SAIRAUSTODISTUS.
Alkoi hämärtyä. Taivaanranta leimusi vielä punaisena. Kaukana jäällä, joka näytti siniharmaalta vaipalta, kulki tasaisesti jono hevosia rekineen.
Filosoofi istui nojatuolissaan, kädessään kirje, jonka hän niin usein oli lukenut viime päivinä. Hänen sydänalaansa kaihersi polttava tuska, itsesyytöksiä kohosi yhä ja yhä hänen mieleensä, eikä hän voinut rauhottua.
Rakas, rakas Vilho!
Kiitos kauniista kirjeestäsi.
Koetan tuhertaa sinulle muutaman sanan, maatessani taas vuoteen omana. Olen tänään vähän terveempi, ja kuume on laskenut. Äiti kyllä sanoo, etten saa rasittaa itseäni, mutta minun on sinua niin ikävä.
Niin, sairastuinkin uudelleen. Tohtori arvelee sen aiheutuneen vilustumisesta. Oi, älä sinä vaan luule, että silloin, sinä iltana… Olenhan minä muulloinkin voinut saada kylmää. En tunne niin suurta vaivaakaan, olen niin onnellinen tietäessäni, että sinä minua rakastat. Sillä onhan se totta, Vilho? Muuten en tahdo elää päivääkään.
Jos tietäisit, kuinka olen muistellut sitä iltaa. Sinä olet koko minun elämäni. Sinä oletkin niin hyvä ja jalo, en koskaan voi olla sinulle kymmenettä osaakaan siitä, mitä sinä olet minulle… Sanokoon vaan se sinun Schopenhauerisi: "kukaan ei voi olla toiselle enempää kuin tuo toinen on hänelle", mutta se ei ole totta — muutenkin ilkeä ja synkkä mies, koska puhuu sellaisia kuin kirjotit, polta hänen kirjansa. Mitä minä voisinkaan olla sinulle, nyt olen laihtunutkin ja tullut rumaksi. Toivoisin niin, että tulisit minua katsomaan, mutta pelkään, kun olen tällainen…
Mutta tule sentään. Ei sinun tarvitse arkailla äitiä, hän tietää kaikki. Kuumehoureissani olen puhunut niin paljon, että hän arvasi. Ja vihdoin minä tunnustin hänelle, että sinua rakastan. Äiti suuteli minua ja itki. Hänkin pitää sinusta, kaikkienhan sinua täytyykin rakastaa.
Tule, hyvä Vilho. Uhraa muutama minuutti minulle. Ajatteles, että pitkät päivät makaan sängyssäni ja hetki hetkeltä koetan arvailla, mitä sinä milloinkin teet. On niin kauan siitä, kun viimeksi näin sinut, että kuolen ikävään, ellet tule. Hyvästi…
Helvi.
Päivä päivältä oli kulunut, eikä Filosoofi ollut noudattanut pyyntöä. Hän ei mitenkään saanut sitä tehdyksi. Olihan jo itsessään sopimatonta käydä tervehtimässä nuorta tyttöä, joka makasi sairaana vuoteellaan. Ja hyvä isä! Pormestarin rouvahan tiesi kaiken. Mitenkä olisi koulupoika kehdannut mennä tapaamaan rakastettuaan äidin nähden!
Filosoofi oli vain lähettänyt kukkia ja kirjottanut. Mutta tuskallista hänen oli ollut. Entäpä jos hän oli aiheuttanut uuden taudinpuuskan? Miksei hän heti ollut vienyt Helviä sisälle, kun kerran näki, miten tyttöä palelti, ja tiesi, miten heikko hän oli? Miksi hän oli antanut itsekkäille onnenpyyteille valtaa? Nyt sai Helvi kenties elämällään maksaa tuon lyhyen hetken hurman…
Tuli yhä pimeämpi. Tähtiä alkoi jo erottaa kuulakan taivaan sinestä. Vaistomaisesti katsoi Filosoofi kelloaan. Se läheni kuutta. Hän siveli kädellään otsaansa, ja kiusallinen tunne ilmaisi hänelle, että hänen oli mentävä jonnekin. Tosiaan! Sundberghan se tänään oli ottanut ylimääräisen fysiikantunnin, näyttääkseen pimeässä muutamia sähkökokeita.
Filosoofi nousi ja meni eteiseen ottamaan vaatteitaan. Ovikello soi… Pormestarin palvelijatar toi kirjeen. Filosoofi katsoi osotetta: se oli hänelle, vieraalla käsialalla kirjotettu.
'Tyttäreni on kovasti sairaana ja pyytää saada Teitä tavata.
