MONTE CARLOSSA.
Lauvantai tuli.
Monte Carlossa olivat pojat jo riisuneet takit yltään ja asettuneet pienen pöydän ympärille. Uunissa roihusi iloinen tuli, joka oli polttaa Harjanteen.
— Mikähän tinureita vaivaa? Niitä ei enää näy missään, kysyi Tenu.
— Tämä tietää. Niiltä on johtaja poissa. Läpsää ei enää ole koko kaupungissa; taisivat viedä pojan kasvatuslaitokseen, selitti Pelle.
Joku liikkui eteisessä.
— Muistakin panna pelti kiinni, kun nuput ovat palaneet!… Kohenna ja! kuului oven takaa emännän ääni.
— Kyllä, kyllä, tyynnytteli Harjanne.
Pojat hihittivät ja melusivat. Hetkeen ei elämällä Monte Carlossa ollut järjestyksen leimaa.
Vihdoin Pankkiiri kohotti pitkän kätensä ja lausui:
— Silentium!
Heti syntyi hiljaisuus, ja hän jatkoi vakaasti:
— Filosoofi on sanonut, että hänellä on tähdellistä kerrottavaa.
Avatkoon hän siis suunsa ja sydämensä, kuin myös te korvaläpenne.
Olkaatte lyhytsanaisia, mutta älkää olko lyhytjärkisiä, jotta aikaa
jäisi Monte Carlon varsinaisen ohjelman suoritukseen. Olen puhunut.
Pojat katsoivat Filosoofiin, joka nousi seisomaan ja kohahti.
— Tiedän kananmuna-jutun salaisuuden, muuta ei minulla ole, sanoi hän tekeytyen äärimmäisen rauhalliseksi.
Oli aivan kuin pommi olisi singahtanut pöytään, kuten muinoin Munter-vainaan aikana. Toiset kimmahtivat seisaalleen, toiset kumartuivat lähemmäksi kertojaa. Kaikkien kasvot kuvastivat tavatonta jännitystä.
— No? Puhu!… Kuka sen teki?… Mistä sinä tiedät?
Sekavia huutoja kuului joka taholta. Pankkiiri nosti julmistuneena kätensä kattoon.
— Silentium! ärjäisi hän. — Niinhän te esiinnytte kuin plebeijit! Gentlemannin kasvot eivät Monte Carlossa saa ilmaista mitään!… Jatka, poikani.
— Te muistatte kaikki Niilo Soran, kuudesluokkalaisen, alkoi
Filosoofi.
— Joka syksyllä erotettiin koulusta!
— Hänkö siis…
— Silentium! huusi isäntä kolmannen kerran. — Kuinka monasti teille pitää sanoa, että Filosoofilla yksin on puheenvuoro!
Pojat häpesivät, ja Filosoofi jatkoi yhtä tyynesti:
— Tapasin hänet joululoman aikana kadulla. Suoraan sanoen, en koskaan ole voinut häntä oikein sietää. Varmasti olisin nytkin mennyt ohi, mutta hän kiepsahti rinnalleni ja kysyi, kasvoilla luihu ilme:
"Paljonko sait käytöksestä?"
"Tietysti kymmenen."
"Oho, poika! Karsserissa olette istuneet."
"En minä ainakaan."
"Kovinhan sinä olet koppava", virnisteli Sora. "Koko luokka saitte käytöksen alennuksen. Luuleks, etten tiedä!"
"No mitäs sitten kyselet!"
"Ilman vaan… Tiedän minä muutakin."
Hän sanoi tuon "muutakin" niin kummallisella äänenpainolla, että rupesin yhtäkkiä epäilemään ja katsoin häneen.
"Mitä muuta?"
Hän hymyili kavalasti ja aikoi lähteä.
"Terve mieheen", sanoi hän.
Sieppasin häntä käsipuolesta kiinni ja ärjäisin:
"Lurjus, sinäkö sen teit? Tunnusta!"
Hän hätääntyi. Kaiketi hän huomasi, kuinka vihoissani olin.
"Älä suutu. En minä sillä teille mitään pahaa tarkottanut, kaihan sinä sen käsität", änkytti hän.
Minä mietin vähän aikaa ja koetin hillitä itseäni. Sitten sanoin pontevasti:
"Sinä menet heti rehtorin puheille!… Pitäisi miehen sentään hävetä! Että ilkeätkin antaa toveriesi syyttömästi kärsiä… Heti paikalla menet tunnustamaan!"
