YLIOPPILASKIRJOTUKSET.
Maaseutukaupungin pienipiirteisessä elämässä olivat ylioppilaskokelaat sangen keskeisiä henkilöitä. Helmikuun lopussa he olivat päättäneet varsinaisen koulunkäyntinsä, pitäneet penkinpainajaisensa, ja nyt kulkivat he kadehdittavina vapaaherroina pitkässä rivissä katuja, ymmärsivät hillitysti pöyhkeillä ja esiintyä mahtipontisesti kahviloissa. Mutta vaikka he tekeytyivät huolettomiksi ja lauloivat itsetietoisina:
— Iloitkaamme abiturientit, kohtahan alkaa meille tentit,
niin levoton jännitys piti heitä vallassaan. Ylioppilaskirjotusten aikana he olivat kuin kuumeessa, ruoka ei heille maistunut, eikä koko ympärillä oleva maailma heitä vähääkään liikuttanut.
Toisin oli seitsemännen luokan laita. Sen ilo oli paljoa todellisempaa. Vaikka sekin otti osaa kirjotuksiin, niin kokeilla oli enemmän harjottelun leima, eikä niillä ollut niin ratkaisevaa merkitystä. Tärkein seikka oli se, että koekirjotusten välipäivät saatiin olla koulusta poissa, joten Monte Carlo ei suinkaan kylmille joutanut.
* * * * *
Monte Carlon hirmuinen emäntä, akka harvahammas ja rehti, kohenteli hiillosta, hanko väkevissä käsissään. Muutamia poikia oli jo saapunut, mutta Pankkiiri itse luki vielä sanomia.
— Ähä, totta siinä tarkenette, touhusi eukko. — Joko ma panen pellin kiinni?
— Hyvänen aika, älkää nyt toki. Vielähän siellä on kekäleitä. Sauhuun ja häkäänhän te meidät tapatte, ehätti Jokinen sanomaan.
— Jos vaan… ainapa teillä muutakaan on, mutisi akka kopsien poikien taskuja. — Niin, arvasinhan, ei tippaakaan enää koskaan, ei saa vanhakaan sydäntään lämpimäksi… Ääh, toukat! Ei jouda nenä enää irti kirjan lehdiltä. No sepäs!
Vieras olisi luullut hänen olevan vihoissaan.
Filosoofi astui sisään.
— Sinunkin naamasi on aina niin totinen kuin Tinnilän vaarin tallukka, Vilosohvi, vai mikäs sinä olet. Kirjoja kainalo täynnä ja povitasku tyhjä… No tiesinhän! Johan nyt on kumma.
— Täyttäkääs tuosta piippunne, sanoi Filosoofi ojentaen eukolle laatikon, joka sisälsi erinomaista tupakkaa.
Emäntä kaivoi piipun hameensa taskusta.
— Hm, mitähän tuokin on olevinaan?… sammaleita… Vai yhdessä sitä nyt luetaan, hohhoi. Mutta päntätkää vaan päähänne, parempi se taitaa ollakin, pois minäkin lähden. Kai maar ne maisterit teitä kovasti kuranssaavat?… Pois menen, "Taavetin huoneen herraa" lukemaan… Pane pelti kiinni heti, kun kekäleet ovat palaneet, tiedä se.
Pian olivat kaikki pojat saapuneet.
Mutta kovinpa oli Monte Carlon elämä muuttunut sen jälkeen kuin "koko kansa oli tullut raittiiksi", kuten Pelle sanoi. Perin harvoin sinne enää tultiinkaan, eikä ohjelmaa tahdottu saada huvittavaksi, kun kortitkin oli heitetty pois. Pelipankkia pidettiin nyt jonkinlaisena kertauspaikkana, jossa tärkeimpien kirjotusten ja kokeitten edellä käytiin läpi pääkohdat oppikirjoista. Puheenjohtajan paikalle oli siirtynyt Runoilija, joka muutenkin jälleen hallitsi luokkaa, kun Filosoofi oli muuttunut hiljaiseksi ja alakuloiseksi.
Runoilija puhui:
— Pojat! Eikö totta? Me emme järjestä mitään avustussuunnitelmaa ylioppilaskirjotusten varalle. Eihän meille ole niin tärkeätä, läpäisemmekö niissä, mutta mukavaa on itsekunkin koetella voimiaan. Pelaamme rehellistä peliä — lukuunottamatta tietysti matematiikkaa, josta jo on sovittu.
