RATKAISEVAT TUNNIT.
Lumet sulivat ja juoksivat lirisevinä puroina järveen, jonka jäät tuuli lakaisi pois. Paisteisille rinteille kasvoi vuokkojen kirjava joukko, ja kanervaisilla harjuilla avasi kaino vilukukka teräinsä valkean maljan. Puut alkoivat vihertää, aurinko loisti lämpimästi houkutellen ulos; päivät pitenivät. Tuli kevät.
Mutta työ koulussa kävi yhä ankarammaksi. Kertailtiin vuoden oppimääriä. Kokeet kävivät yhä vaikeammiksi. Ja poikia laiskotti niin sydämen pohjasta.
Harjanne murahteli pahatuulisena ja luki välitunneilla läksyjään. Filosoofi oli yhä surumielinen, ja Runoilija näytti tulleen yhtä alakuloiseksi kuin joulun aikaan. Ström käveli puotineitosten seurassa keväisissä metsissä. Pelle makaili radan syrjänteellä, selkä kuumaa hietaa vasten, ja luki historiaa. Hänen vieressään noitui Jäntti aikansa vähyyttä, nyt kun merkkikauppa oli niin hyvässä käynnissä. Ainoastaan Rannan Martti ahersi väsymättömällä tarmolla.
Päiviä kului. Puut puhkesivat lehteen. Viikko oli enää jälellä.
Silloin alkoi levoton jännitys entistä enemmän kiusata poikia. Oli vielä kestettävä ankara kiirastuli, maisteri Sundbergin kuuluisat ja pelätyt kertaustunnit. Kahdessa erässä läpikäytiin koko vuoden kerrattu oppimäärä. Kummallakin kerralla tuli kyselyn kestää kaksi tuntia peräkkäin, ja jo ennestään tiedettiin, että näillä suurkertauksilla oli ratkaiseva merkitys. Tällainen tenttiä muistuttava kuulustelu oli aina herättänyt kammoa, mutta eritoten oli nyt syytä pelkoon.
Sillä poikien kostosuunnitelma oli tähän asti kutakuinkin onnistunut. Strömillä, Puhakalla ja Seppäsellä oli lukukauden kokeissa arvosanoja, jotka kohosivat kohti loppua. Heidän oli onnistunut luovia pikkukertausten läpi ilman suurempia kompastuksia, ja Sundberg oli silloin tällöin kehaissut heitä. — Toisin oli Runoilijan, Tenun ja Filosoofin laita. Kokeissa pelkkiä ala-arvoisia numeroita, eivätkä he tunnilla osanneet juuri mitään.
Yhä useammin kysyttiin Runoilijalta, joka oli ottanut ratkaisevat tunnit vastuulleen, mitenkä hän aikoi niistä suoriutua. Mutta hän ei ollut halukas selittämään salaisuuttaan, vaan vastasi vältellen:
— Luottakaa vaan minuun, pojat.
Levottomuus kasvoi yhä. Mitä aikoi Runoilija tehdä? Entäpä, ellei hänen suunnitelmansa onnistuisikaan? Tuskinpa hän oli niin varma itsestään, hänhän oli viime aikoina taas tullut niin masentuneeksi.
* * * * *
Vihdoinkin oli kuuma tunti käsillä.
Pojat astuivat luokkaan levottomina ja epätietoisina. Ström teeskenteli iloisuutta, mutta ei voinut salata pelkoaan, Puhakka oli totinen ja Seppänen aivan kalpea. Alettiin epäillä Runoilijaa. Hän näytti olevan sairas ja masentunut; kasvot olivat väsyneet, ja sameat silmät verestivät. — Ainoastaan Filosoofi tiesi, että tuo kaikki kuului asiaan.
— Jos minä tunnilla lähden ulos, niin joka mies seuraa minua, muistakaa se, sanoi Runoilija raukeasti, vaipuen jälleen velttoon uinailuunsa.
