KEVÄTTUTKINTO.
Tutkintopäivänä asteli Runoilija uusissaan Filosoofin luo ja soitti kelloa.
— Terve. Jokos lähdetään? kysyi hän avattuaan ystävänsä kamarin oven.
— Lähdetään vaan… Kovinhan sinä olet hienona. Tokko nyt ehtolaisen kannattaisi noin komeilla?
— Tuleeko isä-ukkosi? kysyi Runoilija vastaukseksi.
— Tulee kyllä. Hän menee hakemaan Tenun isän mukaansa. Minä en ole vielä puhunut hänelle mitään.
— Ei Tenukaan.
— Saa nähdä, kuinka ukkelit ällistyvät.
— Haluanpa tirkistää Sudenkin naamataulua. Pitäisi sen olla hiukan kirjavana tänään.
Kun ystävykset olivat ehtineet kadulle, tuli Pelle heitä vastaan.
— Minä olin juuri tulossa teille, sanoi hän Filosoofille. — Ajattelin, että paha omatunto tekee sinulle ajan pitkäksi ja että velvollisuuteni on sinua lohduttaa. Onhan epäilemättä kaunista osottaa myötätuntoa sellaisille, joiden laiskuus ja huolimattomuus sitä kylläkään eivät ansaitsisi… Sinä minun toverini — te molemmat, tarkotan! Minä rakastan teitä suurista virheistänne huolimatta. Kuulkaa, te saatte tulla meille kesäksi, ja minä opetan teitä. Älä ole noin toivoton, Runoilija, et sinäkään ole niin paksupäinen kuin päältä näytät. Luota vain minuun.
— Sinähän nyt puhetta pidät… Saunassako olet käynyt, kun naamasi noin loistaa? kysyi Runoilija.
— Sisäisestä rauhasta se johtuu; muistakaa Vibeliusta, maaherraa…
Mutta ettehän te sitä voi ymmärtää.
— Taitaa vain olla sinunkin sielustasi rauha kaukana, viitosten mies, naurahti Filosoofi.
* * * * *
Mutta kansliassa seisoi rehtori, lukien kirjettä, jonka hän vastikään oli löytänyt pöydältään:
'Herra Rehtori.
Minä se olin, joka heitin munia maisteri Sundbergin päähän. Peläten isääni en ole tähän asti uskaltanut puhua asiasta, mutta nyt lähden merille ja tunnustan tekoni, pyytäen sitä anteeksi. — Kuitenkin olen jo aikaisemmin esittänyt maisteri Sundbergille anteeksipyyntöni.
Kunnioittaen
Niilo Sora.'
Rehtori hämmästyi, hänen tuli hyvä ja keveä olla. Hän kutsui vahtimestarin puheilleen.
— Mistä tämä kirje on tullut? kysyi hän. — Tässä ei ole postileimaa.
— Ihan äsken muuan pieni poika sen toi ja pyysi antamaan herra rehtorille, kuului vastaus.
Samassa tuli Sundberg.
— Katsohan, huudahti rehtori ojentaen hänelle kirjeen.
Väri vaihteli maisterin kasvoilla hänen lukiessaan. Hän oli neuvoton ja nolostunut. Siis sittenkin tuli asia päivän valoon, vaikka hän itsekseen oli päättänyt vaieta. Olihan seitsemäs luokka jo kärsinyt rangaistuksen ja siitä johtuneen käytöksen-alennuksen, mitä hyödytti siis nostaa menneestä hälyä. Kenties olisi poikien mielessä herännyt kostonhalu, jos opettajatkin nyt olisivat tunnustaneet heidän syyttömyytensä. — Ja toiseksi: eihän maisteri Sundberg mitenkään ollut kehdannut näyttää rehtorille Niilo Soran törkeätä kirjettä; senvuoksi hän oli valtioviisaasti vaiennut.
Mutta nyt oli toinen kirje saattaa hänet huonoon valoon, eikä hänellä ollut muuta neuvoa kuin turvautua valheeseen.
— Minun piti puhua sinulle tästä asiasta, sanoi hän. — Sain eilen miltei samanlaisen kirjeen… Poika parat kun joutuivat syyttä kärsimään. Mutta mitä me nyt enää teemme?
