FILOSOOFIN SYNTYMÄPÄIVÄ.
Joululoma oli mennyt, koulu oli jälleen alkanut.
Reippaina ja virkistyneinä olivat pojat palanneet maalta. Pelle oli lihonut. Antti Jäntin tilinpäätös osotti Smk. 36:— voittoa merkkikaupoissa. Puhakalle oli halonhakkuusta tullut kovat känsät käsiin. Ström oli puotineitosilta saanut lukuisia kortteja ja toistakymmentä kirjettä. Näitä hän alituisesti tyrkytti luettavaksi Tenulle, joka halveksi tyttöjä eikä kärsinyt kuulla puhuttavankaan "täti-asioista". — Runoilija yksin näytti alakuloiselta; hänen iloisuutensa tuntui tykkänään kadonneen. Entisen johtavan asemansa hän luovutti nyt kokonaan Filosoofille, joka jo ennen jouluakin oli ollut luokan päänä. Hän ei enää halunnut ottaa osaa toisten vehkeisiin, vaan eli omissa unelmissaan, kävi päivä päivältä yhä harvasanaisemmaksi ja umpimielisemmäksi. Filosoofia hän karttoi tahallaan, jopa väisti hänen katsettaankin ja tekeytyi hänelle kylmäksi.
Tänään oli juhlapäivä, Filosoofin syntymäpäivä.
Jo aamulla seitsemän aikaan olivat pojat tuoneet suuren, Saksasta tilatun Schopenhauerin kuvan Filosoofille lahjaksi. Koulussa oli päivän sankaria nosteltu ja viskelty loppumattomiin, yhden välitunnin ajan oli häntä kieputettu "tuutissa", ja hänen oli täytynyt juhlallisesti luvata kahvikekkerit illaksi.
* * * * *
Siistissä kamarissaan odotteli Filosoofi tovereitaan. Ei hän juuri näyttänyt iloiselta. Hänen kasvoillaan oli hajamielinen ilme, ja hän istui niin liikkumattomana kuin olisi ollut hyvin väsyksissä.
Kun pojat saapuivat, oli Filosoofin isä, asianajaja, vanhahko herrasmies, jolla jo oli harmaita hiuksia, heitä vastassa. Ja hänen rouvansa, vielä nuorekas, sydämellisen näköinen nainen, puristeli ystävällisesti poikansa luokkatoverien käsiä.
Kahvi tuotiin, juotiin. Vanha herra kyseli kouluasioita, kertoi pari huvittavaa juttua, koettaen tekeytyä niin nuoreksi kuin mahdollista. Ja Filosoofin äiti, joka erityisesti piti Runoilijasta, keskusteli tämän kanssa hiljaa ja niin sydämellisesti, että poika tunsi liikutusta ja häpesi sitä.
Mutta jotain pingotettua oli kaikessa. Poikia näytti vaivaavan jonkinlainen arkuus… Mieliala ei ottanut vapautuakseen, se pyrki väkisinkin juhlalliseksi. Suuri ajattelija katseli terävästi kehyksistään, kuluneet, uurteiset kasvot synkkinä, korkea otsa rypyssä, valkea tukka kiharoissa, silmälasit laihassa kädessä. Alla oli Pellen piirtämä kirjoitus: "Tämä on minun rakas poikani, johon minä mielistyin." Ja näyttipä nerokas mies todellakin mielenkiinnolla tarkastelevan nuorta oppilastaan. Mutta päivän sankarin kasvoilla viipyi yhä poissaoleva ilme, hän tuijotteli vaiteliaana ja hajamielisenä. Kun hän hetkittäin tekeytyi vilkkaaksi ja yritti olla iloinen, huomasivat hänen toverinsa, kuinka väkinäistä se oli, ja se painosti heidän mieliään.
Asianajaja pani parhaansa rohkaistakseen nuorukaisia. Hän toi sikarilaatikkonsa.
— Ottakaahan, pojat. Poltattehan te kuitenkin. Nämä ovat erittäin mietoja.
— Johan sinä nyt jotakin, hätäili rouva. — Sinähän opetat…
— Turhia. Kyllä he sen konstin osaavat, ja tänään on juhlahetki… No, pojat.
— Opetteliskohan? sanoi Pelle, luokan paatunein tupakkamies, ja nappasi näppärästi sikarin.
