KELKKAMÄESSÄ.
Pakkanen, Puhurin poika, ikävystyi aikojansa Pohjolan jäisessä linnassa. Se lähti retkeilylle etelään, lakaisi harmaan, syksyisen taivaan kuulakaksi ja korkeaksi, kovetutti kuraiset tiet routaisiksi, puhalteli veikeänä jonkun mäntyvanhuksen naavaparran huurteeseen ja sirotteli kristalleja koivujen alastomille ritvoille. Se peitti mätänevät lehdet kimmeltävällä kuuralla ja verhosi neitseelliset viidakot valkeaan morsiushuntuun. Yöllä se paukahteli nurkissa, vihelsi seinänraoissa kylmänä viimana, piirteli huvikseen jääkukkia ikkunaan ja muodosteli goottilaisen rakennustaiteen ystävänä puikkoja räystäihin. Se suuteli neitosten poskipäät punaisiksi kylmillä huulillaan ja alotti hurjan taistelun vettä vastaan. Ja kun pikkupojat rannalla heittelivät kiviä jäälle, koettaakseen, oliko se lujasti kammitsoinut laineet, niin Pakkanen älähteli mielihyvästä ja nipisti iloissaan jonkun pienokaisen nenän valkeaksi. Vihdoin se uskalsi suurille selille, missä se aamun sarastuksessa kiljahteli ja läiskytti käsiään, teeren kuhertaessa huuruisilla kunnailla.
Mutta entinen ilo ei enää näyttänyt palaavan seitsemänteen luokkaan. Selkkausten aika oli kyllä ohitse ja rangaistukset kärsitty, sillä syyllistä ei oltu saatu sen paremmin ilmi. Mutta jonkinlainen masentava alakuloisuus näytti vallanneen poikien mielet. Ei enää kulettu yksissä, ja Monte Carlo oli jäänyt kokonaan unohduksiin; Harjanne se siellä vain harrasteli politiikkaansa. Filosoofi tutki Schopenhaueriaan, Tenu oli vaipunut matemaattisiin ongelmiin, Jäntti harjotti merkkikauppaa laimeasti, ja Runoilija haaveili rouva Laguksesta, purkaen kaipuunsa säkeihin, milloin se kasvoi liian voimakkaaksi hänen rinnassaan. Pelle näytti tykkänään menettäneen pirteän iloisuutensa ja murjotteli kaiket tunninalut pahatuulisena pulpettiinsa. Törkeä kepponen oli painanut kaikkiin leimansa, keskinäinen luottamus oli vähentynyt, ja tuntui siltä, kuin kukin olisi heikosti epäillyt tovereitaan.
Luistelu toi osaltaan vaihtelua ja kevensi mieliä, mutta ei sekään kyennyt poistamaan sitä apeutta, joka oli ottanut asuntonsa luokkaan.
Marraskuun loppupuolella alkoi sataa vahvasti lunta. Vaahterain ja lehmusten ritvat saivat pehmeän peitteen; iltaisin liihotteli suuria lumihiutaleita kuin valkeita perhoja katulyhtyjen valopiirissä. Potkurit otettiin esille ja alettiin laskea koulun luota Harjukadun korkeata mäkeä alas.
Silloin, eräänä iltana, Tenu raahasi perässään tavallista työrekeä, johon hän itse oli sovittanut näppärän ohjauslaitteen. Ja tuntuipa, kuin olisi tuo reki liittänyt pojat jälleen yhteen ja päästänyt entisen ilon valloilleen. Heti ensimäisenä iltana oli mäessä kauhea meteli, ja reki oli kukkuroillaan tyttökoululaisia.
Oli vesisuoja. Hämärä mäki vilisi mustanaan laskijoita; alhaalla lyhdyn valossa jalasten jälet kiilsivät.
Koskaan ei reki ollut luistanut sillä vauhdilla kuin tänä iltana, potkurit tuntuivat mitättömiltä leikkikaluilta siihen verraten. Se oli juuri mäen päällä lähtövalmiina, odotettiin vain merkkiä Pelleltä, joka seisoi alhaalla vartiomiehenä. Harjukadun poikki kulki nimittäin toinen katu, jota ajettiin silloin tällöin, ja onnettomuuksien välttämiseksi jäi yksi pojista vuoron perään risteykseen vartioimaan.