— Enkö minä sitä sanonut! Ei luokan nimessä tehdä sellaisia typeryyksiä… Mene nyt puhumaan heille jotakin.
Pojat olivat jo kaikki tulleet ja seisoivat suuressa ryhmässä ikkunan luona, vilkkaasti keskustellen ja nauraen, kun maisteri Sundberg astui sisään. Hän tekeytyi toverilliseksi, hymyili ja tervehti ystävällisesti.
— Päivää, pojat! Minä tuon teille iloisen uutisen. Kukaan teistä ei olekaan syypää siihen ilkityöhön, josta saitte syksyllä kärsiä rangaistuksen. On saatu tietää, että koulusta erotettu Niilo Sora on toimeenpannut koko kolttosen… Olen sydämestäni iloinen, että viattomuutenne on tullut ilmi, ja koko opettajakunnan puolesta valitan erehdystä. Mutta olettehan te ymmärtäväisiä poikia, eikö totta? Käsitättehän te, että opettajatkin voivat joutua harhaan. Ja minä olen vakuutettu, ettei minkäänlainen katkeruus ole synkentävä opettajain ja oppilaiden nykyistä ystävällistä suhdetta. Viisainta on nyt kevätriemussa unohtaa menneet ikävyydet. Mutta, kuten sanottu, olen kovin iloinen sen johdosta, että syyttömyytenne tuli ilmi… No, hauskaa kesää nyt!
Sundberg kätteli koko luokkaa mies mieheltä.
Kun hän oli mennyt, seisoivat pojat vielä pitkän aikaa ällistyksestä sanattomina.
— No, Filosoofi. Mitäs Schopenhauer tästä sanoo? kysyi Pelle vihdoin.
* * * * *
Kello soi.
Järjestyttiin riveihin ja marssittiin juhlasaliin.
Rukousten päätyttyä piti rehtori puheen, teki selkoa ylioppilaskokelaitten menestyksestä ja jakoi viidennen luokan todistukset. Sitten palattiin luokkahuoneisiin.
Seitsemännen luokan ovella seisoi vain harvoja kuuntelijoita. Insinööri Tengström keskusteli vilkkaasti, vaikka hiljaa, asianajaja Paalasen kanssa, ja Martti Rannan äiti oli arkana asettunut sivummalle.
Rehtori alkoi jakaa todistuksia.
— Seitsemännen luokan oppilas Pekka Kustaa Aro. (Pelle kimmahti seisomaan.) Käytös kiitettävä 10, ahkeruus ja tarkkaavaisuus tyydyttävät 8, edistys välttävä 6,6. Muutetaan kahdeksannelle luokalle.
Pelle harppasi mahtipontisesti ottamaan juhlallisen paperin rehtorin ojennetusta kädestä.
Harjanne pääsi. Samaten Jokinen ja Jäntti.
— Vilho Armas Paalanen. Käytös kiitettävä 9, ahkeruus ja tarkkaavaisuus kiitettävät 10, edistys kiitettävä 8,7. Muutetaan kahdeksannelle luokalle.
Mikä surkea pettymys! Se kuvastui kaikkien kasvoilla. Filosoofi itse seisoi nolona, kuin olisi jäänyt luokalleen.
Maisteri Sundberg oli siis todellakin tajunnut kaiken. Hän oli ymmärtänyt, että kaikki oli poikien juonia, kostoa. Ja sitäpaitsi, miten hän olisikaan voinut antaa neloset luokan kolmelle parhaalle oppilaalle, jotka ennen olivat matematiikassakin olleet muita edellä? Toiset opettajat eivät olisi sitä mitenkään sallineet. Eikä Sundberg ruvennut yrittämäänkään mahdottomuuksia. Hän oli merkinnyt viitoset joka miehelle; siinä oli hänen mielestään kylliksi nöyryytystä pojille…
Luokka odotti jännittyneenä: miten käynee toisten?…
Rehtori luki edelleen.
— Aarne Viljo Puhakka. Käytös kiitettävä 10, ahkeruus ja tarkkaavaisuus kiitettävät 9, edistys tyydyttävä 6,9. Muutetaan kahdeksannelle luokalle.