Olen Teille suuresti kiitollinen, jos voitte heti tulla.
Ystävällisesti tervehtien
Matilda Gran.'
Tuska puristi Filosoofin sydäntä. Hän ei epäröinyt enää, vaan riensi suoraa päätä pormestarille.
Rouva otti hänet ystävällisesti vastaan, puristaen lämpimästi ujostelevan ja hämmentyneen pojan kättä. Filosoofista tuntui kaikki kummalliselta, kuin unennäöltä. Tuskin hän huomasikaan, että hänet johdettiin parin huoneen läpi. Muuan ovi aukeni, ja hänet työnnettiin lempeästi puolihämärään huoneeseen. Sitten ovi jälleen painui hiljaa kiinni…
Oli jo laskettu uutimet. Pienellä pöydällä paloi yölamppu valaisten heikosti valkean vuoteen. Sairaan tiheä hengitys tuskin kuului. Hän makasi silmät ummessa, hiukset riippuen valtoimina kiharoina ohimoilla. Punaiset täplät hehkuivat laihtuneilla poskipäillä, pitkien ripsien juovat kaareutuivat tummina, ja toinen käsi lepäsi lumivalkeana peitteellä, joka rinnan kohdalla hiljaa kohoili…
Filosoofi arasteli; pitkän aikaa seisoi hän ovensuussa liikkumattomana, tietämättä mitä tehdä. Vihdoin hän läheni, varpaillaan hiipien, ja tarttui Helvin käteen… Sairaan syvällepainuneet silmät aukenivat; niiden lasimainen kiilto tuotti Filosoofille tuskaa. Sitten ne jälleen sulkeutuivat; valkeat, polttavat sormet puristivat heikosti nuorukaisen kättä.
— Sinäkö se olet? kuiskasi tyttö tuskin kuuluvasti.
Filosoofi istuutui tuolille sängyn viereen, yhä pidellen Helvin kättä omassaan. Häntä ahdisti. Hän koetti puhua jotakin, mutta oma äänensä pelästytti häntä tässä hiljaisuudessa. Kului pitkä hetki… Toisesta huoneesta erottausi heikosti joitakin ääniä… Jälleen tyttö avasi kuumeiset silmänsä ja tuijotti rakastettuunsa…
Filosoofi kumartui suutelemaan Helvin hiuksia. Ja yhtäkkiä kiersi tyttö intohimoisesti kätensä nuorukaisen kaulaan, suuteli häntä rajusti ja puristi huohottaen rintaansa vasten. Hän tuntui saaneen kaikki voimansa takaisin ja kuiskasi kiihkeästi:
— Rakas… rakas!
Helvin hurja kiihko pelotti Filosoofia. Noiden suurten silmien kummallisessa hehkussa oli jotakin kammottavaa… Äkkiä tyttö hellittikin otteensa. Hänen päänsä vaipui jälleen tyynylle ja taipui taaksepäin. Hengitys näytti kokonaan salpautuneen, leuka vavahteli, kasvot tulivat veripunaisiksi, ja puoliavointen luomien raoista näkyi vain valkuaiset. Sitten jonkinlainen kouristus valtasi hänet. Pää taipui vielä enemmän taaksepäin, keskiruumis kohosi vuoteesta, harallaan olevat sormet puristivat rintaa, kurkku korisi… Vähitellen huulet sinertyivät ja kasvot tulivat kalmankalpeiksi.
Filosoofi tuijotti kauhuissaan sairasta. Hän nousi, peräytyi pari askelta, syöksyi jälleen vuoteen luo ja tarttui tytön käteen.
— Helvi, kuiskasi hän.
Äänettömyys.
— Helvi! uudisti hän, tuntien ikäänkuin kivisen käden painavan rintaansa… Kauan aikaa katseli hän ajatuksettomana tytön liikkumattomia kasvoja, jotka näyttivät harmahtavilta. Kaulavaltimo ei enää tykyttänyt. Kuolemantuskassa painoi nuorukainen korvansa Helvin rintaa vasten: sydän ei sykkinyt enää…
Filosoofi juoksi ovelle, mutta pysähtyi kuitenkin hengittäen raskaasti. Sitten hän hoippui toiseen huoneeseen, kasvot vääntyneinä ja kalpeina. Rouva istui salissa. Filosoofi pysähtyi hänen eteensä, verettömät huulet liikahtelivat, mutta sanoja ei syntynyt. Yhtäkkiä hän tarttui Helvin äidin molempiin käsiin, puristi niitä niin kovasti, että rouva oli parkaista, suuteli nopeasti kumpaakin, syöksyi eteiseen, otti vaatteensa ja meni…
Kun Runoilija tuntia myöhemmin tuli tapaamaan ystäväänsä, istui tämä nojatuolissa, pää riippuen rinnalla. Huoneessa oli pimeä; vain katulyhdyn kalpea valo virtasi sisään ikkunasta. Siitä huolimatta näki Runoilija, kuinka riutuneet hänen toverinsa kasvot olivat.