Jo kuului Pellen ääni:
— All right!
Juuri silloin näkyi ylhäällä katulyhdyn valopiirissä rouva Laguksen solakka vartalo. Arvattavasti hän palasi kotiin laulutunnilta, koska meluava pienokaisjoukko telmi koulun portaitten edustalla.
Filosoofi hyppäsi ketterästi reestä, tervehti ja kysyi iloisesti:
— Eikö rouva halua päästä hurjaa kyytiä mäkeä alas? Reki luistaa vallan mainiosti.
Hymyillen tuli nuori rouva reen luo.
— Harjanne, sinä saat jäädä pois. Hartiasi ottavat niin paljon tuultakin, että se hiljentää vauhtia, ilkkui Ström.
Rouva istuutui. Runoilija nousi alkua antamaan. Hetken aikaa odotettiin Pellen uudestaan huutavan, mutta kun ei mitään kuulunut, niin kärsimätön Runoilija tuuppasi reen liikkeelle, juoksi vähän matkaa perässä, sysäten kaikin voimin, ja hyppäsi takapajulle polvilleen. Vauhti oli huimaava. Tyttökoululaiset kirkuivat ilosta ja pelosta. Tenu ohjasi varmalla kädellä.
Yhtäkkiä ilmaantui alhaalla haamu kulkureitille.
— Pois alta, pois alta! huudettiin, mutta se ei näyttänyt tekevän mitään vaikutusta.
Harkitseva Tenu ohjasi sille puolelle, jolta olento tuli — kumarainen vanhus muuten. Jos äijä olisi kulkenut yhä eteenpäin, olisi onnettomuus välttynyt, mutta reen ollessa jo aivan lähellä hän huomasi vaaran, säpsähti ja peräytyi vaistomaisesti. Epätoivoissaan Tenu käänsi yhä entiseen suuntaan… Kuului rasahdus: reki oli sattunut lehmuksen suojuskehykseen… Hirveitä huutoja kohosi ilmoille, tiepuolessa makasi hujan hajan kiemurtelevia ruumiita; reki oli pirstaleina…
Vanhalta mieheltä katkesi jalka. Muuan tyttö oli nyrjäyttänyt ranteensa sijoiltaan. Rouva Lagus makasi liikkumattomana kuin kuollut, hänen puuhkansa oli lentänyt kauas syrjään.
Vasta silloin saapui Pelle paikalle. Hän oli kauhusta kalpea ja repi epätoivoisena hiuksiaan, ladellen lukemattomia itsesyytöksiä. Sillä hän ei ollut pysynytkään vartiopaikalla, vaan oli lähtömerkin huudettuaan juossut ajamaan takaa kahta tinuria, jotka olivat kiusanneet häntä lumipalloillaan.
Kuullessaan vanhan miehen vaikertavan joutui hän aivan suunniltaan.
— Voi minua, voi minua! Minä olin vartiomies. Minun on kaikki syy.
Ja tykkänään unohtaen kylmäverisen leikillisyytensä hän vihelsi ajureita kuin hengen hädässä ja lähti viemään vanhusta lääkäriin.
