MARTTI RANTA.
Martti Ranta oli orpo.
Kaksi vuotta sitten oli hänen isänsä kuollut; äiti ansaitsi pyykinpesulla välttämättömimmän elatuksen. Martti oli isältään oppinut muuraamisen taidon ja sai joka kesä sievoisen summan kokoon. Koulua käydessään hän ahkerasti suomenteli sanomalehtiin novelleja.
Oli maanantai, lupapäivä.
Martti istui pöytänsä ääressä kirjottaen. Pienessä kellarikerroksen huoneessa oli niin kosteata ja kylmää, että hänen kätensä sinertivät. Äiti makasi sairaana sängyssään, hengittäen tiheästi ja raskaasti;, joka kerta kun hän köhi, viilsi Martin sydäntä. Lähes kolme viikkoa oli äiti jo ollut vuoteen omana, ja kurjuus uhkasi. Ei ollut varaa lääkkeisiinkään. Martti oli kirjottanut yökaudet, mutta koulupojan suomennoksista maksettiin huonosti, ja kesti kauan, ennenkuin ne tulivat lehtiin. Ja hädän pakottamana hän oli kantanut panttilainastoon kaiken, millä jotakin arvoa oli, vieläpä myönyt kirjansakin.
— Martti, kuului äidin heikko ääni.
— Mitä, äiti?
— Sydänalaani taas niin kiertää. Kaadahan sieltä pullosta lusikallinen, jos helpottaisi.
Martti nousi ja otti kaapista lääkepullon. Se oli tyhjä. Hänen tuli vaikea olla; hän ei voinut puhuakaan.
Äiti koetti nousta kyynärpäänsä varaan.
— Ai ai!… Herra Jeesus… Korjaisi edes kuolema pois. Voih, voih!…
Jokos sinä olet kaatanut?
— Lääke on lopussa, äiti, mutta… mutta minä menen ostamaan uutta.
Äidin pää painui jälleen tyynylle.
— Anna olla… anna olla sitten. Ei siitä kuitenkaan taida olla mitään hoivaa… Eihän sinulla ole rahaakaan.
Vedet kiertyivät Martin silmiin.
— Ehkä saan rahaa jotenkin, sanoi hän, itsekään uskomatta sanojansa.
Neuvottomana katseli hän ympäri huonetta. Vanha seinäkello kiinnitti hänen huomiotaan. Hän tuijotti siihen hetken, epäröi, teki sitten päätöksensä ja ryhtyi ottamaan kelloa alas.
— Älähän… Aiotko senkin viedä? Ei, ei, ethän sinä sitten tiedä kouluunkaan mennä. Anna olla.
— Lähden vähän aikaisemmin, tai juoksen torille kelloa katsomaan.
— Voi Martti parka. Sinäkin menehdyt minun tähteni.
— Tyhjiä, äiti. Ei minulla mitään hätää. Kunhan sinä vain tulisit terveeksi.
* * * * *
Samaan aikaan istui Runoilija kamarissaan ja tuijotti kadulle alakuloisin mielin.
Muuan jätkä kulki ohi kädet housuntaskuissa ja lakki takaraivolla; hän näytti olevan humalassa. Pari hienoa rouvaa sipsutteli käytävällä vilkkaasti keskustellen. Eräs keikari, arvatenkin joku liikeapulainen, seisoi kadulla ja korjasi salavihkaa kaulanauhaansa, katsellen kuvaansa myymälän suuresta lasiruudusta… Mutta kas! Rannan Marttihan siinä vaelsi suuri käärö kainalossa. Hän vilkuili arasti ympärilleen ja kiepsahti sitten nopeasti panttilainaston ovesta sisään.
Runoilija hypähti seisomaan. Martin kasvoilla oli ollut niin outo ilme… Ja tosiaan, olihan hän viime aikoina tullut yhä hiljaisemmaksi ja ikäänkuin surullisemmaksi. Mitenkä mahtoi hänen laitansa oikeastaan olla? Hänen vaatteensa olivat niin perin kehnot, vaikka tosin puhtaat, ja — nyt vasta Runoilija muisti senkin — hänhän luki läksyjään toisten kirjoista.
Runoilija veti nopeasti palttoon ylleen ja riensi panttilainaston oven eteen odottamaan. Martti tuli, säpsähti, punastui ja oli hämillään.
— Mistäs sinä tulet?
— Kävin vain tuolla, änkytti Martti nolona, viitaten ovea sormellaan.
