IV.

RIIANLAHDEN RANNALLA.

KNEISSIN KYLÄSSÄ.

Kylä oli miellyttävä ja kotoinen; se sijaitsi kuivalla kunnaalla aivan rannassa. Meren raittiit, suolaiset tuulet kulkivat sen ylitse; matalien talojen pihamailla kasvoi omenapuita ja marjapensaita; siellä täällä näki kyökkipuutarhan, josta vielä saattoi löytää kaalia, kurkkuja, punajuuria. Lukuisia, valtavia honkia oli ennen humissut kylän tanhualla, mutta nyt ne oli kaikki sahattu poikki, ties mistä syystä, ehkäpä vaikeuttaakseen laivatykkien tähtäimen asettamista. Muutamia taloja oli raunioina ja järjestään kaikki olivat asukkaita vailla; niissä majaili vain sotilaita; ennen ne luullakseni olivat kattojensa suojiin kätkeneet lukuisia onnellisia kesävieraita.

Tähän viihdyttävään kylään saimme pariksi viikoksi pysähtyä lepäilemään. Olomme muistutti suuresti Tittelmünden aikoja. Kuten siellä, niin täälläkin, saimme uida, mutta nyt meressä, suurissa, vihertävissä aalloissa, jotka tulivat kaukaa, kenties kotoa. Sitäpaitsi ryhdyimme kalastamaan. Kustakin komppaniasta valittiin erikoiset kalamiehet, jotka jäivät harjoittamaan tointaan vielä senkin jälkeen, kun me muut siirryimme rintamalle, ja vaikkei saalis ollutkaan kovin runsas, oli se sitä maukkaampi.

Tietysti heti alussa panimme saunan kuntoon. Ja sattuipa mukavasti: saimme viekoteltua erään saksalaisen löylyyn, koettamaan suomalaista kylpyä. Mutta hullusti kävi. Vaikka kuumuus oli vielä varsin siedettävä — lujanpuoleisesti oli kyllä vettä kiukaaseen heitetty — pyörtyä kupsahti muukalainen kuin kana ja toivuttuaan vannoi sydämensä pohjasta ensimäisen ja viimeisen kerran ryhtyneensä hullujen peliin. Samalla kertaa sattui toinenkin hauska juttu. Minä olin tornisterissa säilyttänyt hienoa, kotoatuotua, lumivalkoista paitaa kuin aarretta ikään. Kuinka olikaan, pisti päähäni panna se nyt päälleni. Se hohti kuin pohjolan hanget. Jääkäreitä pyöri lähettyvilläni kuin kärpäsiä tulen ympärillä, mikä ääneen kummeksuen, mikä vaieten ja outo kaipuu katseessa osoittaen ihailuaan. Kun paitahihasillani vaelsin sisään hitaasti ja itsetietoisena, niin zugführerimmekin oikein kääntyi perähäni katsomaan. —

* * * * *

Kylän takana avartui laajoja peltoja, joilta pojat ahkerasti etsivät perunoita, vaikka saksalaiset olivatkin jo korjanneet paraan sadon. Kun kulki kaunista tietä pitkin kauemmas, tapasi suuria taloja komeine puutarhoineen, mutta kaikki olivat ne saksalaisten miehittämiä. Hedelmäpuista saattoi löytää jonkun luumun tai huomaamatta jääneen kriikunan, lanttuja tapasi runsaasti ja omenapuut olivat täynnä omenia, mutta pahaksi onneksi ankarasti vartioituja. Eräällä tällaisella "tutkimusretkellä" jouduin mielenkiintoiseen keskusteluun parin saksalaisen kanssa, joista toinen oli vääpeli. Kun kysyin heiltä, oliko siinä kylässä, missä silloin oltiin, kanttiinia, mistä olisi saanut ostaa jotakin, keksiä t.m.s., huomasivat he puheestani, etten ollut saksalainen.

— Te olette ulkomaalainen?

— Niin olen. Suomalainen.

— Vai niin, Suomesta. Sehän on jo valloitettu?

— Eikä ole.

— Niinkö. Sehän on venäläinen provinssi, eikö totta?

— Ei suinkaan. Se on suuriruhtinaskunta, aivan itsenäinen maa pohjoisessa, Ruotsin ja Venäjän välillä. Sillä on Venäjän kanssa vain yhteinen hallitsija, mutta ei muuta.

