HOTTENTOTIT.
Eino Harjanne, Monte Carlon kunnioitettava isäntä, jota sanottiin Pankkiiriksi, astui juhlallisesti kamariinsa, istuutui tuolille, otti käteensä sanomalehden ja alkoi silmäillä uutisia kaivellen tikulla hampaitaan. Hän oli vastikään palannut koulusta, syönyt emännän puolella päivällisensä ja kiiruhti nyt lukemaan lehteä, ennenkuin pojat kerkiäisivät tulla, sillä tänä iltana oli Monte Carlossa sovittu vietettäväksi täysi-istunto.
Hänen kamarinsa, Monte Carlo, oli matala, neliön muotoinen huone ja niin pieni, ettei kookas isäntä sopinut siellä suoraksi kuin nurkasta nurkkaan. Kapean, hieman viistoon lasehtineen ikkunan ääressä oli pöytäpahanen, jonka toiselle puolen vaivoin mahtui suuri, punaiseksi maalattu arkku, toiselle sängyn pää; sänky oli päivisin puukannella peitetty ja sai tehdä sohvan virkaa. Seinällä riippui pieni kirjahylly, ja matalan oven vieressä, nurkassa, oli valtava uuni. Kas siinä Monte Carlon muhkea sisustus.
Se mökki, jonka kolmesta huoneesta yksi oli Monte Carlo, sijaitsi vähän matkaa kaupungin ulkopuolella, ja sinne johtava tie oli syksyisin perin rapakoinen. Mökin omisti muuan vanha itsellismuori, miltei kuuro akka, joka Harjanteelle oli kaukaista sukua, jokin naapurin kummin kaima. Akka oli hiukan viinaanmenevä ja ymmärsi koulupoikia erinomaisesti. Joko he melusivat tai tappelivat, niin ei hän siitä välittänyt, eikä se häntä, kuuroa, häirinnyt. Mutta olipa muuan arka seikka, josta hän tulistui kuin pippuri: Kun Monte Carloon väentungoksen takia pyrki tulemaan huono ilma, olisivat pojat sangen mielellään avanneet oven eteiseen, sillä minkäänlaista venttiiliä ei ollut olemassa. Mutta muorin omassa ovessa oli lasiruutu ja jos hän sen läpi näki poikien laskevan lämmintä hukkaan, niin pyrynä hän syöksähti pelipankkiin, ajoi joka ikisen mukulan pellolle ja jallitti isäntää tukasta kuin pikkupoikaa. Ei siis jäänyt muu neuvoksi kuin uunin kautta puhdistaa ilmaa. Mutta sekin oli sangen vaaranalaista hommaa, sillä muori saattoi minä hetkenä tahansa pistää päänsä ovesta, ja auta armias, jos pelti oli auki. — Muussa suhteessa hän olikin pojille kultaa kalliimpi, sillä eipä hän kertoillut maailmalle heidän kepposiaan eikä milloinkaan olisi edes opettajille kavaltanut heitä.
Pankkiiri itse oli tavattoman pitkä, leveähartiainen nuorukainen, jonka pellavatukka oli aina huolellisesti jakaukselle kammattu ja kasvot täynnä näppylöitä. Kuten yleensäkin nopeasti kasvaneilla pojilla, oli hänelläkin veltto ryhti. Sitäpaitsi hän tuntui häpeävän pituuttaan ja käveli senvuoksi tavallista kumarammassa. Hän oli vanhempi tovereitaan, seurasi tarkasti sanomalehtiä ja oli luokalla ainoa mies, joka harrasti politiikkaa. Hän jutteli taitavasti ja harvakseen kuin maan ukot ja poltti piippua.
Muori toi sylyksellisen puita ja ryhtyi tulta tekemään.
— Suotta poltatte. Eihän siellä ole kylmä ulkonakaan, murahti Pankkiiri lehtensä takaa, pölläyttäen valtavan savupilven piipustaan; hän oli huolissaan illan puolesta.
— Ei se lämmin luita riko. Ilmankin aina kitiset niistä hampaistasi, sanoi akka hengästyneenä, rapistellessaan poroja esiliinaltaan.
— Laittaisitte ennen sisäikkunat paikoilleen. Yön mittaan tuulee korvani huurteeseen.
— Vai vielä! Ilmankin ovia ja peltejä aukoilette. Jos vaan vähän puhaltaakin, ainahan siitä raittiista ilmasta saarnaatte…
Harjanne syventyi lehteensä, kuuntelematta sen pitemmälle. Muori teki tulen ja poistui.
Ovelle koputettiin.
— Entrez, monsieur! huusi isäntä.
