XVII
Eräänä aamuna saapui Koivukoskelle odottamaton vieras: kauppias Herhilä. Hän tuli ilmoittamaan Elisabet rouvalle, että kirkko kapinan hävityksestä oli kärsinyt siksi paljon, että se oli perinpohjin korjattava ja sisältä maalattava. Uuden alttaritaulun paljastajaiset saattoivat sen vuoksi tapahtua vasta joulun jälkeen, kevätpuolella. Tästä oli Herhilä tahtonut tulla kertomaan, jotta taiteilijatar ei turhaan pitäisi kiirettä.
Hän lisäsi:
— Ehkäpä se tulee vielä parempi, kun ei tarvitse maalata niin joutuin. Mutta kyllä rahat maksetaan heti kun taulu on valmis, että ei se meille mitään merkitse; ne rahat on jo siihen tarkoitukseen varattu.
Elisabet huomautti, ettei hän ollut riippuvainen palkkion kiireellisestä suorittamisesta ja että hän kevääseen mennessä valmistaisi tilatun maalauksen.
Herhilä sanoi, että hänellä vielä oli asiaa tohtori Borgille, teki kiireisesti lähtöä ja riensi Hannes Borgin rakennukseen.
Neiti Vanaja oli parhaillaan tohtori Borgin luona tunnillaan. Astuttuaan saliin ja tervehdittyään tohtori Borgia Herhilä alkoi kiihkeästi selittää tulonsa aihetta.
— Kun oli asiaa sille taiteilijattarelle, päätin samalla käväistä tohtorin puheilla ja kysyä, mitä tohtori ajattelee siitä loukkauksesta?
— Mitä loukkausta tarkoitatte?
— Sitä kunnianloukkausta siellä kapteeni Eversenin pidoissa. Olihan se hyvin suuri loukkaus, kun kapteeni vieraiden nähden ajoi minut pois pidoista, joihin oli minut kutsunut. Olen aikonut nostaa siitä kanteen häntä vastaan, sillä olihan monia kymmeniä todistajia, niiden joukossa herra tohtori itse. Mitä tohtori tästä asiasta oikein meinaa?
— En saata puolestani käsittää, että kapteeni Eversen olisi tehnyt itsensä syypääksi kunnianloukkaamiseen.
— Vai ette, kiljaisi Herhilä kiivastuen. Enkös minä ole auttanut häntä lainaamalla hänelle rahoja, melkoisen summan! Sillä eivät sen miehen ahväärit ole niin hyvät, kuin miltä ulkoapäin näyttää. Ja miten hän elää? Se nainen, joka oli emännöitsijänä Louhivaaran hovissa ja jota Eversen sanoi leskirouvaksi ja serkukseen, ei se ollut mikään rouva eikä serkku. Se oli yksi monia kapteenin lyhytaikaisia heiloja, ja se suuttui pahasti kun kapteeni niin hurjasti hakkaili sitä neiti Vanajaa, pani pillit pussiin ja pötki tiehensä.
— Nuo ovat asioita, joihin minä en tahdo sekaantua. Ja kun kauppias Herhilä kysyi mielipidettäni, niin on vakaumukseni se, että ette mitään voita, jos nostatte kanteen kapteeni Everseniä vastaan, sillä olitte liiaksi maistanut väkeviä ja siinä tilassa tarvitsitte lepoa. Kapteeni teki teille päinvastoin palveluksen.
— Vai niin, kiivastui Herhilä, se minun olisi pitänyt tietää, että emme me kansanmiehet saa tukea ja puolustusta herroilta. Herrat vetävät kaikki yhtä köyttä, se on tunnettu asia.
— Erehdytte, jos luulette minua tässä asiassa puolueelliseksi; minä en puolusta kapteeni Everseniä, mutta kun olette kääntynyt minun puoleeni, olen sanonut mielipiteeni.
Loukkaantuneena siitä, ettei ollut saanut kannatusta, poistui Herhilä. Kun hän nousi ajoneuvoihinsa, ajoi Eversen autossaan portaiden eteen.
Herhilä ei tervehtinyt häntä, vaan loi häneen vihamielisen katseen, läimäytti hevostaan piiskalla ja ajoi tiehensä.
Eversen tuskin kiinnitti häneen huomiota.
