XIX
Kun Hannes Borg myöhään illalla palasi Helsingistä Koivukoskelle, tuntui hänen kotinsa autiolta ja kolkolta. Hän käveli edestakaisin salissa ja työhuoneessaan, unhoittaen illallisensa, jonka Henrika hänelle oli huolellisesti valmistanut. Tuontuostakin hän pysähtyi katselemaan seinällä riippuvaa Aino Vanajan muotokuvaa. Ja nuo silmät näyttivät seuraavan häntä minne hän asettuikin huoneessaan. Kuinka hän rakasti noita piirteitä, kullanhohteista tukkaa ja ihmeellisiä sinisilmiä. Nyt oli tullut hänen elämänsä suuri tunne, joka oli kietonut valtaansa koko hänen olemuksensa. Alussa se oli ollut melkein taidepalvontaan vivahtavaa harrasta ihailua. Nyt se oli kasvanut suureksi vastustamattomaksi intohimoksi, joka kaipasi vastakiintymystä ja vaati omistamista.
Hän tiesi, että Aino Vanaja ja Elisabet aikoivat viipyä pari päivää Berlinissä ja sieltä matkustaa suoraa päätä Müncheniin. Jos hän nyt kirjoittaisi heille, saisivat he perille tultuaan häneltä tervehdyksen. Hän päätti jo sinä iltana kirjoittaa molemmille. Hän istuutui työpöytänsä ääreen ja tarttui kynään. Kummalleko hän ensin kirjoittaisi? Mietittyään hetken hän päätti rauhoittaa tunteitaan kirjoittamalla ensin Elisabetille:
'Rakas Elisabet!
Vaikea on minun sanoin kuvailla kuinka hylätyksi tunnen itseni Teidän molempien lähdettyä. Koivukoski on vallan kuin autio. Helsingistä palattuani kuljin iltapimeässä pihalla ja tein kierroksen Sinun pienelle huvilallesi. Oli outoa, kun ikkunoista eivät pilkoittaneet tuttavalliset tulet. Ja nyt istun tässä, hiljaisessa työkammiossani, ja ajattelen, että kuusi kuukautta on pitkä aika — ylen pitkä sille, joka odottaa. Mutta teen väärin, kun näin valitan, sillä tiedänhän, miten tärkeä tämä matka on Sinulle, sekä mielesi tasapainolle että taiteellesi. Ja toivottavasti jonkun ajan kuluttua totun ja opin mukautumaan yksinolooni. Olisipa hauska, jos Münchenissä pääsisitte asumaan Weilerin täysihoitolaan. Rouva ja herra Weiler ovat herttaisia ihmisiä. He osaavat täysihoitolaisissaan herättää viihdyttävän kodintunteen. Kirjoita minulle usein, en odota pitkiä kirjeitä, kirjekorttikin riittää, niin että näen, miten voitte ja viihdytte. Ja luonnollisesti olen kiitollinen, jos annat minun seurata neiti Vanajan opintoja, edistymistä ja hänen elämäänsä suurkaupungissa. Kuinka onnellinen olen tietäessäni, että Sinä olet siellä häntä tukemassa.
Levottomasti odottaen ja lämpimästi tervehtien
Hannes.'
Nyt hän oli siksi tyyntynyt, että saattoi ryhtyä kirjoittamaan Aino
Vanajalle:
'Kunnioitettava Neiti!
Yksinäni työhuoneessani myöhäisenä iltahetkenä muistelen elävästi niitä draamallisia keskusteluja, joita minulla oli Teidän kanssanne tässä samassa huoneessa. Ne antoivat paljon uutta sisällystä elämääni ja saivat minut toivorikkaasti odottamaan niitä taiteellisia saavutuksia, joihin lahjanne selvästi viittaavat. Nämä "tunnit" kävivät minulle rakkaiksi, ja niiden keskeytys on luonut elämääni tyhjyyttä, jota en voi millään täyttää.
Toivotan Teille hartaasti kaikkea menestystä ja pitäisin erittäin onnellisena tapauksena sitä, että pääsisitte ystäväni Vincenzo Olivan oppilaaksi. Silloin saisitte varman pohjan tulevalle taidetoiminnallenne. Jos sattuisi niin ikävästi, ettei hän enää olisi Münchenissä, tai että sota olisi aiheuttanut mullistavia muutoksia hänen oloissaan, pyydän Teitä viipymättä sähköttämään minulle, niin että voin kääntyä toisten henkilöiden puoleen.
Suuresti kärsimättömänä jään odottamaan tietoja matkanne onnistumisesta ja siitä, miten olonne järjestyvät Münchenissä perille tultuanne. Toivon siis, ettei odotukseni ole liian pitkä.
Kunnioittavin terveisin: Hannes Borg.'
Matkansa varrelta olivat Elisabet ja Aino Vanaja lähettäneet postikortteja. Viimeiset olivat päivätyt Berlinissä. Sitten seurasi parin päivän pysähdys. Ilokseen sai Hannes Borg niiden kuluttua Elisabetilta seuraavan sähkösanoman: "Glückliche Ankunft München Pension Weiler". — He olivat siis saavuttaneet matkansa päämäärän ja päässeet asumaan Weilerin täysihoitolaan. Se oli suuresti rauhoittavaa. Mutta nyt seurasi kirjeiden odottaminen, olihan sodanaikainen postinkulku hidas, ja odotus saattoi paisua viikkokausien pituiseksi. Mutta jo kymmenen päivää sähkösanoman saapumisen jälkeen Hannes Borg ihmetellen sai Elisabetilta ja Aino Vanajalta kirjeen.