"Älä luule luuta lihaksi."
"Sitten menen minä."
"Ole hyvä. Kenenkä luulet itseäsi uskovan? Ja minä kiellän jyrkästi."
Vähältä piti, etten antanut hänelle korvatillikkaa.
"Saadaanpa nähdä", sanoin. "Joka tapauksessa surkuttelen selkänahkaasi, sillä kosto tulee hirveä."
Se keino tepsi. Vaikka käännyin lähteäkseni, pyörähti hän hätääntyneenä rinnalleni.
"Kuule. Totta puhuen olen ollut pahoillani, että syy joutui teidän niskoillenne. Ymmärräthän sinä, että Sudelle kaikki oli tarkotettu, hän kun hääräsi kuin paholainen siinä minun erojutussani. Mutta isä hakkaa minut palasiksi, jos hän saa tietää mitä olen tehnyt. Sentähden minä en ole uskaltanut puhua."
"Mitä se minuun kuuluu. Mitäs teet sellaisia ilkitöitä", sanoin minä, yrittäen yhä lähteä.
Mutta ei hän päästänyt minua vieläkään.
"Kuule. Johan te olette kärsineet rangaistuksen, niin että samantekeväähän teille on, milloin viattomuutenne tulee ilmi. Odottakaa kevääseen. Minä lähden silloin merille ja lupaan kunniasanallani tunnustaa."
Filosoofi vaikeni hetkeksi.
— Hänen on tunnustettava, taikka nylemme hänet elävältä, kiihkoili
Tenu.
— Mutta entä nenäliina? Eihän se ole hänenkään, kysyi Pelle.
— Ei olekaan. Mistä lie aikoinaan joutunut parvekkeelle, vastasi
Filosoofi.
— Hänen täytyy heti tunnustaa, kuului usealta eri taholta. Pankkiiri oli tykkänään unohtanut johtajavaltansa.
— Niin minäkin ensin ajattelin, selitti Filosoofi verkalleen. — Mutta nyt minulla on muuta mielessä. Me kostamme Sudelle. Olen jo Runoilijan kanssa neuvotellut.
— Selitä!
— Ensiksi täytyy meillä olla selvillä, minkä tähden me kostamme. Sillä kepponen itsessään oli sellainen, että se ehdottomasti oli ankarasti rangaistava. Kysymys on vain siitä, olivatko meihin kohdistuneet epäluulot tarpeeksi perusteltuja. Opettajakunnassa oltiin meille hyvin myötätuntoisia. Rehtori oli nimenomaan huomauttanut, kuinka mahdotonta oli otaksua luokan yhteisestä päätöksestä ryhtyvän moiseen tekoon.
— Mistä sinä sen tiedät? kysyi Pelle terävästi.
Runoilija sävähti punaiseksi.
— Tiedänpähän vaan, vastasi Filosoofi ja jatkoi sitten:
— Toiselta puolen olimme kaikki olleet yhdessä kysymyksenalaisena aamuna, joten yhteistoiminta sittenkin oli ainoa mahdollinen, jos syy kerran meissä oli. Sitäpaitsi saatiin selville, ettei onneton nenäliinakaan ollut Pellen, kuten oli luultu, ja rehtori osotti, ettei syyllisyyttämme ainakaan voitu todistaa. — Mutta Susi se lietsoi epäilyä opettajiin. Hän se suututti rehtorin, puolustajamme, ja tukki häneltä suun, viittaamalla siihen, että syytetyn luokan esimies hyvin ymmärrettävistä syistä koetti puhdistaa holhokeitaan. Hän se ilkkuen kysyi opettajakunnalta, voitiinko asiaa millään muulla tavoin selittää, ajatella edes mahdolliseksi. Ja kun meille raskauttavien todistusten puutteessa ehdotettiin vain käytöksen alennusta rangaistukseksi, niin hän se vaatimalla vaati karsseria ja sai tahtonsa perille. Hän se häpäisi meidät, ja sen me kostamme.
