III.

MISSE-JOELLA.

TITTELMÜNDEEN.

Toukokuun viimeisenä päivänä tapahtui lähtö. Parakkien oli oltava huolellisesti siistittyinä ja puhtaina, sillä sellainen on kiitettävä saksalainen tapa, että jälkeentuleville on aina valmistettava asunnot hyvään kuntoon. Miehet kutsuttiin kokoon, pidettiin tarkastus, olivatko kaikki mukana ja sääntöjen mukaan varustetut, sitten syötiin ja syötiin hyvin, ja vihdoin lähdettiin marssimaan asemalle, suuren saksalaisen soittokunnan saattamina, runsaslukuisen kylä-yleisön katsellessa.

Kuinka junaan oli astuttava, kuinka siellä oltava, millä torventoitotuksella tultava ulos, millä mentävä sisään, siitä oli meille pidetty lukemattomia esitelmiä, aivankuin kansakoulupojille. Ei sopinut suinkaan esiintyä sillätavoin kuin ryssät täällä, jotka ensiluokan samettisohville nostavat lokaiset koipensa ja tartuttavat saastaa haisevista vaatteistaan. — Saksalaisten junien vaunut eivät yleensä ole läpikäytäviä, ne ovat jaetut pieniin osastoihin, joihin noustaan sivulta. Jokainen komppania sai edeltäkäsin merkityt vaununsa, marssi niiden kohdalle, eri ryhmät johtajineen asettuivat kukin osastonsa eteen odottamaan sisäänastumiskäskyä.

Hauptmanni Bade oli tullut asemalle vielä kerran nähdäkseen kasvattamansa komppanian. Soturin kädellä hän hyvästeli vanhempia miehiä, toivottaen taisteluonnea ja kestävyyttä. Jotkut saivat kukkia ystävättäriltään, ja vihdoin törähteli torvi: sisään.

Tilaa oli juuri senverran, että jokainen sopi istumaan ja kun matka kesti kolme vuorokautta, on selvää millaiseksi elämä vähitellen muuttui. Ilman lupaa ei kukaan saanut mennä ulos. Unesta ei varsinkaan alussa ollut tietoa; vihdoin me kuitenkin keksimme pingoittaa pari telttakangasta kattoon, ja niissä nukkui vuoron perään pari miestä. Mutta mieli-ala oli reipas ja toivorikas. Laulettiin sotaäänellä, meille oli toimitettu sitä varten pieni suomeksi painettu kirjanenkin "Marssitoveri", joka sisälsi tunnetuimpia suomalaisia lauluja. Ruokaa saatiin runsaasti suurissa, tätä tarkoitusta varten erikoisesti rakennetuissa ruokaloissa, joita oli tuon tuostakin matkan varrella ja joissa höyryävä soppa meitä odotti, kun astuimme junasta. Toisin paikoin tarjottiin taas kahvia, makkaraa ja leipää, ja jo ennemmin, muistaakseni Hampurissa, olivat siellä asuvat suomalaiset tuoneet meille Suomen paperosseja sekä kukkia.

Niin kului matka. Sivuutimme kaupunkeja, maakyliä, saksalaisia maisemia, joiden lakeus ja toivoton säännöllisyys eivät suomalaisen silmää viihdytä. Metsätkin olivat ryhmäkolonnassa ja vettä näki harvoin. Kiitäessämme ohi Tilsitin, jossa rikki-ammuttu silta oli ensimäisiä sodan hävityksen merkkejä, muistui mieleeni, että juuri tässä kaupungissa, tuon samaisen joen saarella, oli kerran ennen maamme kohtalo ratkaistu, kun omavaltainen Napoleon antoi Venäjän Aleksanterille luvan Suomen valloittamiseen. Oliko tämä nuori joukko, joka nyt syöksyi silloisten valloittajien jälkeläisiä vastaan, onnistuva aikeissaan, oliko sillä voimaa pelastaa maansa, vai oliko se sortuva taistelun pyörteisiin? —

Raja sivuutettiin yöllä huumaavien hurraahuutojen kaikuessa ja satojen jääkärilakkien liehuessa avonaisista vaununikkunoista. Sitten alkoikin jo hävitettyjen seutujen outo runous tenhota mieltä. Siellä täällä näkyi joku rikki-ammuttu talo, raunioksi luhistunut tehdas, maatunut juoksuhauta. Asemilla oli sotilaita, radan varrella vahteja, vakavia, rauhallisia Landsturm-ukkoja, jotka piippujaan tyynesti poltellen seurasivat junamme kulkua. Eräässä paikassa kannettiin haavoittuneita paareilla, toisessa kuljetettiin vankeja. —

Yhä enemmän ja enemmän alkoi kylien ja talojen malli muuttua kotoisia oloja muistuttavaksi. Tiepuolessa humisi suuria metsiä, naavaisia petäjäukkoja, ja maisemiin tuli väriä ja vaihtelua. Ja sitten, vihdoinkin, saavuttiin Mitaun kaupunkiin. Sodan jälkiä, autioita taloja, sotaväkeä ja aseiden helinää, joitakuita naisia, sangen kevytjalkaisia näöltään, muuta tuskin ennätti huomata, sillä kauan ei siellä viivytty. Tornisterit nakattiin selkään ja sitten eteenpäin määräpaikkaa kohti.

Kuljimme halki ruohoittuneiden viljavainioiden, joilla käyskenteli laihoja, sodan rääkkäämiä hevosia, kylkiluut vanteina kuultaen nahan alta. Valkeita, autioita tehdasrakennuksia näkyi siellä täällä ja niiden yksinäiset piiput törröttivät kuin ristit unhoittuneella hautausmaalla. Vallatun seudun painostava erikoisleima oli kaikkialla havaittavissa, ilmassa tuntui kaamea hiljaisuus, kuten ukkossäällä jylinäin välillä. —

Meidän komppaniamme määräpaikkana oli Aa-joen varrella sijaitseva kartano nimeltään Tittelmünde. Seutu oli ihana. Suuret vaahterat ja varjoiset lehmukset loivat leppoisan siimeensä yli puutarhan hiekkateiden. Kaikkialla loisti kukkia, upeili tuuheita pensaita; olihan kesän kaunein aika, ja muutaman askeleen päässä vyörytteli Aa-joki vilpoisia laineitaan, joiden huuhdeltavaksi oli suloista heittäytyä.

Jo aikaisemmin oli Lockstedtista lähetetty joitakuita miehiä valmistamaan majapaikkoja, niinikään oli sotamarsalkka Hindenburgin luona käynyt muutamia jääkäreitä, näyttämässä tälle nerokkaalle päällikölle, jolla siihen aikaan oli itäinen rintama hallussaan, minkäkaltaisia poikia me olimme. Hän lienee ollut sangen tyytyväinen ja vakuutellut, että aikeemme Suomen suhteen kyllä onnistuvat.

Toisin oli kortteerimestarien laita. Ainakin meikäläinen hauptmanni haukkui heitä minkä suinkin taisi, sillä he olivat leväperäisesti järjestäneet asuntomme. Olihan tosin permannolle kyhätty eräänlaisia vuoteita, s.o. laudoilla ympäröityyn aitaukseen oli pantu vähän höylänlastuja, mutta siinä olikin kaikki. Kaikesta huolimatta olimme sangen tyytyväisiä päästyämme rasittavan matkan jälkeen levähtämään.

Tittelmünde, joka sijaitsi noin 25 kilometrin päässä varsinaisesta etulinjasta, oli tarkoitettu lepopaikaksi, jossa meidän tuli jonkun aikaa koota voimia ennen rintamalle lähtöä. Aivan joen partaalla olevaan päärakennukseen oli saksalainen upseeristo asettunut, suomalaiset zugführerit ja ryhmänjohtajat asuivat sitävastoin miehistön yhteydessä ja söivät samaa ruokaa kuin sekin. Elämämme oli vapaata ja ihanaa. Harjoiteltiin vain pari tuntia päivässä, seisten jollakin varjoisalla paikalla tai marssien kukkien kirjavoimia niittyjä pitkin. Ja kun hiki tuli, niin uimaan! Tämä oli toista kuin Lockstedtin polttavat nummet ja vedettömät vainiot. — Ennen pitkää olivat pojat jokivarrelta keksineet saunan, joka viipymättä laitettiin supisuomalaiseen kuntoon ja jossa tietenkin alituisesti kävi metakka ja vihdanläiske.

Mutta sangen pian alkoi nälkä meitä vaivata. Tosin oli leipä täällä paljoa parempaa kuin leirillä, sillä siihen ei ollut sekoitettu perunaa, mutta soppa oli sitä huonompaa ja annokset olivat kovin pieniä. Ei saanut mistään lisäkettä, kun ei täällä ollut saksalaisia kanttiineja, joista Lockstedtissa oli kerjätty. Mitauhun lähetettiin kyllä silloin tällöin ostomiehiä, jotka toivat keksiä, suklaata, marmelaadia ynnä muita herkkuja, mutta tavara oli kallista, ja vaikka nyt mobilisoituina saimmekin 53 penniä päivässä, ei varoja sittenkään ollut liikaa. Ensimäisen avun toi tuulimylly, joka seistä törrötti autiona vähän sivummalla; sen permannolta ja komeroista kaapivat pojat jauhoja, joista keitettiin oivaa velliä. Sitten keksittiin perunamaa, josta uutterasti kaivettiin ylivuotisia perunoita. Huonosti niitä löytyi ja paljon niissä oli aivan kelvottomia, mutta kun ne kuori, pisti keittoastiaan kiehumaan, sekoitti vahvasti suolaa ja rasvaa, mikäli sitä oli, syntyi siitä rokka, joka jääkärille kyllä veteli. Olihan se huvittava näky, kun vihreämekkoja hääräili tusinoittain pellolla tonkien ja etsien, toisten istuessa paperossi hampaissa pienten tulien ääressä, joita vilkutti kaikkialla, vesi suussa odotellen kalliin ja vaivantakaisen herkun kypsymistä.

Iltasin istuskeltiin puistossa, sääskiverkot kasvoilla, sillä itikoita ynisi täällä myriaadittain, tai käveltiin joen varrella suurten puiden pimennossa. Toiset juttelivat kotimaasta, toiset pelasivat korttia, muutamat taas lauloivat hiljaa ja uneksien, niin että sävel värjyi kuin kesä-illan kevyt auer, jonka laskeva aurinko suuteli purppuraan. Silloin tällöin jymähti kaukainen tykki tai hiipi korvaan etäisen lentokoneen surina kuin yökehrääjän viihdyttävä ääni rakkaan kotimaan metsistä.

* * * * *

Tittelmündessä olomme aikana teimme kaksi paraatia. Ensin tarkasti meitä rykmenttimme eversti, sitten kahdeksannen armeijan komentaja, kenraali von Below. Tämä iäkäs, harmaantunut soturi kulki rivi riviltä koko pataljoonan läpi, suunnaten jokaiseen mieheen erikseen tutkivan, kaikki huomaavan katseensa. Sitten piti hän meille puheen. Kokeneena sotilaana väitti hän jo silmistä näkevänsä, mihin kukin oli kykenevä ja sanoi uskovansa, että me kunnialla voimme suorittaa sen tehtävän, mikä meille oli uskottu. Saksalaiset eivät tahtoneet hukuttaa meidän pientä joukkoamme, siksi oli meille määrätty rintama-osa, joka oli sopimaton venäläisten hyökkäystarkoituksiin ja jolla palvellen tappiomme siis supistuisivat mahdollisimman pieniksi. — Senjälkeen riensimme kaunomarssissa hänen ohitseen. Kaikki onnistui erinomaisesti ja kiitoksillaan teki ylhäinen kenraali innostuvan majurimme perin iloiseksi.

Mieleeni on painunut, että juuri tässä tilaisuudessa näin ensi kerran lentokonetta ammuttavan. Se liiteli kuin hätääntynyt haukka taivaalla ja kaikkialla, joka puolella pöllähteli valkeita savuja kuin paperosseista. Shrapnellit ne olivat, jotka siellä korkeudessa sylkivät surmaansa, mutta pamahdukset kuuluivat tänne alas hiljaisina ja kovin kauan viipyen; sensijaan tulla hurisi joitakuita siruja aivan lähettyville.

MARSSI RINTAMALLE.

Kesäkuun 12 päivänä, varhain aamulla tapahtui lähtö. Vallitsi tavaton helle. Vaikka matkaa oli vain noin 25 kilometriä, oli tie niin pehmeä ja pölyinen ja kuumuus niin sietämätön, etten vielä koskaan ollut nähnyt komppaniamme niin uupuvan. Parhaatkin marssijat horjuivat ja tuon tuostakin oli pysähdyttävä tiepuoleen lepäämään. Äänettömänä, päät kuukassa laahusti joukko eteenpäin, oudon punaisena, hien valuessa virtoina kasvoja pitkin.

Saavuimme vihdoin metsikköön, joka sijaitsi noin kolmen kilometrin päässä varsinaisesta etulinjasta, ja jossa meidän oli määrä yöpyä. Teltat tehtiin ja asetuttiin lepoon. Alussa tahtoi jano ahdistaa, sillä ankarasti oli kielletty juomasta mistään lähteistä tai lätäköistä. Näiden soisten seutujen vesi sisälsi nimittäin runsaasti taudin siemeniä, joten sitä ei saanut käyttää ennenkuin lääkäri oli sen tarkastanut. Ennen pitkää annettiin kuitenkin kenttäkeittiöstä teetä ja kiehutettua vettä pulloihin.