— Olkoon niin, vastasi Harjanne, ja toiset yhtyivät häneen.
Runoilija otti ruotsin kieliopin taskustaan.
— Huomenna on ensimäinen ylioppilaskoe: ruotsin kirjotus. Palautanpa siis muistiinne tärkeimpiä kohtia kieliopista, sanoi hän.
Tupakat sytytettiin ja selostus alkoi.
Oli omituista nähdä poikien, jotka ennen olivat laulaen heiluttaneet punssilaseja, nyt istuvan totisin naamoin viisauttaan lisäämässä. Tilan ahtauden vuoksi otti Harjanne Rannan Martin polvilleen, Seppänen huojutti ruumistaan, ja Pelle sauhutteli kuin veturi.
Mutta tarkkaavaisuus tuntui ajan kuluessa laimenevan. Yksi ja toinen alkoi tehdä kärsimättömiä liikkeitä. Pelle ravisteli tuhkaa vierustoverinsa niskaan ja sai etusormipistoja korvaukseksi.
— Jos infinitiivi seuraa suomenkielen passiivia, on man sanaa aina käytettävä, selitti Runoilija hehkuva puna poskipäillä.
— Pyns-viiniä olisi käytettävä! hihkaisi Pelle yhtäkkiä.
— Suus kiinni! komensi Runoilija äreästi.
Jälleen jatkui esitys rauhassa hetkisen. Kuumuus alkoi käydä sietämättömäksi.
— Hottentotti oli kyllä viisas miesi,
joten otti pikku tuikun murheeseen…
Pelle se oli, joka sillä tavoin hyräili, ja Harjanne yhtyi häneen matalalla bassollaan.
— Eihän tästä tule mitään, murahti Runoilija rypistäen kulmiaan ja teeskennellen suuttumusta.
— Mutta yhä useampi ääni oli yhtynyt alottajiin, ja pian kajahteli
Monte Carlon muistorikas laulu yhdentoista miehen voimalla.
Kun oli päästy loppuun, vetäisi Ström uuden korttipakan taskustaan, heitti sen pöydälle ja huudahti:
— Tuossa on teille kielioppia!… Ottakaamme oiva norri. Takaanpa, että joka miehen järki on huomenna terävä kuin partaveitsi.
Pelle sieppasi nopeasti kieliopin ja pisti sen alleen.
— Ei, pojat! Ennemmin sitten kävelemään raittiiseen ilmaan, sanoi
Runoilija.
Pois mentäessä pysytteli Rannan Martti Runoilijan rinnalla.
— Kuules, mitenkähän minä pärjään saksassa? kysyi hän arasti.
— Totta kai sinä jotenkuten. Mikä ettet?
— Näes… katsohan… minulla on ollut niin vähän aikaa sitä harrastaa… Jos sattuisin saamaan ehdot, niin kesällä en mitenkään ehdi…
— Olethan sinä suomennellut saksasta, johan siitäkin olet oppinut.
— Eei, en minä ole… Se käy niin hitaasti.
— Mitäs sinä nyt sitten tarkotat?
— Ajattelin pyytää sinua, jos viitsit, pänttäämään päähäni sitä kielioppia… nyt kun Monte Carlossakaan ei lukemisesta tule mitään. Olenhan minä sitä itsekin viime aikoina vähän tutkinut, mutta sinä osaat niin hyvin kaivaa pääkohdat esille… Kun läpäisisin ylioppilaskirjotuksessa, niin kaiketi Björk päästäisi.
— Mielellänihän minä… Ehkä teen muutakin, kunhan mietin, vastasi
Runoilija.
* * * * *
Abiturientit kirjottivat juhlasalissa, mutta seitsemäs luokka siirrettiin suureen ensi luokkaan, missä heidän pulpettinsa voitiin hajottaa noin parin metrin päähän toisistaan. Heidän ei annettu arvalla ratkaista istumapaikkojaan, kuten ylioppilaskokelaiden, vaan opettajat määräsivät ne harkintansa mukaan.
Pelle joutui aivan eteen, ja Ström sekä Seppänen lähelle häntä.
Filosoofi oli kaukana nurkassa, ja Runoilija oli siirretty syrjään,
koska oletettiin hänen tekevän auttamisyrityksiä; hänen edessään istui
Martti Ranta, hiljainen mies.