Sundberg tuli. Hän oli ankaran ja vakavan näköinen ja otti juhlallisesti esiin mustan kirjansa. Ennestään tiedettiin, että hän kysyi kirjainjärjestyksen mukaan, ja siihen oli Runoilija perustanut juonensa.
— Ehkä Aro tulee taululle.
Pelle seurasi kehotusta, sai cosini-väittämän todistaakseen ja selvisi siitä hyvin. Seurasi Harjanteen vuoro; hänkin suoriutui tehtävästään. Jokinen sotki hiukan, ja Jäntti seisoi alussa kuin puusta pudonnut, mutta muisti yhtäkkiä ja ratkaisi loistavasti probleeminsa.
Paalanen kutsuttiin esiin; hän sai todistaakseen vaikeanlaisen teoreemin. Filosoofi piirsi epäröiden kuvion, pyyhki sen pois ja piirsi uudelleen; käytävästä kuului sekavaa melua, toiset luokat pääsivät välitunnille. Hän alkoi hitaasti, lasketteli keskivaiheilla päin mäntyyn, oli huomaavinaan virheen, hätääntyvinään, ja alotti alusta. Kului neljännestunti, eikä todistuksesta kuitenkaan tullut mitään.
— Ei käy, huomautti Sundberg kuivasti, tehden merkinnän muistikirjaansa. — Puhakka. Puhakka vaaleni, nousi hitaasti, sai kuitenkin hillityksi itseään sen verran, ettei kääntynyt katsomaan Runoilijaan, ja meni taululle. Hänen sydämensä pamppaili ja ääni värisi, sillä hänellä ei ollut aavistustakaan väittämästä…
Yhtäkkiä kuului kummallinen huuto luokalta. Sundberg säikähti. Runoilija seisoi pulpettinsa ääressä kalpeana kuin vaate ja tuijotti muurin nurkkaan, vartalo hieman eteenpäin kumartuneena, kasvot kauhun vääristäminä. Hänen silmänsä olivat luonnottoman auki, ja hän värisi kuin horkkatautinen. Sitten hän huusi uudestaan ja lähti hoippuvin askelin juoksemaan. Filosoofi riensi hänen perässään, Sundberg seurasi häntä pelästyneenä, koko luokka ryntäsi päätäpahkaa käytävään.
Runoilija juoksi, käsin korviaan pidellen, takaovesta ulos.
— Ottakaa toki kiinni hänet! huusi Sundberg.
Koko luokka syöksyi ulos. Runoilija kiiti pihan poikki, kääntyi palokujalle ja painui avaraa peltoa myöten metsään päin. Pojat seurasivat parhaansa mukaan hänen kintereillään, etunenässä Pelle ja Martti Ranta.
Metsänreunassa, jonne koululta hyvin näkyi, kaatui pakenija ojaan. Kun toiset ehtivät hänen luokseen, sanoi hän nauraa hihittäen:
— Virvotelkaahan nyt minua hetkinen ja koettakaa saada minut järkiini.
— Sinä vallan kauhistutit meitä, huudahti Pelle. — Tämäkö sinun juonesi olikin?
— Jukraviti, kuinka olit luonnollinen. Minäkin säikähdin, vaikka tiesin. Sinä olit kalpeakin kuin ruumis, intoili Filosoofi.
— Minä olinkin ihan sairas jännityksestä. Silmäni kirvelevät vieläkin sipulista. — Mutta kantakaahan nyt minua, pojat, hiljaa ja varovasti. Näette, että tahdon ruhtinaallisen palkan. Ei sitä niin vain matkata kilometrin taivalta toverien käsivarsilla… No, Ström, Puhakka ja Seppänen, yrittäkäähän nyt parhaanne! Tähän toimitukseen ei panna toisia miehiä sijastanne.
Koulun pihamaalla odottivat tulijoita Sundberg ja rehtori, jonka edellinen oli hakenut. Runoilija laskettiin nurmikolle, hän huohotti raskaasti ja pyysi vettä. Hän oli todellakin sairaan näköinen, ja verestävien silmien katse oli harhaileva.
