JOULULOMAN ALKAESSA.
Viimeinen koulupäivä, ilon ja kepposten päivä!
Taivaskin kaartui korkeampana ja selkeämpänä kuin tavallisesti. Idän puolella se punersi jo heikosti, heittäen purppuraisen hohteen puiden latvoille, mutta katulyhdyt paloivat vielä. Kuulakassa hämyssä kohosi savupatsaita talojen katoilta; viluinen puluparvi etsi ruokaansa katujen lumesta, höyhenet pörröllään. Ajurihevosten kuonot olivat kuurassa, ja niiden hengitys höyrysi pakkasessa.
Pelle marssi kouluun kirjat kainalossa, takinkaulus pystyssä ja kädet sekä hihansuut tungettuina taskuihin. Lumi narisi hänen jalkainsa alla.
Kulmauksessa muuan kahdeksasluokkalainen liittyi hänen seuraansa.
— Terve! Nythän on peijakkaanmoinen pakkanen. Ihan tahtoo korvat jäätyä. Harvoin tällaista on ennen joulua.
— Häi no kyllä, vastasi Pelle.
— No kuinkas pojat muuten pärjäilevät?
— Aina vähin. Kaikkihan on jo ohitse.
Keskustelu pysähtyi vähäksi aikaa, kuului vain lumen tahdikas narahtelu korkojen alta.
— Minä sitä sain vielä istuntoakin eilen, sanoi abiturientti.
— Älä nyt! Keneltä?
— Sudeltapa tietenkin… Näes meillä oli viimeisissä algebran kokeissa sellaisia probleemeja, joissa ihan yksinkertaiset numerolaskut, kertominen ja jakaminen, tuottivat suurinta vaivaa. Minä olin väsyksissä, ja hittoko niitä muutenkaan kertoo kuusi-, seitsennumeroisia lukuja. Kirjotin vain yhtälöt, kehitin ne sellaiseen muotoon, että ratkaisu oli selvä, ja jätin joka laskun kesken. Alle kirjotin: "Näissä laskuissa ei ole mitään vitsiä." — No, Susi kun eilen jakoi vihot takaisin, nosti tietysti aika elämän. Minä sain marssia kateederin eteen, Susi tuijotti silmiini ja ärjyi, osottaen lausettani sormellaan: "Onko tämä nyt sopivasti sanottu, mitä?" Johonka minä vastasin: "En tiedä, tokko niin sopivasti, mutta hyvin sattuvasti kuitenkin." — Ja sain tietenkin tunnin istuntoa.
— Ähä! Mitäs rupeat ryppyilemään opettajalle… Mutta siinä paha, missä puhutaan.
Maisteri Sundberg se todellakin oli, joka astui portista suuri vihkopinkka kainalossaan. Hän nyökytteli moneen kertaan vastaukseksi poikien tervehdykseen ja liittyi heidän seuraansa.
— Jaha! Aro saakin ottaa ja jakaa nämä seitsemännen luokan vihkot, minä sitten tunnilla selittelen… Mutta, muistuu tässä mieleeni, eihän täällä Aron vihkoa ole ollenkaan?
Pelle epäröi ja arasteli.
— En minä sitä jättänytkään viime kokeissa, sanoi hän.
— No mutta minkätähden?
— Minä en laskenut yhtään laskua, vastasi Pelle nolona.
— Sepä merkillistä. Pelkkiä trigonometrisia laskuja ja perin helppoja. Koko luokka on laskenut hyvin. Eikö Aro osannut ratkaista niistä yhtään?
Pelle tuli hämilleen. Hän näytti siltä, "kuin olisi varastanut taikinaa eikä tietäisi missä paistaa", kuten hän itse sanoi, myöhemmin kertoessaan tapahtumasta. Asian laita oli tosiaankin niin, ettei hän ollut osannut. Ja vika oli siinä, ettei hän suuressa laiskuudessaan ollut viitsinyt opetella logaritmitaulujen käyttöä. Hän taisi kyllä tarpeeksi trigonometriaa, logaritmit vain olivat hänelle hepreaa. — Mutta mennäpä sellaista tunnustamaan Sudelle.