Sillävälin Runoilija nosti taintuneen rouva Laguksen käsivarsilleen, hyppäsi ajuriin ja käski nopeasti ajamaan rouvan kotiin. Hän istui reessä katsellen tuskaisena kauniita, valjuja kasvoja. Mitä saattoi hän tehdä tunteilleen, sille, että mielettömästi rakasti tuota naista. Ei hän mitenkään olisi tahtonut olla uusi Werther, ja hän käsitti kyllä, kuinka kauheata kaikki oli, mutta nuori rouva kummitteli hänen unissaan ja lumosi hänen mielikuvituksensa, kun hän oli yksin. Alituisesti Runoilija häntä ajatteli, vasten tahtoaankin. — Mutta, oi, jos kerran oli väärin lempiä toisen omaa, niin miksei rouva edes ollut onnellinen? Hänen miehensä, kauppamatkustaja, oli sieluton olento, joka alituisesti oli poissa kotoa, joi, irstaili… Ja nuori, kaksikymmentäkaksi vuotta vanha rouva sai istua yksin pitkät illat, tuo rakas olento, jonka lapselliset kasvot olivat puhtaat kuin enkelin. Kuinka Runoilija siitä kärsikään!… Ajuri pysähtyi oven eteen. Runoilija maksoi, nosti keveästi taintuneen syliinsä, kiipesi pamppailevin sydämin portaita ylös ja soitti vaivoin. Ja siinä odotellessaan, tuskaisena ja levottomana, valtasi hänet yhtäkkiä mieletön halu: hän tahtoi kerran suudella noita kalvakoita huulia, jotka kenties kuolema oli iäksi kylmentänyt, kerran pusertaa rintaansa vasten poven, joka nyt oli liikkumattomana. Nopeasti, hurjassa onnessa ja epätoivossa, hän painoi hehkuvat huulensa rakastettunsa suulle ja puristi häntä vasten sydäntään… Rouvan silmät avautuivat, harhaileva katse kiintyi hetkeksi Runoilijaan, sitten luomet jälleen painuivat kiinni. Runoilija hätkähti; omituisen häpeän valtaamana hän olisi toivonut vaipuvansa maan alle… Vihdoinkin ovi aukeni.
Runoilija laski taintuneen sohvalle. Hätääntynyt palvelija katseli häntä suu puoliavoinna ja riensi sitten noutamaan vettä. Kauppamatkustaja ei itse ollut kotona.
Epätietoisuus ja outo tuska ahdistivat Runoilijaa. Oliko rouva herännyt äsken, huomannut? Se ei kai ollut mahdollista. Yhtä liikkumattomanahan hän yhä lepäsi, silmät ummessa.
Palvelijatar tuli, tiputti vettä sairaan suuhun ja pani kääreen hänen otsalleen. Runoilija näki kuin unessa tytön liikkeet.
Rouva avasi silmänsä.
— Soitanko lääkäriä? kysyi palvelijatar.
— Ei, ei tarvitse. Mikä minun sitten olisi… En tunne kipua… Ah, ohimoita sentään pakottaa…
Sairas lepäsi pitkän aikaa tuijottaen kattoon. Palvelustyttö seisoi äänettömänä katsellen häntä. Runoilijan oli vaikea olla. Vihdoin rouva kääntyi hänen puoleensa.
— Vain hämärästi muistan, kuinka kaikki tapahtui… Mitenkähän mahtoi toisten käydä?
— En ollenkaan tiedä, sai Runoilija vastatuksi.
— Tekö toitte minut kotiin? Kiitos teille. En ole loukkaantunut pahemmin, mutta säikähdys vei voimani… Kiitän teitä sydämestäni.
Runoilija seisoi vaieten, katse maassa. Vihdoin hän ojensi kätensä hyvästiksi.
— Joko lähdette? Näin pian! Huomaatte, että olen levon tarpeessa…
Jääkää hyvästi. Olen teille kovin kiitollinen.
Hennot sormet puristivat sydämellisesti nuorukaisen vankkaa kättä. Runoilija kumarsi syvään, riensi tarpeettoman kiireesti eteiseen, sieppasi lakkinsa kuin kuumeessa ja hoippui portaita alas kuin humalainen. Hän ei käsittänyt, oliko kaikki unta vai totta. Hän siveli kädellään kuumaa otsaansa. Veri lauloi hänen korvissaan.
* * * * *
Pojat eivät onnettomuudessa olleet saaneet pahempia vammoja. Mutta Pelle oli seuraavana päivänä masentunut ja alakuloinen. Hän murjotteli äänettömänä pulpettiinsa eikä yrittänytkään torjua niitä syytöksiä, joita hänelle vartiovuoronsa laiminlyönnin johdosta joka taholta sateli.