— Mikä Sahran on? kysyi rehtori.
— Ei minun mikään… Mutta pyörryttää niin, vastasi Runoilija heikolla äänellä, kohoten istumaan ja tarttuen otsaansa.
— Hankkikaa hevonen. Hänet pitää viedä kotiin ja kutsua lääkäri, määräsi rehtori.
— Kyllä minä jaksan kävellä, sanoi Runoilija yrittäen nousta. Samassa hän horjahti Filosoofin syliin.
Iltapäivällä kävivät rehtori ja Sundberg sairasta tapaamassa. Runoilija oli pitänyt varansa; hän lepäsi vuoteellaan, jonka vieressä oli tuoli lääkepulloineen.
— Mitä lääkäri sanoi? kysyi rehtori.
— Ei erityisempää, heikkoutta vain… Tuota hän minulle määräsi, vastasi Runoilija osottaen lääkepulloa.
— Kuinka Sahra sillä lailla luokasta lähti? uteli Sundberg epäillen.
— En minä tiedä, enkä oikein muistakaan, olin sekaisin… Luin yöllä matematiikkaa kahteen asti. Sitten osui käsiini Lagerlöfin "Aarne herran rahat". En malttanutkaan keskeyttää, vaan luin loppuun yhtä päätä enkä enää saanut rahtuakaan unta… Siellä luokassa minusta ihan näytti, kuin olisi muurin raosta alkanut virrata verta.
— Ei pidä valvoa, sanoi rehtori. — Sinä olet ollut koko talven niin väsyneen ja heikon näköinen. Johan minä siitä kerran huomautinkin.
Kun opettajat olivat menneet, tuli muutamia poikia.
— Sinähän olet täydellinen hurjimus, kun rupeat, intoili Puhakka. —
Tunti meni Sudelta että hurahti, ja minä pelastuin.
— Mutta mitenkä selvitään ylihuomenesta? kysyi Ström.
— Jätä se vaan minun huolekseni, vastasi Runoilija. — Ja tiedättekö, pojat. Minä ajan teidät nyt pois, sillä tahdon nukkua. Valvoin tosiaankin koko viime yön näyttääkseni väsyneeltä. Luin "Taistelua Roomasta".
Seuraavana päivänä Runoilija oli koulusta poissa.
* * * * *
Maisteri Sundberg astuskeli opettajain huoneen suuren pöydän ympäri, miettiväisenä poltellen paperossiaan. Oli jälleen kertaustunti edessä. Hän tutki huonotuulisen näköisenä muistikirjaansa. Sangen merkillistä. Kolmella oppilaalla, jotka ennen olivat olleet parhaita luokallaan, oli nyt auttamattomasti ala-arvoiset kokeet, eikä heidän tuntiosaamisestaankaan ollut mitään hyvää sanottava. Maisteri piti ajatuksissaan seuraavan ankaran monoloogin:
— Tässä piilee ilkeyttä, juonia. Toiset ovat varsin tyydyttävästi edistyneet; miksi juuri nämä kolme, jotka muissa aineissa ovat kaikkein etevimmät, jäävät takapajulle? He tekevät kiusaa, uhmailevat, he luulevat, etten uskalla heitä reputtaa. Mutta siinä he erehtyvät. Neljä annan joka miehelle, ehdot, että paukahtaa, elleivät nyt erityisesti kunnostaudu… Ja Ström! Sellaiset kokeet, eikä mies osaa tunnilla juuri mitään. Saanut kenties apua, mutta kyllä minä nyt otan selvän, mitä hän tietää…
Puhelin pärähti soimaan. Maisteri Björk riensi vastaamaan.
— Sundberg, sinua kysytään, sanoi hän.. Susi otti kuulotorven.
— Haloo!… On kyllä… Kotiinko? Ei se käy mitenkään laatuun, tunti alkaa juuri… Välttämätöntäkö? Onko rouva niin sairas?… Vai niin, hän pyytää. Mutta… Täytyy sitten tulla. Lähden aivan heti.