Harjanne valitsi asiantuntemuksella itselleen mieluisensa, leikkasi pään, antoi vanhalle herralle tulta ja sytytti omansa nautiskelijan rauhallinen tyyneys kasvoillaan. Tuli hiljaista, savuja vain pöllähteli.
— Te ette ole ollenkaan iloisia, pojat. Minä luulen, että te arastelette meitä vanhoja… Eiköhän ole viisainta, mamma, että me jätämme heidät rauhaan, sanoi vanha herra tarjoten puolisolleen käsivartensa.
Kun asianajaja oli mennyt, sieppasi Jäntti nopeasti sikarin.
— Ahaa, jänis! murahti Tenu.
— Sinullapa on hyvä isä, sanoi Kannan Martti, hiljainen mies,
Filosoofille.
— On, vastasi poika sydämestään.
Syntyi hiljaisuus.
— Kuulkaas, pojat! kuiskasi Filosoofi yhtäkkiä. — Lauvantaina Monte
Carloon! Minulla on perin tähdellisiä asioita… Eikö totta,
Runoilija?…
Sahra nyökkäsi.
— En viitsi nyt ruveta selittämään. Puhun sitten. Huomenna sovitaan tarkemmin.
Ilta kului ja pojat tekivät lähtöä. Filosoofi kuiskasi Runoilijan korvaan:
— Jää sinä!
Runoilija hämmästyi. Hän katsoi arasti, mutta epäilijän terävyydellä ystävänsä kasvoihin ja näytti miltei vastenmielisesti suostuvan.
Huoneessa oli aivan hiljaista.
Runoilija istui tuolilla katse maassa. Filosoofi poltteli sikariaan tuijottaen toveriinsa.
Hetkiä kului. Runoilija nousi ja avasi venttiilin; sauhu kiusasi häntä. Sitten hän käveli pari kertaa edestakaisin lattialla, tarkasteli kukkia, vilkaisi salavihkaa ystäväänsä ja kysyi vihdoin kärsimättömänä:
— No, mitä sitten?
Filosoofi otti taskustaan kirjeen ja ojensi sen hänelle. Kuoressa oli mustalle silkille neulotut, hopeanväriset nimikirjaimet ja tiheästi kirjotettu arkki. Runoilija laski kirjeen pöydälle, tutki kauan nimikirjaimia ja sanoi jotakuinkin välinpitämättömästi:
— Kauniit ovat.
— Lue, käski Filosoofi hiljaa.
Runoilija otti arkin.
Hyvä Vilho!
Olkoon syntymäpäiväsi onnellinen! Tahtoisin sirotella kaikki kesän kukat ympärillesi ja huumata sinut ruusujen tuoksulla…
Minä arkailen kirjottaa sinulle, mutta on niin kauan, kun viimeksi sinut näin, ja sairaus on riistänyt minulta kaiken ylpeyden. Et tiedäkään, minkälainen muutos minussa on tapahtunut senjälkeen, kun tapasin sinut kahdenkesken, melkein vuosi sitten. Olin silloin lapsi, mutta nyt en enää ole. — Älä sinä naura minulle, sinä, joka olet niin viisas. En tahdo, että pidät minua sellaisena kuin ennen olin.
Ensiksi huomasin, että se… se mistä silloin kirjotin, olikin vain saippuakupla, joka hajosi omaan tyhjyyteensä, vain lapsellisuutta ja turhamaisuutta. Pitkiin, pitkiin aikoihin ei enää ole ollut mitään, enkä ole yhtään ollut siitä suruissani… Mutta olen tyhmä, kun kerron sinulle tällaista. Kenties olet minulle suutuksissasi ja kirjeeni kiusaa sinua. Ethän sinä silloinkaan, voimisteluseuranne juhlassa, luonut minuun katsettakaan, ja siitä syystä luulin, että olet vihoissasi. Mutta niin ei ollut, sinä olet liika hyvä ollaksesi sellainen. Se oli vain välinpitämättömyyttä, nyt sen ymmärrän, sinä et vain huomannut minua, sillä olit unohtanut minut niin kokonaan. Et tiedä, minkälaista minun oli sinä iltana ja kauan sen jälkeen, mutta älä vain luule, että tahdon syyttää sinua.
Sittemmin vilustuin ja tulin sairaaksi. Sain keuhkokuumeen, mutta kestin sen. Äiti väittää, että houraillessani puhuin sinusta; varmaankin hän on kuullut väärin… Tulin vähän terveemmäksi, sitten tauti alkoi uudestaan, vaikka kuume ei enää noussut niin korkealle.
