TÖRKEÄ KEPPONEN.
Maanantaiaamuna, kello kymmentä vailla yhdeksän, tallustelivat seitsemännen luokan pojat kirjat kainaloissa koulua kohti. Heillä ei maanantaisin ollut tuntia kahdeksalta, ja tapana oli kokoontua kahvilaan puoli yhdeksän aikana ja sieltä lähteä joukolla kouluun.
Ström tarjoili karamellejaan, joita puotineitoset olivat eilen hänelle antaneet; Pelle kisaili apteekkarin koiran kanssa; Jäntti kehuskeli merkkikauppojaan Jokiselle ja Harjanteelle; Puhakka ja Seppänen kävivät läpi tämänpäiväistä geometrian läksyä; Filosoofi, Runoilija ja Tenu väittelivät algebran ja geometrian keskinäisestä suhteesta, moittien Sundbergia siitä, että hän liiaksi erotti nämä yhteenkuuluvat tieteenhaarat; Kannan Martti asteli yksinään, huolestuneen näköisenä.
Saavuttiin koulun pihaan.
— Runoilija, lausupas uusi tekeleesi, kehotti Filosoofi.
— En minä viitsi, kainosteli Sahra.
— Mikset? Tuleehan se toverikunnan lehteen kuitenkin.
— Mitäs rustailet sellaisia runoja, ettet ilkeä niitä näyttää edes tovereillesi, tokaisi Pelle.
Runoilija kiipesi halkopinolle ja alotti:
Vangittu kotka.
Sa kuule, kuinka aallot kohajaa, kun tuuli raivoten ne rantaan heittää. Vihuri vinkuu, vavahtelee maa, ja valkovaahto rannan kivet peittää. Niin kumeasti käypi ukkonen. Nyt välähtää! — Ah, taivaan kansi halkee, ja yössä kiemurtava viiru valkee valaisee saaren synkän, louhisen.
Laella paljaan, kolkon kallion
kuvastuu varjo, aave yksinäinen.
On kaapu päällään, kasvot kalvaat on,
mut piirtehissä voima, tarmo jäinen.
Vaan katso kulmain varjoon synkeään,
kuin siellä silmä tuskan tulta palaa.
— Salama yöhön kammon loisteen valaa. —
Käy tuuli suortuvissa paljaan pään.
Tuon miehen tunnet: keisari hän on, suljettu autiuteen kolkon saaren, vangittu kotka, ylväs, onneton, ja tuska tuikkaa alla kulmakaaren. Hän ulapalle tähtää tuijottain. — Taas sähähtäen lentää valoviiru — Hän kuihtunut on, kärsimyksen piiru käy ympärillä huulten kalpeain.
Hän yli aavain yhä tuijottaa, hän soittaessa myrskyn näkee unta. Ah, kauas kuohuvitten aaltoin taa, on jäänyt Ranskan rakas valtakunta. Napoleon, sun sielus uneksuu rannoille Ranskan, vallan ihanuuteen… Oh, vanki houkka! Unhon ikuisuuteen sun kuollut tähtes kohta laskeuu.
Sa näet kaupunkien kimalteen
rinteillä rakkahilla suuren maasi
ja veteraanis sota-asuineen,
nuo: portaat menneesehen kunniaasi.
Kuuletko? Kaukaa humu hiljainen
sun kaupungeistas aaltoin pauhuun liittyy.
Niin ihanasti illan rusko riittyy,
näät kunnahilla loisteen rypälten.
Vaan kuule: jyske tuo on tykkien.
Kiväärit paukkuu, tanner peittyy sauhuun.
Välähtää peitsi, miekka verinen,
kuolleiden katse sammuu jäykkään kauhuun
Sa katso: verta taivas hulmehtii.
Käy valo höyryävään hurmemereen.
Jo kuolon korahdukset nääntyy vereen.
Yltympär' surma, kammo värehtii.
Näetkö: ratsastaja pystyin päin
nyt saapuu, kuollehitten keskeen jääpi,
hän hymyileepi syvään hengittäin
höyrystä hurmeen sierain värähtääpi.