Jo tulla lennähti joku granaatti, vaikka tosin etäälle. Sitä tervehdittiin kuin uutta ystävää ainakin. Sitten alkoi vähitellen hämärtää. Vahdit asetettiin ja väsynyt miehistö vetäytyi telttoihin nukkumaan.

En saanut unta. Sijaltani saatoin nähdä nuotion, jonka levottomassa kajastuksessa vahtimiehen piirteet omituisesti synkkenivät ja kirkastuivat. Kummallista, viime vuonna olin helluntaina soudellut Annan kanssa tyynellä lammella, jonka rannalta kuului hanurin soitto ja ruisrääkän ääni, nyt makasin täällä vieraalla maalla jääkärin univormu päälläni, matkalla taisteluun… Zugführer H. asteli hitaasti nuotion ääreen, vaihtoi jonkun sanan vartion kera ja painui sitten pölkylle istumaan miettiväisenä tuleen tuijotellen. Ehkei hänkään voinut nukkua?… Mitä mahtoi ajatella korkeaotsainen mies? —

Aamulla pyyhälsi ensimäinen komppania ohitsemme peräti uupuneena ja hikisenä. Heidän johtajansa, hauptmanni Knaths oli arvatenkin humalapäissään lyönyt vedon marssittavansa komppanian jossain minimi-ajassa rintamalle. — Ja kun miehet nääntyneinä pääsivät perille, niin tämä arvon herra, huolimatta siitä, että hän ilmeisesti oli voitostaan hyvillään, haukkui pojat pahanpäiväisesti, koska nämä kehtasivat olla väsyksissä moisesta kävelymatkasta, kääntyi sitten poispäin ja nauroi salavihkaa.

Pian lähdimme mekin jälleen eteenpäin. Saavuttiin kapearaiteiselle kenttäradalle, jonka alkukohdasta oli enää parisen kilometriä etulinjaan. Vihdoin avartui eteemme toivoton, pensaita ja pieniä koivuja kasvava suo. Se oli niin vetinen, että kulku tapahtui erityisiä puupolkuja pitkin, jotka oli rakennettu siten, että kahden riu'un päälle oli poikittain naulattu pyöreitä puupalikoita ja nämä "tikapuut" kaadettu pukkien varaan. Kävipä aika kopina, kun raudoitetuilla saappailla asteli tällaisia teitä myöten.

Jo näkyi rintasuojus, valli. Juoksuhauta ei suolla tietenkään voinut tulla kysymykseen, oli vain kyhätty hirsistä seinämä, jonka vihollista kohti oleva puoli oli loivasti vahvistettu savella ja turpeilla. Pitkin matkaa kohosivat hiukan vallia korkeammalla asuinhuoneiden, "kämppien", nurmipeitteiset katot. Ja etäämpää, noin kilometrin päästä, häämötti ryssäin varustus.

Kämpät oli rakennettu hirsistä, joita katolla oli kaksi tai kolmekin kerrosta päällekkäin, multaa ja savea välissä. Ne olivat ahtaita ja matalia ja meidän tullessamme kovin kurjassa kunnossa. Kun seinille ja katolle oli pantu paljon turpeita, oli ilma sisällä ummehtunutta ja kosteaa, ja kun sekä oven että ikkunan täytyi sopia samalle seinälle, ei valoa tullut riittävästi.

Se kämppä, jonne minä jouduin, oli siinä suhteessa poikkeusasemassa, että se sijaitsi noin 300 metriä varsinaisen suojavallin takana. Se oli suuri ja tilava, kuorimattomista koivuista kyhätty ja niin hatara, että päivä näkyi läpi seinäin, eikä katto pitänyt edes vettä. Minkäänlaista suojaa tykkitulta vastaan ei se tarjonnut, ja kun olin lukenut, kuinka vahvoja suojakammioita esim. Ranskan rintamalla oli rakennettu, tunsin aluksi melkoista pettymystä ja hämmästystä. Sisällä oli kenttäkamina ja ristikkojalkainen pieni pöytä. Vuoteena oli lava, joka saunan pattaan kaltaisena kiersi kämppää; sen päälle oli asetettu havuja tai höylänlastuja. Mutta näin kesä-asunnoksi se kyllä kelpasi; varsinkin sen edessä oleva veranta suurine pöytineen, valkoisine koivukaiteineen ja pyöreistä puista tehtyine penkkeineen oli sangen hauska ja kodikas.

Tähän majaan asettui meitä kaksi ryhmää johtajineen. Sen nimeksi pantiin Jukola, sillä yleisenä tapana on, että sotilaat kiinnittävät kämppiensä ovien yläpuolelle nimikilpiä, joissa on hyvinkin leppeitä sanoja, kuten "Huvila Rauha", "Lepola" j.n.e. Tietenkin ensinnä pidettiin kotitarkastus. Hyllyt, purtilot ja rasiat tutkittiin ja löysimmekin kelpo pussillisen kaakaojauhoja sekä marmelaadia, joka kohta pistettiin parempiin suihin. Sitten valmistettiin vuoteet; tornisterit pantiin päänaluisiksi ja havuille levitettiin ensin telttakankaat ja niiden päälle filtit.

Verannan vieressä, suolla, maata kelletti 15 cm. granaatti n.s. "blindgänger", laukeamaton, joka ties mistä syystä oli jäänyt räjähtämättä. Kun sitä paraikaa kaikella kunnioituksella ja arvonannolla tarkastelimme, löysi muudan pojista lompakon, joka, paitsi kirjeitä ja valokuvia, sisälsi kolmisenkymmentä markkaa rahaa. Mainitsen tämän vain siitä syystä, että kun hän vei lompakon hauptmannille, palautettavaksi oikealle omistajalleen, niin tämä ällistyi, tuli liikutetuksi, antoi nuorukaiselle kaksi markkaa ja kehuskeli tekoa upseeritovereilleen — joista muuan väitti rehellisyyden johtuneen tyhmyydestä.

Vihdoin oli mentävä etulinjaan. Täällä määrättiin kullekin ryhmälle ja kullekin miehelle oma paikkansa, johon hälyytyksen kuuluessa oli riennettävä. Kovin oli ensin outoa kohottaa päätään vallin reunan yli, huolimatta siitä, että ryssät olivat noin kilometrin päässä. Rintamain välissä, puolueettomalla alueella virtasi kiemurteleva, monihaarainen Misse-joki. Sorsat ääntelivät sen ruohistossa kaikessa rauhassa, viettävällä niityllä kasvoi paksu kylvöheinä ja pikkulinnut tirskuivat iloisina kuten ainakin. Ei kuulunut laukaustakaan, missään ei näkynyt vihollista, ainoastaan ryssien kämpät turvekattoineen kohousivat kuin pyöreät kummut vähäsen vallia ylemmäs, kuvastuen selkeinä taampana kasvavaa metsää vasten. Meille selitettiin asema. Äärimäisenä oikealla majaili ensimäinen, vasemmalla neljäs komppania. Suuri, yksinään jokirannassa kasvava petäjä oli komppaniamme alueen rajapyykki vasemmalla, oikealla oli muita merkkejä. Meitä vastapäätä, ryssäin puolella oli Olain kylä.

Vallitsi hiljaisuus. Sodasta emme vielä tienneet mitään, eikä uusi asemamme synnyttänyt meissä minkäänlaista levottomuutta. Paljoa enemmän ahdisti suon hikinen ilma, löyhkäävät höyryt ja inhoittava keltainen vesi, jota kiellettiin juomasta ilman keittämistä. Siellä täällä oli kuitenkin syviä kuoppia, joiden pohjalla musta suovesi kiilsi ja jotka kertoivat granaateista. Ja ennen pitkää saimme kyllä nähdä, kuinka nopeasti tällainen rauhaisa äänettömyys saattoi muuttua sodan hornamaiseksi pauhuksi. —

Lukuunottamatta niitä, jotka joutuivat vahtiin, oli vielä samana yönä muutamien ryhdyttävä töihin. Neljä tuntia irrotettiin suosta turpeita, kuljetettiin niitä "kottikärryillä" kämppien luo, josta ne sitten nakeltiin katolle vahvikkeeksi tai ladottiin seinien viereen. Etäämpänä jymähteli silloin tällöin tykki, mutta meidän kohdallamme vallitsi kesäyön tyyni rauha.

Vihdoin koitti kuitenkin levolle menon aika. Täysissä tamineissa, saappaat jalassa, vyö ympärillä, vaikka tosin avoimin soijin, ja kivääri, sotamiehen morsian, ulottuvilla, oli täällä käytävä vuoteelle. Outo ei tietenkään saanut unta silmiinsä, mutta ei täällä valvominen suinkaan ollut kiellettyä. Ellei jotakuta nukuttanut, niin sopi olla pystyssä, parin päivän päästä maistui se sitä paremmalta.

Vääntelehdin vuoteella uupuneena ja raukein jäsenin. Kului hetkiä. Taisi tulla turhia mietiskeltyä, muisteltua kaukaisia. Olin vaipumassa unenhorrokseen, kun heräsin outoon poltteeseen. Täi, hiljainen ja rauhallinen täi se oli, joka oli kömpinyt aterialleen maistamaan pohjolan vierasta poikaa. Aluksi tuotti se minulle inhonsekaista tuskaa, tämä pieni eläin, joka rintamalla-olijaa niin uskollisesti ja välttämättömästi seuraa. Sitten ummistin silmäni, tyyntyneenä hokien suomalaista sananpartta: täi miehessä, kirppu koirassa.

HYÖKKÄYS.

Jo toinen päivä vaati uhrin: suomalainen Viljo Hyytinen ensimäisestä komppaniasta kaatui.

Oli ruuanhaku-aika. Rigalaiset patterit, jotka kyllä sijaitsivat kaukana — itse kaupunkiin oli kai noin kahden ja puolen peninkulman matka — singauttelivat joitakuita 21 sentimetrin granaattejaan kämppiämme kohti. Niiden tulon kuuli jo kaukaa, sillä ne putosivat korkealta. Ilma humisi kuin olisi juna kiitänyt etäällä, sitten kuului äkkinäinen hupsahdus, kun projektiili syöksyi suohon, sitten huumaava räjähdys, joka pani maan vapisemaan.

Täysinäinen astia kädessään palasi Hyytinen soppaa noutamasta, kun jälleen kuului lähestyvän hirviön tuttu humu.

— Maahan, Hyytinen, nyt tulee! kehoitti muuan sivummalla seisova ryhmänjohtaja, heittäytyen pitkäkseen.

Mutta H. ajatteli kai enemmän soppaansa, joka olisi saattanut kaatua ja jatkoi rauhallisena matkaansa. Jutkahti, räjähti, eikä aivan lähelläkään… H. vaipui tantereelle… Granaatin siru oli pyyhkäissyt pois toisen-olkapään.

— P—n ryssät, sammalsi hän vielä. Ja merkillistä, hän oli kaatunut niin, että soppa-astia yhä oli pystyssä. Sen huomattuaan kysyivät toverit, jotka tuota pikaa olivat kiiruhtaneet hänen ympärilleen.

— No, saiko Hyytinen soppaa?

Ei kysymyksessä ollut leikkiä, vaikka saattaa siltä kuulostaa. Pikemmin siinä piili kömpelö ja arkaileva myötätunnon ilmaus, kenties myöskin halu tietää, kykenikö haavoittunut enää puhumaan.

— No ei kun sai, kuului juro vastaus. Sitten H. nähtäväsi taintui.
Mutta vielä paareilla, kun häntä kannettiin pois, sammalsi hän:

— Pankaa se käsi paikoilleen.

Siellä hän nyt nukkuu vieraan nurmen alla, kuten moni muukin jääkäri, rinnallaan vaatimaton risti, joka pian on lahoava. Mutta vaikka hautakumpu unhoittuu ja aineelliset muistomerkit häviävät, niin nimi elää ja Suomen kansa ja ennenkaikkea jääkäritoverit toistavat ristin yksinkertaiset sanat:

"Hän kaatui isänmaansa puolesta."

* * * * *

Aivan ensimäisinä rintamalla-olomme päivinä sattui myöskin, että muuan saksalainen joukko-osasto teki hyökkäyksen jossakin kaukana meidän alueemme eteläpuolella. Pitääkseen varsinaisen ryntäyskohdan salassa, oli ylipäällystö antanut määräyksen, että kaikkialla, Riianlahteen saakka, tuli tykistön pommittaa venäläisiä asemia, jonka jälkeen jalkaväen oli avattava kiväärituli. Tämä kaikki selvisi meille vasta jälestäpäin; silloin komennettiin vain, että hätyytettäessä oli joka miehen viipymättä riennettävä paikalleen ja ammuttava 20-30 laukausta vihollista kohti.

Tykistö aloitti tulen ja meidät komennettiin aluksi vahvimpiin kämppiin, joista ei kukaan saanut poistua ennenkuin käskyn tultua. Oli omituista kuunnella, kuinka omat granaatit suhisivat kuin rajutuuli matalalta ylitsemme. Ensin kuului heikko lähtöpamaus, sitten huminaa, vähän ajan perästä kohosi valtava, tumma savupilvi vihollisen puolelta, sitä seurasi ankara räjähdys. Vaikka vaaraa ei tietenkään ollut, pyrki moni hiukan kumartamaan niskaansa, kun suhiseva pommi kiiti hipaisevan läheltä yli.

