aistikas hame oli Hannes Borgin mielestä pukevampi kuin kaikki muut. Se päästi hänen solakan vartalonsa sopusuhtaiset viivat täysiin oikeuksiinsa. Ja Hannes Borg totesi, että vaikka Aino Vanaja ei ollutkaan mikään säännöllinen kaunotar, hänen kasvoissaan ja koko olemuksessaan oli vastustamatonta suloa ja nuorekasta viehätystä.
Kun Eversen "serkkunsa" kanssa oli avannut tanssikemut, hän riensi Aino Vanajan luo ja tanssi hänen kanssaan kauan. Hannes Borg seurasi heidän tanssiaan, ja hänen täytyi itsekseen tunnustaa, että he olivat komea pari. Mutta heti kun Eversen oli pyytänyt Aino Vanajaa tanssimaan, oli Hannes Borgissa herännyt epämääräisen tuskallinen tunne, jota hän ei voinut itselleen selvitellä. — Aikookohan tuo Don Juan pyydystää tämänkin nuoren naisen pauloihinsa? näin hän sitten ajatteli.
Hannes Borg, joka ei osannut uudenaikaisia tansseja, vetäytyi herrain huoneeseen, missä juomingit olivat täydessä vauhdissa. Innokkain Bakkon palvelija oli kauppias Herhilä. Hän kaatoi ahkerasti viiniä lasiinsa, jonka viipymättä tyhjensi yhdellä siemauksella.
Hänen heikkoutensa oli esiintyä herrasmaisesti ja pyrkiä "lähempään tuttavuuteen" herrassäätyisten henkilöiden kanssa. Hän ei kuitenkaan kehdannut itse suorastaan ehdottaa "arvonimien poisheittämistä". Mutta kautta rantain hän huomautti, että muut sen tekisivät ja että se hänelle olisi ollut mieluisaa. Ja tässä tarkotuksessa hän eri henkilöille kertoi, kuinka vanha kirkkoherra-vainaja oli ollut harvinaisen ystävällinen, oikein "kansan mies", ei yhtään ylpeä. Hän seurusteli hänen, kauppias Herhilän, kuin vertaisensa kanssa ja oli heti alussa pitäjään tultuaan ehdottanut lähempää tuttavuutta. Eikä hän pitänyt siitä, että häntä "karahteerattiin veljeksi"; sinuksi häntä muitta mutkitta täytyi sanoa.
Huolimatta tästä viittailusta, ei kukaan näyttänyt olevan halukas seuraamaan kirkkoherra-vainajan esimerkkiä.
Herhilä teki nyt toisenlaisen hyökkäyksen, suunnaten sen Hannes
Borgiin. Imarteleva hymy huulilla hän virkkoi:
— Kirkkoherra puhui tässä eräänä päivänä arvostelulautakunnan kanssa, johon minäkin kuulun, ja hän arveli, että voisimme hyväksyä sen teidän sisarentyttärenne alttaritaulun. Ja kun niin valistunut mies kuin meidän kirkkoherramme on sitä mieltä — Herhilä kohotti tässä ääntään ja katsoi merkitsevästi kirkkoherraan — niin emme mekään pane vastaan. Niin että maalatkoon vaan sen taulun valmiiksi, kyllä rahat sitten heti maksetaan.
— On hyvä, huomautti Hannes Borg, että arvostelulautakunta kirkkoherran vaikutuksesta on asettunut näin järkevälle kannalle.
— Se on hauskaa, jatkoi Herhilä, että näin suuri taiteentuntija on samaa mieltä kuin kirkkoherra. Ja tämän asian päälle kannattaa kilistää laseja ja juoda maljat pohjaan, sillä olemmehan me jo sangen vanhoja tuttavia…
Hannes Borg ymmärsi yskän, mutta ei ollut halukas juomaan veljenmaljaa, kilisti lasiaan ja kasteli hiukan huuliaan.
Herhilä oli ilmeisesti hyvin pettynyt ja siirtyi maanmittari
Haaviston luo paremman onnen toivossa.