Kokeet eivät itsessään tarjonneet mitään niin erikoista. Alussa oli tietenkin kaikki hieman outoa. Tuntui juhlalliselta työskennellä kahden opettajan valvonnan alaisena, eikä juuri kukaan muistanut syödä eväitään, vaikka niitä oli runsaasti varattu. Kahvi, jonka asianomainen opettaja tarjosi, juotiin kiireesti, ja kuusi tuntia kului ahkerassa työssä. — Äidinkielen kirjotuksessa oltiin jo vapaampia. Pelle, joka tuntien heikkoutensa oli lukenut puolittain ulkoa suuren määrän aineita, söi ensin vahvasti, harkitsi levollisesti, tuhri lyijykynällä ykkösen otsaansa ja kääntyi luokkaan päin, osottaakseen minkä aineen oli valinnut. — Ei matematiikkakaan tuottanut rettelöitä, vaikka se piti poikia suuressa jännityksessä; vasta saksankielen kokeessa tapahtui pieni yllätys.
Aikaa oli jo kulunut noin neljä tuntia.
Runoilija oli ahkerasti kirjottanut eväspussiensa suojassa. Hänen poskensa hehkuivat, eikä hän näyttänyt joutavan edes vilkaisemaan sivulleen. Vallitsi syvä hiljaisuus, vain silloin tällöin paperi jossain kahahti, tai maisteri Ringblom astui takaseinän luona pari harvaa askelta. — Björk istui kateederilla lukien.
Runoilija raotti varovasti taskuaan… Tuokion kuluttua räpytteli varpunen ikkunassa pyrkien vapauteen. Kaikkien huomio kohdistui siihen… Samaan aikaan lensi paperipallo Runoilijan kädestä Martti Rannan avonaiseen pulpettiin…
Opettajain harkinnan lopputulos oli se, että varpunen oli lentänyt sisään avonaisesta venttiilistä.
* * * * *
Samana iltana, kävelyltä palattaessa, sanoi Martti Ranta Runoilijalle:
— Pelkäsinhän minä, mutta hyvin se kävi… Älä kuitenkaan viitsi sanoa toisille. Koetan harrastaa tästä lähtien saksaa. Minulla on nyt enemmän aikaakin, kun äiti on terve.
— Rupea sinä siitä kielestä suomentelemaan. Sekin auttaa paljon.
— Niin kai… No, terve nyt!
Runoilija meni sisään, ja Martti lähti hiljalleen astuskelemaan. Kuun kapea sirppi loisti korkealta, selkeältä taivaalta. Sen säteet leikkivät kimmeltäen jääpuikoissa, jotka päivällä olivat tippuneet. Ilma oli ihmeen raikas ja tyyni.
Martti ehti jo syrjäiselle kotikadulleen, kun hän huomasi yksinäisen olennon kulkevan edellään. Vartalo ja käynti näyttivät kovin tutuilta… Lyhdyn valopiirissä Martti näki selvemmin ja tunsi Filosoofin.
— Minnekähän Filosoofi nyt; hän ei mennytkään kotiin? Olisikohan hänellä minulle asiaa? ajatteli Martti jouduttaen askeleitaan.
Mutta ei. Ei Filosoofi poikennut Rannan asuntoon, hän jatkoi matkaa.
Martti tuli uteliaaksi ja seurasi häntä, tahtomatta erityisemmin
vakoilla… Filosoofihan kääntyi maantielle… Heikko aavistus heräsi
Martin mielessä, hän seurasi yhä toveriaan.
Filosoofi poikkesi syrjätielle, avasi hautuumaan portin ja kulki muuatta käytävää. Hän pysähtyi suuren hautakiven luo, jonka kullatut kirjaimet loistivat kuutamossa, ja jäi tuijottamaan suoraan eteensä…
Kuusten pimeässä varjossa hiipi Martti hänen lähelleen. Filosoofin kasvot näyttivät valjuilta, ja tumma synkeys silmien alla ikäänkuin suureni. Hän seisoi liikahtamatta. Kymmenisen minuuttia kului ihmeellisessä hiljaisuudessa. Huurre kimalteli ristien pinnoilla, ja hautakivet loivat kummallisia varjoja hangelle… Sitten Filosoofi kääntyi ja palasi yhtä hitaasti kuin oli tullutkin…
— Helvi Granin hauta, kuiskasi Martti itsekseen, uskaltamatta liikahtaa kätköstään.