— Se oli niin, alotti hän, — se oli sillä tavalla, että… että minä unohdin logaritmitaulut kotiin. Ja kun maisteri oli luvannut sellaisesta huolimattomuudesta tunnin istuntoa, niin minä en uskaltanut puhua mitään… pyytää lainaksi… Kyllähän laskut helppoja olivat…
— Olisihan kahdeksannelta luokalta voinut lainata tunnin alussa.
— En minä muistanut koko tauluja, ennenkuin olisin tarvinnut niitä.
— Ja voinhan minä sen istunnon antaa nytkin.
Pellen naama venyi pitkäksi.
— Kyllähän maisteri voi, sanoi hän alakuloisesti.
Sundbergia nauratti.
— Jääköön nyt, tunnustuksen suoruuden tautta… Jo minä ajattelinkin. Ei Aron pitäisi olla muita heikompi trigonometriassa… Mutta huono tulee nyt arvosana joulutodistukseen.
Pelle ei enää vastannut. Hyvän tunne ihan kiersi hänen sydänalaansa.
* * * * *
Kun päästiin koulun luo, meni maisteri Sundberg pienestä sivuovesta opettajien huoneeseen. Kahdeksasluokkalainen liittyi omaan, ylimykselliseen joukkoonsa, joka käveli mahtavasti pitkässä rivissä pihamaalla. Mutta Pelle kiersi rakennuksen taakse.
Vaikka sisään päästiin vasta tasan kello kahdeksan, oli vahtimestarilla tapana jättää auki takaovi, joka johti pieneen, neliskulmaiseen eteiseen, niin sanottuun "tuuttiin". Sinne hiipivät pojat pakkas-aamuina lämmittelemään. Ensimäiseksi tulleet asettuivat seinille vieretysten, niin kauan kuin tila myöten antoi, ja voi sitä, joka saapui liian myöhään. Häntä tuupittiin ristiin rastiin, eteisen halki ja poikki, sillä minnekään ei hän enää mahtunut. Hän sai olla "tuutissa", vilu karkotettiin hänestä miehissä, ja onni oli, jos hän pääsi pujahtamaan ovesta ulos.
Kun Pelle astui sisään, heitti Harjanne hänet pitkillä käsillään takaseinälle huudahtaen:
— Älä tähän tuppaa!
— Mitäs täältä haet! sanoi muuan kuudesluokkalainen sysäten häntä voimainsa takaa.
— Sikemmäks, sano Tyski sialle! huusi seuraava.
— Älä tuppaa tulelle, sano Iitin mies sudelle!
Sysäyksiä ihan satoi, mutta tila oli siksi pieni, ettei Pelle päässyt kaatumaan: ojennetut kädet olivat joka taholla häntä vastassa, hän kieppui kuin hornan kattilassa.
— Älkää helkkarissa! Vihot hajoaa! koetti Pelle huutaa.
— No älä niitä minulle tuo! sanoi muuan tyrkätessään.
— En minä niitä pitele! lisäsi vastaseinän mies.
Vihdoin tuli vahtimestari avaamaan käytävään johtavan oven. Poikalauma syöksyi sisään, ja Pelle pääsi pälkäästä.
* * * * *
Ensimäisellä tunnilla oli historiaa.
Töin tuskin oli Pelle ehtinyt kertoa tovereilleen, kuinka hän tullessaan oli vetänyt Sutta nenästä, kun rehtori astui luokkaan, kasvot vakavina kuten tavallista. Hän tervehti, kirjotti päiväkirjaan ja katseli vähän aikaa miettiväisenä eteensä. Hänen olemuksessaan oli aina jotakin rauhottavaa ja kunnioitettavaa.
Nähtävästi hän piti tarpeettomana läksyn kuulustelun, koska hän nousi tuoliltaan ja alkoi kertoa Kaarle XII:sta. Hänen harvat askeleensa kumisivat tahdikkaasti, kun hän käveli edestakaisin, korkea otsa oli valoisa, matala ääni ja lauseiden raskas poljento tekivät juhlallisen vaikutuksen. Luokka kuunteli hiiskahtamatta jännittyneenä. Kellään ei ollut halua kujeilla; tuskin muistettiin, että oltiin koulussa.