— Mutta ettekö siis ole Venäjän alamainen?

— Olen kyllä, tavallaan. Mutta kuitenkin olen suomalainen, vastasin naurahtaen.

— ???

— Olen vapaaehtoinen. Meitä on täällä pari tuhatta. Venäjä sortaa maatamme, kuljettaa sen parhaat miehet vankiloihin, ehkäisee painovapauden ja pyrkii meitä venäläistyttämään. Sitä emme voineet kärsiä. Karkasimme yli rajan Saksan riveihin ja aijomme vapauttaa maamme.

— Ah, ah! Ja kuinka se tapahtuu?

— Marssimme ensin Pietariin, sitten puhdistamme Suomen, sanoin naurahtaen.

— Verrückter Mensch! (Hullu ihminen.)

— Kuinka niin?

— Kauanko te olette jo ollut Saksassa?

— Puolitoista vuotta, ensimäiset meistä.

— Ah, ah!

Saksmannit katselivat toisiaan ihmeissään. Ystävällisesti neuvoivat he kanttiinin, jossa ei kuitenkaan ollut muuta kuin tupakkaa ja viiniä. Käteltiin toverillisesti ja saksalaiset seurasivat silmillään pitkän aikaa poistuvaa lumimaan miestä, joka nyt komeili jääkärin vihreässä takissa.

* * * * *

Kneississä oli siihen aikaan melko runsaasti sotilaita, kolme tai neljä jääkäripataljoonaakin, ja aivan yleisesti huhuiltiin, että oli tarkoituksena hyökätä rintaman pohjoisimmalla siivellä. Jonkinlainen yritys kyllä tehtiinkin, mutta se epäonnistui: kun saksalaiset, ankaran tykistövalmistelun jälkeen ryhtyivät etenemään, olivat ryssät, sensijaan että olisivat pommituksen pakoittamina perääntyneet, hiipineetkin piikkilankavarustustensa eteen, jossa hiljaa väijyivät ja antoivat hyökkääjille niin lämpimän vastaanoton, että näiden oli pakko kääntyä takaisin. — Meikäläisiä ei silloin ollut mukana.

Meidänkin osallemme sattui kerran ankara hälyytys. Oli saatu tietoon, että ryssät aikoivat laskea veneillä miehiä maihin rintaman selkäpuolelle ja meidät järjestettiin ketjuun pitkin rantaa. Asema oli loistava: korkea, kuiva ranta-äyräs, jonka puhtaaseen hietaan saattoi kaivaa itselleen miten hyvän haudan tahansa. Edessä avartui meri, yltympäri humisi hongikko ja kanervaisella kankaalla kasvoi puoloja ja sieniä. Tämä oli toista kuin Missen soilla. Ihan ilolla olisi tapellut tällaisella kotoisia seutuja muistuttavalla paikalla. — Komppaniamme toinen joukkue jätettiin tänne pysyväiseen vartioon, päällikkönään verraton luutnantti Oberdörfer, Ylikylän Janne, kuten häntä sanottiin, joka pyöreävatsainen, hiukan leveä- ja leväperäinen Backuksen palvelija piti pojille ainaista hauskaa. Toiset saivat palata Kneissiin, entisiin asuntoihinsa. [Katso Suomen Jääkärit ss. 149-159. Tekijän huom.]

LOUKKAUS.

Kun ruokaa mentiin noutamaan keittiöstä, tapahtui se aivan kuin ennen leiri-elämässäkin: päivystäjä huusi ensin komppanian ulos, asetuttiin riviin talomme eteen ja sitten marssittiin järjestyksessä saamaan annoksemme. Toisinaan, kun kokki sattui puuhissaan myöhästymään, tapahtui uloshuuto liian aikaisin. Rivissä sai seista pitkät ajat, vesi suussa odotellen, varsinkin ne, jotka olivat jääneet häntäpäähän. Tästä oli seurauksena, ettei oltu niin kärkkäitä riviin asettumaan, vaan monesti viivyteltiin tahallisesti sisällä ja tultiin vasta sitten, kun nähtiin, että ruoan jako todellakin alkoi.