Jo alkoi tulla vastaan. Ulvoen ja vonkuen lentää huristivat vihollisen projektiilit, useimmat onneksi yli. Jännittyneinä me kuuntelimme tätä outoa leikkiä, tirkistellen ovenraosta, kuinka suomulta räiskyi sateena ympäri. Granaatin kappaleet hurisivat, shrapnellit pihisivät ja sylkivät kuuliaan kuin vihainen ilves.

Vihdoin kuului komento: paikoilleen. Nopeasti riensimme kämpistä vallin turviin edeltäkäsin määrättyihin asemiin, ja kun käsky tuli, alkoi joka mies ampua. Vihollista tosin ei ollut missään, sai vain umpimähkää tähdätä ryssän vallia kohti, mutta selvästi saattoi sentään huomata, kellä pyrki jänikset housuihin. Monta ei heitä ollut ja nekin harvat olivat etupäässä balttilaisia, mutta sitä hauskempaa oli heitä tarkata: he eivät uskaltaneet nostaa päätään riittävän korkealle, voidakseen kunnollisesti ampua, vaan tähtäsivät miltei suoraan taivasta kohti ja vetivät liipaisimesta silmät kyynyssä.

Oli varsin luonnollista, että saksalaiset uteliaina seurasivat, millä lailla napamaan miehet suhtautuivat tuleen. Useimmat Suomen pojat seisoivat laiskannäköisinä tähdäten perin tarkkaan, mutta tuskin viitsien suotta ammuskella, mieluummin he kurkistelivat vallin yli, minkä vaikutuksen granaattimme tekivät ryssän kämppiin. Kun joku vihollisen pommi lentää tupsahti liian lähelle, niin ei siinä hätäilty, eikä heittäydytty pitkäkseen, kuten saksalaisten omat aliupseerit tekivät. Yhtä hitaasti kuin muulloinkin kääntyi pää, samat levolliset silmät vilkaisivat vähän syrjään, nähdäkseen tulilinnun tuhotyöt. Luulen, että saksalaiset tämän jälkeen ja varsinkin myöhemmin oppivat pitämään hitauttamme ja luontaista tyyneyttämme kokonaan toisessa arvossa. Heille selvisi, että se oli jotakin, mitä ei ankarinkaan sotakuri voinut poistaa, mutta joka ei myöskään jättänyt meitä suurimmankaan vaaran hetkellä. Se oli meidän kansallishyveemme, jota he äkseeratessa sanoivat laiskuudeksi, tykkitulessa tyhmyydeksi, mutta jota he siitä huolimatta alkoivat ihmetellä ja kunnioittaa.

Ammuttuamme määrälaukaukset jäimme paikoillemme ällistelemään vihollisen meininkiä. Oma tykistömme lopetti tulensa ja vihdoin ryssäkin äkkäsi, ettei tässä tainnut ihmeitä ollakaan tulossa ja vaikeni sekin puolestaan. Vetäysimme kaikessa rauhassa kämppiimme kiihkeästi väitellen "taistelun" aikana sattuneista tapauksista. Toiset inttivät, että vihollinenkin oli ampunut kivääreillä, olivatpa useat muka kuulleet sen vihellyksen, jonka ohikiitävä luoti synnyttää, tai naksauksen, kun se oli sattunut seinään. Omasta puolestani en sitä usko. Luulen, että ryssät vain odottivat kunnes tulisimme näkyviin, sillä tietenkin he olettivat meidän hyökkäävän. He antoivat vain tykkiensä jyristä.

Sellainen oli ensimäinen "hyökkäyksemme". Mutta kaikesta huolimatta oli jo moni saanut tuntea kuoleman kammoa sydämessään, sillä pommeja oli satanut melko tiheään. Muiden muassa minunkin korvani ohi lensi aivan läheltä huriseva granaatin siru, paiskautuen syvälle kämpän seinään. Onnettomuuksia ei kuitenkaan sattunut.

Venäläisessä raportissa, jonka jälestäpäin saimme käsiimme, ilmoitettiin, että vihollinen oli mitä ankarimman tykkivalmistuksen jälkeen ryhtynyt suureen hyökkäykseen. Rajulla voimalla olivat saksalaiset syöksyneet haudoistaan, mutta hyvin tähdätty sulkutuli oli tuhonnut heidän ensimäiset rivinsä, pakoittaen loput raskain tappioin peräytymään.

TYÖTÄ JA NÄLKÄÄ.

Sattui meidän komppaniamme osaksi joutua rintama-alueemme kurjimmalle paikalle.

Suo oli vetelää, miltei kokonaan keltavetisten lammikoiden peittämää; suuria puita ei ollut lainkaan, ainoastaan tiheää viidakkoa kasvoi kuivemmilla paikoilla.

Asunnot olivat niinikään perin kehnot ja heikot. Ainoastaan hauptmannin erikoiskämppä oli hiukan parempi; ja suomalaisten zugführerienkin majat olivat kenties kodikkaammat kuin meidän muiden kuolevaisten. — Näitä asuntoja me viipymättä ryhdyimme korjailemaan. Työtä tehtiin ankarasti nelituntisissa vuoroissa. Norjista koivunvesoista punottiin ensin kämppien ympärille korkea, häkkiä muistuttava aitaus, se täytettiin mullalla ja turpeilla, joita suurella vaivalla suosta kiskottiin, ja niin muodostui seinämille noin puolitoista metriä paksu maavalli, joka mitenkuten suojeli granaateilta. Katoille asetettiin hirsiä monta kerrosta, väliin ajettiin savea ja turpeita, sitten jälleen hirsiä, ja vihdoin peitettiin koko rakennus kauniisti nurmiturpeilla, jotka kätkivät sen vihollisen silmiltä. Juuri hirsien hankkiminen oli kaikista vaikeinta. Niitä noudettiin metsästä, noin parin kilometrin päästä ja kun siitä paikasta, mihin kenttärata loppui, oli etulinjaan ainakin kilometrin matka, kysyi suuria ponnistuksia, ennenkuin raskaat puut saatiin kantaen perille. Ei tosin ollut miesten puutetta, mutta kun pulikkapolku oli epätasaista, siirtyi hirren paino suurimmaksi osaksi sen olalle, joka sattui olemaan kohopaikalla ja oli rutistaa luut kasaan. Eikä siinä auttanut antaa perään, sillä silloin saattoi koko kantajajoukko horjahtaa kapealta tieltä suohon. Moni tässä raadannassa sairastuikin, sai poltteita sydänalaan, pistoa rintaan, yleensä vikoja, jotka kenties säilyvät ikuisena muistona.

Oli selvää, että työn ykstoikkoisuus meitä ikävystytti. Eikä siitä näyttänyt olevan vastaavaa hyötyäkään. Kämpät eivät kuitenkaan tulleet siihen kuntoon, että niissä olisi voinut olla turvassa granaateilta, mutta epämukaviksi asua ne kyllä kävivät. Sillä kun kosteat suoturpeet joutuivat katoilla kovan paineen alaisiksi, alkoi niistä tihkua vettä makuusijoille ja ilma sisällä kävi kosteaksi ja perin ummehtuneeksi, kun ei se enää päässyt seinien läpi vaihtumaan. Tämä kaikki aiheutti sen, että työtä tehtiin vastenmielisesti ja veltosti, kuten pakosta ainakin. — Sitäpaitsi, vaikka oli päivän raatanut, saattoi joutua vahtiin yöksi.

Kaiken lisäksi tuli vielä nälkä.

Jostakin tuntemattomasta syystä — ellei se ollut pelkkää leväperäisyyttä — oli muonavarain kuljetus rintamalle perin epäsäännöllistä, keskeytyen tuon tuostakin aivan kokonaan. Moneen päivään ei saatu leipää ja soppa oli vallan kauheata. Se oli jotakin suolaista lientä, jossa uiskenteli rasvanmuruja, muutamia vihreitä ruohonkorsia tai siekaleita, jotka saattoi arvata juurikasveista leikatuiksi. Pikemmin se muistutti astianpesuvettä kuin sotilaan päivälliskeittoa. Parissa viikossa komppania valahti laihaksi ja kalpeaksi. Miehet kulkivat alakuloisina, miltei hoippuen raskaassa työssään, silmissä tuo outo loiste, joka nälkäiselle on niin ominainen. Arvaa sen, miltä tuntui tällaisessa kunnossa kantaa hirsiä, varsinkin kun jo Tittelmündessä oli saatu kärsiä nälkää.

Koko kevätkesän oli ilmakin aivan surkea. Aina satoi. Ei ollut suinkaan mikään ilahuttava näky katsella nuorta suomalaista jääkärijoukkoa, joka kalpein kasvoin värjötteli suolla multaa kaivamassa, tai palasi uupuneena metsästä sateen likomäräksi pieksämänä. Mutta työtä vaadittiin paljon, ja kun huomattiin, että yhä täydellisempi velttous alkoi päästä vallalle, ruvettiin antamaan urakoita.

Herrat olivat turvautuneet ryypiskelyyn, kai ikäväänsä haihduttaakseen. Hyvä hauptmannimme, joka aina oli ystävällinen, ärhenteli humalapäissään kuin mieletön. Kerran hän ryhtyi syyttämään yövuorossa olevaa ryhmänjohtajaa — ehdotonta raittiusmiestä muuten — siitä, että tämä muka oli humalassa; toisen kerran kompuroi vääpeli etuvartioiden luo ja alkoi pähkiä revolverillaan umpimähkään, ollen vähällä surmata patrullimme.

Se oli synkkää aikaa, ja Jukolassa, kuten muuallakin, oli mieliala painuksissa. Kyllähän sitä laulettiin ja vitsailtiin kuten ennenkin, mutta kaikella oli pakotettu luonne ja nälkä kuulsi naurunkin takaa. Leipä maksoi 8-10 markkaan, milloin joku, ties kuinka, saksalaisilta tai rintaman takaa, oli saanut sen hankituksi. Ja hintaa arvostellessa täytyy ottaa huomioon, minkälaista huikeaa summaa 10 mk. meillä edusti. Tätä kallista leipää ei enää raskittu syödä semmoisenaan: siitä tehtiin jänkkiä. Vedessä kiehutettiin leivänmuruja ja suolaa, kunnes oli syntynyt eräänlainen velli. Ja tätä keittoa ei nälkäinenkään kovin paljon yhtäpäätä pistellyt. Toiset leikkelivät leipänsä ohuiksi siekaleiksi, jotka kamiinan päällä kuivasivat korpuiksi ja joita sitten teen tai kahvin kera varovasti nakertelivat. — Myöhemmin, rikkaampina aikoina, siveltiin näitä korppuja paistettaessa rasvaa niiden päälle, panipa joku marmelaadiakin lisäksi; silloin niistä syntyi herkkua, jota rauhan päivinäkin sopisi maistella.

Jukolaan, jonka sekä seinät että katto olivat perin hatarat, tihkui alinomaa vettä. Filtit kastuivat makuupaikoilla, mutta kun kämppä oli niin suuri ja sijaitsi varsinaisen etulinjan takana, ei sitä ennätetty korjata, rintavarustuksen luona näet oli tärkeämpää tehtävää. Milloin päivä pilkistihe harmaitten pilvien lomasta, levitettiin heti vaatteet kuivamaan verannalle, ja varsinkin aamuisin, jos sattui olemaan sees, tapahtui samaisella verannalla hyvin omalaatuinen toimitus. Toinen toisensa jälkeen kömpivät kämpän asukkaat ulos, riisuutuivat, sieppasivat kuin käskystä paidan päältään, istuivat kaiteelle ja alkoivat poimia jotakin, lintujen liverrellessä kevään autuudesta. Täi-apelli!

Muuten oli hiljaista. Silloin tällöin lentää pöllähti joku granaatti tai sähähtelevä shrapnelli työpaikallemme, kun ryssät olivat tähystystelineiltään meidät äkänneet. Toisinaan taas meidän tykistömme pommitteli ryssän kämppiä ilmaan. Mutta yleensä, pieniä patrullikahakoita lukuun ottamatta, ei sodasta suuria tiennyt, sama harmaus ja nälän painostava kiusa jatkui päivästä päivään.

Vihdoin alkoi syntyä napinaa. Monet söivät rautaisen annoksensa, huolimatta siitä, että se oli mitä ankarimmin kielletty. (Sivumennen mainiten tekevät sen useat saksalaiset sotilaat heti ruokavarat saatuaan.) Kun tämä tuli päällystön tietoon, herätti se tietysti yleistä paheksumista. Meitä soimattiin, viitattiin siihen, että historia oli aina kuvannut suomalaiset sitkeäksi ja perin kärsivälliseksi kansaksi, mutta nyt me muka kokonaan kumosimme tuon väitteen. Me olimme huonoja sotilaita, jotka pienimmänkin vastoinkäymisen sattuessa heti napisimme, emmekä kyenneet mitään kestämään. Mutta niin ei ollut asianlaita. Tiedän varmaan, että olisimme saattaneet kärsiä paljon ankarampaakin puutetta, jos vain olisimme käsittäneet, mistä se johtui, miksi se oli välttämätöntä. Ei suomalainen soturi usko pelkkää sanaa, kuten saksalainen, sanoipa sen kuinka korkea herra tahansa; hänelle pitää selittää, sitten hän kyllä mukautuu vaikka mihin ja pystyy mukautumaan. Nytkin tiesimme olevamme vanhalla rintama-osalla, jonne tiet olivat kunnossa ja liikenneyhteys hyvin järjestetty. Muonankuljetus sinne oli varsin helppoa ja vaaratonta ja hätämme johtui — se oli ainakin meidän mielipiteemme - yksinomaan huolimattomuudesta. Ja juuri tämä meitä tuskastutti. Jos olisimme olleet esim. liikuntosodassa, niin olisi luullakseni jokainen nurkumatta tyytynyt kohtaloonsa.