Sankarikuninkaan vaaralliset metsästysretket tuntuivat kuvasarjana kohoavan kunkin eteen. Nähtiin ilmielävästi hänen suoramielinen, yksinkertainen olentonsa sinisessä takissaan, pitkävartisissa saappaissaan, kolmikolkka-hatussaan. Noustiin innostuneina puoltamaan oikeutta ja totuutta hänen kanssaan, rynnättiin lumipyryssä Narvan luona viisikertaista ylivoimaa vastaan ja saavutettiin loistava voitto…
— Nukkuuko Sahra? kysyi rehtori äkkiä hillityllä, mutta ankaralla äänellä.
Runoilija kimmahti pystyyn, sävähtäen punaiseksi.
— En, vastasi hän hiljaa.
Rehtori katsoi häneen pitkään. Sitten hän sanoi ystävällisemmin:
— Oletko sairas? Näytät kovin kalpealta ja väsyneeltä.
— En ole.
Syntyi hetken vaitiolo.
— Minä en ymmärrä, mikä sinuun on viime aikoina tullut. Olet aivan muuttunut, aina väsyneen ja haluttoman näköinen. Opettajakunnassa ollaan sitä mieltä, että sinä opinnoissasikin olet mennyt alaspäin… Kyllä on syytä kääntyä lääkärin puoleen.
Runoilija ei vastannut, hän tuijotti pulpettiinsa.
— Oletko huomannut mitään kipua itsessäsi?… Maittaako sinua ruoka?
— Ei varsin… Mutta kyllä minä terve olen.
Rehtori pudisti päätään ja ryhtyi jatkamaan esitystään.
Runoilija istuutui. Kun hän käänsi päätään, kohtasi hän Filosoofin syvän katseen, joka näytti kaikki lukevan, kaikki ymmärtävän. Runoilija ei kestänyt sitä, hän loi silmänsä alas. —
Seurattiin jälleen sankarikuningasta Venäjän äärettömillä aroilla, rämmittiin Liettuan loputtomissa soissa, kärsittiin vilua ja nälkää ja ryhdyttiin epätoivoiseen Pultavan taisteluun, vaikka tappio oli jo etukäteen varma. Nähtiin sairaan kuninkaan kantotuolista komentelevan joukkoaan. Paettiin hänen mukanaan Dnieprvirralle, jonka rannat olivat hävitetyt, ja vaivoin päästiin pienellä veneellä yli. Puolustauduttiin Turkinmaalla viidenkymmenen miehen kanssa kaksisataakertaista ylivoimaa vastaan. Nähtiin kuninkaan miekka kädessä ryntäävän palavasta talostaan, yrittävän tunkeutua piirityksen joutuvan vangiksi…
Silloin alkoi kuulua yhtäjaksoinen, kimeä kilinä. Rehtori lakkasi puhumasta, kuunteli, läiskäytti kämmenensä pulpettiin ja kysyi:
— Mitä se on?
Kilinää jatkui yhä. Rannan Martti, hiljainen mies, nousi seisomaan.
— Herätyskello soi, vastasi hän.
— Missä se on? kysyi rehtori tullen hänen luokseen.
— Täällä, sammalsi Martti kaivaen onnettoman näköisenä herätyskellon pulpetistaan.
— Seisota se, käski rehtori tuimasti.
Ranta sulki kouraansa kilistimen, joka yhä pärisi.
— Äiti lähetti sen korjattavaksi. Minun piti viedä se suurustunnilla kellosepälle… Miten lie joutunut käyntiin itsekseen, koetti hän selittää, uskaltamatta odottaa rehtorin kysymystä.
Rehtori katsoi Marttiin kauan puhumatta mitään; selvästi pyrki naurun väre hänen huulilleen. Luokalta kuului tukahutettuja purskahduksia.
— Pane pois se, sanoi rehtori rauhallisesti.
Tuossa tuokiossa oli tunti kulunut loppuun. Rehtori toivotti pojille hauskaa joulua ja lähti hyvätuulisen näköisenä.
Tuskin oli hän ehtinyt ovesta, kun hirmuinen meteli nousi luokalla.