Rannan Martti ja Jokinen saapuivat. Heti heidän jälessään tulivat Puhakka ja Seppänen, ja muutaman minuutin kuluttua Ström, kaunis, mustasilmäinen poika, joka oli puotineitosten ystävä ja jakeli koko luokalle näiltä saamiaan karamelleja.
Äänettömänä, juhlallisesti, nostamatta edes katsettaan sanomalehdestä, viittasi isäntä vieraansa istumaan ja jatkoi lukemistaan. Pojat alkoivat keskustella, ensin arasti, kuiskaillen, sitten yhä äänekkäämmin.
Pankkiiri kohotti silmänsä ja sanoi hillitysti, kasvoillaan tyynen ylemmyyden ilme:
— Nöksit!
Heti syntyi täydellinen hiljaisuus. Tiedettiin vanhastaan, ettei isäntää saanut häiritä hänen lukiessaan. Hän oli luokan valtiomies, vaati ja sai kunnioitusta osakseen.
Pankkiiri sytytti rauhallisesti piippunsa, vilkaisi vielä kerran varottavasti tovereihinsa ja käänsi lehteä.
Filosoofi, Runoilija ja Tengström — Tenu, luokan matemaatikko — saapuivat yhdessä. Jonkun ajan kuluttua syöksyi Pelle sisään huohottaen, silmät tuikeina.
— Jukulauta, pojat, tappelu tulee tänä iltana! huudahti hän.
— Näitkö tinureita? (Katupoikia sanottiin tinasotamiehiksi eli tinureiksi.)
— Läpsän minä vaan tapasin… Tulee Ropakkosillalla vastaani ja kehtaakin ryökäle sanoa: "Väistäs Ville pirua!" "Väistä sinä, kun vastaankin tulet", tokaisee tämä. Ja konsa tämä huomaa sanasodan olevan syttymässä ja tappelun sitä seuraamassa, niin tainauttaapa nyrkillänsä Läpsää muotoon. Äijä vaipuu vähän äkkiä sillalta ojaan, kura vaan tirskahtelee. Tämä lykkimään.
— Älä helkkarissa. Tietysti se kokoaa sakkinsa ja asettuu väijyksiin.
Arvaavathan ne, että täällä sitä ollaan.
— Sittenpähän nähdään, mutta nyt se asia silleen. Eihän meistä kukaan pelkää. Emme kai me tinurien takia iltaamme pilaa, sanoi Filosoofi.
Monte Carlo oli kuin sullottu poikia täyteen. Isäntä pani lehden hyllylle. — Antti Jäntti saapui vasta.
— Kas, merkkikauppias! Missä sinä olet viipynyt? Paljonko olet tänään alaluokilta nylkenyt? huudettiin.
— Mikset istu? kysyi isäntä tyynenä ja vakavana. Jäntillä oli täysi työ tuppautua ovensuuhun seisomaankin.
Pankkiiri nousi ja komensi:
— Eteiseen joka mies!
Kun huone oli tyhjentynyt, siirsi hän pöydän keskilattialle, otti sängystä kannen ja laski sen toisen pään arkun varaan, toisen sängyn laidalle. Sitten hän kohensi tulta ja kutsui toverinsa sisään.
Pojat sulloutuivat vierettäin sänkyyn, kannelle, arkulle; nipin napin tila riitti. Isäntä sai pitää Monte Carlon ainoan tuolin, sen vaati vanha tapa. Povitaskuista vedettiin punssipuolikkaita, joita joskus, juhlahetkiksi, hankittiin, ja joka miehellä oli lasi mukanaan. Pankkiiri täytti ne juhlallisesti ja nousi seisomaan.
— Toverit! Niin totta kuin ei meissä ole yhtään raitista, niin totta ei meistä saa tulla ainoatakaan juoppoa. Suurina juhlahetkinä me tahdomme irtautua arkipäiväisyydestä, sillä mikään inhimillinen ei meille saa olla vierasta. Mutta me emme koskaan alennu minkään himon orjiksi! Mikään ei saa tulla meille tavaksi! Olen puhunut.
Suuresta, 250 kappaletta sisältävästä laatikosta isäntä tarjosi kullekin paperossin ja sytytti sen. Sitten hän nosti ylös pitkän käsivartensa. Syntyi hiljaisuus, kaikki tarttuivat laseihinsa. Käsi antoi merkin.
Hottentotti oli kyllä viisas miesi,
joten otti pikku tuikun murheeseen.
Hottentotti kyllä tiesi minkä siesi,
joten otti kaksi parhaakseen.
Bottenfokki!
Hottentotti
ryypyn otti.
Bottenfokki!
Hottentotti otti parhaakseen.