* * * * *

Sitten, yhtäkkiä olot huomattavasti paranivat.

Ensinnäkin avattiin kanttiini, rintamamyymälä, runsaine varastoineen. Sieltä sai ostaa jos jonkinlaista hyvää, keltä vain rahaa liikeni: oli häränkieltä, vasikanlihaa, sardiineja, sieniä, hedelmiä, suklaata, hunajaa, marmelaadia, keksejä, siirappikakkuja j.n.e. Kellä säästöjä vielä oli, pani ne nyt menemään. Varasto hävisi kuin kuumille kiville, ja liikkuipa missä tahansa, niin aina poikien suu kävi ja naama säteili.

Samaan aikaan järjestyi muonantuontikin. Leipää saatiin joka päivä ja annoksia lisättiin. Soppa parani huomattavasti. Ja kolmeksi päiväksi kerrallaan jaettiin vähän marmelaadia tai "schmalzia", eräänlaista rasvaa, joka korvasi voin. Toisinaan annettiin sokeriakin hiukan ja sitäpaitsi sikaari sekä kaksi paperossia päivää kohti.

Oli käynyt selville, että meille kuuluvia ruokavaroja oli hävitetty, jopa suorastaan varastettu ja myötykin. Päämestari sai siitä ansaitun rangaistuksensa, joutuen tiilinpäitä lukemaan. Ja, mikä onnellisempaa, keittiöön, joka kokonaan oli saksalaisten aliupseerien hallussa, saatiin nyt lähettää suomalainen peräänkatsoja valvomaan ruuanlaittoa.

Kelpasi taas elellä. Rautaisten annosten syönti oli kyllä eräänlaisena tahrapilkkuna maineemme kirkkaassa kilvessä. Mutta sekin alkoi jo unohtua ja oli kai korkeudessa tullut ymmärretyksi, koska minkäänlaisiin rankaisutoimenpiteisiin ei ryhdytty — kunnes yhtäkkiä uusi suru, uusi masentava häpeä painoi päät alas: jääkärit Vickström ja Tuominen karkasivat, hiipivät ryssän puolelle. En tahdo yksityiskohtaisesti kertoa näiden petturien teosta. Riittää, kun mainitsen, että se löi meidät maahan kuin ruttotauti. Synkeinä me uumoilimme toisiamme, mielessä salainen epäilys. Mistä enää voi tietää, kuka oli kavaltaja, santarmikätyri? Olitko sinä sellainen, tai sinä? Epäluulo myrkytti oivallisen toverihenkemme, sillä me aavistimme, etteivät nämä kaksi olleet ainoita. Mustia miehiä, ryssien rahoilla palkatuita, saattoi vilistä joukossamme. —

Ja juhannus oli juuri ovella.

RUMPUTULESSA.

Oli leppeä, ihana ilta; ja juhannus.

Palasin juuri työmaalta ylioppilas M:n kanssa — häntä sanottiin tavallisesti Tekijä-Eekaksi [myöhemmin kaatunut Suomen vapaustaistelussa. Tekijän huom.], ehkei vähimmin loistavan kortinpeluu-taitonsa vuoksi — vilkkaasti jutellen kotimaasta. Muistelimme ihania kotoisia juhannusöitä, kokkoja, tervatynnyreitä, haitarin säveliä lahdelmilta, lehtimajoja, niin, kaikkea, kun kuulin zugführer H:n huutavan nimeäni. Riensin hänen luokseen jääden asennossa odottamaan.

— Te menette suutariin viemään joukkueen rikkinäiset saappaat korjattaviksi. Ne on koottu Jukolan verannalle. Valmiiksi paikatut tuotte tullessanne.

— Kuten käskette, herra zugführer.

Haukattuamme palan leipää ja tietenkin ensin korteilla katsottuamme, kuka saappaat kantaisi, lähdimme matkalle, taakka minun olkapäälläni. Kun suutari asui rintaman takana, samassa paikassa, missä keittiömiehet ja vääpelikin, kertyi taivalta noin kolmisen kilometriä. Tie kulki aluksi kenttärataa pitkin, ohi kanttiinin, ja painui sitten miltei rintaman suuntaisena komeaan hongikkoon.

Suutari, saksalainen jätkä, lihava ja pyöreänaamainen, oli laiskin nahjus, minkä ikinä olen tavannut. Tyhmässä ylpeydessään piti hän itseäänkin osallisena niihin loistaviin voittoihin, joita Saksa oli saavuttanut, "sotilasura" oli noussut hänelle päähän eikä hänen pöyhkeilyllään ollut rajoja. Meitä suomalaisia hän syvästi halveksi, pitäen meitä raakalaisina ja muunmuassa väittäen, että hauptzugführer J:n sivistystaso tuskin kohosi yhtä korkealle kuin hänen, piki-oravan. — Tietenkään ei hän ollut paikannut saappaita, vaikka ne olivat maanneet täällä jo pari viikkoa, ja pahantuulisena heitti hän huolimattomasti nurkkaan sen kimpun, jonka nyt toimme. Kun tiukkasin, milloin entiset tulevat valmiiksi, vastasi hän yli olan:

— Lass mal sehen. (Saa nyt nähdä).

Selitin kuitenkin jyrkästi, että olin lähetetty tänne niitä noutamaan ja että minun oli vietävä herra zugführerille täsmällinen vastaus.

— Vai niin. Zugführer, herra zugführer kysyy, vastasi hän ivallisesti.

— Herra zugführer käskee! tiuskasin suuttuneena.

— No. Joskus perjantaina, ehkä.

— Minä perjantaina? Tulevanako vai vasta vuoden päästä?

Suutari sytytti rauhallisesti savukkeen.

— Teillähän on riittävästi aikaa juosta katsomassa minä perjantaina ne ovat valmiit, kuului hävytön vastaus.

Vai niin, ajattelin, herra piki-orava pöyhkeilee. Katsotaanpas, mitä vääpeli arvelee hänen ahkeruudestaan.

Vääpeli Steinmüller istui asuntonsa edessä puistikossa tyytyväisen ja velton näköisenä, sikari lerpallaan olevien huulten välissä, jotakin sanomalehteä lukien. Pöydällä hänen vieressään oli tarjotin teelaseineen, sokeri-astioineen, kekseineen, marmelaadineen. Oh, oh, olipa sillä pojalla päivät! Pienessä tuulessa näkyi olevan, koska kasvot niin punertivat, tämä arvoisa herra, joka ensimäisenä oli saanut rautaristin, mutta joka kuitenkaan ei käynyt kuin kerran kymmenessä päivässä rintamalla maksamassa meille tiliä, ja muulloin pysyttelihe visusti suojaisessa asunnossaan. Armollisesti käänsi hän päätään meihin päin ja kysäisi unisesti lehtensä takaa.

— Nu?

Selitin, että miesten on pakko rämpiä nauhakengät jaloissa suolla, kun saappaat viipyvät viikkokausia suutarissa, joka ei tee niille mitään. Joukkueen työkyky kärsi sellaisesta huolimattomuudesta.

Vääpeli muutti sikarin toisesta suupielestä toiseen ja vastasi:

— Wenn die Stiefel nicht fertig sind, so sind sie nicht fertig. Weg!
(Kun eivät saappaat ole valmiit, niin ne eivät ole valmiit. Tiehenne!)

Mutta annapas, että olisi suomalainen mies ollut suutarina, kyllä olisi silloin noussut eri mökä mökissä.

* * * * *

Tekijä-Eeka oli siksi hyvällä tuulella, että paluumatka, jonka varsin äreänä alotin, ennen pitkää kääntyi sangen rattoisaksi. Ja mitäpäs sitä turhista innostua, velvollisuutensa täyttänyt sotilas. Paras olla vain vapaana, ihanan illan lumoissa… Kahden iloluontoisen nuorenmiehen laulupa alkoi komeasti kajahdella metsässä.

Mutta se katkesi äkkiä, ankaraan, tiuhaan tykinjyskeeseen. Kun emme olleet milloinkaan kuulleet läheltä kanuunalla ammuttavan, luulimme aluksi, että oma tykistö, joka sijaitsi aivan vieressämme tien varrella, metsän suojaan kätkettynä, oli avannut tulen. Mutta ei. Erotimmehan selvästi granaattien räjähdykset, shrapnellien sähinän, ja ennen pitkää alkoi niitä sataa lähettyvillekin. Ne vonkuivat ja ulvoivat mennessään, taittoivat puita, joiden latvat rymisten putosivat maahan, nakkelivat niitä korkealle kuin tikkuja ja kylvivät yltympäri kaarnaa ja oksanpalasia. Hurisevat sirpaleet iskivät hongan kylkeen kuin kiukkuinen karhu kämmenillään ja suuret Riigan patterien projektiilit humisivat kuin koski.

Tietysti se veti naamataulut vähän totisiksi ja pani kiiruhtamaan askeleita. Vinhaa vauhtia riensi luutnantti Haase vastaamme, arvatenkin matkalla hauptmanni Knahtsin luo, jonka johdon alaisena pataljoona nyt toimi, majurin ollessa asiamatkoilla. Tästä päättelimme, että jotakin tärkeätä oli tekeillä.

Yhä kiihtyi ammunta. Bum-bum-bum-bum! Laukaukset seurasivat niin nopeasti toisiaan, että niitä tuskin erotti; kaikki sulautui yhtenäiseksi, helvetilliseksi jylinäksi. Ja joka haaralla räiski, hurisi ja ulvoi. Tämä oli nyt siis rumputulta, josta sanomalehdissä aina hälistiin… Arvatenkin oli ryssillä hyökkäys mielessä ja me poloiset olimme täällä kaukana, päälle päätteeksi aseettomina.

Aivan lähellä sitä paikkaa, mistä kenttärata alkoi, oli kolmannen komppanian keittiö. Sen luona tapasimme erään ryhmänjohtajan, joka vastikään oli tullut rintamalta käsin ja hengähti helpoituksesta päästyään tähän suojaiseen paikkaan.

— Älkää hyvät miehet yrittäkö edemmäs, puhui hän hikeä pyyhkien, ei siellä nyt elä ihminen kulkea.

Selvästi saattoi huomata, että hän oli kiihoittunut, kuten luonnollista, mutta kieltämättä oli hänen varoituksessaan punnitsemisen aihetta. Meillä ei kuitenkaan ollut minkäänlaista lupaa jäädä tänne etulinjan taakse majailemaan. Tietenkin komppania oli nyt hälyytetty ja odotteli kiväärit valmiina vihollista. Millä tavoin me olisimme voineet puolustautua sitten jäjestäpäin, hiipiessämme toverien joukkoon kuin ainakin perunakuopassa piileskelleet? Meille naurettaisiin ja meitä voitaisiin sen lisäksi rangaista. — Tämän sanoimme ryhmänjohtajalle ja lähdimme vilkkaasti liikkeelle.

— Jumala kanssanne, kuului takaamme vakavasti.

Rivakoin askelin teimme taivalta. Jo saavutimme kenttäradan, mutta sen lähettyville pommeja vasta oikein satoikin. Nähtävästi koettivat ryssät saada rikki tätä meille niin tärkeätä tietä ja suuntasivat siihen suuren osan tykeistään. Eteen ja taakse, oikealle ja vasemmalle putoili granaatteja, mutta ei vain kohdalle. Niskamme painui väkisinkin kyyryyn ja vaikka ilma oli viileä, tuli meidän tavattomasti hiki, ikäänkuin olisimme juosseet. Jonkun kerran täytyi meidän heittäytyä radalle pitkäkseen, kun riigalaisia hirviöitä tulla humahti aivan viereen.

Radan puolessa välissä tuli vastaamme neljä pionieriä, likomärkinä ja kiihdyksissä.

— Kääntykää, kääntykää hyvät veljet. Siellä tulee loppu eteenne, sanoivat he.

He olivat olleet metsässä töissä, kun leikki alkoi. Lähempänä etulinjaa väittivät he satavan pommeja vieläkin tiuhempaan ja kertoivat kuin ihmeen kautta pelastuneensa ehjin nahoin tänne asti. Ymmärsimme, millä tavoin he olivat kastuneet. Radan kummallakin puolin kulki nimittäin syvä ojat, jotka olivat vettä täynnä ja kun räjähtäviä granaatteja oli täytynyt väistää, ei auttanut muu kuin painua arvelematta ojaan.

Epäröimme, katsahdimme ehkä toisiimme, mutta emme enää toisiltammekaan kehdanneet kääntyä ympäri. Ja olihan meidän velvollisuutemme palata komppaniaan. Akka tieltä kääntyköhön, sanoivat vanhat suomalaiset ja heidän periaatettaan seuraten tuumailimme mekin yksikantaan:

— Kyllä meidän vaan on mentävä.