— Kellosiko veit kaniin?
Martti hätääntyi. Oliko Runoilija nähnyt?… Sitten hän muisti, ettei hänellä todellakaan enää ollut edes taskukelloa, ja hengähti helpotuksesta.
— Niin. En viitsinyt äidiltä pyytää tupakkarahaa.
Runoilija tähysti häntä terävästi. Martti punastui jälleen, katsoi muuanne ja teki tahdottomia eleitä.
— Terve nyt. Minun täytyy mennä kotiin, sanoi hän nopeasti.
— Älähän hätäile, tulen saattamaan. Olin kävelylle lähdössä, joten on samantekevä minne menen.
He lähtivät äänettöminä astumaan.
— Minä käväisen ostamassa äidille vähän lääkettä, sanoi Martti apteekin kohdalla. — Et kai viitsi odottaa, niin että terve…
— Kyllä odotan. Älä viivy kauan.
Martti tuli, ja he jatkoivat matkaa. Mitä lähemmäksi kotia he pääsivät, sitä hiljemmin Martti käveli ja avuttomamman näköiseksi hän muuttui. Eihän hän mitenkään voinut kutsua Runoilijaa sisään, ja noloa olisi käännyttää hänet ovelta takaisin.
— Tässä minä asun, sanoi Martti ja pysähtyi, katsoen maahan.
— Niin, kyllä tiedän, vastasi Runoilija nostaen kauluksensa pystyyn ja jatkoi sitten: — Peijakkaan kylmä tänään. Minä taidan poiketa luonasi lämmittelemässä.
Martti säikähti.
— Onko sinun vilu?… Mutta suo anteeksi. Äiti on sairaana ja meillä on kaikki sekaisin. En minä voi tällä kertaa viedä sinua.
— Ole vaiti. Luokkatoverit…
— Ihan totta, kuule…
— Mars edellä! Tiedänhän minä, ettet sinä palatsissa asu, komensi
Runoilija, itsekin kärsien julmuudestaan.
He menivät. Huoneen ummehtunut ilma pisti sieraimiin. Runoilija loi pikaisen silmäyksen ympärilleen. Pieni pöytä, pari tuolia, vuode ja pesukaappi, siinä koko kalusto.
— Tämä on luokkatoverini Sahra, äiti, esitteli Martti.
Sairas ojensi laihan, suonikkaan kätensä.
— Voi hyvä herra. Minä olen tällainen ruhju, oikein hävettää…
Kuinkas se Marttikin tuo vieraita, kun olen sairas?
— Älkää olko millännekään, hyvä rouva. Ei syy ole Martin. Puoliväkisin minä tänne tuppauduin.
— Niin, kyllä kai herra ymmärtää, millaista köyhän elämä on. Kuukauden päivät olen jo tässä maannut ja sitä ennenkin olin kivulloinen. Martti parka saa häärätä yötä päivää. Ei edes jouda läksyjään lukemaan eikä saa kunnon ateriaa…
— Mitäs äiti nyt?… hätäili Martti.
— Rouva on kai perin heikko? kysyi Runoilija.
— Olen. Kun korjaisi Jumala pois. Ei tätä kurjuuttakaan jaksaisi kärsiä… Ehkä olisi Martinkin parempi.
— Älä hyvä äiti…
— Niin, niin. Martti koettaa olla tyytyväinen. Mutta eihän hänellä enää ole vaatteitakaan, puheli sairas vedet silmissä.
Martti oli mennyt pöydän luo ja sanoi, teeskennellen iloisuutta:
— Tulehan katsomaan. Käännän paraikaa muuatta Maupassantin novellia.
Sen nimi on "Kuutamo". Oletko lukenut?
— En ole.
— Se on ihana kertomus. Käännän sitä ruotsinkielestä, vaikka olen tähän merkinnyt: suomennos ranskasta, jotta paremmin menisi. Täytyy vähän valehdella, ei auta.
Syntyi äänettömyys. Runoilijaa ahdisti oudosti. Hän katsoi kelloaan.
— Ei. Jos minä taas lähtisin, että sinäkin pääset jatkamaan työtäsi.
Terve mieheen… Hyvästi, rouva. Tulkaa nyt pian terveeksi.
— Hyvästi, hyvästi. Kiitoksia ystävällisyydestänne.
* * * * *
Muutamaa tuntia myöhemmin Runoilija soitti Paalasen ovikelloa.
Filosoofi tuli itse avaamaan.