Laulun kestäessä heilutti kukin lasiaan tahdissa, pitäen paperossia toisessa kädessään. Sitten otettiin yhtaikaa pohjaan.
— Muistakin panna pelti kiinni, kuului muorin ääni oven takaa.
— Tulkaahan vähän sisälle, huusi Pankkiiri ja kaatoi punssia lasiin.
— Ähä, vai jo taas! Iltaa, iltaa, toivotti akka.
— Kas tässä, sanoi Harjanne ojentaen lasin.
— Hprrh! Ähhäh!… Tuntuu täällä sentään lämmintä olevan, puheli muori pyyhkien kämmenselällä irvistelevää suutaan. Hän meni.
Pankkiiri kohotti kätensä.
— Silentium!… Kertokaa juttunne!
Monte Carlon vanhoihin perinnäistapoihin kuului, että "tunnelmaa odotellessa" kertoiltiin koulupoikien kepposista. Tällä kertaa ei kukaan tahtonut alottaa, vaan kaikki katselivat toisiaan silmiin. Vihdoin Puhakka nousi.
— Kahdeksasluokkalaiset tekivät tänään Sudelle seuraavaa: Heillä on ensinnäkin suuri, kaksiosainen mustataulu, jota he sanovat giljotiiniksi. Vastapäätä on kolmas luokka, ja jos joku pikkupoika uskaltaa heille irvistellä, raijaavat he kauluksesta ilkimyksen taulun luo, kohottavat taulunpuoliskoa, pistävät pään rakoon, giljotiiniin, antavat lopiskoita, kiduttavat hetken ja päästävät pois. — Mutta kahdeksasluokkalaiset ovat ollakseen suuria herroja eivätkä mielellään menisi ulos välitunniksi. Pari poikaa nousee tavallisesti taulun taakse piiloon siksi aikaa, että valvova opettaja on ennättänyt tarkastaa, onko luokka tyhjä. Susi oli kerran äkännyt erään varpaat, kun taulu oli sattumalta jäänyt hieman raolleen, ja senjälkeen hän on visusti käynyt katsomassa, onko ketään kätkössä. Tänään oli taas Suden päivystysvuoro. Pojat pistivät kalossit giljotiiniin siten, että käret jäivät näkyviin, avasivat akkunan ja menivät ulos kuuntelemaan. Susi tulee, huomaa kalossit. "Välitunniksi on mentävä ulos", kimittää hän. Kalossit eivät liikahda. "Jänis! Luulee olevansa piilossa, kun pää on pensaassa", ärjyy Susi mennen taulun taakse katsomaan. Voitte kuvitella, minkä näköiseksi hänen naamansa venyi. Ulkoa kuuluu kauhea naurunrähäkkä.
— Veljeni kertoi seuraavan jutun neljännen luokan Viitasesta, alotti Jäntti. — Oli uskontotunti. Viitanen leikitteli veitsellään. "Mitä Viitasella on siellä?" kysyy opettaja. "Veitsi." "No mitä sillä veitsellä nyt, keskellä uskontotuntia?" "Meinasin terottaa kynääni", vastaa poika hitaasti. "No mitä sillä kynällä sitten?" "Olisin merkinnyt läksyn tunnin lopussa", kuuluu tyyni vastaus.
Kukaan ei enää alottanut uutta.
— Sinun lukkotemppusi, Pelle, oli miltei kaikista paras, sanoi
Runoilija.
— Niin, pojat. Koettakaapas etsiä suurempaa lukkoa koko kaupungista, ylpeili Pelle.
Asian laita oli sellainen, että Pelle oli aamulla tuonut hirveän suuren, ruosteisen lukon kouluun. Matematiikan tunnin alussa hän oli pistänyt sen Rannan Martin napinläpeen ja painanut kiinni. Martin oli täytynyt istua mokoma koriste rinnassa, ja Susi oli raivostuneena kysynyt, mitä se merkitsi. Silloin Pelle oli vaatimattomasti selittänyt löytäneensä lukon, pistäneensä sen leikillään Rannan napinläpeen, jolloin se vahingossa oli loksahtanut kiinni; avainta kun ei ollut, ei sitä oltu saatu pois. —
Syntyi hiljaisuus. Poikien posket alkoivat punertua, ja silmiin ilmaantui kevytmielinen loiste. Mutta mieliala oli vielä pingottunut ja jäykkä. Tupakansauhu kiirieli mahtavana pilvenä katonrajassa, ja uuni hehkui lämpöä. Odotettiin merkkiä isännältä…
Jo kohosi Pankkiirin käsi.
— Takit! sanoi hän.
Käsi teki liikkeen.