— Juur vissist! kirkaisi Pelle kimeällä äänellä, ja toiset yhtyivät häneen. Filosoofi jatkoi:
— Runoilija ja minä ehdotamme seuraavaa: Tiedämme, että Ström, Puhakka ja Seppänen ovat meistä heikoimmat matematiikassa. Kaikissa kokeissa tästälähin laskemme Tenu, Runoilija ja minä heidän vihkoihinsa ja he meidän. He saavat laiminlyödä matematiikan, kopioida kotilaskut kuten ennenkin, ja me vastaamme kokeista. Seuraus: Tenu, Runoilija ja minä saamme ehdot keväällä. Ajatelkaas: Tenu ja Runoilija ehdot matematiikassa! Mikä häpeä Sudelle!
— Hyvä, hyvä! huusivat pojat.
— Mutta kaikki tapahtuu ehdollisesti. Te kolme annatte kunniasananne ensinnäkin siitä, että vapautuessanne matematiikasta luette sitä enemmän muita aineita, toiseksi siitä, että kesällä, koko kesän, luette matematiikkaa, Ström Tenun, Puhakka Runoilijan ja Seppänen minun johdollani. Nostakaa kätenne!
Empimättä noudattivat pojat kehotusta.
— Lisäksi on joka miehen otettava kunnia-asiakseen päästä puhtaasti luokalta. Rannan ja Jokisen on ruvettava ahkeriksi. Ellei muu tule neuvoksi, niin autamme kirjotuksissa. Ainoastaan me kolme saamme ehdot, muuten kosto menettää tehonsa. Lupaako jokainen kunniasanallaan yrittää parhaansa?
Kaikkien kädet kohosivat.
— Siis päätetty! sanoi Harjanne jysäyttäen nyrkkinsä pöytään.
— Mutta jos Susi huomaa käsialasta? huudahti Ström.
— Numeroista on paha tuntea käsialaa, selitti Filosoofi. — Sitäpaitsi, kun vihot säännöllisesti pysyvät vaihdoksissa, on kirjotus aina samanlaista. Kyllä me kolme opettelemme suunnilleen teidän käsialanne, ja tehän jätätte meidän vihkomme miltei aina tyhjiksi. Kiinni voimme joutua vain tuodessamme vihkoja pöydälle. Mutta sen teemme niin yhtaikaa, ettei hiisikään ehdi seurata, — eikä Susi sitä koskaan ole tehnytkään.
— Mutta entä läksyt? kysyi Puhakka.
— Niin, ja suulliset kertauskuulustelut keväällä? lisäsi Seppänen.
— Herrat saavat luvan sen verran silmäillä läksyjään, etteivät ihan nollina seiso; siinä ei pitäisi olla suurta työtä. Mitä tulee suullisiin kuulusteluihin, niin Runoilija on ottanut niistä vastatakseen.
— Niistä ei tarvitse huolehtia. Mutta toivon, että toverit luottavat minuun ilman selityksiä, sanoi Runoilija, joka koko illan oli istunut äänettömänä ja synkkänä.
— Mutta minä en vieläkään käsitä, mitä tekemistä tällä jutulla on Niilo Soran tunnustuksen kanssa? Hänet ajetaan heti rehtorin puheille, huudahti Pelle.
— Ei! vastasi Runoilija. — Ensinnäkin, minun suunnitelmani edellyttää, että paljastus tapahtuu vasta keväällä. Toiseksi, Susi arvaisi paljoa helpommin, että haudomme kostoa, ja pitäisi varansa, — vaikka arvaahan hän sen muutenkin.
— Olkoon sitten minun puheeni mitätön! huoahti Pelle.
* * * * *
— No, pojat! Ohjelmaan sitten! komensi Harjanne.
Punssipulloja ilmestyi pöydälle. Pankkiiri täytti lasit, kohotti kätensä ja teki merkin.
Hottentotti oli kyllä viisas miesi, joten otti pikku tuikun murheeseen. Hottentotti kyllä tiesi minkä siesi j.n.e.
Lasit tyhjenivät. Filosoofi tuijotti totisena eteensä. Hänen maljansa oli yhä täynnä, eikä hän ollut laulanut.
— Mitäs sinä ajattelet? kysyi Pankkiiri.
— Minä en juo tänä iltana.
— Ole vaiti! Seura vaatii.
— Täysi vapaus täytyy jokaisella olla, kivahti Filosoofi.
— Se on tietty, sanoi Runoilija ja tyhjensi yhdellä siemauksella
Filosoofin lasin, katsomatta kehenkään.
Otettiin kortit esille; Runoilija ei tahtonut pelata.