On taaskin saatu voitto verraton,
viis niistä, jotka lepää tantereella!
— Synkästi salama lyö vaaranteella. —
Sa katso, vanki! — Kuvasi hän on.
Oi vanki, kuinka kasvos kalpenee
ja katseesehes saapi jäykkä kauhu.
Sun pääsi painuu, polves vapisee…
Kaikk' katoo — kuuluu yksin myrskyn pauhu.
Sa kiiruhdat kuin surmaa pakohon.
— Salama verisenä välkähtää…
Kuin ivanauruun pilvet räjähtää. —
Sun kätes, vanki, kalmankylmä on.
Lausuja sai hurraahuudon palkinnokseen.
— Minä olen tuon ennen lukenut, jostain kuvakirjasta, sanoi Pelle.
— Se on vale, sähähti Runoilija hypäten alas pinon päältä.
— Saat sata nykyistä, jos myöt, ehdotti merkkikauppias.
— Ei, pojat! Se on koko mahtava, arvosteli Filosoofi sydämestään.
— Mutta miksei tulla välitunnille? Minun kelloni on jo viisi yli, sanoi Tenu kesken kaikkea.
Syntyi yleinen ihmettely, katsottiin kelloja, arvailtiin sinne tänne. Olisiko koulu jostakin syystä saanut lupaa yhtäkkiä? Se ei ollut mahdollista, ovethan olivat auki. Pojat menivät sisään. Käytävässä astuskeli maisteri Björk vakavana ja vastasi tervehdyksiin kummallisen totisena. Seitsemäs luokka asettui pulpetteihinsa. Kuiskailtiin, katseltiin toisia silmiin, aavistellen ja odottaen. Jotain merkillistä oli tapahtunut, siitä ei epäilystäkään.
Tunti alkoi. Maisteri Sundberg astui sisään, tervehti, näytti olevan mitä parhaimmalla tuulella, tarkasteli luokkaa pitkän aikaa jonkinlainen voitokas hymy kasvoillaan; sitten hän alotti läksyn kuulustelun, ottamatta esille ainaista mustaa kirjaansa. Vallitsi painostava hiljaisuus. Jotain uhkaavaa oli ilmassa, kaikki tunsivat sen.
Ovi avautui ja rehtorin pää ilmestyi rakoon.
— Harjanne tulee tänne!
Kaikki säpsähtivät. Pelättiin Monte Carlon joutuneen opettajain tietoon. Kului kymmenen tuskallista minuuttia, jotka tuntuivat ikuisuudelta. Pankkiiri palasi totisena ja vähän valjuna, viittasi Rannan Martin ulos ja istuutui paikalleen.
— Mistä on kysymys? kuiskasi Runoilija, jonka pulpetti oli Harjanteen pulpetin lähellä.
— Hiljaa! ärjäisi Sundberg, läiskäyttäen kämmenensä pöytään. — Täällä ei keskustella.
Harjanne kirjotti kirjansa kanteen suurin kirjaimin: "En tiedä", ja näytti sitä luokalle.
Ranta palasi hiljaisena ja vakavana. Häntä seurasi Puhakka, häntä
Ström. Sitten tuli Filosoofin vuoro.
Rientäessään kansliaan tunsi Filosoofi sydämensä rajusti sykkivän. Rehtori odotti synkkänä, tuima ryppy kulmien välissä. Rouva Lagus toimi sihteerinä.
— Onko luokka hiljattain pitänyt kokousta?
— On, lauvantaina.
— Missä?
— Harjanteen asunnossa.
— Missä tarkotuksessa kokous pidettiin?
Filosoofi joutui ymmälle; hän seisoi äänettömänä vähän aikaa.
— Ei ollut mitään tarkotusta…
— Pohdittiinko siellä koulua koskevia asioita?
— Ei.
— Eikö ollenkaan?
— Oli vain sivumennen kysymys muutamista kepposista, joita huviksemme kertoilimme.
