XVI
Aino Vanaja oli muuttanut asumaan Koivukoskelle, Elisabetin ullakkohuoneeseen, ja viihtyi siellä hyvin. Hän ei ollut suostunut jäämään Kuuselaan, vaikka Hannes Borg oli tarjoutunut välittäjäksi. Eikä tohtori Borg ollut erityisen innokkaasti häntä siihen kehoittanutkaan, sillä olihan hänelle mitä mieluisinta saada tämä rakastettu olento asumaan läheisyyteensä. Metsänhoitaja Forsgrénille oli hän kirjoittanut ja perinpohjin selittänyt toimenpiteensä aiheen. Ja hyväluontoinen Forsgrén, joka ensin oli ollut nyrpeä ja murissut jotain hullutuksista ja hemmoittelusta, oli sitten lauhtunut ja virkkanut: — Tehkää, miten haluatte. Eihän se asia oikeastaan liikuta minua.
Aino Vanaja ei ollut epäröimättä vastaanottanut Hannes Borgin tarjoamaa vieraanvaraisuutta. Mutta hän oli suostunut, sillä Hannes Borg oli osannut tehdä tarjouksensa niin luontevasti ja oli muun muassa viitannut siihen, että hän katsoi sisarentyttärensä kaipaavan naisseuraa. Ja lisäksi — näin oli Hannes Borg huomauttanut — neiti Vanajan äkillinen lähtö ja siirtyminen etäiselle seudulle keskeyttäisi hänen opintonsa…
Vasta jälestäpäin Hannes Borg tuli ajatelleeksi: — Minkähän neiti Vanaja katsoo tämän ehdotukseni päävaikuttimeksi? Luontainen ujous ja onnettoman nuoruudenelämyksen muisto estivät häntä sitä selvästi sanoin tulkitsemasta.
Kaikesta levottomuudestaan huolimatta hän tunsi suurta tyydytystä siitä, että hänen näin oli onnistunut — ainakin toistaiseksi — turvata Aino Vanaja, että sai seurustella tämän olennon kanssa, joka päivä päivältä kävi hänelle rakkaammaksi.
Heidän draamalliset tuntinsa jatkuivat entiseen tapaan, ja Elisabet alkoi maalata Aino Vanajan muotokuvaa. Hannes Borg ei yleensä tahtonut häiritä heitä maalaustilaisuuksissa. Mutta joskus Elisabet lähetti häntä kutsumaan "paussikahville". Ja kerran Hannes Borgin hiukan viipyessä siellä, Aino Vanaja virkkoi katsellessaan keskeneräistä muotokuvaansa:
— Kun näen, että te, Elisabet rouva, liikutte valmiina taiteilijana, varmana tarkoituksistanne ja keinoistanne, tunnen itseni levottomaksi ja ajattelen, että vasta olen ihan alussa ja voinkohan koskaan saavuttaa varmaa jalansijaa taiteen alalla.
Tähän huomautti Hannes Borg:
— Taide vaatii ennenkaikkea lahjoja, ja niitä teillä on. Mutta se vaatii myös uupumatonta työtä.
Ja Elisabet lisäsi puolestaan:
— Se vaatii rakkautta, paljon epäitsekästä rakkautta, se yksin voi voittaa kaikki vastukset. Sanoitte minua valmiiksi taiteilijaksi. Ei kukaan vakava taiteilija kuitenkaan voi väittää olevansa aivan "valmis". Taiteessa ei ole olemassa lopullista saavutettua mestaruutta, sehän tietäisi paikallaanpysymistä. Paikallaanpysyminen taas on tavallaan taantumista. Taiteilijan työn elinehto on eteenpäinpyrkiminen, taidenäköalojen avartaminen ja tekniikan yhä jatkuva kehittäminen. Jos otatte huomioon tämän, ei teidän tarvitse lamautua. Toinen taiteilija on taipaleella ehtinyt kauemmaksi, toinen on vasta alkutaipaleella, siinä ero…
Palvelijatar toi sisälle kahvia ja ilmoitti, että köyhä mäkitupalainen, Vappu, oli keittiössä ja tahtoi puhua rouvan kanssa.
— Pyytäkää hänet tänne sisälle, sanoi Elisabet.