Maisteri veti päällystakin harteilleen ja lähti kiirein askelin asuntoaan kohti. Mikähän hänen vaimolleen oli tullut? Kun ei muistunut mieleen palvelustytöltä jo puhelimessa kysyä?
Mutta kovinpa hän hämmästyi, sillä päästyään eteiseen kuuli hän selvästi puolisonsa helakan naurun salista. Hän avasi oven.
— Oo! Tuletko sinä jo kotiin? Minä luulin sinulla vielä olevan tunteja? kysyi hänen vaimonsa iloisesti, kaataen kahvia tuomarinrouva Häggin kuppiin.
Sundberg tervehti vierasta ja sanoi kummastellen:
— Tämäpä merkillistä, hyvin merkillistä. Minulle soitettiin juuri, että sinä olit sairastunut ja tahdoit tavata minua. Minulla ei mitenkään olisi ollut aikaa, mutta sanottiin, että minun välttämättömästi piti tulla.
Molemmat rouvat katsoivat toisiinsa.
— Ei meillä ole aavistustakaan.
— Minä luulin palvelustytön soittaneen.
Rouva Hägg purskahti nauruun ja huudahti:
— Sepä hassunkurista! Mutta käyttäkää tilaisuutta hyväksenne ja juokaa kahvia meidän kanssamme.
Sundberg ojensi ärtyisenä kätensä.
— Pyydän anteeksi, minulla on tunti, sanoi hän. — Hyvästi.
— Älkää nyt toki noin lähtekö. Ehdittehän te vähemmälläkin kiusata koulupoika parkoja, jotka kuitenkaan eivät osaa mitään näin keväällä.
Rouva Sundberg näytti äkkiä muistavan jotakin ja ehätti:
— Kuulehan. Minä en tätä ymmärrä. Mutta tunti sitten täällä kävi muuan nuorukainen, joka olisi tahtonut sinua tavata. Hän oli kovin pahoillaan, kun et ollut kotona, sanoi olevansa entinen oppilaasi ja jätti sinulle kirjeen. Se on työpöydälläsi. Odotahan, minä käyn sen noutamassa.
— Saahan olla kahvia, eikö totta? Minä soitan kupit… Eikö? No rouvanne kupista sitten, koska on niin kiire. Minä kaadan teille, puheli rouva Hägg herttaisesti hymyillen.
Sundberg istuutui, sai kirjeen ja alkoi lukea.
'Herra Maisteri!
Tunnustan avoimesti rikoksen, joka syksystä saakka on ollut omallatunnollani. Entiset koulutoverini ovat sen takia joutuneet kärsimään, ja se on pahottanut mieltäni. Mutta minä en ole ennemmin uskaltanut puhua, sillä olen asunut kotonani ja pelännyt isääni. Onhan nimittäin hyvin todennäköistä, että tekoni tavalla tai toisella olisi joutunut isäni tietoon, ja voi minua silloin. Mutta nyt olen lähdössä merille, eikä minun enää tarvitse välittää mistään. Riennän siis keventämään sydäntäni.
Tarkotan rukoushetkeä, jolloin maan vetovoima pirstasi niin loistavalla tavalla erinäisiä kappaleita maisterin kunnioitettavaan päälakeen. Minä se olin, joka ensin hankin kananmunille tarvittavan potentsiaali-energian, viemällä ne parvekkeelle. Eikä maisterin tarvitse luulla, että mielessäni oli vähäisintäkään ilkeyttä. Sanotaanhan munanruskuaisen kasvattavan hiuksia, enkö siis olisi uhrannut muutamia pennejä entisen opettajani hyväksi. Kauppias sattui myömään minulle huonoa tavaraa, joten pyydän anteeksi, että tehdessäni hyvää maisterin päälle jouduin epämieluisella tavalla kiihottamaan maisterin hajuaistia.