— Hei, pojat! Rannan Martti kunnostautunut! Hyvä, hyvä!
Martti Ranta, hiljainen mies, kiiruhti välitunnille ylen onnellisena kepposestaan.
* * * * *
Maisteri Sundberg tervehti kuivalla tavallaan, kohahteli kuivalla tavallaan ja pyyhki silmälasejaan nenäliinalla.
Oli fysiikkaa. Nähtävästi maisterikin tahtoi olla armollinen viimeisenä tuntina, sillä hän alkoi puhua, ryhtymättä heti kuulusteluun. Hän selosteli matematiikan kokeissa ilmenneitä virheitä, antoi puolittain kehuvan lausunnon luokan keskimääräisestä taidosta, mutta moitti Puhakkaa ja Seppästä sekä varsinkin Strömiä, kehottaen heitä työskentelemään joululomalla.
Luokassa vallitsi täydellinen äänettömyys. Kukaan ei vehkeillyt.
Suurten rangaistusten aikana oli Sundbergia kohtaan syntynyt
jonkinlainen kammo ja vastenmielisyys, joka vaimensi kujeiluhalunkin.
Synkkä ja äänetön uhma tuntui odottavan sopivaa hetkeä…
Sundberg pyyhki kaljua päälakeaan, heitti laihan koipensa polven yli ja alkoi keinua tuolillaan. Hän oli vaiti hetken, ei arvattavasti keksinyt mitään sanottavaa, ja ryhtyi kuulustelemaan.
— Tämän päivän läksy käsittää keskipakoisvoiman lait, alotti hän. — Otamme hyvin yksinkertaisen ja tutun esimerkin. Olettakaamme, että meillä on kuolemanrengas, jossa pyöräilijä kiitää tasaisella nopeudella…
Tenu istui kumarassa, ikäänkuin lukien jotakin, eikä näyttänyt tietävän maailman menosta.
Maisteri Sundbergin sinertävät, rustoiset kädet puristuivat nyrkkiin ja hänen kasvoillaan liikahti pahaa-ennustava häivähdys.
— Mitä Tengström siellä hommaa? ärjäisi hän.
Tenu karkasi pystyyn pelästyneen näköisenä eikä vastannut.
— Lunttaako Tengström? jatkoi maisteri.
— En… Tarkastelin vain muuatta paperia.
— Mitä paperia?
— Sellaista vaan.
— Antaa tänne!
Tenu otti paperiarkin pulpetistaan ja vei sen maisterille. Tämä silmäili hetken sekaisesti kirjotettuja numeroita ja erinäisiä piirroksia.
— Mitä sotkua tämä on?
— Se… se on muuan keksintö, vastasi Tenu hämillään.
Ivallinen hymy ilmausi Sundbergin ohuille huulille.
— Vai ni-in! Herra tekee keksintöjä, sepä huvittavaa! Luulisin sen homman paremmin sopivan herran isälle, joka on insinööri… Eikä tunnilla sovi antautua neronsa vietäväksi, sen pitäisi olla tiettyä.
— Oikeastaan, sammalti Tenu, — se oli sillä lailla, että… että minä, että minulla oli aikomus pyytää maisteria hyväntahtoisesti tarkastamaan, onko tämä oikein. Minusta… minä ajattelin, että tällä tunnilla, kun on keskipakoisvoima puheena, sopisi… Sitä varten minä vielä katselin… Mutta minä pyydän anteeksi maisterilta.
— Jaha! Fysikaalinen keksintö. Oivallista! No, Tengström astuu taululle ja selittää sen meille.
Tenu oli näytellyt hyvin, saanut tahtonsa perille ja tarttui onnellisena liituun. Hän alotti:
— On kaksi puoliympyrän muotoon taivutettua metalliputkea A ja B, joilla on sama käyristys-säde r. A-putken läpimitta olkoon d, B:n 2 d. Nämä putket liitetään yhteen kahdella suppilomaisella putken-osalla, jolloin syntyy ketjurenkaan tai kilpailuradan muotoinen sulettu putki. Huomattava on, että läpimitta kummassakin käyrässä osassa on muuttumaton, vaikka se toisessa on kaksi kertaa niin suuri kuin toisessa. — Putken ajatellaan olevan täynnä elohopeaa, joka pumppulaitteen tai jonkun muun keinon avulla pannaan nopeasti virtaamaan.