Illalla, voimisteluseuran harjotuksissa, oli hän kuitenkin jo ennallaan ja puheli vilkkaasti:
— Kuulkaas, pojat! Ei se äijä-räähkä kumminkaan maksa sitä rekeä. Mutta me saamme helposti rahaa, jos annamme voimistelunäytöksen, vetonumerona tietysti tanssi. Onhan meillä valmiiksi harjotettu ohjelma. Kyllä tämä ottaa hommatakseen kaiken muun.
Tuumasta toimeen. Puhuttiin johtajalle, joka suostui mielellään, ja niin oli asia päätetty.
Aamulla Pelle meni tapaamaan rehtoria.
— No, mikä asiana?
— Saisikohan voimisteluseura antaa näytöksen?
— Mitä tarkotusta varten?
— Tarvittaisiin rahaa.
— Niin, tietysti, mutta mihin?
Pelle epäröi hiukan.
— Koetettaisiin vähän paikata sen vanhuksen jalkaa.
Hän yritti hymyillä, mutta vavahteleva huuli petti; hän punastui ja katsoi maahan. Rehtori tuijotti häneen terävästi, korkea otsa valoisana.
— Sinun alotteestasiko tätä nyt hommataan?
— Minunhan sitä ensiksi teki mieli uutta rekeä, mutta toiset taitavat ajatella enemmän ukkoa.
— Mikäli olen kuullut, niin sinähän olet onnettomuuteen suurin syyllinen.
— Minua siitä syytetään, vaikka en reessäkään ollut.
Syntyi äänettömyys. Ilmeisesti oli rehtori hyvällä tuulella.
— No milloin te pitäisitte iltamanne?
— Pyytäisin vielä sitäkin, että kuukausilupa annettaisiin jo ensi maanantaina. Silloin näytös voisi olla sunnuntaina.
— Minä koetan järjestää ja ilmotan siitä vielä tänään. — Missä aiotte antaa näytöksenne?
— Seurahuoneen salissa.
— Jaha. — No niin, kuten sanottu, minä ilmotan myöhemmin.
Pelle kumarsi ja lähti. Rehtori tarkasteli hyvillään hänen hoikkaa, kaunista vartaloaan.
* * * * *
Väkeä tulvi seurahuoneelle tungokseen asti, ja Pelle istui ylen tyytyväisenä lippuja myömässä, marsalkan nauha olkapään yli solmittuna. Hän oli hommannut uupumatta, tinkinyt salin vuokran puoleen, tilannut soittokunnan ja liput, joista itse möi jo etukäteen enemmän kuin toiset yhteensä. Hän se oli hankkinut puhujankin ja saanut erään viuluniekan lupaamaan soolokappaleen. Itse aikoi hän kertoa sadun.
Ohjelman suoritus koitui seuralle kunniakkaaksi. Ei sattunut erehdyksiä, ja posket valjuina, yleisön huudahtaessa hämmästyksestä, Pelle itse teki rekillä kuuluisan ilmavoltti-jättiläisensä, tempun, jota hän ei ennen ollut yrittänytkään kuin lumihankeen tai heinäkasaan. Ei Runoilijakaan vetänyt hänelle voimistelussa vertoja.
Mutta sivupenkiltään Filosoofi katseli Helvi Grania, pormestarin tytärtä, joka istui eturivissä isänsä ja äitinsä kanssa. Paljoa suuremmalla mielenkiinnolla kuin voimisteluliikkeitä tarkasteli hän, miten ilme vaihteli Helvin kasvoilla, miten suuret silmät vuoroin kirkastuivat, vuoroin synkkenivät ihmetteleviksi. Suukin vetäysi toisinaan hymyyn, jolloin poskelle ilmaantui kuoppa, ja taputtaessaan käsiään tyttö ihan säteili ilosta… Vähän taempana näkyi komean konttoristin rasvattu tukka… Filosoofin rinnassa liikahti, hän alkoi itsepintaisesti seurata esiintyjiä.