Aino Vanaja näytti ihmettelevän tätä. Elisabet huomasi sen ja selitti:
— Tuo nainen on yksi niitä poloisia, jotka punaisten kiihoittajat ovat opeillaan myrkyttäneet. Hänen katkeruudestaan huolimatta olemme tohtori Borg ja minä koettaneet kohdella häntä lempeästi, toivoen, että hän lopulta muuttuisi sovinnolliseksi.
Hetken kuluttua Vappu palvelijattaren opastamana tuli sisälle. Hän jäi seisomaan oven pieleen, niiasi ja katsoi epäröivänä ympärilleen, tietämättä, miten tämä kunnia tuli hänen osakseen ja mitä sanoa.
Elisabet meni hänen luokseen, tervehti häntä kädestä ja sanoi:
— Mitä Vapulle kuuluu? Joko Vapun terveys on parempi?
Vappu vastasi, äänessä lempeämpi sävy kuin mihin Elisabet oli aikaisemmin tottunut:
— Alkaahan se menetellä, kun jo jaksaa kävellä vähän pitemmälle. Ja kun rouva silloin puhui työstä, niin tulin sitä tiedustelemaan.
— Täällä Koivukoskella on kyllä Vapulle työtä, ja puhumme siitä sitten. Vappu tulee nyt ensin juomaan kahvia.
— Enhän minä toki näin hienossa paikassa… kelpaahan se minulle kyökkikin…
— Vappu tulee nyt vaan tänne istumaan. Elisabet vei hänet kahvipöydän ääreen, sai hänet kursailun jälkeen istumaan ja kaatoi hänelle kahvia. Vappu joi halukkaasti höyryävää lempijuomaansa ja söi vahvasti vehnäleipää. Sen ohella hän loi ihmettelevän katseen ympärilleen ja virkkoi hetken kuluttua:
— Mutta onpa sillä rouvalla täällä nättiä. Juotuaan muutaman kupin kahvia Vappu kävi avomielisen puheliaaksi:
— Enhän muuten olisi tullut työtä kysymään, mutta kun olen ollut huono ja se poikani Junu nyt on poissa kotoa. Sanovat, että se ansaitsee hyvin tukkitöissä ja että sillä on lisätulojakin. Se Tuomas kertoi, että se on ruvennut pirtutrokariksi…
Vappu pelästyi, että oli tullut kertomainnossaan omasta pojastaan maininneeksi sellaista, mikä saattoi käydä hänelle vaaralliseksi ja ehätti lieventämään:
— En kuitenkaan usko, että se pirtua myy, sillä onhan se kiellettyä ja vaarallista työtä. Ihmiset puhuvat niin paljon, eivätkä ajattele, että puheillaan vahingoittavat toista. Paljon se Tuomas kuitenkin sanoi Junun liikuttelevan rahoja, mutta ei siltä kuitenkaan näy liikenevän minulle lähettää, kun en vielä ole saanut penniäkään ja olen elänyt puutteessa…
Elisabet käytti tilaisuutta kääntääkseen tämän Vapun ikävän kokemuksen hänelle opetukseksi:
— Vappu huomaa nyt, että se, mitä Vappu sanoo sortamiseksi, ei tule herrojen puolelta. Oma poikanne ei teitä auta, vaikka tietää, että olette sairas ja kärsitte puutetta. Kaikki riippuu siitä millaiset ihmiset ovat, eikä siitä mihin säätyluokkaan he kuuluvat. Toinen tahtoo auttaa lähimäistään, toinen ei.
Hannes Borg huomasi, että Aino Vanaja Vapun ja Elisabetin puhuessa näytti välinpitämättömältä. Hän selaili hajamielisesti korukantista kirjaa. Oli ilmeistä, että Vapun läsnäolo hänestä oli vastenmielinen.
Kun Vappu oli poistunut keittiön puolelle, sanoi Aino Vanaja:
— En voi sille mitään, että tunnen inhoa, kun joudun kosketuksiin punikkien kanssa. Kapinan aikana toimin sairaanhoitajattarena ja tulin nähneeksi kuinka petomaisesti he olivat kiduttaneet kuoliaaksi vankejaan.
Hannes Borg huomautti:
— Samallainen inho on meilläkin näitä kiduttajia ja murhaajia kohtaan. Mutta punaisissakin on harhaan vietyjä, sydämettömän kiihoituksen myrkyttämiä. Ja näitä katsomme velvollisuudeksemme parantaa ja auttaa.