Juomahuoneessa oli ilma ummehtunut ja läkähdyttävän tupakansavun täyttämä. Hannes Borg poistui sieltä ja palasi saliin. Siellä paraikaa taukosi tanssi, ja parit hajaantuivat eri tahoille, mitkä istumaan salin rococo-sohville ja nojatuoleihin, mitkä isolle kuistikolle ja puutarhaan. Aino Vanaja kulki käsi Eversenin kainalossa, ja molemmat istuutuivat kuistikolle, lähelle lasiovea.
Hannes Borg aikoi mennä puutarhaan, mutta kuistikon ovella pidätti häntä hetkeksi maanmittarin rouva Haavisto, hienosti puettu ja arvonsa tunteva nainen. Hän uhkui paheksumista ja sanoi puoliääneen Hannes Borgille:
— Tietääkö tohtori, että minä ja moni muu tämän pitäjän rouvista olisimme odottaneet sellaiselta hovimieheltä kuin kapteeni Eversen hieman ritarillisempia seurustelutapoja. Sillä onhan täällä muitakin tanssitaitoisia neitosia kuin tuo neiti Vanaja. Vaan kerran tanssittuaan muutamien muiden kanssa, ei kapteeni Eversen suvaitse kunnioittaa heitä katseellakaan. Ja mikä on tuo neiti Vanaja? Tuntematon suuruus, konttorineiti jostain maaseutukaupungista…
Hannes Borg huomautti tähän ohimennen:
— Kapteeni Eversenilla on tunnetusti kaikessa oma päänsä ja makunsa.
Ja hän siirtyi kuistikolle.
Eversen istui hyvin lähellä Aino Vanajaa, ja Hannes Borg, joka oli asettunut kuistikon sohvalle vilvoittelemaan, kuuli selvästi kapteenin soinnukkaan äänen.
— Te tanssitte jumalaisesti, neiti Vanaja, hän huudahti. Liikkeenne ovat harvinaisen sulavat ja ruumiinne niin joustava, että se kykenee ilmaisemaan pienimmätkin tunneväreenne. Sanoitte, että aiotte ruveta näyttelijättäreksi. Minä puolestani kehoitan teitä antautumaan taidetanssin alalle. Tätä alaa varten teillä on kaikki edellytykset, ja kauniille ja etevälle tanssittajattarelle on tätä nykyä koko maailma avoinna. Onhan se kieli, jota hän esiintyessään puhuu, kansainvälinen.
Hannes Borgissa heräsi hänen kuullessaan tätä houkuttelevaa puhetta omituinen levottomuus, ja hänen teki mieli astua esiin ja vastustaa Everseniä. Mutta luontainen ujous ja vastenmielisyys sekaantua toisen puheeseen hänet siitä pidätti.
Eversen oli innostunut ehdotukseensa ja jatkoi hiukan hengästyneenä:
— Näin kerran Wienissä esiintyvän tanssijatar Grit Hegesan. Te olette hänen näköisensä, tai hänen kasvonsa vivahtavat teihin, sillä te olette häntä paljon kauniimpi. Mutta tanssiessaan hänkin oli kaunis. Hän esiintyi silloin eräänlaisessa Pierrot-puvussa, joka päästi hänen vartalonsa edulliset puolet esille. Minulla on hänen kuvansa. Jos teitä huvittaa nähdä se, käyn sen noutamassa…
Eversen riensi sisälle.
Hannes Borg meni Aino Vanajan luo ja varoitti:
— Älkää langetko viettelykseen. Tanssitaide — mikäli sitä voi taiteeksi sanoa — on näyttämötaidetta vähäarvoisempi.
— Kapteeni Eversen on kohtelias hovimies, sanoi Aino Vanaja, hän näkee minun tanssitavassani etevyyttä, jota siinä luultavasti ei ole. Muuten ei teatteri-intoni niinkään helposti ole tukahutettavissa.
Kapteeni Eversenin palatessa tanssijatar Grit Hegesan kuva kädessään, ilmestyi hännystakkisia tarjoilijoita kutsumaan vieraita illalliselle Louhivaaran avaraan ruokasaliin.