Sihteerin kynä alkoi liikkua. Rehtori viivytteli vähän aikaa, nähtävästi miettien.
— Mihin aikaan Paalanen lähti kotoa tänä aamuna?
Filosoofi säpsähti. Rehtori ei sinutellut, varmaankin oli hän vihoissaan.
— Kello puoli kahdeksan. Sahra naputti silloin ikkunaani.
— Mutta teidän oli tultava tunnille vasta yhdeksältä. Missä vietitte puolitoista tuntia?
— Me kävelimme tunnin. Puoli yhdeksältä kokoontui luokka kahvilaan.
— Jälleen kokous! Missä tarkotuksessa?
— Meillä on lukukauden alusta saakka ollut tapana kokoontua maanantaiaamuisin kahvilaan.
— Puoli yhdeksän aikaan, niin. Mutta koko luokka on ollut jalkeilla jo ennen kahdeksaa.
— Sitä en tiedä.
— Mistä te puhuitte kahvilassa?
— Ei ollut mitään yhteisiä kysymyksiä. Me istuimme eri ryhmissä.
— Mistä Sahra puhui teille äsken, pinon päällä, kun hurrasitte?
— Hän lausui runon.
Rehtori polki jalkaa.
— Kaikki te puhutte samoin, kaikki on sovittua, järjestettyä. Mutta tästä jutusta tulee vielä selvä, huolimatta varovaisuudestanne.
Yhtäkkiä kysyi rehtori nopeasti, tarkaten Filosoofin kasvoja:
— Kuka teistä kävi ostamassa kananmunat?
— Kananmunatko?… Ei kukaan, minun tietääkseni, vastasi poika hämmästyneenä.
— Se ei ole totta, sanoi rehtori hillityllä painolla.
Filosoofi joutui suunniltaan mielipahasta.
— Herra rehtori. Mitä on tapahtunut? änkytti hän.
Rehtori tuijotti häneen kuin olisi tahtonut lävistää hänet katseellaan, mutta poika kesti kaiken silmää räpäyttämättä.
— Paalanen käskee Sahran tänne, sanoi rehtori ankaralla äänellä.
Sahraa seurasi Pelle. Hän viipyi tavallista kauemmin, palasi valjuna.
Kaikki katsoivat häneen, mutta hän ei nostanut silmiään pulpetista.
Pitkä tunti läheni hitaasti loppuaan, ja vihdoin ilmotti kellon ääni sen päättyneeksi. Pojat malttoivat tuskin odottaa siksi, kunnes maisteri Sundberg oli ehtinyt luokasta. Sitten he syöksyivät ulos, siepaten päällysvaatteensa harteilleen; heillä oli aamiaisaika.
— Mitä tämä tietää? Mitä on tapahtunut? kuului joka taholta.
— Ei se koske Monte Carloa.
— Ei, ei!
Vihdoin saatiin pari kuudesluokkalaista käsiin. He selittivät:
— Mennään aamulla, kuten tavallista, rukouksiin juhlasaliin. Veisataan rauhassa virsi. Mutta kun rehtori paraikaa lukee raamattua, kuuluu kummia mätkähdyksiä ja kauhea löyhkä täyttää tuossa tuokiossa salin. Susi, joka tapansa mukaan seisoo peräseinään nojaten, on hirveän näköinen. Muna on särkynyt keskelle kaljua päälakea, ja mätä ruskuainen valuu otsalle. Vaatteet ovat yltyleensä töhrätyt. Salin permannolla on "auringoita" ja munankuoria. Joku on parvekkeelta pudottanut koko töskän, se selviää meille heti. Tiedättekö, pojat, se tuntui niin hirveältä keskellä rukouksia, että naurusta ei puhettakaan. — Ja sitten: Maisteri Björk ryntää portaita ylös parvekkeelle. Ovi on lukossa. Se murretaan auki, kun keritään. Parveke on kuitenkin tyhjä, mutta ullakolle johtava ovi on raollaan. Ullakollakaan ei ole ketään, sensijaan on paloluukku auki. Tempun tekijä on kiivennyt luukun kautta katolle, laskeutunut tikapuita alas ja luikkinut tiehensä. Ota kiinni! — Ties mistä syystä meidät komennetaan olemaan sisällä välitunnilla. Kas siinä tietomme.
