XII
Juhlaillallinen oli ollut tuhlailevan ylellinen. Sitä oli kestänyt lähes kolme tuntia. Kauppias Herhilä, joka jo aikaisemmin nauttimistaan väkijuomista oli kohonnut intoilevaan mielentilaan, viljeli illallisen aikana samppanjalasinsa sisällystä niin uutterasti, että hän aterian lopulla muuttui suorastaan häiritseväksi. Lasi kädessä hän meni eri henkilöiden luo ja ehdotti muitta mutkitta lähempää tuttavuutta. Lopulta hän teki tällaisen ehdotuksen maanmittari Haaviston rouvalle. Tämä ylpeä nainen, joka omalta suvultaan oli aatelia ja joka jo muutenkin oli katkera siitä, että kapteeni Eversen tanssin aikana oli laiminlyönyt hänen tytärtään, tiuskaisi:
— Näissä kemuissa on totisesti sietämättömän sekalainen seurakunta!
Hän sanoi tämän tahallaan niin kovaa, että Eversen, joka paraikaa keskusteli rouva Forsgrénin kanssa, sen kuuli.
Eversen meni Herhilän luo ja kuiskasi hänelle pari sanaa korvaan, kehoittaen häntä tulemaan viereiseen huoneeseen. Herhilä oli siksi juopunut, että Eversen toivoi saavansa hänet nukkumaan johonkin toisella puolella rakennusta olevaan huoneeseen. Mutta hän oli erehtynyt. Herhilässä oli vielä hereillä järjen kipinä, ja hän huusi kapteenin puoleksi väkisin vetäessä häntä pois ruokasalista:
— Tämä voi käydä teille kalliiksi, herra kapteeni!
Vielä useiden huoneiden kautta pöytävieraat kuulivat hänen rähisevän, kunnes Eversen erään rotevan tarjoilijan avulla sai hänet nousemaan autoon, joka vei hänet kotia.
Ulkonaisesti tyynenä, mutta sisässään raivoten Eversen palasi vieraidensa luo ja sanoi:
— Olen kauppias Herhilän kautta tilannut tavaroita hovin korjaustöihin. Sentähden kutsuin hänet tänne täksi illaksi. Kadun sitä nyt ja toivon, että vieraani unhoittavat tämän ikävän välikohtauksen.
Jälkiruuan syötyään vieraat kiittelivät isäntää ja hajaantuivat saliin ja sisähuoneisiin.
Jotenkin pian kahvin jälkeen alkoivat useimmat heittää hyvästiä, maanmittarin rouva ensimäisenä. Hän ojensi itsensä suoraryhtiseksi, nosti pään kenoon ja sanoi jäykästi:
— Saan kiittää tästä illasta.
Eversen kehoitti vieraitaan vielä jäämään.
— Näin aamuhämärässä pieni huviretki moottorissa ja veneissä lähimpään saareen saattaisi aterian jälkeen virkistää — hän huomautti.
Mutta runsaan kestityksen saaneiden vierasten lähtöinto ei ollut hillittävissä. Toinen toisensa jälkeen hyvästeli isäntää ja poistui. Forsgrénien ja Aino Vanajan hyvästiä jättäessä sanoi Eversen:
— Toivon, neiti Vanaja, että pian taas tapaamme. Kiitän teitä vielä kerran notkeasta tanssistanne.
Kun metsänhoitaja Forsgrén ja hänen vaimonsa istuutuivat ajoneuvoihinsa ja Aino Vanaja alkoi nousta kuskilaudalle, huomautti Eversen:
— Neidillä on siinä epämukava istua. Jos maltatte odottaa hetken, kunnes autoni palaa, on minulla kunnia viedä teidät sillä kotia.
Hannes Borg, joka samalla teki lähtöä, kuuli tämän ja ehätti sanomaan:
— Onhan se turha vaiva. Minun ajoneuvoissani on hyvä tila, ja tieni vie Kuuselan ohi, jos neiti Vanaja tyytyy näihin vaatimattomampiin ja hidaskulkuisempiin ajoneuvoihin.
— Tohtori on kovin ystävällinen, virkkoi Aino Vanaja. Mutta voisin aivan hyvin istua tuossa kuskilaudalla.