— Etkö tullut tunnille? Susi kysyi sinua. Otettiin sellaisia sähköiskuja, että vieläkin tuntuu jäsenissä.
Filosoofi ei vastannut, tuskin hän kuulikaan. Välinpitämättömänä ja tylsänä hän tuijotti eteensä.
— Mutta sinähän olet sairas. Mikä sinulle nyt on tullut?
Syntyi pitkä vaitiolo.
— Helvi kuoli äsken, vastasi Filosoofi vihdoin, niin raukeasti ja tyynesti, että kylmät väreet karmivat hänen toveriaan. Runoilija ei osannut sanoa mitään. Hän jäi mykkänä seisomaan tuijottaen ystävänsä kasvoihin. Pitkään aikaan ei pimeästä huoneesta kuulunut hiiskahdustakaan.
Yhtäkkiä Filosoofi purskahti kuin nyyhkyttämään. Hän nieli jotakin, monta kertaa, ja hänen hartiansa vavahtelivat. Runoilijalle teki pahaa, hän luuli ystävänsä itkevän. Mutta ei. Ei Filosoofi itkenyt. Jotain muuta se oli, kyyneletöntä nyyhkettä, herra ties mitä, ehkäpä vain köhähtelyä… Hän yritti nousta, mutta horjui ja paneusi sohvalle pitkäkseen…
— Menenkö minä pois? kysyi Runoilija.
— Älä… Jos jaksat.
Runoilija laski akkunaverhot ja väänsi pöytälampun palamaan.
— Käännä vähäsen sitä… varjostinta, tiedäthän, pyysi Filosoofi hiljaa.
Runoilija asetti valon niin, ettei se kiusannut hänen ystäväänsä, ja istahti sitten sohvan reunalle, katsellen lepäävää, joka oli ummistanut silmänsä ja hengitti kovin harvaan…
Kului puoli tuntia. Filosoofi nukkui raskaasti; hänen toverinsa hiipi hiljaa ulos…
* * * * *
Seuraavana päivänä oli toisella tunnilla matematiikkaa.
Sundberg astui sisään hymyilevänä ja tyytyväisenä.
— Paalanen oli poissa eilen, sanoi hän. Filosoofi nousi. Hän oli kalpea ja väsyneen näköinen. Koko luokka tiesi, mitä oli tapahtunut, vaikkei kukaan ollut hennonut siitä asianomaiselle huomauttaa.
— Niin olin, vastasi hän haluttomasti.
— Mistä syystä? kysyi Susi äreästi, tyytymättömänä tuollaiseen lakoonisuuteen.
— Voin pahoin, en saattanut tulla, sanoi Filosoofi epäröiden.
— Vai niin! Pahoinvointia, sairautta. Mutta se on hyvin merkillistä pahoinvointia. Mies on eilen kolmen aikana koulussa, kuudelta kipeä ja tänä aamuna kello kahdeksan taas terve kuin pukki.
Filosoofi vaikeni. Runoilija sävähti pahaaennustavan punaiseksi. Hänen mielestään olisi jokaisen pitänyt nähdä jo hänen toverinsa kasvoistakin, ettei tämä ollut terve.
— Herra saa suoda anteeksi, jos sellainen sairaus epäilyttää, jatkoi
Susi pilkallisesti.
Runoilija kavahti pystyyn; hänen silmänsä säihkyivät.
— Minä voin vakuuttaa maisterille…
— En ole kysynyt Sahralta mitään, ärjäisi Sundberg iskien nyrkkinsä pöytään. Syntyi hiljaisuus.
— Ei minun tapoihini kuulu jäädä suotta pois koulusta, sanoi Filosoofi hillitysti. Hänen äänensä värisi loukkauksesta.
— Parasta tuoda sairaustodistus, määräsi Susi jyrkästi.
Tunti kului painostavan mielialan vallitessa. Runoilijalla oli täysi työ estäessään vihaansa kuohahtamasta. Filosoofi tuijotti tarkkaamattomana pulpettiinsa; hänestä kaikki oli yhdentekevää.