Sillä Filosoofi rakasti Helviä. Viime talvena hän oli useasti kävellyt Helvin kanssa iltaisin, huolimatta siitä, että tytöllä oli toinen. Filosoofi kyllä tiesi, että samainen konttoristi, joka istui taempana, tuo keikaroiva, viimeisen muodin mukaan puettu herra, oli vallottanut Helvin sydämen, mutta hän oli heikko… Eräänä iltana Helvi kuitenkin rohkaisi arkaa rakastajaansa. Hän kiemaili, näytti arvaavan mitä toisen sisällä liikkui, mutta Filosoofi oli yhtä hillitty; vasta hyvästi jättäessään hän pusersi tavallista lujemmin tytön kättä. — Mutta seuraavan yön unesta ei tullut mitään. Filosoofi vääntelehti vuoteellaan lakkaamatta ajatellen Helviä, epäillen ja salaa toivoen. Vihdoin hänen voimansa loppuivat, hän nousi, otti kynän ja paperia, kirjotti, tunnusti kaikki. — Kului päivä, toinen, armahtakoon niitä päiviä! Kolmantena tuli vastaus. Se oli ystävällinen ja liikuttava, mutta riisti kaiken toivon: tyttö tunnusti rakastavansa toista, mutta tahtoi olla sisar, ystävätär… Olihan Filosoofi sen tiennyt, mutta kuitenkin hän katkeroitui. Mitä varten Helvi siis oli koettanut rohkaista häntä, yleensä ollenkaan sietänyt häntä? Mitä varten hän oli kiemaillut tuona iltana? Mitä varten hän yhä tahtoi jäädä ystäväksi, vaikka selvä ero olisi parempi? Oo, oliko syntynyt eripuraisuutta tuon toisen kanssa? Tahtoiko Helvi pitää häntä, Filosoofia, hätävaranaan, tehdäkseen tuon toisen mustasukkaiseksi, kiusatakseen?… Filosoofi ei jaksanut vaieta. Hän kirjotti vielä, ladellen syytöksiä, joihin hänellä ei ollut oikeutta, ja tietysti epätoivoa. Vastausta ei enää kuulunut. Filosoofi katui kirjettään ja oli onneton. Hän muuttui umpimieliseksi ja synkäksi, löysi isänsä kirjastosta Schopenhauerin teoksia ja omaksui omituisella intohimolla nerokkaan filosoofin toivottoman maailmankatsomuksen.
Mutta eräänä iltana, kun Filosoofi yrmeänä harhaili puiston pimeneviä käytäviä, tuli Helvi äkkiä häntä vastaan. Monte Carlossa oli ollut Pankkiirin syntymäpäiväjuhlat, mutta väkisin oli Filosoofi lähtenyt kesken pois… Hän nosti jotenkuten lakkiaan, veri pakkausi sydämeen, häntä horjutti. Ja merkillistä! Yhtäkkiä alkoi hän aivan tahallaan hoippua, kumman kivun viiltäessä sydäntä. Helvi kiiruhti ensin ohitse, mutta pysähtyi sitten, jäi tuijottamaan, astui lähemmä.
— Vilho, mikä sinun on? kysyi hän hätääntyneenä, arastellen.
— Kun kysyjä tietää, niin vastaaja vaikenee, sai Filosoofi sanotuksi.
Helvin povi rupesi aaltoilemaan ja sieraimet värisivät. Kului äänetön tuokio. Tyttö näytti taistelevan, purskahti vihdoin itkuun, tarttui molemmilla käsillään nuorukaisen kyynärvarteen, jota kouristuksentapaisesti puristeli, ja sopersi nyyhkyttäen:
— Sinä olet nauttinut…
Filosoofin tuli vaikea olla. Omituinen hellyys ihan tulvi hänen sydämeensä, ja kyyneliä kihosi silmiin. Tuota kaikkea hän kuitenkin häpesi, raivostui vihdoin, tempautui irti ja sanoi katkerasti;
— Taluttajaa en sentään tarvitse.