Sekunnissa täytyy saman määrän elohopeaa virrata putken jokaisen poikkipinnan kautta. Tulo: poikkileikkaus-pinta-ala kertaa nopeus on siis muuttumaton putken joka kohdalla. Merkitään nopeutta A-osassa vA:lla ja B-osassa vB:llä. A:n poikkipinta on pii dpot2 alla 4, B:n pii x (2d)pot2 alla 4 = pii x 2dpot2. Tällöin suhtautuu: vA : vB = pii x dpot2 : pii x dpot2 alla 4; siis vA = 4vB.
Käyristys-säteen ollessa r, on puoliympyrän muotoisen A-putken tilavuus: pii x dpot2 alla 4 X pii x r = piipot2 x dpot2 x r alla 4.
B-putken tilavuus on: pii x dpot2 X pii x r = piipot2 x dpot2 x r.
Merkitään elohopean ominaispaino s:llä ja maan vetovoiman acceleratio g:llä. Tällöin on massa:
A-osassa = piipot2 x dpot2 x r alla 4 X s/g = mA,
B-osassa = piipot2 x dpot2 x r X s/g = mB.
Keskipakoisvoiman yleinen kaava on C = m x vpot2 alla r, missä m = massa, v = nopeus, r = säde. Siis on keskipakoisvoima:
A-putkessa = CA = mA x vApot2 alla r = piipot2 x dpot2 x r alla 4
X s/g X vApot2 : r.
B-putkessa = CB = mB x vBpot2 alla r O piipot2 x dpot2 x r X s/g X
X vBpot2 : r.
Sijottamalla vB = vA/4 saadaan:
Ca : Cb = piipot2 x dpot2 x s x Vapot2 alla 4g; piipot2 x dpot2 x s Vapot2 alla 16 g.
Siis Ca = 4Cb.
Nämä voimat vaikuttavat vastakkaisiin suuntiin. Koska toinen niistä on neljä kertaa toista suurempi, lähtee putki kokonaisuudessaan kulkemaan suuremman voiman suuntaan. Näin ollen ei siis esim. ilmalaivoissa pitäisi muuta tarvita; ja junia sekä laivoja pitäisi voida kulettaa tällaisella…
Sundberg syöksyi Tenun eteen.
— Mitä roskaa tuo on? Totta kai Tengström ymmärtää, että se on mahdotonta!
— Enkä ymmärrä. En minä käsitä, missä paikassa tässä on virhe.
Ja Tenu lisäsi vaatimattomasti:
— Isäni sovitti tähän integraali-laskua ja johtui samaan tulokseen.
— Mutta eihän tuollainen putki voi kohota ilmaan, onhan se päivänselvää. Kaikki on pötyä, huudahti Sundberg.
— Kun maisteri sanoisi, missä tässä on virhe, niin minäkin käsittäisin, sanoi Tenu rauhallisesti.
Susi tuli hämilleen.
— Minä tarkastan uudelleen, sanoi hän alkaen tutkia Tenun laskelmia.
Kului pitkä aika. Sundberg tuli punaiseksi kasvoiltaan. Luokka istui hievahtamatta, ihanan jännityksen vallassa.
— Jaha… Niin on… Aivan oikein… Entäs tämä?… Oikein sekin. Tämäpä merkillistä… tosiaan, sangen merkillistä… Ei tahdo heti pistää silmään… Mutta tässä?… Ei, kyllä sekin on oikein…
Sundberg änkytti hermostuneena ja tuli yhä nolomman näköiseksi.
Tuontuostakin hän siveli otsaansa.
Vihdoin kilisi kello. Sundberg kääntyi luokkaan päin.
— Jaha. Tunti on lopussa. Hauskaa joulua, pojat. Minä selitän joskus toiste tämän jutun.
Kun Susi oli mennyt, kysyivät Runoilija ja Filosoofi yhtaikaa:
— Missä siinä on virhe, Tenu?