Tuskin oli Susi ovesta ulkona, kun Runoilija huudahti:
— Nyt, pojat, Susi teki sellaisen tempun, joka on kalliisti maksettava. Hyi saamari! Ruveta epäilemään Filosoofia.
— Mitäs tyhjiä, sanoi Filosoofi väsyneesti. — Saanhan minä tuoda todistuksen.
— Niin tuotkin, kivahti Runoilija. — Ja tuot sen sellaisen, että tuntuu. Minä kirjotan sen itse, ja luokka saa sen hyväksyä.
Sairaustodistuksen konsepti tehtiin ja hyväksyttiin suurustunnilla.
Filosoofi kirjotti sen puhtaaksi; iltapäivällä se oli jo valmis.
Epäröiden seisoi Filosoofi toveriensa ympäröimänä.
— Tästä ei seuraa mitään hyvää, pojat. Olihan Sudella oikeus vaatia minulta todistusta, sanoi hän.
— No nythän sinä sen hänelle viet! huudahti Runoilija. — Mutta mitenkä sait isäsi kirjottamaan alle?
— Isänikö?… joka luottaa minuun sokeasti. Sanoin, että tämä on sairaustodistus. Hänellä oli kiirettä ja hän työnsi nimensä alle, katsahtamattakaan sepustukseen.
— No, lähde matkaan sitten, sanoi Harjanne.
— Tulenko minä airueksi, ääneen lukemaan sinun dokumenttisi? kysäisi
Pelle.
Filosoofi oli jo menossa. Kun Sundberg oli opettajain huoneesta tullut hänen puheilleen, sanoi hän:
— Tässä olisi todistus.
Susi otti paperin. Filosoofi kumarsi ja lähti.
Värihäivähdys kulki yli Sundbergin kasvojen, kun hän avasi virallisen arkin, ja alkoi lukea.
'Sairaus-todistus Vilho Armas Paalaselle, … lyseon seitsemännen luokan oppilaalle, joka kuluvan vuoden helmikuun 19 päivänä on ollut poissa ylimääräiseltä fysiikan tunnilta.
Katsoen siihen, että fil. maisteri K.A. Sundberg on nähnyt parhaaksi epäillen suhtautua oppilas V.A. Paalasen suusanalliseen vakuutukseen sairaudestaan; sekä silmällä pitäen sitä seikkaa, että erinäiset pykälät koulun laillisissa järjestys-säännöissä määräävät itsekunkin sairastuneen oppilaan tuomaan kirjallisen, lääkärin, vanhempain, taikka holhoojain oikeaksi todistaman selonteon taudistaan, sen laadusta, ynnä niistä esteistä, joita se hänelle ylitsepäätänsä tuottanut on; kuin myöskin huomioon ottaen sen asianhaaran, että ylimalkaankin, ja eritoten muutamissa epäilystä herättävissä tapauksissa, tällainen todistus sangen oikeuden-vaatima ja väärinteon harjoitusta ehkäisevä on; todistetaan täten, että yllämainittu oppilas Vilho Armas Paalanen, vaikkakaan ei ole turvautunut lääkärin apuun ja niin ollen on pakoitettu olemaan lääkärin virallista todistusta paitsi, kuitenkin on kysymyksenalaisena ajankohtana, kuluvan vuoden helmikuun 19 päivän iltana, kello kuuden tienoissa, tuntenut siksi suurta ruumiillista pahoinvointia ja väsymystä, kuin myöskin henkistä herpoutumista ja velttoutta, elikkä, sanalla sanoen, ollut terveydentilaansa nähden siksi normaalista poikkeava, ettei hänen poisjääntiään opetustunnilta ole yksinomaan pidettävä olosuhteiden pakoittamana, vaan myöskin hänen yleiselle hyvinvoinnilleen, vastaiselle menestymiselleen ja kaikinpuoliselle kehittymiselleen sangen suotavana ja ylitsepäätänsä aivan välttämättömänä, joten ei voitane katsoa hänen tässä suhteessa rikkoneen voimassa-olevien järjestys-sääntöjen tätä seikkaa koskevia pykäliä, eikä ylimalkaankaan antaneen itseänsä laittomuuden harjoittamiseen syypääksi tässä suhteessa.
… ssa, helmikuulla, vuonna 19..
Aug. Paalanen.
Todistavat:
Aune Heinämaa Arvi Sahra palvelijatar. lyseolainen.'
Seuraavalla tunnilla ilmestyi rehtorin pää ovenrakoon.
— Paalanen tulee tänne, kutsui hän.
Filosoofi nousi paikaltaan seuratakseen luokan esimiestä, joka vakavin askelin astui hänen edellään kansliaan.