— Tottahan toki. Miksi et? kysyi Filosoofi.
— Vapaus on jokaisella, vastasi Runoilija tyhjentäen jälleen lasinsa.
Aikaa kului. Runoilija joi yhä. Hän tuli humalaan, istui synkkänä ja kalpeana. Pojat katselivat häntä kummissaan. Filosoofi oli vaiti ja vakava.
Äkkiä Runoilija heittäysi iloiseksi. Hän nousi, levitti kätensä ja hihkaisi:
— Pelatkaa, pojat, ja ryypätkää! "Maailma on paha, mutta viinaa on paljon", missä näytelmässä niin sanotaankaan?… Tarjotkaas joku minulle tupakka. Minä en vielä ole koskaan polttanut, mutta sen konstin minä heti opettelen… Niin, vaikkapa sinä Jäntti… Antti kantti karvajalka… Tattis mamma, sano Lotan Mikko… Hih, pojat! Mies on kuin pyy ja sauhut kuin mettäksiä…
Sillä vaikka minä olen näin pikkanen poika, niin polttelen rettinkiä, hep taliali lei, hep taliali lei, niin polttelen rettinkiä…
— Sinä olet humalassa, sanoi Filosoofi tuijottaen häntä silmiin.
— Oliskohan? sano Nummisuutarin Esko. Noo, entä sitten?… Tuijota vaan, Filosoofi. Mitenkäs se sinun Schopenhauerisi sanookaan: "Yksikään ihminen ei ole vielä koskaan ollut täysin onnellinen, ei edes humalassakaan." Itsehän sen minulle opetit, Philosophi. Kuuletko, ei edes humalassakaan, hik!… "Strunt för resten, säger Jean Jacques, inte Rousseau, men Martin", sanoo Juhani Aho… Ristiä. Hih, pojat! Pelle tahtoo ristiä, ettekös kuule…
Ristityn ilman ristiä
ei Herra olla anna…
Äkkiä Runoilija vaikeni, muuttui totiseksi ja kalmankalpeaksi. Hän lähti kompuroimaan ulos; nähtävästi hän voi pahoin.
— Jo minä sitä ajattelinkin, kun se sillä lailla… lasi lasin perään, sanoi Harjanne. — Mikähän siihen on mennyt?
Filosoofi alotti vakavana:
— Pojat! Teidän on hieman punssia päässänne, mutta humalassa ette ole kukaan. Minulla oli jo alussa aikomus esittää teille jotakin, mutta en saanut sitä tehdyksi. Nyt olette kaikki nähneet, missä tilassa Runoilija on, ja nyt minä puhun. — Toverit! Me leikittelemme liika vaarallisilla aineilla, sanon sen suoraan. Katsokaa Runoilijaa! Hän on meistä parhain, mutta nyt!… Olkoon hänellä mitä syitä tahansa, emme niitä utele. Mutta sellaista syytä ei ole olemassakaan, että se oikeuttaisi hänet tuollaiseen. Ja kuka takaa, ettemme jokikinen joskus menettele samoin? Ei, pojat! Meidän on luovuttava alkohoolista. Se voi tulla meitä voimakkaammaksi. Se voi tulla meille vaaralliseksi. Ei meillä ole oikeutta uhmailla yli rajojen. — Ehdotan, että teemme veljesvalan, johon huomenna pakotamme Runoilijankin yhtymään: Ei pisaraakaan väkeviä niin kauan kuin olemme koulussa!… Ylioppilaana on jokainen kehittyneempi, oma herransa, ja menetelköön silloin mielensä mukaan. Mutta siihen asti: pois alkohooli!
Runoilija kompuroi sisälle Filosoofin paraikaa lopettaessa.
— Pois alkohooli! Oikein sinä arvasit, veli. Pois se tuli, sanoi hän.
— Sinä olet rivo! tiuskaisi Filosoofi.
Syntyi äänettömyys. Runoilija istuutui, ähki ja nyökytti päätään, huulet velttoina ja riippuvina.
— Minä kannatan sinua, sanoi Rannan Martti Filosoofille.
— Minä myöskin, säesti Tenu.
— Panemmeko siis peukalot yhteen ja vannomme?
— Sen teemme! kuului usealta taholta.
— Akkamiehiä, mutta olkoon menneeksi, sanoi Pelle tarjotessaan peukaloaan.
