XIII
Auringon nousuun ei enää ollut monta hetkeä. Linnut lauloivat riemukkaasti uuden päivän ylistystä, ja tienviereisellä niityllä liiteli ohuita sumukaistaleita. Kauempana, punaisen ladon kohdalla ne näyttivät keinuvalta keijujen utupiiriltä.
Hannes Borg palasi Kuuselasta saattamasta Aino Vanajaa.
Hän istui ajoneuvoissaan unelmiin vaipuneena. Höllästi hänen kätensä pitelivät ohjia, mutta tie oli tuttu Toverille, ja se juoksi omin päin vinhaan kotia kohti.
Hannes Borg tunsi, että hänen sisällään oli tapahtunut suuri ja ihmeellinen muutos: hän rakasti voimakkaasti ja syvästi. Aino Vanajan valoisa ja nuorekas kuva päilyi hänen mielessään: solakka, joustava varsi… kullankeltainen tukka, oikealle ohimolle valuva kiharatöyhtö… ruiskukansiniset silmät, joiden ilmeet ihmeellisesti vaihtuivat tunnevivahduksien mukana.
Hän tunsi samantapaista elämänriemua kuin ylioppilasvuosina, jolloin mieli aukeni kauneudelle ja elämä hymyili edessä suurena, koettelemattomana, mutta täynnä kiehtovia lupauksia ja suloista hymyä.
Hän saapui niityn laidassa olevan punaisen ladon kohdalle. Aurinko nousi paraikaa ja kultasi hänen kotinsa. Kuinka hän sitä nyt rakasti, hänestä tuntui, kuin olisi se käynyt hänelle entistään kalliimmaksi.
Kaikki nukkuivat vielä Koivukoskella. Ainoastaan Rob Roy oli valveilla ja riensi häntäänsä heiluttaen herraansa tervehtimään.
Hannes Borg riisui hevosen valjaista ja päästi sen niitylle syömään. Hän oli niin pirteä, ettei häntä haluttanut vielä lähteä levolle… niin, tokko hän yleensä panisi maata ollenkaan? Olihan yö jo ohi ja oli valjennut kultainen päivä täynnä ihanuutta ja uutta elämää.
Hän meni puutarhan kautta rannalle. Kukkalavojen kastepisarat kimmelsivät jalokivillä ja lennättivät hänen sieraimiinsa tuoksujaan. Rob Roy seurasi isäntäänsä ja meni hänen kanssaan veneeseen. Hannes Borg souti järven vastakkaiselle rannalle ja nousi näköalakalliolle. Kaukaa havumetsän takaa pisti esiin Kuuselan kartanon torni. Siellä asui hän, jonka valoisa kuva täytti Hannes Borgin mielen ja jonka muisteleminen sai hänen povensa rajusti sykähtelemään. Ja tämä uusi tunne oli puhjennut selvänä ja voimakkaana hänen tietoisuuteensa kuluneen yön kemuissa.
Sanomaton hellyys täytti hänen sydämensä, tuo yksinäinen mies tunsi onnentarvetta, elämäntoverin kaipuuta, hän, joka luuli aikoja sitten kuolleensa sellaisille tunteille. —
Hän tunnusti itselleen, että hän yksinomaan Aino Vanajan tähden oli lähtenyt noihin kemuihin, jotka hänelle olivat olleet vastenmieliset… nähdäkseen miten Eversen suhtautui tuohon nuoreen naiseen, niin, suorastaan peläten tuon häikäilemättömän miehen vaikutusta. Ja nyt hän sen tiesi: hänellä oli kilpailija, vaarallinen kilpailija, joka kaikkea uhmaillen ajoi takaa hetken nautintoa ja huumausta. Olihan Hannes Borg jo neljänkymmenen viiden vuoden ikäinen, mutta luuli olevansa hyvin säilynyt… ei vielä harmaata hiusta ohimoilla. Lisäksi hän oli nuori mieleltään ja elinvoimainen. Mutta Eversen oli seitsemän tai kahdeksan vuotta nuorempi, pitkä, pulska mies, ja täynnä niitä ominaisuuksia, jotka häikäisevät ja kiihoittavat naisia. Hän oli komea sotilasunivormussaan, rikas ja tuhlailevan antelias. Saattoiko Hannes Borg toivoa voittoa tämän miehen kilpailijana? Ainakin täytyi yrittää. Hän tiesi, että Eversenin pyyteet olivat rajuja, mutta ohimeneviä, että hän katkottuaan uuden kukkasen oli hakeva itselleen uutta aistien kiihoitusta. Hannes Borg taas tunsi, että hänen kiintymyksensä oli syvä ja luja, siihen näytti sisältyvän hänen loppuelämänsä onni tai onnettomuus, ja hänen täytyi ryhtyä taisteluun loitontaakseen Eversenin tuosta nuoresta naisesta. Mutta miten? Pyytääkö Aino Vanajan kättä? Hänen luontainen ujoutensa sai hänet heti hylkäämään tämän keinon. — Kosia niin lyhyen tuttavuuden jälkeen — ollenkaan tietämättä mitkä tuon nuoren neidon tunteet häntä kohtaan olivat.
Ja lisäksi sukelsi hänen mielensä syvyydestä esille muisto aikaisemmilta vuosilta — hairahdus ja synkkä naiskohtalo, johon hän, joskin epätahallisesti, oli antanut ensi sysäyksen. Ja vaikka tuo syvälle vajonnut nainen, jonka hän kaikesta huolimatta oli tarjoutunut ottamaan vaimokseen, jo oli kuollut, itse tuon suhteen synkeys oli jäljellä, painaen hänen omaatuntoaan. Ja hänen ja tuon naisen poika, tuo rappiolle joutunut nuorukainen, missä hän nyt olikaan, mitä hänestä oli tullut senjälkeen kun Hannes Borg oli turhaan koettanut häntä kohottaa ja siveellisesti kasvattaa, ja sittenkuin hän oli kotoaan karannut? Saattoiko hän, Hannes Borg, tämän entisyytensä painamana astua tuon viattoman nuoren naisen eteen ja pyytää hänen kättänsä? Ei ainakaan tunnustamatta tuota entisyyttään. Miten tuo nuori nainen silloin oli suhtautuva häneen… ja saattoiko hän häntä rakastaa?
Nämä ristiriitaiset ajatukset olivat himmentäneet Hannes Borgin äskeisen riemun. Mutta olihan tuo riemun hetki, vaikkakin lyhyt, ollut kaunis ja kirkas.
Hän palasi kotiin, tunsi raukeutta, riisui hännystakkinsa, heittäytyi salin isolle mahonki-sohvalle ja vaipui unenhorrokseen.