— Herran haltuun sitten, kuului jälleen tyyni hyvästijättö.

Ja totta olivat pojat kyllä puhuneet. Sillä mitä lähemmäs etulinjaa tultiin, sitä rankemmaksi kävi pommisade. Tuontuostakin täytyi meidän heittäytyä maahan, mutta pidimme ikäänkuin kunnianasiana olla sukeltamatta ojaan. Tekijä-Eeka nauroi pahaa, omituista, hermostunutta naurua, josta luonnollisuus oli kaukana, eikä hän, vanha hoidon pelaaja, malttanut olla huomauttamatta.

— Tämä on ihan kuin kaheksaantoista vielä heivaisi.

Minä taas puolestani kieltelin häntä liikaa kiiruhtamasta, selittäen, ettei sitä voinut tietää, milloin juoksisi päänsä suoraan pahki pommiin, joka muuten olisi saattanut lentää ohi.

Kanttiinin ovet olivat selkoselällään. Vääpeli Freude, joka sitä hoiteli (hän oli tullut ensimäiseen komppaniaan siirretyn Höfelmeyerin tilalle), oli nähtävästi rientänyt lauhkeampiin ilmanaloihin, muistamatta sulkea herkkujaan lukkojen taa, vaikka hän tavallisesti kylläkin oli varuillaan meidän suhteemme. Mutta ei ollut meilläkään halua poiketa sisälle, eteenpäin vain teki mieli. Joistakuista paikoin oli rata särkynyt ja shrapnellin luotien jälkiä näkyi kaikkialla. Jukola tuntui olevan ihan pommituksen keskipisteenä ja olimme aivan varmoja, ettei siitä enää ollut jälkeäkään jäljellä. Mutta kun vihdoinkin, hirveän shrapnellisateen läpi pääsimme ehjin nahoin rakkaaseen kämppäämme, jonne meidän välttämättä piti mennä noutamaan kiväärit, huomasimme suureksi iloksemme, että se oli aivan eheänä kaikessa vaatimattomuudessaan. Sisällä oli kyllä sekamelskaa, penkit nurin, patruunalaatikoita huiskin haiskin, mikä todisti toverien lähtökiireen, mutta mitään vahinkoa ei ollut tullut. Pistimme tupakaksi — muistan, kuinka ahnaasti kiskoimme sauhuja, hien valuessa virtanaan — sitten sieppasimme kiväärimme ja ryntäsimme ulos. Oli nimittäin vielä syöstävä granaattikuuron läpi etulinjaan.

Pojat olivat tietenkin kämpissä, mutta niiden edustalla käveli zugführer H. levollisena tarkastellen, mitä ulkona tapahtui. Varsin pitkään katseli hän tuloamme. Pysähdyimme asentoon hänen eteensä ja minä ilmoitin niin tyynesti kuin suinkin osasin:

— Saappaat eivät vielä olleet valmiit, herra zugführer.

Hetken aikaa tuijotti hän meihin ihmeissään, näytti vihdoin muistavan, naurahti, löi kädellä olalle ja sanoi:

— Vai niin. Sieltäkö nyt tulette? Menkää sisään lepäämään.

Kun avasimme edessämme olevan kämpän oven, oli siellä miestä kuin helluntain epistolassa ja sauhua niin, ettei tahtonut kämmentään nähdä. Ja Eetu [kaatunut Suomen vapaustaistelussa. Tekijän huom.] verraton filosoofimme, veti pehmeällä, miellyttävällä äänellään ja aivan omalaatuisella taidollaan sydämensä pohjasta ja toisten hartaina kuunnellessa:

Herra Petteri istui kamarissaan ja peilaili hiuksiaan; kysyi vanhalta elatusmuoriltaan: "minkä kuoleman minä saan?"

* * * * *

Tätä kiivasta tulta kesti noin tunnin ajan. Sitten syntyi täydellinen hiljaisuus ja kesäyön tyyni rauha lepäsi yli rintaman. Mitään hyökkäystä ei tullut, vaikka sitä turhaan odotimme.

Ilmeisesti oli koko pommitus johtunut Tuomisen ja Vickströmin ylimenosta. Kun ryssät olivat saaneet tietää, keitä heillä oli vastassaan, ja sen lisäksi nyt tarkasti tunsivat asemamme, olivat he todennäköisesti päättäneet kostaa. Mutta huonosti heitä onnesti. Sillä vaikka ammunta oli niin kiihkeää, etteivät Ranskan rintamallakaan olleet upseerit omien sanojensa mukaan olleet mokomaa leikkiä kokeneet, ei se aiheuttanut juuri minkäänlaista vahinkoa. Kukaan ei kuollut, ainoastaan pari miestä haavoittui.

Jukolan sakki oli tässä rytäkässä ollut erikoisen lujilla. Sillä paitsi meitä kahta, jotka koko ajan olimme taivaltaneet pommisateessa, oli toistenkin täytynyt juosta läpi granaattitulen etulinjasta Jukolaan ja sitten takaisin. Ammunnan alkaessa olivat he nimittäin olleet rintamavarustuksen luona työssä ja kun komppania hätyytettiin oli kiväärit pitänyt noutaa. — Nyt palattiin iloisina ja remuten takaisin kämppään, ainoastaan kaksinkertainen vartio oli jätetty pitämään silmällä ryssien mahdollisia aikeita. —

Juhannuksen kesäinen lumous vallitsi kaikkialla. Ei enää pauketta, ei minkäänkaltaista melua. Yön valkeassa hohteessa vaelteli patrullimme Misse-joen rantaa. Ja silloin, yön pyhässä hiljaisuudessa, kuului vihollisen puolelta teatralisen kolkko ääni:

— Maanne ei tule koskaan vapaaksi, kavaltajat.

YÖ-PATRULLI.

Edelläkerrottu pommitus tuotti ensimäisen rautaristin suomalaiselle. Ryhmänjohtaja W. ensimäisestä komppaniasta, joka oli granaatin sytyttämästä kämpästä saanut pelastetuksi kiikarin ja erinäisiä muita tavaroita, palkittiin toisen luokan rautaristillä. Mutta varsin pian alkoi niitä ilmestyä yhä useamman rintaan, etenkin sinä aikana, jolloin lähettyvillä, hiukan meistä oikealla, oli käynnissä suuret Eckau-Keckaun taistelut ja jolloin pataljoona kunnostautui tekemällä ansiokkaita tiedusteluretkiä.

Yhtämittaista tykinjylinää kesti vuorokaudet umpeen, mutta meidän kohdallamme oli hiljaista. Toisinaan kantausi korviin konekiväärien rätinä ja jalkaväen kiihkeä ammunta. Oma patterimme oli viety taisteluun, jossa se niittikin kunniaa ja mainetta, saaden armeijan päällystöltä ensin suullisen ja sitten kirjallisen kiitoslausunnon kunnostautumisestaan sekä lukuisia rautaristejä. Viestit tiesivät kertoa, että tuhansittain ryssiä oli ammuttu kasoihin piikkilanka-aitojen eteen, mutta meille ilmaisi vain alituinen jylinä ja pyrstötähtien kaltaisina lentelevät valopommit taistelun käynnin.

Alueellamme vallitseva hiljaisuus oli kuitenkin siksi outoa, että arveltiin ryssillä olevan jotakin erikoista tekeillä, ja pataljoona sai määräyksen lähettää tiedustelijoita niin lähelle ryssän varustuksia kuin mahdollista, ottamaan selvää heidän aikeistaan.

* * * * *

Seisoimme valmiina lähtöpaikalla, rintamavarustuksessa olevan aukon kohdalla. Meitä oli kuusi, seitsemäntenä päällikkömme, ryhmänjohtaja T.; kaikilla oli mahdollisimman vähän vaatteita, nauhakengät jaloissa ja käsigranaatit vyöllä. Päällikkö antoi erikoisia määräyksiä ja ohjeita, selitteli retken tarkoitusta, ja sitten matkaan.

Sivuutimme omat vartiot, kapeaa, mutkikasta tietä pitkin puikkelehdimme läpi piikkilanka-esteiden ja tulimme suurelle, viettävälle pellolle, joka kasvoi sankkaa, korkeata kylvöheinää. Alempana loisti monijakoisen Missen läheisin haara valkeana kuin himmennetty hopea. Oli valoisaa, tyyntä, rauhallista. Mistään ei kuulunut laukausta, missään ei näkynyt ihmisolentoa. Ruisrääkkä vain äänteli lähellämme, ja alhaalla virrassa, jonka yllä keveä utuharso keinui, puheli sorsa poikasilleen. Jossakin hyvin korkealla surisi lentokone, mutta ei se sattunut silmään. — Suuri petäjä, komppanian alueen rajapyykki, näytti vaipuneen kesä-öiseen uneen, kenties se haaveili menneistä ajoista, jolloin niiden raunioiden paikalla, joiden ääressä se seisoi, kohosi komea talo iloisine ihmisineen, lapsineen, jotka olivat leikkineet mäntyvanhuksen juurella, eläimineen, joille se oli tarjonnut siimestään. Nyt naukui villiintynyt kissa sortuneen muurin huipulla, tai puikkelehti liukas kärppä kivijalan aukoissa…

Kiilan muotoon järjestyneinä hiivimme hiljaa jokirantaan. Katselimme, kuuntelimme… Ei missään ääntä, liikettä. Vain sääskien yninä kiusasi korvia. Niitä oli myriaadittain, läpi verkonkin ne tunkeusivat kasvoihin, niin että joka hetki sai pyyhkiä niitä kädellään pois kuin rahnaa; ennen pitkää iho paisui ja oli kauttaaltaan täynnä punertavia paukoja…

Ensimäinen Missen haarajoki ei ollut syvä, vesi ei noussut kainaloihinkaan. Kahlasimme sen yli ja vaelsimme hiljaa eteenpäin tuuhean kaislikon suojassa. Niin tultiin varsinaisen pää-uoman rannalle, missä jälleen makasimme tarkasti tähystellen. Mieltä alkoi jännittää, sillä kauempana ei oltu koskaan käyty.

Jo laskeutui johtaja äyräältä veteen ja alkoi uida. Vuolas virta vei häntä pitkän matkan mukanaan, vaikka joki oli tuskin kymmentä metriä leveämpi. Kun hän oli onnellisesti päässyt yli, seurasimme me toiset vuoron perään. Vesi oli kylmähköä, eikä kivääri selässä ollut erittäin mukava uida, mutta eihän matkakaan ollut pitkä.

Ryömittyämme varovaisesti pienelle ylänteelle, kuuntelimme ja katselimme jälleen. Missään ei näkynyt ryssiä eikä heidän patrulliaan. Mitä se merkitsi, mitä oli heillä mielessä? Tämä outo hiljaisuus alkoi painostaa. Olivatko he huomanneet meidät ja väijyivät jossakin piilossa, tai hiipivätkö katkaisemaan paluutien?

Yhtäkkiä leiskahtaa oikealta metsän takaa kuin kymmenittäin suuria salamia tai kuin valtavan tulipalon loimut. Sitten kuuluu sarja kumeita räjähdyksiä, ei, mörähdyksiä ne olivat, kuin olisivat tuhannet pedot syöksyneet saaliinsa kimppuun: ryssäin patterit avasivat kaikki yhtaikaa tulen. Samassa tuokiossa alkoivat valopommit singota korkeissa kaarissa ilmaan. Kuin outo, huikaiseva tähtisade ne nousivat ja putosivat. Meidänkin kohdallamme sijaitsevat vihollisen tykit ampuivat viistoon, samaa maalia kohti kuin toisetkin. Sitten rupesivat kuularuiskut rätisemään: Eckau-Keckaun taistelu oli jälleen käynnissä.

Hiivimme yhä eteenpäin. Sivuutimme suojuksen, jossa ryssän etumaisin vartio tavallisesti seisoi; paikka oli tyhjä. Tuli toisen vartion rintasuojus; sielläkään ei ketään. Merkillistä.

Ääntä, vihdoinkin… kuin veden solinaa. Makasimme liikkumattomina, päät painettuina nurmikkoon ja katse jännittyneenä. Ei mitään. Luultavasti se oli vain sorsa, joka hyönteistä tavoittaessaan oli syöksähtänyt vähän ylös vedestä ja nyt ui kahisevassa kaislikossa.