Henrika toi tohtorille kapteenin käyntikortin. Hannes Borgista tämä kapteenin äkillinen tulo oli ikävä yllätys. Hän pahoitteli Aino Vanajalle, että heidän tuntinsa toistamiseen keskeytyi, mutta lupasi palata niin pian kuin suinkin.
He olivat istuneet ryijyn peittämällä sohvalla vastapäätä salin ovea, ja Hannes Borgin avatessa oven saattoivat Aino Vanaja ja Eversen vilaukselta nähdä toisensa.
Kapteeni oli hienossa siviilipuvussa. Hänen moitteettoman pitkän takkinsa reunusliepeen napinlävessä oli valkoinen ruusu. Hän oli riisunut toisen kermanvärisistä käsineistään ja leikitteli sillä huolettomasti.
Hän mainitsi käyntinsä lähimmäksi aiheeksi tohtori Borgin ranskankieliset kirjat, joita oli saanut lainaksi ja joita valitettavasti oli tullut liian kauan pitäneeksi. Nyt vasta hän oli ne kaikki lukenut ja oli rientänyt tuomaan ne takaisin.
Hannes Borg sanoi, ettei hän niitä ollut tarvinnut eikä kaivannut.
Sitten Eversen ilmoitti haluavansa tutustua osaviljelyksen periaatteisiin, joihin tiesi tohtori Borgin olevan perehtyneen. Ehkä Louhivaaran laajoilla viljelysmailla osaksi saattaisi niitä toteuttaa.
Hannes Borg sanoi olevansa valmis antamaan haluttuja tietoja, mutta että hän sillä hetkellä ei joutanut, hänellä kun paraikaa oli luonaan oppilas.
Eversen ymmärsi häiritsevänsä ja nousi, kuitenkaan pitämättä erityistä kiirettä, ja sanoi:
— Tiedän, että esitätte neiti Vanajalle draamallista estetiikkaa. Minä olen sitä mieltä, että neiti Vanajalla on kaikki edellytykset tullakseen kuuluisaksi tanssijattareksi.
— Minä puolestani en ole tanssitaiteen ihailija. Eihän se mitenkään kohoa draamallisen taiteen tasolle. Useimmiten se on etupäässä aistillisuuden kiihoitusta.
— Mutta sitähän oikeastaan kaikki taide on. Kuvataiteet ovat näköaistin, musiikki kuuloaistin, runous "sisäisen aistin" ja mielikuvituksen kiihoitusta.
— Eikö mitään muuta? Herra kapteeni suvaitsee laskea leikkiä. — No niin, väitteleminen näistä asioista on turha, ovathan käsityskantamme siksi erilaiset.
Hannes Borg lausui nämä sanat kuivahkosti, ja Eversen oivalsi, että hän häntä jo häiritsi. Ja hän virkkoi hieman ivallisesti:
— Minähän olenkin maallikko näissä kysymyksissä. Ja olen jo liian kauan kuluttanut tohtorin aikaa.
Hän teki lähtöä, mutta sanoi ojentaessaan Hannes Borgille kättään ikäänkuin ohimennen:
— Olen kiitollinen, jos ennen lähtöäni saan sanoa neiti Vanajalle pari sanaa.
Hannes Borg säpsähti. Siinä nyt oltiin. Oli ilmeisen selvää, että kirjojen palauttaminen ja osaviljelysharrastus olivat pelkkiä verukkeita, ja että Eversenin käynnin päätarkoitus oli tavata neiti Vanaja.
Vaikka se olikin vastenmielistä Hannes Borgista, ei hän voinut kieltäytyä täyttämästä kapteenin pyyntöä. Saattoihan muuten olla mielenkiintoista kuulla, mitä asiaa Eversenillä oli Aino Vanajalle, sillä Hannes Borg katsoi oikeudekseen olla läsnä. Ei kukaan voinut vaatia, että hän omassa kodissaan tarjoaisi kilpailijalleen tilaisuuden kahdenkeskiseen kohtaukseen.
Hän naputti työhuoneensa ovelle, avasi sen ja sanoi:
— Neiti Vanaja, kapteeni Eversen haluaisi tavata teitä.
Joustavin askelin neiti Vanaja astui saliin ja tervehti kapteenia.