Kunnioittaen
Niilo Sora.'
Tumma puna oli kohonnut Sundbergin kasvoille. Suutuksissaan ja loukkaantuneena hän rutisti taskuunsa kirjeen, jonka törkeä muoto niin selvästi kuvasti kirjottajansa ilkeyttä. Seitsemäs luokka oli siis sittenkin viaton, sekin nolostutti.
Hän hörppi kahvinsa, ojensi rouva Häggille kätensä hyvästiksi ja riensi koululle. Päättäen hänen kasvojensa ilmeestä oli pojille tuleva tuima kuulustelu.
Mutta kun hän astui luokkaan, näki hän kummakseen, ettei siellä ollut ketään. Hän katsoi kelloaan. Se oli kuusi minuuttia yli puolen.
Sillä välin olivat pojat olleet kuin tulisilla hiilillä. Runoilija oli itsekin alkanut epäillä suunnitelmansa onnistumista, kertonut sen toisille, ja koko luokka oli joutunut jännittävän levottomuuden valtaan.
Heti kun tultiin välitunnilta, pantiin Seppänen vartioimaan ikkunan luo… Aivan oikein, Susi meni kuitenkin. Puhelin oli siis tehnyt tehtävänsä, ja helpotuksen huokaus kohosi monen rinnasta. Mutta viipyisikö hän tarpeeksi kauan? Järjestyssääntöjen mukaan oli oppilailla oikeus poistua, ellei opettaja tullut ennen puolta tunnille. Oli siis kysymys ajasta, sillä Sundberg asui lähellä.
Luokassa vallitsi täydellinen äänettömyys. Henki kurkussa seurattiin minuuttiviisarin kulkua. Yhä useampien nenä painui ikkunaan, vain harvat malttoivat pysyä pulpeteissaan. Seppänen oli kalpea ja hikoili, Puhakka huojutteli hermostuneesti ruumistaan, ja Ström koetti turhaan vihellyksellä peittää levottomuuttaan. Kukaan ei puhunut sanaakaan.
Kello oli viittä vailla, mutta yhä viipyi Sundberg. Minuutit tuntuivat ikuisuudelta…
— Kello on puoli, sanoi Runoilija vihdoin käheällä, hillityllä äänellä.
Tuokiossa pojat ryntäsivät käytävään.
— Missähän maisteri Sundberg viipyy? kysyi Filosoofi vahtimestarilta ihmeen levollisesti.
— Ulos hän näkyi menevän, palttoo päällä, kuului vastaus.
— Onkohan hän tullut sairaaksi? päivitteli Runoilija.
— Lähdetään pois. Johan kello on puoli, sanoi Pelle.
Nopeammin eivät pojat olleet milloinkaan saaneet päällysvaatteitaan ylleen. Joka hetki pelättiin Suden tulevan. Teki mieli juosta, mutta viisainta oli kuitenkin huolettomuutta teeskennellen hiipiä takaovesta ulos.
Kun vihdoinkin oli päästy kadunkulman suojaan, hihkaisi Ström:
— Hurraa, pojat! Myöhäistä on meitä enää kuulustella. Ylihuomenna meillä tosin vielä on matematiikkaa, mutta opettajien kokous on jo huomenna.
— Nyt kahvilaan joka manu, komensi Runoilija.
Niilo Sora, seuraten saamiaan määräyksiä, tuli joukkoon.
— Sinä veit kirjeen? kysyi Runoilija.
— Vein.
— Ja toinen on taskussasi? Anna tänne.
— Tässä on.
— No, terve mieheen sitten. Onnea matkalle!
Ja tarkastettuaan kirjettä alkoi Runoilija selittää:
— Nähkääs, pojat, viisainta on olla varovainen. Jos Susi nyt on mies, niin varmasti hän ylihuomenna koskettelee munajuttua ja tunnustaa meidän viattomuutemme. Mutta saattaahan hän olla raukkamainen, niin ettei hiisku sanaakaan opettajille enemmän kuin meillekään. Ja siltä varalta minulla on toinen tunnustus tässä. Ellei Susi puhu mitään, toimitan tämän rehtorille; olenpa sen itse sanellut Niilo Soralle.