Odotin niin jouluksi ja uudeksivuodeksi sinulta korttia, vaikka kuinka vähäpätöistä, mutta en saanutkaan. Sinä olit minut unohtanut, sillä muuten kyllä olisit lähettänyt; et vaan muistanut minua enää… Täällä kävi serkkusi, mutta sinulta ei hän tuonut terveisiä, vaikka sanoi olleensa teillä ja puhuneensa minusta. Ajattelin, etten ansaitsekaan sinun terveisiäsi, mutta itkin, kun jäin yksin. Kaikkihan meillä itkevätkin, isäkin on itkenyt. Kyllä minä tiedän mistä se johtuu, sillä kuulin tohtorin ja isän keskustelusta vähäsen. Minä en elä enää kauan, mutta mitä he siitä surevat? Voisivathan he olla yhtä välinpitämättömiä kuin sinäkin ja unohtaa minut yhtä pian. — Serkkusi kertoi vielä, kuinka hyvä ja viisas sinä olet. Minä makasin silmät ummessa, mutta kun hän oli mennyt, suutelin tyynyä sille kohdalle, missä hän oli pitänyt kättään.
Koko joululoman minä makasin sairaana ja ajattelin kaikenlaista. Äiti istui usein surullisena ikkunassa ja katseli ulos. Kyselin tavantakaa, keitä meni kadulla, ihan ehtimiseen kyselin, mutta ei hän koskaan maininnut sinun nimeäsi, vaikka niin sitä toivoin. Ajattelin, että kaikki oli minulle rangaistukseksi, kun en osannut olla sinulle hyvä silloin, silloin kun sanoit, että… Olen sentään tyytyväinen ja kiitollinen, sillä sinä olitkin erehtynyt itsesi suhteen, joten on parempi…
Kenties ihmettelet, mistä tiesin, koska sinun syntymäpäiväsi on. Mutta minä näin sen koulunne oppilasluettelosta… Rupesin ompelemaan näitä kirjaimia, makasin vuoteellani ja olin onnellinen jokaisesta neulanpistosta. Siitäkin minä iloitsin, että työ joutui niin hitaasti. Ja kun tuli hämärä ja äiti otti minulta ompelukseni pois, rukoilin aina: Jumala, varjele Vilhoa.
Nyt olen tullut terveemmäksi. Eilen näin sinut ikkunasta, kun menit kouluun. Tohtori on sanonut, että huomenna saan käydä vähäsen ulkona. — Sinä varmaankin luulet, että olen laihtunut ja tullut rumaksi sairauteni aikana, mutta niin ei ole. Minä olen nyt lihavampi kuin ennen, ja isä sanoo, että ihoni on tullut kauniimmaksi. Kouluun en enää päässyt, ja enhän minä tervekään ole, milloin tahansa voin uudelleen tulla vuoteen omaksi. Varmaankin minä kuolen pian. Mutta minä rukoilen niin, että saisin elää siksi, kunnes sinusta tulee ylioppilas. Oi, jospa näkisin ylioppilaslakin sinun suuressa, viisaassa päässäsi! Ei kellään ole sellaista päätä kuin sinulla, Vilho. Mutta puolitoista vuotta on niin pitkä aika.
Voi, mitähän sinä ajattelet lörpötyksestäni. Ehkä kiusaannut, kun
puhun itsestäni. Annathan kuitenkin anteeksi, kun olen sairas.
Oi, jos sinä tietäisit… Mutta ei, en saa puhua sellaisia.
Hyvästi! Toivotan vielä onnea sinulle.
Helvi.
Runoilija laski kirjeen kädestään katsahtamattakaan toveriinsa ja vaieten. Hän oli miltei tylyn näköinen.
— Sinä et sano mitään?
— Mitäpä minä sanoisin.
Syntyi hiljaisuus. Vihdoin alkoi Filosoofi mielipahasta väräjävällä äänellä:
— Sinä olet tullut niin omituiseksi. Olet ihan kuin vihoissasi…
Millä minä sinua olen loukannut?
Runoilija hätääntyi.
— Mitäs sinä nyt!… Ei, en minä vihoissani ole. Tietysti minä käsitän, mitä kirje sinulle merkitsee. Näin jo tullessani kasvoistasi, että jotain oli tapahtunut. Mutta mitä minulla olisi sanottavaa?