Hannes Borg vetäytyi syrjään selaillen ikkunan ääressä Eversenin tuomia ranskalaisia romaaneja. Silti hän ei päästänyt heitä katseistaan. Hän pani merkille, että Eversen melkein hypnotisoiden loi Aino Vanajaan läpitunkevia silmäyksiä.
— Muistatte kaiketi, neiti Vanaja — näin alkoi kapteeni, että olen intohimoinen tanssitaiteen ihailija. Ulkomaanmatkoillani olen koonnut kuuluisien tanssijattarien kuvia. Minulla on niitä sievoinen kokoelma. Lupasin lähettää ne teille. Kysyin teitä puhelimitse Kuuselasta, ja sieltä vastattiin, että olitte matkustanut pois. Saanko kysyä, millä osoitteella voin lähettää nuo kuvat?
— Asun toistaiseksi täällä Koivukoskella rouva Elisabet Borgin luona, joka maalaa muotokuvaani.
— Minulla on siis kunnia lähettää nuo kuvat sinne.
Eversen nousi ja ojensi kätensä hyvästiksi. Hannes Borg huomasi, että kapteeni hyvästellessään Aino Vanajaa kauan — liian kauan — painoi hänen kättään. Koko heidän keskustelunsa aikana Hannes Borg oli syrjästä tarkannut Aino Vanajaa, nähdäkseen minkä vaikutuksen Eversen häneen teki. Mutta hän ei ollut voinut huomata mitään erikoista. Ja Hannes Borg ajatteli: — Jos hän peittää mielenkiintonsa tai mieltymyksensä tunteet, hän näyttelee hyvin. Eversen sitävastoin ei ollut ilmeillään ja esiintymisellään salannut tunteitaan. Kiihkeä intohimo kiilui hänen silmistään ja hän virkkoi lopuksi, hellittäen neiti Vanajan käden:
— Näkemiin, neiti Vanaja.
Hän hyvästeli jäykän kohteliaasti Hannes Borgia ja poistui.
Kapteenin lähdettyä Hannes Borg oli hyvin kiihoittunut. Eversenin menettely tuntui hänestä sovinnaisen seurustelutottumuksen verhoamalta julkeudelta. Hän selitti neiti Vanajalle, että nämä keskeytykset olivat vieneet häneltä siksi aamupäiväksi oikean työskentelytuulen, että hän nyt katsoi parhaaksi keskeyttää tunnin ja jatkaa vasta seuraavana päivänä.
Kapteeni Eversenin käynti Koivukoskella ei jättänyt Hannes Borgia vähääkään epätietoiseksi siitä, että Eversen aikoi jatkaa tuttavuuttaan Aino Vanajan kanssa. Hänen entinen rakastajattarensa, tuo tanskalainen "serkku" oli suuttunut ja poistunut. Eversen kaipasi uutta rakastajatarta. Häikäilemättä hän oli tunkeutunut tähän taloon, jossa aikaisemmin oli esiintynyt loukkaavasti, eikä Hannes Borg muuten olisi ottanut häntä vastaan, ellei olisi käynyt hänen kemuissaan. Eversen tahtoi mistä hinnasta tahansa päästä kosketuksiin neiti Vanajan kanssa, ja olihan hän taitavasti osannut perustella käyntinsä. Ja ulkonaisesti hän kyllä oli ollut "korekti". Mistä hän olikaan saanut tietää Aino Vanajan uuden olinpaikan? Palvelijoilta, postikonttorista — vaiko itse neiti Vanajalta?
Kuta kauemmin Hannes Borg ajatteli tilannetta, sitä pulmallisemmalta se hänestä tuntui. Eversen oli luultavasti uudistava kutsunsa huviretkelle. Miten Aino Vanaja nyt oli suhtautuva näihin kutsuihin? Jos hän vielä olisi yhtä päättäväinen kuin Kuuselassa, voisivatko Elisabet ja Hannes Borg mahtisanoin pidättää häntä menemästä Eversenin luo? Ja saattoihan tuo ovela mies keksiä muitakin keinoja tavatakseen uuden intohimonsa esineen. Eihän Hannes Borg ollut viehättävän oppilaansa holhooja. Miten valvoa, miten suojella häntä?