Hannes Borg kehoitti: — Olkaa hyvä vaan, neiti. Ja hän ojensi kätensä auttaakseen häntä nousemaan ajoneuvoihin.
Kapteeni Eversen loi Hannes Borgiin terävän katseen ja näytti loukkaantuneelta. Mutta hän ei sanonut mitään, kumarsi vaan ja palasi sisälle.
Viimeisten vieraiden lähdettyä riensi "leskirouva" Agathe Wigge kiihoittuneena Eversenin luo ja tiuskaisi:
— Sinun pitäisi hiukan pitää vaaria hovimiesmaineestasi, eikä esiintyä niin poikamaisena kuin tänä iltana!
— Anteeksi, rakkaani, virkkoi Eversen ivallisesti, ole hyvä ja motivoi tarkemmin tuo mainesanasi "poikamaisena".
— Niinkuin se olisi tarpeellista! Niinkuin et itse tietäisi, kuinka tänä iltana olet suututtanut pitäjän "noblessin" rouvat ja neidit tanssimalla koko illan tuon tyttöletukan kanssa.
— Hovimiesmaineestani en välitä rahtuakaan ja tämän pitäjän "noblessista" en maksa viittä penniä. Tuossa nuoressa naisessa, jota suvaitsit mainita tyttöletukaksi, on jotain teeskentelemätöntä ja luonnonraikasta. Minua huvitti seurustella etupäässä hänen kanssaan, se oli pikanttia, siinä kaikki…
— Sinun "nonchalancesi" on suorastaan häikäilemätön.
— Oletko mustasukkainen, Agathe? Se olisi lapsellista. Unhoitat, että molemmat olemme pidättäneet toisillemme täyden vapauden. Ainoastaan täydellinen vapaus voi sitoa. — Miksi nyt otat näin mitättömän seikan niin traagillisesti?
Eversen lähestyi häntä ja tahtoi painaa suudelman hänen paljaalle kaulalleen. Mutta Agathe Wigge väisti häntä, riensi huoneeseensa ja lukitsi sen oven.
Tämä vastustus kiihoitti Everseniä, ja hän kolkutti ovelle sanoen:
— Agathe, älä nyt ole vihainen, olkaamme ystäviä niinkuin ennenkin.
Agathe Wigge ei suvainnut vastata mitään. Samassa kuului auton jyskytys pihalta. Se palasi kyyditsemästä Herhilää.
— No hyvä, huusi Eversen. Kyllä minä saan muualta seuraa. Lähden karjatalolle.
Hän riensi makuuhuoneeseensa, riisui juhlavaatteensa ja puki ylleen urheilupuvun. Tätä tehdessään hän avasi ikkunan ja käski kuljettajan pitää auton lähtövalmiina.
Kun hän muutettuaan vaatteet kulki Agathen oven ohi, oli se raollaan ja hänen "serkkunsa" sanoi:
— Aiotko todella lähteä karjatalolle tähän vuorokauden aikaan?
Sinäpä olet lapsellinen.
— Olemme siis molemmat lapsellisia. Kaipaan muuten nyt hauskaa seuraa. Hyvää yötä, Agathe.
Hän alkoi astua pihalle, noustakseen autoon.
— Jos nyt lähdet karjatalolle, tiedän millaista seuraa haet itsellesi. Jos et muuta päätöstäsi, käännän minä huomenna selkäni Louhivaaralle.
— Eläköön täydellinen vapaus.
— Sen sanon vaan, että et koskaan ole antanut minulle tunnustusta siitä työstä, jonka olen uhrannut talosi hoitoon. Saammepa nähdä, kuinka pitkälle pääset tämän niskoittelevan ja epärehellisen väen kanssa, kun itse ryhdyt ohjiin. Epäkäytännöllisyytesi, välinpitämättömyytesi ja tuhlailusi ovat tunnetut. Minä…
— Tuskallisinta, mitä tunnen, on kiitollisuuden taakka. En suinkaan tahdo jäädä sinulle liian suureen kiitollisuuden velkaan. Hyvästi, Agathe.
Hän nousi autoon ja käski kuljettajan ajaa karjatalolle.