Helvi vavahti, kääntyi ja lähti, yhä itkien, kenties entistä enemmän. Mutta tuskin oli Filosoofi nähnyt hänen istuutuvan lumiselle penkille, ennenkuin jo riensi perään, tarttui tytön molempiin käsiin, raskaasti hengittäen, hapuillen sanoja. Ja siinä, kuohuksissaan, hän tuli puhuneeksi, tehneeksi erään kysymyksen. Helvi lakkasi itkemästä ja sanoi vihdoin hiljaa:
— Miksi kysyt?
Filosoofi heräsi kuin unesta.
— Mitä tämä siis merkitsee? kysyi hän katkerasti.
Uudelleen purskahti tyttö itkuun.
— En tiedä… en ymmärrä. Minä… minun on… sääli, sammalsi hän.
Filosoofi sai kuin lyönnin. Hän tuli kalpeaksi ja tunsi viiltävää kipua sydänalassaan.
— Ymmärrän. Ei maksa vaivaa… Voi hyvin! sanoi hän tukahtuneella äänellä ja lähti kiireesti.
Sen jälkeen hän ei ollut Helviä kahdenkesken tavannut. —
Ohjelma loppui, ruvettiin tanssimaan.
Filosoofi istui paikallaan, häntä ei vähintäkään haluttanut. Voimistelijat pyörivät huimasti. Pelle näytti iloiselta… Kas! Siinähän kiiti Runoilija, valjuna kuin vaate… Rouva Lagus hymyili hänelle, silmät uneksuvina… Filosoofi vaipui mietteisiin. "Nainen ei tule koskaan täysi-ikäiseksi, hänellä pitäisi aina olla holhooja", muisti hän Schopenhauerin sanoneen. —
Mutta mitä ihmettä! Eihän konttoristi ollenkaan hypittänyt Helviään. Vasten tahtoaankin tuli Filosoofi pitäneeksi heitä silmällä. Hän oli huomaavinaan, mitenkä tyttö tuontuostakin katsoi häneen, Filosoofiin. Nytkin, ohikiitäessään, aivan selvästi… Yhtäkkiä tuli nuorukaisen hyvä ja keveä olla. Hän alkoi tanssia, kummallinen hurmio valtasi hänet, eikä hän enää vilkaissutkaan Helviin… Pari kertaa sattui niin, että hän aivan Helvin vierestä kumarsi itselleen tanssitoverin. —
Myöhemmin illalla Filosoofi huomasi, kuinka kiusaantuneen näköiseksi tyttö oli käynyt. Hän oli tavallista kalpeampikin, ei tanssinut enää, vaan istui äitinsä vieressä tuijotellen… Filosoofista tuntui, että nuo tuijottelevat silmät joskus suuntautuivat häneen, ja hänen tuli yhä parempi olla, yhä hurjemmin hän pyöri…
Vasta kun Helvi oli lähtenyt pois, kesken kemuja, valtasi nuorukaisen haikea alakuloisuus.
* * * * *
Seuraavana iltana Pelle astui kevein mielin poikkijalkaisen vanhuksen asuntoon, parisen sataa taskussa.
— Hyvää iltaa, toivotti hän. — Kuinka voitte?
— Eiköhän tuosta vielä jalkaa tulle, vastasi ukko pirteänä vuoteeltaan. Pelle katseli häntä vähän aikaa. Sitten hän laski rahat vanhuksen käteen.
— Lähettivät vähän tuliaisia… Ottakaahan. Ne ovat teidän.
Vanhus kahisteli setelitukkua vapisevin käsin. Hän oli kovasti liikutettu.
— Näinkö paljon? Liikaahan tässä on.
— Eikö mitä. Pitkiin aikoihin ette pääse edes käymään.
Ukon silmät kostuivat. Hän tarttui Pelleä käteen ja silitti sitä moneen kertaan karkealla kämmenellään.
— Poikaseni, poikaseni!… Jumala sinua siunatkoon… teitä kaikkia siunatkoon.
— Hyvästi, hyvää vointia. Käyn vielä teitä katsomassa, sai Pelle kuiskatuksi. Sitten hän lähti kiireesti.