Taas eteenpäin hiljaa ryömien. Oli enää tuskin sataa metriä ryssän valliin, mutta muuan Missen haarajoki katkaisi meiltä jälleen tien. Makasimme liikkumattomina, silloin tällöin vain pyyhkien sääskiä kasvoiltamme, jotka olivat miltei tunnottomiksi turtuneet. Näytti siltä kuin olisi jostakin edessämme olevasta kämpästä noussut ohut sauhu tyyneen ilmaan. Tykkien jylinä alkoi hiljentyä. Kuului selvästi kopina, kun vihollisen puoleisilla puolapuukäytävillä kuljettiin; montaa miestä ei siellä liikkunut… Jossakin kai veistettiin, koska erottausi kirveen kalke ja lastun risahdus, kun se irtautui… Hiljaisia, matalia ääniä… Sitten alkoi joku pehmeästi ja hentomielisesti laulaa venäjäksi: äiti, äiti älä soimaa j.n.e., tuota kaihomielistä venäläistä laulua…

Kuinka oli mahdollista, että tällaisena hetkenä, jolloin yön loihtuisa tenho oli kuin saduksi muuttanut kaiken, jolloin luonto oli vaieten pysähtynyt ihmettelemään omaa kauneuttaan, ihmiset hiipivät ja vaanivat tappaakseen toisiaan?…

Muuan joukosta tuijotteli hajamielisenä eteensä. Hän oli ihmeen levollinen. Vaikka hän selvästi tajusi aseman vaaranalaisuuden, ei hän tuntenut edes jännitystä. Oliko tämä nyt rohkeutta, urhoollisuutta?… Urhoollisuus, mitä se oli?… Sitten hän muisti tuhlattua elämäänsä… Nuoren tytön kuva hiipi hänen mieleensä. Ehkä hän oli lähtenyt tälle pitkälle matkalle päästäkseen irti velvoittavista suhteista, entisyydestä, kun ei enää ollut muuta mahdollisuutta. Voiko sellainen mies, jolla ei ollut mitään menettämistä, sanoa rohkeuttaan urhoollisuudeksi? Eikö hänelle paikalleen sattunut luoti ollut vain vapahdus? Ei, urhoollisuus oli sitä, että jalo ja kunnollinen henkilö pani alttiiksi tehdyn työnsä, saavutetun asemansa, koko elämänsä isänmaan eteen. Vain sellainen oli oikeutettu iloitsemaan rohkeudestaan… Lopputulos pisti kipeästi, melkein kadehtien hän vilkaisi tovereitaan. Heidän oli toista, heillä oli työ takana, tulevaisuus edessä; sen he uhrasivat maalleen… Isänmaalleen, joka menehtyi sisäisiin riitoihinsa, jossa rehoittivat laiskuus, omanvoitonpyynti, paheet, joka rahakirstujensa takaa ruikutti köyhyyttään, joka herkkupöytiensä ääressä valitteli nälkää ja karua luontoaan, jossa monet, sortajiaan silitellen, leimasivat parhaat poikansa kavaltajiksi. Ansaitsiko, ansaitsiko… oliko se kypsä?… Pois, pois sellaiset ajatukset. Kaikista huolimatta oli se maailman paras maa, jonka edestä ei mikään ollut liikaa…

Yhä makasimme samassa paikassa. Alkoi viluttaa. Kun vähänkin liikahti, pani märkien, kylmentyneiden vaatteiden kosketus väreitä kulkemaan läpi ruumiin. Kädet kävivät jäykiksi ja sinertäviksi ja hampaat hakkasivat kaalia. Mielellään olisi sytyttänyt paperossin sekä itselleen nautinnoksi että sääskille kiusaksi, mutta se ei tietenkään saattanut tulla kysymykseen.

Hiivin vihdoin johtajan luo kysymään, emmekö jo lähde eteenpäin. Hän makasi miltei käppyrässä, ankaran suonenvedon kouristaessa hänen jäseniään, eikä sanonut voivansa enää kauemmas tulla. Ja johan olimmekin riittävän hyvin täyttäneet sen määräyksen, mikä meille oli annettu: saaneet selville, ettei ryssiä ollut kohdallamme paljon ja ettei heillä todennäköisesti ollut mitään pahoja aikeita.

Yhä enemmän ja enemmän alkoi vilu vaivata. Vihdoin vaaleni aamu ja me lähdimme tekemään paluuta. Yhtä onnellisesti, ketään kohtaamatta selviydyimme jälleen. Ja niin oli päättynyt tämä märkä retki, joka olisi aivan yhtä hyvin saattanut olla viimeisemme, kuin se nyt muistutti romantista samoilua ihanassa yössä.

Päästyämme "kotiin" saimme harvinaisen vastaanoton: zugführer H. antoi joka miehelle kelpo moukun rommia. Sitten kiiruhdimme kämppiimme, riisuimme märät vaatteet ja ilki-alastomina heittäysimme levolle, arvatenkin suureksi tyydytykseksi niille vuoteittemme hiljaisille tovereille, jotka näin kauan olivat saaneet odottaa illallistaan.

* * * * *

Tietenkään eivät kaikki tiedusteluretket olleet yhtä rauhallisia. Toisinaan ampua räiskyteltiin aika tavalla. Milloin keikahti ryssä, milloin suomalainen sai maistaa kuulasta. Mutta yleensä oli tiedustelu edelläkerrotun kaltaista vaeltamista aavalla pellolla, kesäyön selkeässä valossa.

Patrullimme tuotti komppanialle ensimäisen rautaristin joka annettiin johtajallemme, ryhmäpäällikkö T:lle.

PUNATAUDISSA.

Kun heinäkuun poudat vihdoinkin alkoivat, kuivui suo nopeasti. Pukkien varassa lepäävät puolapuukäytävät jäivät korkealle yli vedenpinnan. Sinne tänne ilmaantui miltei kuivia maa-alueita ja muutamilla mättäillä punersi iloksemme jokunen mansikkakin.

Mutta samalla alkoi suo tavattomasti haista. Vesi lätäköissä ja kuopissa muuttui keltaiseksi ja ikäänkuin paksummaksi. Siinä vilisi kaikenkaltaisia eläimiä ja sen pinnalla kiilsi jonkinlainen rasvakerros. Multaa kaivaessamme olimme suosta löytäneet pari puolimätää ruumista ja sekin herätti monenmoisia epäilyjä.

Taudit alkoivat raivota. Lukuunottamatta syyhyä, joka jo ennemmin oli useita kiusannut, saivat monet kummallisia ihottumia ja rupia ruumiiseensa. Muutamia sairastui keuhkotautiin, mutta yleisin kaikista oli punatauti.

* * * * *

Muistan erikoisen hyvin, kuinka kävin noutamassa sen päivällisen, jota en enää saanut syödyksi. Ruokatynnyri, jolla joukkueen soppa-osa kannettiin kenttäradan päästä, oli vastikään tuotu jakopaikalle. Pojat seisoivat pitkässä rivissä keitto-astiat käsissä ja päivystäjä jakoi hiki hatussa. Kai ryssät näkivät meidät, koska pari shrapnellia tulla sähähti aivan lähettyville. Sattui siinä hauptmanni juuri kulkemaan ohitsemme. Hän komensi pojat nopeasti kämppiin, ja taas tulla suhahti pommi. Mutta ihme ja kumma. Joukko seisoi järkähtämättä ikäänkuin hiukan ihmetellen ja aprikoiden, jotta kaiketi tässä olisi päällikköä toteltava, mutta pitäisi se soppakin saada. Vasta toisella komennolla pöllähti parvi vähän hajalleen — eivät kuitenkaan ne, jotka seisoivat lähinnä tynnöriä.

Niin, sitä oli nälkä. Ei voi väittää, ettemme rintamalla saaneet ruokaa riittämään asti, milloin olot olivat säännölliset. Olipa sitä jäämäänkin. Mutta sittenkin, vaikka oli syönyt kyllikseen ryynisoppaa, jossa oli sitkeitä lihanpalasia seassa, tai hedelmäkeittoa, jossa vilisi matoja, kun vain ajatteli kotia, vaikkapa maalaistorpan yksinkertaista läskipannua ja perunakuppia asiaankuuluvine piimätuoppineen, niin vesi herahti kielelle syömästä päästyäkin. Täytyy ymmärtää, mitä tällainen hivuttava nälkä oli. Se ei ollut suinkaan samaa, kuin parin kolmen päivän ravinnotta oleminen, sillä nythän tunsi kylläinen mies nälkää ja sen laatu oli paljoa tuskallisempaa. —

Tapahtui vielä muutakin samalla kertaa. Muuan saksalainen luutnantti otti maasta shrapnellin kuoren, piti sitä korkealla ilmassa ja huusi:

— Tämä on Helsingin tuotteita pojat! En tiedä, tokko sitä toiset huomasivatkaan, heillähän oli soppansa, mutta minä, joka en voinut syödä, mietiskelin asiaa pitkän aikaa. Vai niin. Kotimaassa meille valmistettiin kuolemaa. Kyllähän sen ymmärsi, pakko oli pakkoa, mutta sittenkin tuntui pahalta…

Iltapäivällä yritin vielä olla työssä, mutta kovin olin haluton ja voimaton. Päätä pakotti vihlauksittain ja kovemmin ponnistaessa ruumis vapisi. Kun vihdoin päästiin kämppään, paneusin levolle ja vaivuin miltei heti rauhattomaan uneen. Ei kuitenkaan kestänyt kauan, ennenkuin heräsin niin tuskalliseen vatsanpeitteeseen, että olin ääneen valittaa. Vääntelehdin vuoteessa, juoksin ulkona ja kun osasin ottaa sopivan kokoonkäpristyneen asennon, hellitti tuska hetkiseksi. Mutta juuri kun olin uudelleen nukkua, alkoi sama leikki jälleen.

Asetuin verannan penkille, polvet vedettyinä leuan alle, kädet ristissä säärien ympäri ja filtti harteilla. Siinä oli minun hyvä olla. —

Kesäyö, sama lämmin, hiljainen, itsestään loistava kuin kotona, kaukaisessa pohjolassa. Eikä kuitenkaan niin ihmeellinen, valkea ja puhdas kuin siellä. Suon usvat keinuivat rauhattomina kuin noidan huntu; paikoittain ne peittivät koivuviidakon loihdullaan ja mielikuvitus loi näköpiiriin outoja olentoja, kalliolinnoja, peikkoja. Oli hiljaista, vain yön hiljentyneitä ääniä kuului. Joku yksinäinen kiväärinlaukaus kantausi korviin keveänä napsahduksena; toisinaan etäinen tykki jylisi vaimentuneena kuin pakeneva ukkonen… Ihmeellistä oli täällä istua, vieraassa, kaukaisessa maassa, keskellä sodan kesäöistä unta, joka milloin tahansa saattoi häiriintyä ja muuttua murhan melskeeksi…

Vaivuin sairaan herkkiin haaveisiin. Lukemattomia kotoisia kuvia kulki editseni. Sitten muistin kirjettä, jonka vastikään olin saanut, saanut Annalta… Miksi niin valittaa? Miksi luulla elämää mahdottomaksi ilman minua… minua? Ja ennen kaikkea, miksi sitä minulle niin intohimoisesti sanoa, yrittämättäkään alistua, ikäänkuin syyttäen? Se vain koski, apuahan ei siitä ollut… Johduin miettimään, oliko oikein sotilaan kirjoittaa kotiin, varsinkin näin kaukaa. Sinä hetkenä, jolloin kirje saapui, repeytyivät vain vanhat haavat ja kaipuu kasvoi kahdenkertaiseksi — ja sinä hetkenä saattoi kirjoittaja jo olla kylmä. Paras vaieta, totuttaa omaiset vähitellen siihen että on poissa, tietymättömissä. Toivo kyllä lievensi epätietoisuudesta johtunutta surua, toivo ja tottumus — ja sitten olisi kuolinsanoma helppo ottaa vastaan, se tulisi vain kuin piste lauseen perään, enää suuremmin järkyttämättä…

Heräsin siihen, että lähettyviltä kuului veden molskinaa aivankuin olisi joku suurin saappain kävellä tarponut suossa. Selvästi se tuli minua kohti. Muistin, että näinä päivinä oli jostakin vankileiristä päässyt karkuun parikymmentä ryssää, ja että rintamalle oli lähetetty kehoitus pitämään silmällä, aikoivatko he yrittää yli, kotipuolelleen. Odotin mielenkiinnolla… Kauris, ruskeanharmaa metsäneläjä se vain oli, joka tulla koikkelehti aivan lähelleni. Se pysähtyi, vainusi herkillä sieraimillaan ja katseli pelokkaasti kauniilla silmillään. Sitten se painui kiireesti tiheikköön… Merkillistä, jos olisin ollut terve, olisin viipymättä, siepannut kiväärin ja yrittänyt antaa sille lyijyä otsaan, mutta nyt, sairaana, olin kovin hentomielinen. Varoin liikahtamasta, etten olisi sitä säikyttänyt, mielelläni olisin silittänyt sen päätä, kenties jutellut sille, turhia sanoja, joilla olisi ollut kaipuun siivet…

Näitä kauriita, joita siellä oli melko runsaasti, me tavallisesti ankarasti vainosimme. Toisinaan saimmekin jonkun kaadetuksi ja silloin tietysti valmistettiin herkku-ateria sen kämpän miehille, jonka perhekunnan jäsen otuksen oli ampunut. Samaan tapaan me ahdistelimme kurkia ja hanhia, joita tuon tuostakin lenteli suurissa parvissa kohdallamme. Sattuipa vaan tuollainen parvi kulkemaan rintamalinjan suuntaan, heti syttyi kuin täysi sota. Sekä meidän, että ryssäin puolelta ammuttiin, huolimatta siitä, että se oikeastaan oli kiellettyä, ja milloin saalis osui putoamaan puolueettomalle alueelle, rintamavarustusten väliin, syntyi sen noutamisesta hengenvaarallinen kilpailu. Meidän, nälkäisten "leipäjääkärien" puolelle taisivat useimmat paistit kuitenkin kulkeutua.

Jo nousi aurinko. Pikkulintuset alkoivat tirskua. Usvat saivat purppurahohteen ja häälyivät aamun vienossa henkäilyssä. Puolapuukäytävällä kopisi yksinäiset askeleet; yövuorossa oleva ryhmänjohtaja riensi varmaankin vaihtamaan vahteja.