Runoilija hoippui jälleen ulos. Kaiketi hän hämärästi tajusi jotakin tapahtuneen, koska hän mennessään lausui mahtipontisesi:
— Jos mulle luovat kieltolain, ma ryhdyn työhön suureen ja kotikuusen juureen tuon viinapannun ratteineen. Ma keitän viinaa pannun, juon viinaa suuren kannun…
— Menkää te vaan. Minä kyllä hoidan häntä, sanoi Filosoofi, auttaessaan takkia Runoilijan ylle, joka huojui synkkänä ja kalpeana, silmät veristävinä ja tukka riippuen pitkinä suortuvina yli otsan.
Pojat lähtivät. Filosoofi tarttui Runoilijaa käsivarteen ja talutti häntä. Kumpikaan ei pitkään aikaan puhunut mitään.
Pellon kohdalla Runoilija istui ojan reunalle hankeen ja vaikersi hiljaa:
— Minun on paha olla.
Filosoofi hieroi lumella hänen ohimoitaan ja silmiään.
— Mikä sinun on? Mitä varten sinä tuolla tavalla joit? kysyi hän.
Runoilija heittäysi tahallaan yhä humalaisemmaksi, huojutti ruumistaan, antoi päänsä riippua ja lauloi:
— Kun kapakasta vaan
minä lohdutuksen saan…
— Vaikene toki! Ihmiset kuulevat.
Runoilijan kulmat vetäytyivät ryppyyn.
— Kuulkoot! En minä ole mikään kaappijuoppo, sanoi hän huohottaen, mutta näytti sitten masentuvan ja jatkoi:
— Taikka ei. Oikeassa olet. Salaa pitää kaikki tehdä, salaa, salaa, salaa… Mutta annapas vielä sitä… lunta, tarkotan.
Syntyi vaitiolo. Kuutamossa hanget sinertivät ja pellon ojat kulkivat kuin tummat nauhat pitkin sarkoja. Metsän ranta näytti sysimustalta. Kaupungin hämärästä valomerestä erottausi lyhtyjä kuin tähtiä. Tyynessä, yhä pakastuvassa ilmassa kuului salaperäisenä sähkölaitoksen koneiden humu.
— Nousehan. Sinä vilustut, sanoi Filosoofi vihdoin. Ja auttaessaan ystäväänsä hän jatkoi:
— Sinä olet viimeisen kerran humalassa, tiedä se.
— Minä juon. Nyt minä vasta juonkin, sanoo Tolstoi "Pimeyden vallassaan".
— Koko luokka on tehnyt raittiuspäätöksen.
— Luuletko sinä olevasi koko luokka? Vastikäänhän kaikki toiset ryyppäsivät.
— Vastikään pantiin peukalot yhteen ja vannottiin: pois alkohooli. Sinä et sitä muista, mutta olit silti suurena tekijänä päätöksessä, kenties suurimpana.
— Minä?… Minäkö?… Ahaa, minä ymmärrän. Otin liikaa, toverit saivat hävetä, ja minut tahdottiin pelastaa… vastaisen varalta. Hahhahhaa! No hyvä, minä kiitän… Mutta ei tarvita! Ei teidän minun tauttani tarvitse kieltäytyä, pitäkää vaan vapautenne. Rupean vaikka yksin raittiiksi, koska en osaa enää olla… Taikka eroan koulusta, jos en kelpaa joukkoonne.
— Häpeätkö vai etkö häpeä? Tuollainenko sinä oletkin? sanoi Filosoofi hiljaa ja tyynesti.
Runoilija heltyi yhtäkkiä, ilman syytä.
— Anteeksi sitten. En taida tietää mitä puhunkaan, sai hän vaivoin sanotuksi.
— Kyllä minä sinua ymmärrän, kuiskasi Filosoofi.
Tuska kuvastui Runoilijan kasvoilla.
— Jos sinä tietäisit. Ja tiedäthän sinä, mutta jos sinä ymmärtäisit… ymmärtäisit…
Hän vaikeni.
Filosoofinkin valtasi outo mieliala. Hän ei osannut sanoa mitään, vaan katseli äänettömänä puita, joiden huurteisilla oksilla lumikiteet säihkyivät. Puistossa, jonne he olivat tulleet, ei näkynyt ketään. Kuu vain hymyili hiljaisena taivaalla.