— Niin, sanokaas, pojat!
— Selvästihän lopputulos on mahdoton, mutta en minä ymmärrä, sanoi
Filosoofi.
— Ymmällä minä olin itsekin, kunnes isäni selitti, vastasi Tenu. — Nähkääs: nesteen mekaniikka ei ole samaa kuin aineellisen pisteen mekaniikka. Mutta siitä ette liikoja viisastu.
* * * * *
Maisteri Ringblom, venäjänkielen opettaja, jota pojat sanoivat Riunaksi, oli vakava, velvollisuuksistaan tarkoin kiinnipitävä mies, jonka kalpeilla kasvoilla oli väsähtänyt ilme ja silmissä jotakin kärsivää. Säännöllisesti joka tunti hän otti muistikirjansa esille, asetti tuuman pituisen lyijykynän pöydälle pystyyn, teki monta kysymystä perätysten samalle oppilaalle, pani sitten vasemman kätensä syrjittäin taskukirjan eteen ja merkitsi sen suojassa lyhyellä kynällään arvosanan vastauksista.
Jo sisään tullessaan hän toi painostavan tunnelman luokkaan. Hänen tunnillaan ei juuri milloinkaan vehkeilty.
Tällä kertaa oli pikku kynästä katkennut kärki. Maisteri pyysi veistä lainaksi. Jäntti nousi kuin heitetty paikaltaan. Hän oli isänsä puodista ottanut puoli metriä pitkän kauhavalaisen näytepuukon ja veti nyt hirmuisen sapelinsa tupestaan ojentaen sen opettajalle. Tämä käänteli hetken aikaa asetta kädessään, vetämättä edes suutaan hymyyn, antoi sen sitten takaisin ja kysyi:
— Eikö kellään ole pienempää?
Pelle ojensi hänelle taskuveitsensä.
Oikeastaan oli kielioppia läksynä, mutta maisteri ei katsonut tarpeelliseksi ryhtyä ikävään kuulusteluun, vaan käski ottamaan tekstikirjat esille. Jokinen pantiin lukemaan.
Luettuaan hän alkoi kääntää, hieman änkytellen ja epäröiden, sillä eihän käännös ollut varsinaisena läksynä:
— Suuri kivipala, jonka jättiläiset… jonka jättiläisten kerrotaan…
— Kuinka oli alku? kysyi Ringblom.
— Suuri kivipala, jonka…
— Mitä merkitsee sana gorshok? Jokinen kumartui lähemmäksi kirjaansa, kuin paremmin nähdäkseen.
— Pata, huudahti hän tarpeettoman äänekkäästi, vetäisten nopeasti ilmaa keuhkoihinsa. Sitten hän ryhtyi hieman hämillään korjaamaan:
— Suuri kivipata, jonka…
Maisteri Ringblom nousi tuoliltaan ja astui vakavin askelin Jokisen luo.
— Jokinen antaa minulle kirjansa, sanoi hän.
Hetken hän tarkasteli kirjaa ja sanoi sitten:
— Minä arvasin, että Jokisella on sanoja rivien välissä, t:n viiva on heikko, ja pata luetaan pala… Tämä on surullista.
Jokinen hätääntyi ja koetti puolustautua:
— Minä kirjotin ne viime tunnilla, kun läksyä valmistettiin, jotta ei suotta tarvitsisi hakea niitä sanakirjasta. En ole tullut pyyhkineeksi pois niitä, kun tänään ei ollut tekstiä läksynä.
Ringblom ei näyttänyt kuuntelevankaan.
— Onko muilla sanoja kirjotettu suomeksi kirjaan? kysyi hän.
Toiselta puolen luokkaa kohosi heti Runoilijan käsi. Maisteri meni hänen luokseen. Luokka liikehti rauhattomasti. Tenu käytteli ahkerasti kumia, Ström sujautti kirjansa poveen, ja Pelle käänsi sukkelasti puhtaan paikan esille.
— Tämä on kovin ikävä juttu, puheli Ringblom tarkastellessaan
Runoilijan kirjaa. — Minun täytyy keskustella rehtorin kanssa.
— Ei minulla ollut aikomusta luntata, selitti Runoilija vakuuttavasti.