— Kas! Sinäkö se oletkin? Terve, terve!… No mikäs sinua lennättää?
Näytät olevan perin innoissasi.
— Niin olenkin. Olen juossut kylästä kylään enkä hoksannut ennemmin tulla hakemaan sinua avukseni… Oletko koskaan käynyt Rannan Martin kotona?
— En pariin vuoteen… Minusta on tuntunut, ettei hän tahdo ketään tulemaan luokseen.
— Mutta minäpä kävin tänään. Veli hopea, siellä on hätä käsissä. Äiti makaa sairaana, ja poika panttaa kirjansakin.
— Niinkö?
— Niin… Ajatteles, me sitä annamme voimistelunäytöksiä, auttaaksemme sivullisia, ja omassa keskuudessamme, omalla luokallamme kärsii toverimme kurjuutta… Tullessani juolahti mieleeni Martin herätyskellokuje, muistathan, ennen joulua. Tiedätkö, se saa miltei traagillisen leiman, kun ottaa huomioon, että poika oli viemässä kelloa panttiin… Olen kerännyt tuttaviltani lähes sata markkaa ja nyt tulin sinun luoksesi.
Runoilija alkoi kertoa seikkaperäisesti päivän tapahtumista. Kun hän oli lopettanut, nousi Filosoofi.
— Odotahan, minä puhun isälle, sanoi hän poistuessaan.
Hetken kuluttua tuli hänen äitinsä sisään. Ja jälleen sai Runoilija tehdä selkoa kokemuksistaan. Nuorukainen lämpeni. Hänen sanansa hehkuivat. Rouva kuunteli osaaottavasti. Valoisa ilme tuli hänen kasvoilleen, hän otti Runoilijaa kädestä, katsoi häntä vakavasti, jopa hellästi, ja sanoi:
— Te olette hyvä poika, Sahra. Minä olen sen aina tiennyt.
Mielihyvän tunne kulki väreinä läpi Runoilijan; hän kunnioitti suuresti ystävänsä äitiä. Mutta äkkiä häh hätkähti. Kaikki veri pakeni hänen poskiltaan. Mitä, mitä oli noiden syvien silmien sielukkaassa katseessa?…
Filosoofi tuli. Hänen äitinsä lähti.
— Jääkää hyvästi, sanoi rouva viitaten kädellään ovelta.
— Mikä sinun on? kysyi Filosoofi hämmästyneenä katsoen toveriinsa.
— Äitisi… äitisi tietää.
— Mitä tietää?
— Kaikki, kuiskasi Runoilija kauhuissaan.
Syntyi hiljaisuus.
— Eihän!… Mutta tosiaan, kerran hän kysyi…
Samassa astui asianajaja Paalanen huoneeseen.
— Hyvä on, Sahra, sanoi hän. — Tovereistaan tulee huolehtia, se on koulupojan ja kaikkien ihmisten velvollisuus… Olen puhelimella järjestänyt asian. Vielä tänään viedään Rannan äiti sairashuoneelle, olen tilannut hänelle sinne paikan. Te ostatte kuukauden ruokaliput pojalle, ja lopuilla rahoilla hän lunastakoon tavaransa pantista. Minä kyllä hommaan jonkun siistimään hänen huonettaan… Mutta olkaa varovaisia, pojat. Katsokaa, ettette haavoita toverinne sydäntä. Antakaa hänelle lahjanne niin, ettei vasen käsi tiedä mitä oikea tekee.
* * * * *
Seuraavana päivänä oli Martti Ranta koulussa entistäkin hiljaisempi.
Hän ei keskustellut kenenkään kanssa, eipä edes katsonut kehenkään.
Välitunnitkin hän luki läksyjään.
Mutta Runoilija löysi pulpetistaan lyijykynällä kirjoitetun kirjeen:
Runoilija! Aavistan, että kaikki se hyvä, mikä äitiä ja minua on kohdannut, johtuu sinun eilisestä meillä-käynnistäsi. En voi sinua suullisesti kiittää, eikä se ole ylpeyttä. Minusta tuntuu, niinkuin sinä ymmärtäisit minua. Kiitä sinä minun puolestani kaikkia niitä, jotka ovat olleet apunasi. Minun on niin hyvä ollakseni. — Äiti itki illalla. En tiedä, uskotko sinä Runoilija Jumalaan, mutta sinä käsität kyllä mitä äiti tarkotti, kun hän sanoi: "Jumala häntä siunatkoon."
M.
Runoilija antoi paperin salavihkaa Filosoofille.