Useilta pääsi helpotuksen huokaus. Oltiin siis ainakin osittain onnistuttu.
Martti Rannalla oli hyvä todistus; palatessaan sitä ottamasta hän hymyili äidilleen ja varsinkin Runoilijalle.
Sahra tietysti pääsi kymppeineen.
Tuli Seppäsen vuoro. Kuunneltiin henkeä pidättäen… Hän pääsi, kaikkien suureksi iloksi.
— Kaarlo Edvin Ström. Käytös kiitettävä 10, ahkeruus ja tarkkaavaisuus kiitettävät 9, edistys tyydyttävä 7,1. Jää seitsemännelle luokalle, mutta muutetaan kahdeksannelle, jos ennen tulevan syyslukukauden alkua suorittaa hyväksytyt tutkinnot algebrassa ja geometriassa.
Siinä tuli isku. Punastuen kiiruhti Ström ottamaan todistustaan.
Filosoofi oli pahoillaan, Runoilija puri hammasta.
Oli enää jälellä Tenu, joka muutettiin luokalta.
Rehtori puhui sitten muutaman sanan ja poistui.
* * * * *
Kun pojat olivat käyneet opettajainhuoneessa hyvästelemässä ja astuivat kansliaan kätelläkseen rehtoria, ojensi tämä heille Niilo Soran kirjeen.
— Oletteko tienneet tästä jo talvella?
Syntyi hiljaisuus.
— Olemme, vastasi Runoilija vihdoin.
— Minä arvasin sen… Taas te olette punoneet juonia. Ja te olette tehneet itsenne syypäiksi ankarasti paheksuttaviin tekoihin.
Pojat seisoivat allapäin. Rehtorin äänessä oli jotain uhkaavaa.
— Te olette antaneet kostonhimollenne vallan. Te olette niskotelleet ja uhmailleet maisteri Sundbergille. Ja mikä vielä surkeampaa, te olette johtuneet petokseen saakka… Vai miten, Ström?
Ström hätkähti, vilkaisi ensin hätäisesti ympärilleen, mutta kohotti sitten kalpeat kasvonsa, katsoi rehtoriin avoimesti ja sanoi selvästi, vaikka hiljaa:
— Rehtori on oikeassa.
Syntyi äänettömyys. Poikien ilo näytti muuttuneen masentavaksi häpeäksi. He tuijottelivat maahan.
— Maisteri Sundberg on kertonut minulle kaiken vasta tänään, eikä teitä siis ole voitu rangaista. Sitäpaitsi ei teitä ole saatu kiinni itse teosta… Nyt ei teillä ole mitään väärin kärsittyä rangaistusta niskoillanne, päinvastoin. Toivoakseni te ymmärrätte!
Rehtori näytti tahallaan pitkittävän hiljaisuutta.
— Käsitättekö, mitä se merkitsee, että olette harhautuneet petokseen asti?… Minä toivon, että pidätte kaiken mielessänne ja otatte opiksenne… Nyt on kevät. Emme koskettele sen enempää tätä ikävää seikkaa. Minä ymmärrän teitä, olen kaikesta huolimatta teihin tyytyväinen ja olen iloinen voidessani sen rehellisesti sanoa. Hauskaa kesää, pojat!
Kiireesti ja alakuloisina pojat puristivat esimiehensä kättä.
— Ström koettaa nyt kunnolla suorittaa ehtonsa. Paras jättää laiskottelu ja huvitukset tuonnemmaksi, sanoi rehtori keveämmällä äänellä, tuskin huomattavasti hymyillen. Nähtävästi hän koetti keventää mielialaa.
— Ei rehtorin tarvitse huolehtia, minä kyllä opetan häntä, uskalsi
Pelle sanoa totisena.
Rehtori hämmästyi.
— Sinä! Korjaa sinä vain omat viitosesi, suupaltti.
Se tuli kuin vapahdus. Ja keventynein mielin pojat riensivät matkoihinsa.
Mutta opettajahuoneen eteisessä Pelle kaatoi maisteri Sundbergin palttoon taskuun törtöllisen pippuria.