Maisteri ei vastannut. Hän kulki miehestä mieheen tutkien kirjoja.
— Eihän meillä ollut tekstiä läksynäkään, kivahti Runoilija suutuksissaan.
— Hiljaa, sanoi Ringblom rauhallisesti.
Tenu oli saanut kirjansa puhtaaksi, ja Pellen rohkea temppu onnistui.
Tultuaan Strömin luo kysyi maisteri:
— Missä kirja on?
— Se unohtui kotiin, vastasi poika.
Aamiaiselle mentäessä kiihkoili Runoilija:
— Senkin pöhköpäät, miksette viitanneet joka mies, eihän hän koko luokkaa olisi voinut rangaista… Jos Riuna vaan antaa istuntoa, niin minä en istu.
— Eikä anna, tyynnytteli Filosoofi.
— Mene tiedä… Mutta minä selitän rehtorille. Minä en iankaiken rupea syyttömästi kärsimään.
Mutta ikävästi kävi. Kun pojat iltapäivällä palasivat kouluun, oli Jokisen ja Sahran pulpeteille pantu päiväkirjat. Kumpikin oli saanut kaksi tuntia istuntoa lunttaamisesta.
Runoilija oli raivosta kalpea.
— Tule mukaan nyt, sanoi hän Jokiselle.
He menivät kansliaan. Rehtori tuli kysymään heidän asiaansa.
— Maisteri Ringblom on antanut meille istuntoa, mutta me emme ole luntanneet.
— Eikö teillä ollut sanoja rivien välissä?
— Oli kyllä, mutta eihän meillä ollut edes käännösläksyäkään.
Rehtori mietti vähän aikaa.
— Ikävää minun on sekaantua tähän juttuun. Koettakaa selittää maisteri
Ringblomille, ehkä se auttaa, sanoi hän.
— Ei hän tahdo kuulla mitään selityksiä. Senvuoksi juuri me pyytäisimme rehtoria välittäjäksi, sillä me olemme oikeassa.
Rehtori kävi kutsumassa maisterin opettajainhuoneesta.
— Mistä on kysymys? kysyi tämä rypistäen kulmiaan.
— Maisteri on antanut meille istuntoa, mutta me olemme syyttömiä, vastasi Runoilija.
Ringblomin huulet vetäytyivät heikkoon hymyyn. Hän teki ykskaikkisen liikkeen kädellään ja nyökytti päätään.
— Niin, niin, kyllä minä tiedän, että koulupoikina aina vedotaan syyttömyyteen.
— Me emme vetoa mihinkään, me pyydämme selittää, sanoi Runoilija hillitysti.
— No, antakaahan kuulua.
— Meillä oli kielioppiläksy. Meidän ei olisi tarvinnut osata kääntää, eikä meillä siis ollut mitään syytä luntata. Kun siitä huolimatta oli sanoja rivien välissä, johtui se siitä, että läksyä valmistettaessa olimme merkinneet tuntemattomat sanat muistiin. Se on aina ollut tapamme, jotta ei kuluisi suotta aikaa sanakirjan käyttöön. Mutta kumilla puhdistamme kirjan kuulustelutunniksi.
— Mikä sangen usein unohtuu tekemättä, huomautti maisteri.
— Miksei sanoja voi merkitä paperille? kysyi rehtori.
— Silloin pitäisi ensin kirjottaa ne venäjäksi, ja sitä ei ehdi.
— Olenhan minä muulloinkin käännättänyt kielioppitunnilla tekstiä ja erityisesti käskenyt aina tuomaan tekstikirjat mukaan. Miksi ette siis puhdistaneet kirjojanne? kysyi Ringblom.
— Ei sanoja tietenkään voi pyyhkiä pois, ennenkuin kysymyksenalainen paikka on luettu ja opittu; muutenhan ei kirjottamisesta olisi mitään hyötyä. Sitäpaitsi oli viimeinen tunti, enkä ainakaan minä enää edes muistanut kirjaani. Mutta en minä aikonut luntata, se on totuus. Eihän viimeisen tunnin osaaminen mitään merkitse eikä missään tapauksessa anna aihetta petokseen.