Kuudesluokkalaisten annettiin mennä menojaan.
— Niin, mutta parvekkeelta on löytynyt nenäliina, jossa on kirjain A, selitti Pelle Aro huolestuneena. — Rehtori intti kivenkovaan, että se on minun, mutta se ei ole totta. Minua tästä epäillään.
— Meillehän syy lankeaa luonnostaan, kun tulimme vasta yhdeksältä. Jos rikoksen tekijä olisi joltain muulta luokalta, niin huomattaisiin hänen poissaolonsa heti ja hän joutuisi auttamattomasti kiinni, arveli Harjanne.
— Toverit, alotti Runoilija, —- kuulkaa minua. Onhan meillä rajaton luottamus toisiimme, eikö totta? Kysyn siis: kuka sen teki?
Yksikään ei vastannut.
— Eikö siis kukaan? jatkoi Runoilija.
Yhä vallitsi äänettömyys.
— Minä tarkotan täyttä totta, pojat. Antaako jokainen kunniasanansa siitä, että ei ole tehnyt tätä kepposta? Joka antaa, se nostakoon kätensä.
Kaikkien kädet kohosivat. Runoilija tarkasteli kutakin erikseen, silmät tuikeina.
— Hyvä on, nostan vielä oman käteni. Olen perin iloissani, ettei kukaan ole tehnyt itseään syypääksi sopimattomuuksiin. Sillä temppu on törkeä, ankarasti rangaistava ja koulupoikavehkeilyn ulkopuolella, siitä ei päästä minnekään. Se on suorastaan raaka kuje, jolle kukaan ei anna tunnustusta, vaikka myöntää kyllä täytyy, että rohkeutta se osottaa. Meitä epäillään siis suotta, ja se on ikävää, mutta Suden kannalta katsoen perin luonnollista, kuten Pankkiiri jo mainitsi. Sitä suurempi on ilomme, kun syyllinen joutuu kiinni.
* * * * *
Asiaa tutkittiin monta päivää. Pellen kotona todistettiin, ettei nenäliina ollut hänen, ja niin hän selviytyi pahimmasta pälkäästä. Mutta rikoksen tekijää ei saatu kiinni; kaikki tosiseikat vain viittasivat siihen, että seitsemännellä luokalla täytyi syyllisen olla.
Eräänä päivänä rehtori astui sisään ankarana ja vakavana. Hän alkoi puhua:
Tutkimukset ovat osottaneet, että tämä luokka on viime lauvantaina pitänyt kokouksen, jossa on pohdittu erinäisiä koululain kieltämiä vehkeitä. Maanantaiaamuna tehtiin ilkityö, jonka törkeys on ennenkuulumaton. Teillä ei ollut silloin tuntia, mutta siitä huolimatta olette joka mies olleet jalkeilla jo ennen kahdeksaa, kokoontuneet kahvilaan ja yleensä osottaneet levottomuutta, joka antaa aihetta epäilyyn. Paitsi tätä luokkaa ei kysymyksenalaisena aamuna ollut koulusta poissa kuin kaksi oppilasta, jotka todistettavasti ovat olleet kotonaan. Onhan selvää, että joku teistä on syyllinen. Voisi luulla, että koko luokka on yhteisesti suunnitellut ja päättänyt teon, jonka toimeenpanijaksi se on valinnut yhden. Tätä arvelua tukee se yhdenmukaisuus, joka eri oppilaiden vastauksissa on ilmennyt. Toiselta puolen on tällainen yhteistoiminta siinä määrin alentavaa, että minun on vaikeata uskoa sitä. Kenties on syyllinen sittenkin omasta alotteestaan ryhtynyt juoneen. Jos hänet olisi saatu ilmi, olisi hänet muitta mutkitta erotettu koulusta. Mutta tiedetään vain se, että hän on joku teistä. Opettajakunta on senvuoksi päättänyt, että jos hän vapaaehtoisesti tunnustaa tekonsa, pääsee hän kahdentoista tunnin karsseri-rangaistuksella. Muussa tapauksessa valitaan arvalla kuusi oppilasta, jotka kukin saavat saman rangaistuksen, ja sitäpaitsi annetaan koko luokalle käytöksen alennus. Toveruudenkin kannalta katsoen on siis syyllisen tunnustettava. Hän nouskoon seisomaan!