Maisteri Sundberg seisoi pöydän vieressä rummuttaen sormillaan ja pahaenteisesti hymyillen.
Rehtori otti esiin sairaustodistuksen ja kysyi:
— Mitä tämä on?
— Sairaustodistus, kuului vastaus.
— Tämä on Paalasen omaa käsialaa.
— Mutta allekirjotus on isäni.
— Mitä varten tämä on näin pitkä?
— Sitä en osaa sanoa. Selitys otti sellaisen tilan.
— Se on sopimatonta, loukkaavaa asianomaiselle opettajalle, sanoi rehtori tyytymättömänä.
Filosoofi epäröi hetken ja vastasi hiljaa:
— Ei meille ole annettu mitään määräystä todistusten pituudesta.
— Miksi ovat rakenne ja sanamuoto tällaiset? pisti Sundberg ärtyisenä väliin.
— Onko maisteri tyytymätön sanamuotoon? Vakuutan, etten osaa parempaa lakikieltä; meille ei opeteta sitä koulussa. Eikä meille ole annettu minkäänlaista mallia, jonka mukaan kirjottaisimme todistuksemme, selitti Filosoofi hillitysti, hämmästystä teeskennellen.
— Miksi ei Paalanen antanut isänsä tehdä sitä? kysyi Susi suutuksissaan.
— Isälläni oli kiireellistä työtä.
Sundberg otti raivoissaan laatikosta pienen paperipalan; se oli joku vanha sairaustodistus.
— Miksei tämä voi olla tuollainen? kysyi hän äreästi, osottaen ensin
Filosoofin antamaa arkkia, sitten äsken ottamaansa paperiliuskaa.
— Sitä en voi sanoa. Pyydän anteeksi, mutta yhtä mahdotonta on maisterin vastata, jos minä kysyn: miksei tuo ole tällainen?
— Haa, röyhkeyttäkö? kähisi Susi.
— Ei missään tapauksessa. Tahdoin vain osottaa, että kysymys oli mielestäni väärin asetettu.
— Kieroilla Paalanen kyllä osaa, mutta ei se nyt auta. Kaksi tuntia tulee, että napsahtaa, ja käytöksen alennus… No, mitäs nyt sanotaan?… Tässä on päiväkirja.
Filosoofi katsoi rehtoriin, joka kohautti hartioitaan, ikäänkuin osottaakseen, ettei hän asialle mitään mahda; sitten hän luki. Päiväkirjassa oli todellakin kahden tunnin istuntomääräys "sopimattomasta esiintymisestä opettajaa kohtaan".
— Pyytäisin selitystä. Todistuksen tähdenkö minua rangaistaan? kysyi
Filosoofi alakuloisena.
— Kyllä Paalanen sen tietää, ärjäisi Susi.
Filosoofi kääntyi mielipahoillaan rehtorin puoleen.
— Ei rangaistuksestani ole mitään hyötyä, ellen saa tietää, miksi se on annettu. Mikä kohta todistuksessa katsotaan loukkaavaksi? kysyi hän nöyrästi.
Rehtori tuli hieman hämilleen.
— Yksityisissä sanoissa ja lauseissa ei kylläkään ole juuri sanottavaa, mutta kokonaisuus, yleissävy on sopimaton.
Filosoofi vaikeni, katsoen alas. Hetken kuluttua hän selitti:
— Oman ymmärrykseni mukaan ei minua tästä pitäisi voida rangaista missään tapauksessa. Alla on isäni nimikirjotus. Minä olen siis toiminut isäni sihteerinä. Kun päämies on hyväksynyt sihteerinsä kirjotuksen, ei tietääkseni jälkimäistä voida rangaista… Mutta isäni puolesta minä mielelläni istun, koska maisteri Sundbergin kunnia vaatii hyvitystä.
Sundberg hymyili ivallisesti, viittoili ykskaikkisesti kädellään, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: puhu, puhu vaan, poikani, ja lähti tunnilleen.
Kun hän oli mennyt, kysyi rehtori miltei ystävällisesti:
— Tämä on ikävä juttu. Kuinka sinä olet ryhtynyt tällaiseen?
Filosoofi heltyi äkkiä, hänen äänensä värisi.
— Maisteri Sundberg epäili minua, epäili suotta, sillä minä en ole koskaan hänelle valehdellut.
— Aavistan, että koko luokka on takanasi, sanoi rehtori pudistaen päätään miettiväisenä.
Filosoofi palasi alakuloisena luokkaansa. Hänestä oli kaikki yhdentekevää.