Verannalle oli tehty jonkinlainen pukkisänky, johon koetin asettua pitkäkseen, mutta heti alkoivat poltteet uudestaan ja kesti tuokion, ennenkuin jälleen löysin sopivan käppyräisen asennon.

Aamu yhä vaaleni; alkoi kuulua hälinää, ääniä. Jo tuotiin kahvi, koska radalta kuului vaunujen jyrinää. Kämpästä pöllähti unenpöpperöisiä miehiä verannalle yksi toisensa jälkeen. Tupa- ja vesipoika lähtivät kahvia noutamaan, toiset rupesivat riisumaan vaatteitaan.

Meidän täytyi nimittäin aina maata täysissä pukimissa, saappaat jalassa, tornisteri pään alla, vieläpä kiusallinen patruunavyökin päällä, solki siitä kuitenkin sai olla auki. Yritettiinhän määräystä toisinaan rikkoa, mutta hauptmanni teki öisin tarkastuksia ja armias taivas, jos hän tapasi jonkun, jolla esim. ei ollut saappaat jalassa. Aamuisin sitten, ennen töihin lähtöä riisuttiin ryysyjä vähemmäksi ja yritettiin peseytyä. Meillä, väljässä Jukolassa, oli sentään onneksi riittävästi ilmaa, joka hatarien seinien läpi pääsi vaihtumaan. Toisin niissä kämpissä, jotka olivat yltympäri vuoratut mullalla. Kun aamulla tempasi oven auki, oli lentää seljälleen, niin paksu ja voimakas virta syöksähti sieltä kasvoille. Sanomattakin on selvää, että tämä kostea kaasu sisälsi erinäisiä tuoksuja, ihmetellä vain täytyi, kuinka miehet pysyivät terveinä.

— Ollapa nyt kotona ja lähteä kalaan tällaisena aamuna! huudahti "Setä", aina tyytyväinen Kuopion poika, kaataessaan kahvia keittoastian kanteen. Tämä kahvi oli tietenkin ohrakahvin kaltaista, mistä lie keitettyä, ja sitä juotiin mustana, useimmiten ilman sokeria, leipäpalan paineeksi.

— Tai heinään, innostui Kustu, nuori oululainen ylioppilas.

Joku kyseli minun vointiani. Isä V., turkulainen leipuri ja itse-oppinut, loistava puhuja ja maailmaakokenut veitikka, joka oli jo ehtinyt yli kolmenkymmenen, seisoi verannan penkillä paita kädessä, aamuauringon suloisessa paisteessa noukkien elättejään jaloittelemaan, ja täyttä kurkkua laulaen:

Onko helmiä kirkkaita kruunussasi, kun on päättynyt taistelu tää?…

* * * * *

Kun klo 8 aikana kävin lääkärissä, selitti hän minussa olevan punataudin. Minut määrättiin revierstubeen, jonkinmoiseen kenttäsairaalaan, joka sijaitsi rintaman takana, lähellä edellämainittua kolmannen komppanian keittiötä, noin kahden kilometrin päässä. Mukaan tuli ottaa keitto-astia ja filtit, mutta monen monta kertaa sain levätä tiepuolessa, ennenkuin tuo mitätön matka oli suoritettu.

Sairaala oli perin siisti, pyöreistä kuusista tehty kämppä, omien pionieeriemme kyhäämä. Se sijaitsi kuivalla paikalla männikössä, oli vielä keskeneräinen, mutta hyvin siellä jo tultiin toimeen. Kymmenkunta poikaa lojui vuoteillaan, mikä missäkin taudissa; eräällä oli suuria rupia, jotka suovesi oli synnyttänyt, muutamat sairastivat kuumetta, mutta useimmissa oli sama vatsanpoltto kuin minussakin. Sairaalahan oli oikeastaan vain paikka, jossa annettiin ensi apu, sidottiin haavoittuneet j.n.e. Meitä punatautisia täällä vain jonkun aikaa tutkittiin, ja jos tauti alkoi tulla vaikeammaksi, lähetettiin potilas varsinaiseen sairaalaan. Lääkkeenä käytettiin etupäässä opiumia.

Viivyin täällä kaikkiaan parin viikon ajan. Kun syömisestä ei juuri tullut mitään, vähenivät voimat tavattomasti ja ruumis laihtui. Saniteetti-vääpeliltä, jonka tuttavaksi olin päässyt, kerjäsin ylimääräisiä opiumi-annoksia, ja makasin monet ajat kuin humalainen, sairaan vaihtelevia unia nähden.

Eräänä päivänä — olin silloin jo toipumaan käsin — kun loikoilin auringonpaisteessa nurmikolla filtti allani, alkoi kuulua tahdikasta askelten töminää ja metsän takaa tuli näkyviin jääkärikolonna. Se oli pionierikomppania, joka palasi kotiin Schmardenin taistelusta.

Tämä työkomppania oli kaiken aikaa majaillut varsinaisen rintaman takana, toisessa linjassa — heidän asuntonsa olivat muuten vallan lähellä sairaalaa — käyden vain töissä meidän alueellamme. Mutta ehkäpä oli tahdottu koettaa heidänkin sotakuntoaan, koska heidät oli viety taisteluun, varsinaiseen hyökkäykseen oikein. Schmardenin kylän luona olivat ryssät tehneet itselleen etuvarustuksen, joka alkoi käydä saksalaisille haitalliseksi ja joka siitä syystä oli hävitettävä. Tämä hävitystyö oli uskottu ensimäiselle preussilaiselle jääkäripataljoonalle, jota auttamaan vietiin meikäläiset pionierit.

Mainittu pataljoona teki silloin 42:ta hyökkäystään ja itsestään on selvää, että saksalaiset veteraanit suhtautuivat hieman epäilevästi ja pilkallisesti napamaan hiljaisiin poikiin. Mutta kun lähtökäsky annettiin, näyttivät nämä hitaat miehet, että he osaavat liikkuakin. Tuulispäänä he syöksyivät eteenpäin, johtajanaan hauptzugführer J., ja kun viestejä vietiin taistelun kulusta, sanottiin aina: suomalaiset ovat siellä ja siellä, suomalaiset ovat jo niin ja niin pitkällä. Granaatteja lensi kuin hornan tuutista, kuularuiskujen luotisade ihan pimensi ilman, mutta aina olivat meikäläiset etunenässä. Ja se oli heille onneksi, sillä, kuten tavallista, vihollinen ampui yli. Perässätulevia kaatui kuin luokoa, mutta suomalaiseen ei ryssän luoti tohtinut kajota.

Jo päästiin määränpäähän. Piikkilangat leikattiin poikki, otettiin vankeja, toisia surmattiin, etuvarustus vallattiin ja hävitettiin, ja sitten peräännyttiin määräyksen mukaisesti takaisin. — Koko loppu-yön pommitti ryssä omaa varustustaan, jossa ei enää ollut ketään.

Ja kyllä nyt saksalaiset jääkärit ja vanhat verihurtat katselivat toisin silmin pohjolan tyyniä ja harvasanaisia poikia. Heille hurrattiin, käsiä puristettiin, tarjottiin voileipiä, paperosseja, kaikkea sitä hyvää, mitä sotilas voi toiselle antaa, ja puhuteltaessa sanottiin vain "veli, veli". Prikaatin päällikkö kiitti heitä lämpimin sanoin, valittaen sitä, ettei hänellä ollut iloa johtaa heitä useammissa taisteluissa.

Eivätkä meikäläiset menettäneet kuin yhden miehen. Useita kyllä sen lisäksi haavoittui ja muuan harhaili kauan aikaa ryssän puolella, mutta pääsi kuitenkin takaisin. Se aivan poikkeuksellinen onni, joka meitä koko rintamalla-olomme ajan suosi, oli tälläkin kertaa varjellut poikiaan.

Osaltaan on tämäkin taistelu aiheuttanut sen, että myöhempinä aikoina, kun meitä monesti — eikä syyttä — moitittiin, kun meille pidettiin suoranaisia haukkumasaarnoja, niin aina muistettiin vikojemme luetteloon lisätä:

— Pelkureiksi ei teitä kylläkään kukaan voi sanoa. [Katso V.E. Tuompon oivallista kuvausta Schmardenin taistelusta. Suomen Jääkärit ss. 135-142. Tekijän huom.]

ILTA JUKOLASSA.

Päivän työ oli päättynyt.

Verannan pöydän ääressä pelasi n.s. ruotsalainen sakki pokeria; siihen kuului kämpän vanhin, ryhmänjohtaja Hg., hyväntahtoinen, hajamielinen, kirjallisuuteen viehättynyt nuorukainen, joka aikomaan oli viettänyt iloisia päiviä Helsingissä, mutta oli täällä laihtunut, painunut umpimieliseksi, ja mieluummin makaili mietiskellen ja paperossia poltellen vuoteellaan, kuin antautui tyhjään keskusteluun. Hänen hajamielisyytensä ja myöskin huonon paikallisvaistonsa syyksi on kai laskettava se harvinainen Odysseija, joka tuli hänen osakseen. Eräällä patrulliretkellä hän nimittäin eksyi tovereistaan, harhautui Missen ryssän-puoliselle rannalle, ui moneen kertaan yli joen, oli joutua vangiksi, mutta älysi jättää kiväärinsä päälle-hiipiviin ryssiin suunnattuna erääseen pensaaseen ja pakeni itse veteen, lopulta nääntyi, riisuutui aivan paitasilleen, kulki jo kerran kädet ylhäällä ryssän varustuksia kohti, mutta äkkäsi kuitenkin viime tingassa erehdyksensä ja pääsi peräytymään; vihdoin, seuraavana päivänä, hänet löydettiin väsymyksestä puolikuolleena kokonaan toisen komppanian alueelta. [Katso lähemmin Suomen Jääkärit ss. 130-134. Tekijän huom.] — Toiset peliseuraan kuuluvat olivat ylioppilas W., luonteeltaan hieno ja aristokraattinen; nuori, reipas, hieman lapsellinen H—s, sekä sydämellinen, tyyni ja rohkea polyteekkari H., toinen niistä, joiden kanssa olin matkustanut Suomesta.

Muutamat puhdistivat kivääreitään. Kiusaavan rauhallinen J—s, rannikkoruotsalainen Vaasan seutuvilta, joka ei lainkaan osannut suomea, pureskeli leipäpalaansa niin hitaasti kuin märehtivä härkä; yhtä hidas oli hän kuulien vinkuessakin. Apuryhmänjohtaja S. näppärä, käytännöllinen, aina touhuava mies, naulaili itselleen kaappia; häntä sanottiin Jadoksi, koska hän kysyttäessä aina vastasi umpiruotsalaiseen tapaan: "Ja då."

Sisällä, kamiinan ääressä, keittivät Setä ja Pala jänkkiä. Tekijä-Eeka lojui vuoteellaan, pitkä naama vain paistoi kalpeana hämärästä, ja huuteli poikia hoidolle. Isä V. ja hänen ainainen ystävänsä Frekke supisivat jotakin keskenään; heillä oli käynnissä kauppa saksalaisten kanssa, joilta he saivat ostetuksi yhtä ja toista hyvää, vieläpä rommiakin pari kertaa.

— No nyt on kumma. Haitari-Jali putsaa kivääriään, kuului nuoren, innostuvan Kustun ääni yli muiden.

— No Jali, no Jali, tarrautui siihen heti Tekijä-Eeka, kämpän irvihammas. Hän oli muuten humoristisen itsekäs sota-oloissa. Mitä tahansa löytyikin, niin Eeka karkasi heti esiin, sanoen naukuvalla äänellä: "Se on mii-nun." Eikä sattunut koskaan, ettei hänellä olisi ollut parasta makuupaikkaa.

— Mihinkäs se Jali lähtee niin touhuissaan? yhtyi ylioppilas R:kin joukkoon.

Tämä Jali se oli kumma kymmenniekka, lukenut aika paljon, osasi soittaa viuluja ja haitareita, teki korttikonsteja kuin silmänkääntäjä, rustaili runoja, mutta oli ennen kaikkea tunnettu loppumattomista lauluistaan. Hän oli kumaraharteinen, lihava jässikkä, joka pulleilla sormillaan kätevästi napsutteli polkantahtia; työhön mentäessä hän aina nurisi: "minä en voi käsittää", ja oli paljon muutakin jota hän "ei voinut käsittää." Velvollisuutensa hän kuitenkin täytti kunnolleen, vaikka ei sitä kukaan tahtonut uskoa, ja oli kuulasateessa siitä hauska toveri, että hän aina vakuutti: "ei ne meitä ammu." — Vastaamatta hän jatkoi työtään.

— Eikös se ollut Jali, joka meidän kämpästä joutui horhpostiin (kuulovartioon), tuumaili Setä yksikantaan, suu jänkkiä täynnä.

— Ja sataakin vielä, valitteli Tekijä-Eeka, irvihammas.

Jo oikaisi Jali mahtipontisesti vartalonsa.

— Välipä sillä, kun isänmaan onni on kysymyksessä. Te makaatte, minä valvon.

Kämpässä naurettiin.

— Se oli Jalia se, arveli Kustu.

Oli syöty niukka illallinen. Yhä useampi alkoi kömpiä makuusijalleen. Joku kaivoi kynttilänpätkän tornisteristaan, sytytti sen, sillä kämppä oli pimeä, ja ryhtyi lukemaan. Ilmassa leijaili sauhua, vuoteilta hehkui paperosseja. Silloin tällöin kuului joku lause, katkonainen, ikäänkuin uupunut ajatus, siihen sammunut vastaus. Sitten oli taas pitkän aikaa hiljaista.