Ja Runoilija jatkoi uhmaillen, silmät säkenöivinä:
— Ja jos kerran lunttaan, niin en ikinä rupea sitä vapaaehtoisesti tunnustamaan, kun opettaja on toisella puolen luokkaa.
— Olisihan maisteri Ringblom muutenkin voinut saada sinut kiinni, huomautti rehtori.
— Sitä minä rohkenen epäillä. Olisin vaikka pistänyt kirjan poveeni ja sanonut sen unohtuneen kotiin. Se olisi kyllä ollut raukkamaista, mutta joka lunttaa, se valehtelee.
Rehtori puri huultaan naurun väreen karehtiessa hänen suunsa vaiheilla.
Syntyi hiljaisuus.
Vihdoin sanoi Runoilija synkällä ja väsyneellä äänellä:
— Ainakin minä olen jo kyllästynyt. Jo varemmin sain karsseria rikoksesta, jota en ollut tehnyt, ja nyt taas…
— Eikö Sahra aio kärsiä rangaistusta, mitä? kysyi Ringblom hämmästyneenä ja suuttuneena.
— Kyllä minä istun. Mutta samalla otan eron koulusta.
Ringblom ällistyi, Runoilijan ääni kuulosti niin vakuuttavalta. Hän vastasi hiukan ivallisesti:
— Onko asia niin vakavata laatua? Koetetaan sitten miettiä… Menkäähän nyt luokkaanne.
Runoilija kumarsi ja kääntyi. Jokinen, joka koko ajan oli äänettömänä, mutta sitä suuremmalla mielenkiinnolla seurannut keskustelua, hiipi hänen perässään, uskaltamatta vielä käytävässäkään mitään kysyä huonotuuliselta toveriltaan. Kun he astuivat luokkaan, katsoi Filosoofi terävästi tulijoita kasvoihin. Mutta Runoilijan piirteet ilmaisivat vain jonkinlaista väsynyttä välinpitämättömyyttä, ja Jokisen pyöreä naama oli yhtä sileä ja pilvetön kuin ainakin.
Maisteri Björk oli jo tullut ja saksantunti alkanut. Hän oli tuonut mukanaan pienen kirjasen. Ström, puotityttöjen Don Juan, luki paraikaa:
"Die Potsdamer."
"Nicht selten wird es behauptet, die Potsdamer wären…"
Ja käänsi:
"Postineidit."
"Usein väitetään, että postineidit…"
Kuului naurunpurskahduksia.
Maisteri Björk peitti nenäliinalla suunsa ja tuli aivan punaiseksi kasvoiltaan. Koko hänen ruumiinsa hytki tuolilla.
— Tokkohan Ström nyt on aivan oikeassa? sai hän vaivoin sanotuksi.
Ström karahti punaiseksi, huomasi jotain olevan hullusti ja katseli hämillään ympärilleen.
Harjanne korjasi hänen virheensä, ja käännös jatkui onnellisemmin. Maisteri Björk alkoi pitää huvittavaa ja henkevää esitelmää potsdamilaisista, ja tunti kului hupaisasti.
Pelle maiskutteli suutaan eikä näyttänyt seuraavan mukana. Björk katsoi häneen pari kertaa pitkään. Vihdoin hän kysyi:
— Syökö Aro?
Pellen leukaperät liikkuivat vielä.
— En, vastasi hän varmasti.
— Mutta näenhän minä selvästi.
— Enkä syö, sanoi Pelle naurahtaen.
— Mitä Arolla on suussa? kysyi maisteri ankarammin.
— Paperia vain.
Nyt teki maisteri Björk varomattomuuden.
— Näyttäkääpäs, sanoi hän.
Pelle koukkasi etusormella poskeaan, aivan kuin maan ukko mälliä ottaessaan, ja roiskautti märän paperitukon permantoon.
Björkiä harmitti ja nauratti, hän jätti asian silleen ja jatkoi esitelmäänsä.
Välitunnilla ilmotti maisteri Ringblom peruuttaneensa Jokisen ja Sahran istunnon. Syntyi äänekäs riemu.
Taistelu ja voitto! huusi — Jokinen.