— Sanelitko sinä senkin kirjeen, jonka Susi sai? Millainen se oli? kysyi Pelle.
— En. Siitä en tiedä mitään. Mutta syytä on pelätä pahaa, jos saa päätellä Niilon kieroista viittauksista.
* * * * *
Seuraavana päivänä oli saksaa aamupäivällä.
Pojat istuivat luokassa huolettomina, vilkkaasti keskustellen.
Kaikille suureksi hämmästykseksi astui maisteri Sundberg luokkaan.
Tervehdittyään ja kirjotettuaan päiväkirjaan sanoi hän kuivasti:
— Teillä on huomenna matematiikan tunnilla saksaa. Maisteri Björk ja minä olemme vaihtaneet tunteja.
Luokalta ei kuulunut hiiskahdustakaan, mutta sydämet sykkivät rauhattomina ja jännitys kuvastui kaikkien kasvoilla.
— Paalanen tulee taululle ja jakaa janan jatkuvassa suhteessa.
Filosoofi seurasi kehotusta ja alotti.
Pellellä oli sattumalta kirja pulpetissa. Hän teki terävästi johtopäätöksensä ja antoi sen salavihkaa Puhakalle, joka avasi sen vapisevin käsin ja ryhtyi tutkimaan probleemia.
— Ei tule mitään, sanoi Susi tyynesti Filosoofille. — Sahra.
Sahra marssi laiskasti taululle, seisoi jurona ja äänettömänä. Hän toivoi Sundbergin raivostuvan. Mutta eipäs. Maisteri pysyi ihmeen levollisena.
— Tengström!
Tenukaan ei ollut osaavinaan.
— Ehkä Puhakka ratkaisee probleemin.
Puhakka, jolla oli ollut riittävästi aikaa lukea, nousi reippaasti ja suoritti tehtävän loistavasti, vaikka tahallaan viivytellen.
Sundberg näytti ällistyvän ja mietti vähän aikaa.
Tehtyään merkinnän kirjaansa maisteri jatkoi:
— Paalanen tulee todistamaan sini-väittämän.
Jälleen marssivat Filosoofi, Runoilija ja Tenu taululle perätysten. Väittämä oli yksinkertainen, mutta kukaan heistä ei näyttänyt pystyvän sitä todistamaan.
Sundberg pysyi tavattoman levollisena. Näyttipä kuin olisi ivallinen hymyn väre liikkunut hänen ohuilla huulillaan. — Tuli Seppäsen vuoro, ja hän selvitti tehtävän jotenkuten.
— Ström tulee taululle, sanoi maisteri.
Kalpeana ja levottomana Ström totteli.
Hän sai tehtävän, pääsi alkuun, sekaantui, yritti uudestaan, mutta iski jälleen kiveen. Sundberg pudisti päätään ja antoi uuden probleemin. Ei sekään sujunut Strömiltä. Maisteri oli ihmeen kärsivällinen, antoi aikaa, melkeinpä auttoi… Vihdoin kello kilisi.
Sundberg kumarsi ja meni, mutta luokka jäi hievahtamatta paikalleen.
— Kas siinä temppu, jota emme osanneet ottaa lukuun, sanoi Filosoofi vihdoin. — Susi on ruvennut epäilemään. Hän aavistaa vehkeilymme. Hänen tyyneytensä takana oli jotakin.
— Olkoon mitä on, mutta nyt vasta minä oikein riemuitsen siitä, että olemme häntä kiusanneet. Herra paratkoon! Tietää, että me olemme syyttömästi kärsineet, eikä hiiskahda sanaakaan. On siinäkin mies! kiihkoili Runoilija.
— Minun kohtaloni on nyt selvä, sanoi Ström masentuneesti.
— Sepähän nähdään, arveli Runoilija.