En tarkalleen muista sen ikävän jutun alkua, josta tässä aijon kertoa, varmaa vain on, että oli huudettu ulos ruokaa noutamaan ja poikia tippui riviin yksitellen ja sangen hitaasti. Sääntöjen mukaan tuli päivystäjän laskea miehet ja ilmoittaa luku muonitus-aliupseerille, mutta mennä heitä nyt laskemaan, kun yhä uusia ja uusia saapui ja toisia pyöri vielä pihamaalla. Kieltämättä tämä oli epäsotilaallista, eikä se leirillä olisi voinut tulla kysymykseenkään, mutta olimme tottuneet rintaman vapaihin oloihin ja menettäneet turhan tarkan disipliinimme. Varavääpeli Freude, joka sattui katselemaan toimitusta, päätti nyt ryhtyä meitä hiukan kuranssaamaan — huomaamatta malkaa omassa silmässään. Ensin hän tarkasti astiat, olivatko ne puhtaaksi pestyt, sitten alkoi hän huutaa ja ärjyä voimainsa takaa, kun rivit eivät olleet tarpeeksi suorat. Pojat, joista moinen rekryytti-komento oli rintamamiehille vallan sopimatonta, tottelivat vastahakoisesti, tekivät laiskoja käännöksiä ja kalisuttivat astioitaan. Ja suuttunut vääpeli komensi koko joukon hajalle, takaisin huoneisiin. Tuskin oli ennätetty sisään, kun kuului uusi uloshuuto, ja jälleen alkoi sama ärhentely. Ja tällä kertaa oli se miltei suotta, aivan tahallista kiusaamista. Poikien pisti vihaksi, kuului murinaa, nälkäkin tietysti kiusasi, ja järjestys ei ottanut lainkaan parantuakseen, pikemmin päinvastoin. Vihan vimmassa komensi vääpeli taaskin miehet sisään.

Mutta kun kolmatta kertaa huudettiin ulos, ei kukaan enää lähtenyt. Joku juoksi puolitiehen, mutta huomasi sitten, että jotakin oli tekeillä ja kääntyi takaisin. Sillä nuoren varavääpelin ärhentely, mokomankin poikanulikan, joka koko ajan oli maannut rintaman takana, alkoi tuskastuttaa jääkäreitä siinä määrin, että he ennemmin jäivät ilman ruokaa, kuin sietivät tällaista nahkapoika-äkseerausta silloin kuin syöminen, sotilaan pyhin ja kallein asia, oli kysymyksessä.

Kun raivostunut varavääpeli kysyi päivystäjältä, minkä tähden eivät miehet asettuneet riveihin, täytyi tämän nolostuneena ilmoittaa, ettei hänen huutoaan toteltu. Tiesihän sen, mikä siitä seurasi. Varavääpeli kiiruhti kantelemaan vääpeli Steinmüllerille, tämä syöksyi vihasta kalpeana tupiin, mulkoili ympärilleen ja kyseli mies mieheltä.

— Ettekö tahdo mennä ruokaa hakemaan, mitä?

— Ei ole nälkä, vastailtiin yksikantaan. Milloinkaan maailmassa ei meille oltu opetettu — eikä se ollut tarpeellistakaan — että ruuanhaku olisi ollut pakollinen toimitus. Vimmastuneena karjaisi vääpeli: heraustreten! (ulos!), ja nöyrästi totteli joka mies, sillä nythän ei käsketty ruokaa noutamaan. Asetuttiin riveihin, vääpeli kuljetti meidät läheiselle töyräälle, juoksutti mitä pahimmassa risukossa edestakaisin ja ainakin kymmenen kertaa huusi: maahan — ylös, maahan-ylös, pitäen sitä varmaankin hyvin suurena rangaistuksena. Sitten komensi hän meidät ruoturintamaan, kyseli jotakin muutamilta yksilöiltä, tietysti äänellä, jota kuvaamaan eivät sanat riitä, ja ryhtyi vihdoin kaunopuheiseen esitykseen, joka hakee vertaistaan historian aikakirjoista.

— Te laiskat nahjukset, jotka liikutte kuin etanat, te inhoittavat koirat, te napaseutujen haiseva ryysykansa, jotka olette niin kurjia ja likaisia, ettei teihin voi tarttua, kuin pihdeillä, te ryhdytte osoittamaan mieltänne. Te löyhkäävät raadot, jotka olette erehdyksestä joutuneet tänne häpäisemään Saksan sotaväkeä, te kehtaatte, uskallatte! Minä ammun teidät jokaikisen tähän paikkaan…

Tähän malliin jatkui esitystä. En vastaa siitä, onko jokainen lause siinä muodossa kuin tämä arvon herra sen päästi kieleltään, mutta jyrkästi väitän, etten liioittele. Liikkumattomana, perusasennossa seisten, kuunteli joukko tyynenä ja hartaana; joku silmä vain terävöityi ja välähti, jotkut kasvot hiukan vaalenivat ja poskinahan alta näkyi kiristyneitten leukalihasten paisunta. — Meidän kansallisuuttamme oli törkeästi loukattu. Oli tehty suurin rikos, minkä ulkomaalainen saattaa maassaan vierailevalle muukalaiselle tehdä. Sitäkin raskauttavampi, kun me kaiken lisäksi olimme vapaaehtoisia sotureita.