Yksikään ei liikahtanut. Rehtori odotti kauan, otsa synkkänä.
— Siis kaikki on sittenkin tapahtunut yhteisestä päätöksestä. Tässä luokassa vallitsee huono henki, ja surulla on minun sanottava, että te tuotatte häpeää koululle, häpeää vanhemmillenne, häpeää minulle. Tulkaa ottamaan arvat.
Rehtorin ohimosuonet olivat pullistuneet, ja hänen äänensä vavahteli hillittyä vihaa. Pojat kävivät vuorotellen, masentuneen näköisinä, ottamassa arpansa, jotka olivat pöydällä pienessä lippaassa, kaiken varalta jo valmiiksi tehtyinä.
— Keillä on viiva lipussa? kysyi rehtori.
Sahra, Aro, Ranta, Tengström, Puhakka ja Harjanne nousivat. Rehtori kirjotti heidän nimensä muistiin ja poistui.
Luokka jäi istumaan äänettömänä, kuin lyönnin saaneena. Kellään ei ollut mitään sanottavaa. Yhtäkkiä Filosoofi nousi ja riensi rehtorin perässä kansliaan.
Hän pysähtyi rehtorin eteen. Hänen rintansa riehui, sieraimet värähtelivät ja kalpeat huulet tavottelivat turhaan sanoja;
Rehtori katseli häntä tuikeasti silmiin ja odotti kauan. Vihdoin hän kysyi:
— Mitä Paalanen tahtoo?
— Me emme ole sitä tehneet! sai Filosoofi vaivoin sanotuksi.
Rehtori heltyi.
— Kyllä minä tiedän, ettet sinä ole sitä tehnyt.
— Eikä luokka ole tehnyt sellaista päätöstä, annan siitä kunniasanani.
— Minkä minä voin, kun syyllinen ei tunnusta.
— Kukaan meistä ei ole syyllinen.
— Mutta mitenkä sinä selität tämän asian?
— Minä en tiedä, en ymmärrä. Voisihan ajatella, että rikoksen tekijä on ollut kylliksi uhkarohkea kiertääkseen pihan kautta heti takaisin luokkaan, sillaikaa kuin toiset ovat hämmästyneinä viipyneet juhlasalissa. Vaikka ei sekään tunnu uskottavalta… Mutta kukaan meistä ei ole sitä tehnyt, minä tiedän sen varmasti. Uskallan antaa siitä kunniasanani… Eikö rehtori usko minua?
— Et sinä voi taata tovereitasi.
— Voin, kunniasanallani sen vakuutan.
Filosoofin ääni oli särkyä. Rehtori laski kätensä hänen olkapäälleen.
— Minä uskon sinua, mutta en voi mitään. Selityksesi on miltei mahdoton, etkä sinä voi tietää mitä toverisi ovat tehneet. Uskon kyllä, että sinä olet vakuutettu heidän viattomuudestaan, ja olisin iloinen, jos olisit oikeassa. Kenties kaikki myöhemmin selviää. Nyt ovat tosiseikat teitä vastaan, ja opettajakunta on tehnyt päätöksensä, johon teidän on alistuttava. Huomaan, että olet tutkinut tovereitasi. Minä uskon sinua, uskon teitä kaikkia enkä vielä jätä tätä asiaa. Mutta nyt en voi mitään tehdä… Mene luokkaasi.
Käytävässä Filosoofi kohtasi maisteri Sundbergin, joka hymyili ivallisesti ohuilla huulillaan.