Hän sulkeutui huoneeseensa niitä lukemaan.
Elisabet kirjoitti:
'Matkamme on käynyt kaikin puolin onnellisesti, ja olemme perillä tässä miellyttävässä taidekaupungissa. Hilpeät ja rehdit baierilaiset eivät sodan vaikutuksesta ole sanottavasti menettäneet hyvää tuultaan. Asumme siis Weilerin täysihoitolassa. Weilerin puolisot ovat todella herttaisia ja kohtelevat meitä melkein kuin omia lapsiaan. He lähettävät Sinulle sulimmat terveisensä.
Paljoa en vielä ole ehtinyt täällä kokea, sillä tahdoin viipymättä kirjoittaa. Sattui näet niin hyvin, että nuori maalari Teuvo Kaisla lähti täältä Berliniin ja lupasi toimittaa kirjeemme kuriiria myöten Suomeen.
Tunnen kuitenkin jo nyt, että olen päässyt virkeään taiteelliseen ilmakehään. Huomenna aion lähteä nuorten maalaajien klubiin. Älä silti pelkää, että eksyn futuristisiin ja ekspressionistisiin hullutuksiin. Mutta väritykseen nähden toivon heiltä oppivani jotain uutta.
Jotta elämämme täällä tulisi halvemmaksi, asumme Aino Vanajan kanssa samassa huoneessa. Minä saan sitäpaitsi käyttää pientä lasikattoista ullakkokamaria maalaushuoneenani. Samaan aikaan saapuvassa kirjeessään Aino Vanaja epäilemättä kertoo käynnistään herra Vincenzo Olivan luona.
Toivon, että et pahasti ikävysty yksinäsi Koivukoskella. Olen usein siellä ajatuksissani luonasi. Totta puhuen olen jo ehtinyt saada koti-ikävän. Kaipaan Sinun henkisesti avartavaa ja rikastuttavaa seuraasi. Nyt täällä kaukana osaan antaa sille oikean arvon.
Lämpimin terveisin Elisabet.'
Hannes Borg oli tahallaan säästänyt Aino Vanajan kirjeen viimeiseksi. Ja vieläkin hän viivähti, ennenkuin aukaisi sen. Hän teki sen sitten nopealla saksien leikkauksella, kuin teon ainakin, joka oli päättäväisesti ratkaistava. Hän luki:
'Kunnioitettava Tohtori!
Monet uudet ja voimakkaat vaikutelmat ovat täällä suuressa maailmassa täyttäneet mielen. Mutta olen huono kynäilijä niistä näin kirjeessä kertomaan. Tahdon kaikkein ensiksi mainita, että professori Vincenzo Oliva oli erittäin ystävällinen ja hyväksyi minut oppilaakseen. Hän haavoittui sodassa ja ontuu lievästi vasemmalla jalallaan. Mutta mikä oivallinen plastiikanopettaja hän silti yhä vielä on. Olen ihastunut hänen opetukseensa, ja hän on mairittelevasti puhunut näyttämöedellytyksistäni. Hänen oppilaansa ovat jaetut kahteen ryhmään, vasta-alkajiin ja edistyneihin. Olen saanut katsojana olla läsnä jälkimäisten harjoituksissa, ja nähdessäni kuinka paljon he jo osaavat, on kunnianhimoni paisunut entistään suuremmaksi. Tahdon taiteen alalla aikaansaada jotain etevää ja tunnustusta ansaitsevaa. Onhan kaikki toistaiseksi vaan alulla, mutta kun pääsen pitemmälle, toivon voivani siitä Tohtorille jotain kertoa.
Kaikesta tästä odottamattomasta ja mielenkiintoisesta, joka on tullut osakseni, saan yksinomaan kiittää Teitä, herra Tohtori. Enkä tiedä, miten koskaan saatan palkita luottamuksenne ja tarpeeksi osoittaa kiitollisuuttani.
Professori Oliva lähettää parhaat terveisensä ja lupaa pian
kirjoittaa.
Kunnioittaen ja kiitollisena:
Aino Vanaja.'
Tämä kirje, muuten niin ilahuttava sisällykseltään, herätti Hannes Borgissa jonkunlaista pettymystä. Aina vaan tuota ylenpalttista kunnioitusta ja kiitollisuutta! Hän olisi toivonut jotain hellää sanaa, jotain viittausta kaihoon, jommoista hän itse Müncheniin kirjoittamassaan kirjeessä oli ilmaissut. Mutta kun hän oli hetken asiaa ajatellut, johtui hänen mieleensä, ettei neiti Vanaja todennäköisesti tätä ensimäistä kirjettään kirjoittaessaan vielä ollut ehtinyt saada Hannes Borgin kirjettä, hän kun ei siitä maininnut mitään, ja ettei Hannes Borg suoranaisesti ollut ilmaissut hänelle tunteitaan, joten tällä nuorella naisella ei ollut aihetta hellien tunteiden esille tuomiseen.