— Minäpä näin Pahkajärven viime yönä unissani… lieneekö minun vuoroni ensikerralla, sanoi Frekke hiljaa.

Tämä Pahkajärvi, joukkueemme nuorin mies, oli hiljattain kaatunut, ensimäisenä komppaniastaan. Päivällisunta maatessaan oli hän saanut katon läpi tulleen pommin suoraan päähänsä.

— Olin suuressa huoneessa — jatkoi kertoja — oli siellä paljon muitakin, kun P. astui sisään. "Kah, Pahkajärvi. Terve, terve! Mitäs sinulle kuuluu?" kysäisin, mutta ei hän siihen vastannut. "No joko se on ensi kerralla minun vuoroni?" jatkoin kuin leikilläni. "Hm", sanoi hän siihen ja katsoi niin kummasti.

Kukaan ei puhunut pitkään aikaan, kuului vain sääskien ininä.

— Ei nuo vietävän itikat välitä tupakastakaan, ja sääski verkosta ei ole mitään apua, virkkoi joku kärsimättömänä.

— Jado, vieläkö sinulla on niitä katajia? Polttaisit vähän.

— Ja då! Se on justiinsa meininki, vastasi puhuteltu.

Ennen pitkää täytti kämpän sakea katajasauhu ja itikoita pakeni oven täydeltä. Pojat yskivät ja painoivat kasvojaan filtteihin, mutta pian oli rauha jälleen palannut ja äskeinen, painostava hiljaisuus vallitsi. Vain pokeri-sakin iloisemmat huudahdukset kuuluivat silloin tällöin.

— Vieläkö te pojat muistatte, millä mielellä sitä lähdettiin Lockstedtista — alkoi isä V. tuokion kuluttua. Kuinka sitä uhoiltiin ja innostuttiin, annettiin ryssää päihin ja luultiin varmasti jo syksyksi oltavan Suomessa. Minäkin olin saada sakin hivutuksen, kun uskalsin väittää, että ryssällä on hyvä tykistö ja että matka Pietariin ei olekaan mikään leikin asia. No niin, tässä sitä nyt norkoillaan.

Tämä isä V. oli ihmeen terävämuistinen, itseoppinut kansanmies, ehtinyt olla jo naimisissa, ja tulla isäksi. Ei ollut sitä paikkaa Suomessa, jossa hän ei olisi käynyt. Hän osasi väitellä mistä asiasta tahansa, puhui loistavasti, sosialisti-agitaattorin kiihoittavaan malliin, mutta oli kuten hekin epäloogillinen ja ahdistettuna hyppäsi "yli aidan", siirtyi toisiin seikkoihin.

— Alkakaa nyt taas siitä vätystää! huudahti Kustu. — Laulakaa ennemmin. Jali, laula!

— Jalihan on vahdissa, hyvä mies!… Ehkä isä V. kertoo meille sen Turun papin hautapuheen. Mitenkäs se olikaan: Ahdistuksest elon tään, nuor' vaimo maahan peitetään, mies, siihen syypää, kylmänä ja tunnotoinna, vain päälle katsoo…

— Mitä sinä Eeka taas irvistelet. Lauletaan nyt tosiaan.

Alkua tapailtiin hetkinen. Sitten värähteli savuisessa kämpässä hiljainen, matala laulu. Toisinaan se pyrki ripeämmäksi, iloisempaan äänilajiin. Mutta hetki ei ollut isänmaallisille eikä rekilauluille sopiva; mieliala oli painuksissa, laulu taukosi, joku enää yksinään hyräili vienoa, sanatonta säveltä.

— Otetaanpas se Jalin ballaadi: Oli kerran kaks' kuninkaan lasta, jotka lempivät toisiansa…

— Ei sitä osaa muut laulaakaan kuin Jali, arveli Setä.

— On se Jali kumma mies siitä, että se ymmärtää valita laulun hetken mukaan ja aina sillä on uusia. Työssä se laulaa työlauluja, iloisella päällä rekirenkutuksia, mutta tällaisella tuulella oltaessa se virittää hiljaisen kansanlaulun. Ääni pihisee kuin tuohikurkusta, mutta saapas vain siihen eri maun ja värin…

Jo alkoi yksi ja toinen kuorsata. Romaaninlukijat sammuttivat kynttilänsä. Joku silloin tällöin sanoi vierustoverilleen jotakin, jotakin ykskaikkista, mitätöntä, mistä kuitenkin selvästi kuvastui vallitsevan mielialan uupunut ykstoikkoisuus. Sitten raskasta hengitystä yhä useammassa kohden, käännähdyksiä, köhähtelyjä. Muutaman sauhusta kiusaantuneen sääsken kärsimätöntä ininää… Jukolan jääkäriperhe oli vaipunut unen onneen…

Heräsin hirmuiseen kolinaan ja kavahdin istualleni. Pöydälle oli sytytetty kynttilä, joku pilkkoi kamiinaan puita täydellä höyryllä. Hieroin silmiäni: Jalihan se oli, tietysti. Hyvin käsittäen aiheuttamansa häiriön, jatkoi hän sivulleen katsahtamatta työtään. Yhä useampi oli kohonnut istumaan, kuului jo murinaakin, mutta Tekijä-Eekan varoittava nyhkäisy kulki miehestä mieheen ja hiljaa vaipuivat pojat takaisin vuoteille. Yörauhan rikkoja asetti keitto-astiansa tulelle, kaatoi jotakin hyvin itsetietoisen näköisenä valkeasta kangaspussista pataansa ja asettui penkille istumaan aivan kuin omissa oloissaan puuhaillen. "Näepäs", ajattelin, "on kai juupeli jostakin käsittänyt ryynejä ja tekee puuroa." Tiesin, että moni muu silmäpari seurasi uteliaana Jalin toimituksia; mutta parasta oli antaa hänen olla mitään aavistamatta, muuten jatkuisi kolina ties kuinka kauan…

Kamiina humisi hiljaa tulen leimutessa sen sisällä. Vesi porisi rattoisasti. Mies istui kyyristyneenä penkillä, käsin poskeen ja kyynärpäin polveen nojaten; kamiinan halkeamista välähtelevä valo kiidätti omituisia varjoja yli hänen kasvojensa; märkäkin näkyi olevan poika. — Alkoi kuulua hiljainen, ihmeen pehmeä ja surunvoittoinen sävel, merimieslaulu:

Lontoossa yksinäni katuja kuljeksin. Silloin sievän ostran-tytön siellä tapasin. Sen siniset silmät on mielessäni ain', kun ostran-tyttö tarjos mulle ostraliaa.

Vai niin, taas uusi, ajattelin itsekseni.

Porstuasta vasemmalle meitä käskettiin,
Ostran-tytön kamariin, sievän ja kaunihin.
Iloa ja riemua me siellä nautittiin,
kun ostran-tyttö tarjos mulle
ostraliaa.

Hetken aikaa puhalteli laulaja tulta. Yhä useampi oli kohonnut istuvilleen.

Illalla kun nukahdin, hän vei mun rahani,
Sormuksen mun sormestani sekä kelloni.
Hän valan kyllä vannoi, vaan myöhään huomasin,
ett liiaks olin nauttinut ma
ostraliaa.

— Jatka, Jali, jatka! kuului vuoteelta, kun laulaja lopetti hetkiseksi.

Aamulla, kun heräsin, isäntä kolkutti
ja vaati multa maksua, vaan mull' ei ollutkaan.
Kori käsivarrella Lontoon kaduilla
täytyi minun kaupitella
ostraliaa.

En ihanampaa neitoa oo nähnyt päällä maan,
vaikk' meriä oon seilaillut ma ympäri maailman.
Vaan rehellistä reisupoikaa pettänyt on niin,
ett' täytyi minun kaupitella
ostraliaa.

Surunvoittoinen, miellyttävä sävel oli jo tarttunut poikien korviin ja koko kämppä kertasi:

Vaan rehellistä reisupoikaa pettänyt on niin,
ett' täytyi minun kaupitella
ostraliaa.

— Se on Jali, se, huudahti Tekijä-Eeka.

— Se on herra!

— Mitä varten sinä meidät herätit. Halusitko antaa konsertin?

— Hm. Vielä kysytte! Toverinne on sateessa ja te ette jätä ainutta pulikkaa tehdäkseni tulen kamiinaan. Luuletteko, että hyvä omatunto kykenee vaatteet kuivaamaan?

— Mitä sinä keität Jali?… Puuroa? Tekijä-Eeka kopeloi jo lusikkaansa, ja aina kohtelias ja hyvänluontoinen Kustu kysäsi:

— Saako sitä maistaa?

Ja pian istui Haitari-Jalin ympärillä rykelmä poikia, ja keittoastiaan painui kerrallaan niin monta lusikkaa kuin suinkin sopi.

MUUTTO.

Eräänä päivänä elokuun lopulla tuli aivan äkkiarvaamatta määräys, että kaikkien piti olla yöllä lähtövalmiina. Syntyi kiireellistä touhua, tornistereita pakattiin, jaettiin uusia rautaisia annoksia, mutta mitään tarkempia selityksiä ei annettu. Meillä ei ollut aavistustakaan siitä, mihin oli matka. Toiset väittivät, että meidät viedään suureen hyökkäykseen, toiset olivat tietävinään, että meidät siirrettäisiin jonnekin rintaman taakse lepäämään ja toipumaan siitä heikkoudesta, jonka nykyinen epäterveellinen asemamme oli aiheuttanut. Viimemainittuun suuntaan olivat jo aikaisemmatkin huhut viitanneet. Oma lääkärimme oli kuuleman mukaan noussut kapinoimaan, syyttäen saksalaisia siitä, että he antoivat meidän menehtyä tälle toivottomalle suolle ja numeroilla osoittaen sairaustapausten lisääntymistä vaatinut meille siirtoa.

Meitä ei kovinkaan huolestuttanut päämäärä. Kunhan vain saimme jättää tämän sumuisen ja myrkyllisen Misse-joen laakson, kunhan vain pääsimme liikkeelle, kokemaan jotakin uutta, se oli pääasia, ja iloisin mielin me valmistausimme matkalle.

Vaikka yö oli pimeä, kuljimme vain ryhmä kerrallaan kenttärataa pitkin kokoontumispaikalle. Sateen lokaiseksi pieksämällä tiellä taivalsi vastaamme se joukko-osasto, joka asettui meidän entisiin asemiimme. Kesti kauan, ennenkuin pataljoona ehti kokoontua; sitten lähdimme eteenpäin, täysinäiset taakat selässä taas pitkästä aikaa.

Missään maailmassa ei liene lokaa niin paljon kuin Kuurinmaalla. Vaikka tie oli kauttaaltaan laskettu pyöreillä puilla, niin että sillä kuivana aikana käveli kuin sillalla, tunkeusi kura puitten rakosista päällimmäiseksi, hyllyen sitkeänä kuin valmiiksi vatkattu muurisavi, takertuen saappaihin ja tavattomasti rasittaen marssia. Pimein osa yöstä täytyikin meidän sen vuoksi pysyä aivan paikoillamme. Olihan sekin omituista värjöttämistä, kun tornisterien päällä istuen odotimme aamua. Muutamat torkkuivat, useat söivät, hehkuvia paperossin päitä kiilui siellä täällä, joskus matala laulu hiljaa väreili…

Taivalta tehtiin sinä päivänä kuitenkin aika runsaasti. Aloimme päästä kuivemmille maille ja vasta täällä saimme oikean käsityksen näiden seutujen kesästä. Varsinkin ensimäinen yöpaikkamme oli kovin kauniin luonnon ympäröimä. Oli puistoa, kirkasvetinen puro, kukkia. Selkeästi on mieleeni jäänyt kuitenkin vain omenapuut, joille me — huolimatta hauptmannin kiellosta — osotimme nälkäisen ihailua syömällä raakaleet suihimme.

Osittain jalan, osittain junalla kulkien saavuttiin vihdoin pieneen, idyllimäiseen Tuckumin kaupunkiin, jossa Gastinnitsa Riga, autio, sodan raiskaama ravintola, sai tarjota meille suojansa yöksi. Oltiin siis kaupungissa taas, kerrankin. Kovin suurta iloa ei siitä kuitenkaan ollut, sillä ainoastaan harvat ja valitut saivat mennä ulos, toisten täytyi tyytyä remuamaan sisällä. Monenmoisia herkkuja saatiin sentään ostetuksi, jopa viiniäkin ja ennen kaikkea, kolmen kuukauden erakko-elämän jälkeen näkivät pojat naisia. Oli jotakin kummallista heidän silmissään, kun he seurasivat esimerkiksi myyjättärien liikkeitä, jotakin, josta vielä kuvastui kuolon näytelmät omituisena pistävänä terävyytenä, mutta samalla jotakin muuta.

Seuraavana päivänä marssittiin noin 15 kilometriä kaunista tietä pitkin, jonka kahden puolen avartuvat maisemat suuresti muistuttivat kotoisia seutuja. Niin saavuimme määräpaikkaan Kneissin kylään, joka sijaitsi noin kuuden kilometrin päässä rintamalinjan pohjoisimmasta osasta, Riianlahden rannalla.