— Oikeassa olet. Mitäs näytinkään! vastasi Filosoofi alakuloisesti.
— Etkö ole onnellinen?
— Olen niin epätietoinen. Kaikki tulee minusta liian myöhään, enkä ymmärrä mitä tekisin.
— Ei minusta neuvojaksi, sanoi Runoilija kuin uhmaillen, katkerasti.
Filosoofi katsoi häneen pitkään.
— Noin et sinä olisi ennen sanonut… Ystävyytemme ei ole enää sellainen kuin ennen.
Runoilija hengitti raskaasti, tuijottaen alas. Yhtäkkiä hän nosti silmänsä.
— Suoraan sanoen, ei olekaan, huohotti hän kiihkeästi. Hänen ohimosuonensa paisuivat. Filosoofi odotti selitystä ilme kysyvänä.
— Minä häpeän sinua, jatkoi Runoilija kuin raivossa, kuiskaavin äänin. — Sinä tiedät kaikki, ja sinä halveksit minua… Sinähän se et mitään sano. Ja minähän en tiedä mitä teen, minä…
Ja kasvot tuskasta vääntyneinä syöksyi hän ulos huoneesta, voimatta puhua enempää.
Filosoofi ei yrittänytkään seurata toveriaan. Hämmästys ja jonkinlainen kauhu naulitsivat hänet liikkumattomaksi.
* * * * *
Vihdoin hän otti kirjeen pöydältä. Ja silmäillessään jälleen noita rivejä, jotka hän muisti jo ulkoa, unohti hän kaiken muun.
Oliko hän onnellinen? Siltä ei hänestä tuntunut. Hän oli jo niin tottunut toivottomuuteensa, että se vähitellen oli käynyt hänelle rakkaaksi. Koko elämänsä oli hän mielestään perustanut siihen, että hänen kaunein unelmansa oli saavuttamaton. Unelma itse oli jo kadonnut, mutta sen jättämä kaipaus oli muodostunut hänen sisimmäksi olemuksekseen. Joku salainen suruhan useimmiten karkaisee nuorukaisen mieheksi. Filosoofi luuli sen jo omistavansa, mutta nyt kaikki raukesi. Muutamat rivit paljastivat hänelle asioita, joista hänellä ei ennen ollut tietoa. Onni viittoili häntä luokseen, mutta hän pelkäsi sitä, sillä hän oli jo oppinut epäilemään. Hämärästi liikkui hänessä tunto siitä, että jotakin oli nyt tehtävä, kenties kirjotettava, mutta epätietoisuus kiusasi häntä eikä hän päässyt selville omasta itsestään.
"Kaiketi on konttoristi antanut hänelle rukkaset ja hän pitää minua hätävaranaan", pälkähti yhtäkkiä hänen päähänsä. Mutta jo seuraavana hetkenä hän katui ajatustaan, soimasi itseään ja säpsähti omaa katkeruuttaan.
Hetkiä kului. Salin kello löi kymmenen. Filosoofi otti kynän ja paperia. Hän ei kuitenkaan saanut mitään kirjotetuksi, tuskitteli, repi rikki alotteensa ja laski vihdoin pois kynän. "Odotan", sanoi hän itsekseen, "aikaa myöten kyllä kaikki selkenee".
Hän heittäysi nojatuoliin kummallisen väsyneenä. Oli niin hiljaista, tuuli vain silloin tällöin heikosti tohahti venttiilin aukossa. Onnittelukukat tuoksuivat hänen ympärillään. Schopenhauer tuijotti puitteistaan… Yhtäkkiä Filosoofi muisti erään hänen lauseitaan ja rupesi sitä puoliääneen hokemaan:
"Tuntuupa siltä, kuin ilkeä hornan henki koettaisi meitä alituisesti viekotella pois tuskattomuuden tilasta, mikä on korkein onni, näyttämällä meille toivon harhakuvia."
Ennen pitkää hän kuitenkin nousi ja kirjotti nopeasti:
'Kiitän sinua, Helvi!
Vilho.'
Hän pisti arkin kuoreen ja riensi ulos viemään sitä postilaatikkoon.
Kauan aikaa hän käveli yksin katuja. Nuoressa mielessä orastivat rinnakkain alakuloisuus ja hämärä onni.