Hottentotti oli viisas poika kyllä,
joten otti pikku tuikun lämmökseen.
Hottentotti: häll' ei takkiakaan yllä,
joten otti kaksi parhaakseen.
Bottenfokki!
Hottentotti
ryypyn otti.
Bottenfokki!
Hottentotti otti parhaakseen!
Kun laulettiin neljättä säettä, riuhtaisi kukin takin päältään. Lopussa tyhjennettiin lasit yhtaikaa.
Syntyi hirveä meteli. Sitten otettiin kortit esille ja ruvettiin pelaamaan tulitikuilla nakkia kahdessa ryhmässä. Kuului sekavaa sorinaa, äänekkäitä huudahduksia ja pelilauseita: "Tämän kautta." "Näillä minä tinaan, sanoi peltiseppä." "Haistapas tota, sano Junkkarin vaar-vainoo kittiä."…
Aika kului. Huoneessa oli kova kuumuus. Hiki helmeili poikien punaisilla otsilla, ja tupakansauhua oli niin sankasti, että pelaajat näyttivät haamuilta.
Vihdoin Pankkiiri täytti lähtömaljat. Laulu kajahti nyt toisella voimalla kuin alussa. Pojat nousivat, varustausivat tappeluun ja lähtivät.
Lokakuun ilta oli tyyni ja pimeä.
Hottentotit vaelsivat Monte Carlosta jännittynein mielin, vaieten ja hyvässä järjestyksessä. Ropakkosillan luona yllätti heidät erään vajan takaa tuleva kivisade.
— Tinasoturit piiloutuvat! Hehän sulaisivat miehen katseestakin, huusi
Runoilija.
— Vaksinaamat! Vaksinaamat! kuului vajan takaa.
— Tulkaas tänne, tinurit! Me annamme lihanne kedon pedoille ja taivaan linnuille, pilkkasi Pelle.
— Vaksinaamat, riuhrot, potaattikuopanvorot, piirikunnan-häpäisijät!
— Tinureilla on hameet päällä, siksi he piilevät!
Yhtäkkiä syöksyi parvi tummia olentoja vajan lähettyviltä esille. Syntyi ankara käsirysy. Filosoofia lyötiin päähän. Runoilija tuuppasi erään ojaan. Pelle anteli kumipampullaan minkä ikinä kerkisi, ja Harjanne lakaisi pitkillä käsillään miestä nurin kuin heinää… Oli kuin olikin tinureiden lähdettävä karkuun.
— Hurraa, pojat! Sattuiko kehenkään? huusi Runoilija.
— Minua mossasivat päähän, selitti Filosoofi.
— En tiedä onko jalkani poikki vai halki, mutta kyllä sillä käymään pääsee, sanoi Tenu.
— Minun käy vain sääliksi pamppuni, se taisi kulua liikaa, virnisteli
Pelle.
— Hurraa, pojat!… Ei pelkoa, verta ei haistetakaan, Madeirata maistellaan!
Ja riemumarssissa hottentotit kulkivat kuraista tietä kaupunkiin, missä hajaantuivat kukin suunnalleen.
* * * * *
— Kävellään vielä hetkinen. On niin ilkeätä, jos äiti huomaa illallispöydässä, sanoi Filosoofi Runoilijalle.
He menivät puistoon. Käytävät sukelsivat mustina suurten puiden varjoon. Lyhtyjen valo siivilöityi ritvojen lomitse sinne tänne, valaisten osia surkastuneesta nurmikosta tai jonkun kellastuneen lehden, joka putosi, kieppuen ilmassa ja kuiskien valittavasti.
Veri soi poikien korvissa, ja punssi lämmitti sydäntä. Syksyisen puiston kolea vaikutus tukahutti sanat. He astelivat kauan aikaa äänettöminä.
Vihdoin Runoilija alotti:
— Kuules, mies. Minun on vaikeata sinulle sanoa, mutta olen nyt punssissa ja sinä olet punssissa. Sinä olet vetelys, et yritäkään mitään.
— Mitä sinä tarkotat?
— Tarkotan vain, että olet yhä kiintynyt Helviin, mutta et pane niin tikkua ristiin. Sinä vetäydyt syrjään ja vaivut Schopenhaueriisi, jonka hiisi vieköön.
— Joutavia… Viimevuotisia. Olen jo unohtanut…
Syntyi hiljaisuus. Vihdoin Filosoofi sanoi:
— Sitäpaitsi… Sinulla on itselläsikin tarpeeksi…
Runoilija hätkähti. Hän odotti kauan, mutta toinen ei enää jatkanut.
— En ymmärrä sinua, virkkoi hän viimein.
— Etköhän, vastasi Filosoofi hiljaa.