Vihdoin sanoi Runoilija muuttunein äänin:
— Olen jo selvinnyt… Kiitos sinulle. Mutta jätä minut nyt yksin.
— Haudo silmiäsi lumella, ne veristävät… Aamulla käyn sinua tapaamassa, vastasi Filosoofi puristaessaan toverinsa kättä.
* * * * *
Filosoofista tuntui, kuin hän olisi ensi kerran nähnyt syvälle ystävänsä sieluun. Hän kulki mietteissään ja alakuloisena. Oli niin hiljaista. Vain lumi narskahteli jalkojen alla, ja heikosti kuului etäältä kulkusten kulina…
Puistokäytävällä seisoi joku… Filosoofi säpsähti; kenties joku oli vakoillut. Hän joudutti askeleitaan. Olento pysyi liikkumattomana.
— Sinäkö se oletkin. Hyvää iltaa, sanoi Filosoofi hengähtäen helpotuksesta ja pysähtyen.
Helvi ojensi kätensä, katsoi terävästi, kuin tutkien, ja vastasi:
— Hyvää iltaa, Vilho.
— Kuinka sinä täällä olet?… On niin pakkanenkin… Olet kai jo terve? kysyi Filosoofi katkonaisesti, kuin hengästyneenä. Häntä ahdisti omituisesti.
— Voin jo paremmin… Kuule, minä tulin niin iloiseksi. Katsos, istuin kamarissani ja tähystelin ulos. Meillä ei ole ketään kotonakaan… Ikkunasta näin teidät, sinut ja toverisi… Minä luulin… Niin, minusta näytti… Mutta älä suutu minulle, Vilho, minun tuli niin paha ollakseni… Riensin ulos, aioin huutaa sinulle, mutta en voinutkaan… Suo anteeksi, en minä tahtonut teitä vakoilla.
— Sinä erehdyit, sanoi Filosoofi katsoen maahan.
— Näenhän minä…
Äänettömyys.
— Sinähän ihan väriset, huomautti Filosoofi vihdoin.
— Niin. On niin kylmä… Minun täytyy nyt mennä sisään. Kiireessä unohdin kalossitkin.
He lähtivät yhdessä. Koko matkalla ei vaihdettu sanaakaan. Vielä portillakin seisoivat he kauan aikaa vaieten. Filosoofista tuntui kaikki kuin unennäöltä. Hänen oli tukala olla ja kurkkua kuivasi. "Miksei hän jo mene?" ajatteli hän… Joku vihelsi kauempana ajuria.
— Mitä katsot?… Älä katso, sanoi Helvi.
— Taidat vilustua… Etkö jo mene?
Helvi viivytteli hetkisen ja ojensi sitten kätensä, joka oli kylmä kuin jää.
— Hyvästi sitten, sanoi hän alakuloisesti.
Filosoofi tunsi pienen käden puristavan omaansa. Häntä huumasi. Veri suhisi korvissa ja rinta kuohui. Helvin silmissä näkyi kyyneleitä. Filosoofi ei kestänyt hänen katsettaan, vaan kääntyi syrjin.
Kuin tiedottomana nojasi Helvi päätään pojan käsivarteen. Ja yhtäkkiä, voimatta enää hillitä itseään, kiersi hän kätensä Filosoofin kaulaan, kiihkeästi ja koko ruumis vavisten, kätki kasvonsa hänen rinnalleen ja sopersi:
— Vilho… Minä rakastan sinua niin, niin…
Tuntui kuin Filosoofi yhtäkkiä olisi vapautunut jostakin, joka oli hillinnyt häntä. Hän oli tukahuttaa tytön syleilyynsä…
Vähitellen hän tyyntyi, hellitti otteensa, näytti ujostelevan ja katsoi maahan. Helvi hyväili hänen käsiään kohmettuneilla sormillaan.
— Mene sisään, rakas. Sormesi ovat kuin jääpuikot. Sinä vilustut ja tulet uudelleen sairaaksi, pyyteli Filosoofi.
Helvi heittäysi hänen kaulaansa haikeassa ikävässä.
— Ei vielä, ei vielä, Vilho. Jos sinä tietäisit, kuinka onnellinen minä nyt olen. Minä tahtoisin kuolla tähän. Oi, miksen saakin nyt kuolla?… Vilho, Vilho, älä hymyile…