Zugführer H., joka aina oli niin tyyni, aina palvelusintoinen ja masentumaton, näytti nyt kuohahtaneelta ja syvästi loukkaantuneelta. Viipymättä lähti hän tapaamaan luutnantti Haasea, joka nyt, hauptmannin ollessa sairaana, toimi komppanian päällikkönä. Nähtävästi vääpeli tajusi rikoksensa, koska hän hätääntyneenä koetti pidättää zugführeriä, vieläpä huuteli hänen jälkeensä, mutta suomalainen, upseerin arvonsa muistaen, ei ollut kuulevinaankaan, vaan päätä kääntämättä jatkoi matkaansa. Enkä myöhemminkään ole hänen nähnyt tervehtivän tätä vääpeliä, jonka edessä hän näihin asti oli pelkästä kohteliaisuudesta aina seisonut moitteettomassa asennossa, muuten kuin eräänlaisella tyynellä ylemmyydellä.

Komppania oli kuohuksissa ja huhuja kierteli jos jonkinlaisia. Milloin oltiin tietävinään, että molemmat vääpelit saisivat eron, milloin jotain muuta. Kerrottiin luutnantti Haasen olevan meidän puolellamme, ja häneen me olimme tottuneet luottamaan ja pidimme hänestä. Ymmärsimme kyllä, että olimme syypäät rikokseen, sillä menettelyämme saattoi pitää mielenosoituksena, joka saksalaisessa sotaväessä on niin ankarasti kielletty. Mutta kuitenkin hupeni se mielestämme mitättömäksi sen törkeän raakuuden rinnalla, jota vääpeli oli meitä kohtaan osoittanut.

Vihdoin sitten komppania kutsuttiinkin ulos. Luutnantti Haase puhui meille vakavasti ja hienosti, selittäen tekemämme virheen ja toivoen, ettei se enää uudistuisi. Hän käsitti kyllä, että meitä oli ehkä kohdeltu väärin, mutta sellaisessa tapauksessa oli turvauduttava lailliseen valitukseen, eikä ryhdyttävä sotilaalle kerrassaan sopimattomaan mielenosoitukseen.

Ja vääpeli. Hän kuului saaneen varoituksen, jonkun lievän muistutuksen. — Jos lie saanut?

PERUNAJUHLAT.

Meikäläinen komppania sai ensimäisenä lähtömääräyksen Kneissistä. Aluksi ei sekään siirtynyt varsinaiselle etulinjalle asti, vaan asettui noin kilometrin taaksepäin erääseen suojaiseen noroon, lähelle Latshe-nimistä puroa. Norossa kasvoi valtavia honkia ja sitä ympäröivien hiekkamäkien rinteille oli kyhätty tilavia, puoleksi maahan upotettuja kämppiä. Ilma oli raitista, maa kuivaa ja metsäistä; parin sadan metrin päässä lauloivat meren aallot ja hohti rannan valkea hieta. Tulihan kyllä tännekin silloin tällöin granaatti, mutta sen osumismahdollisuudet olivat verrattain pienet.

Tuskin olimme saaneet kämppämme asuttavaan kuntoon, kun Setä, joka aina pysyttelihe varsin salaperäisenä kaikkien löytöjensä suhteen, nyhkäisi minua vaivihkaa kylkeen ja kuiskasi.

— Ota sääskiverkkosi ja seuraa minua.

Minä työtä käskettyä ja niin lähdettiin hyvää kyytiä painumaan poikki kangasmaan. Noin puolisen kilometriä kuljettuamme avartui eteemme laajoja peltoja ja niittyjä; niistä oli suuri osa ruohottunutta ja tallattua, mutta toisin paikoin huomasi selviä viljelyksen merkkejä. Etäämpää näkyi Dumben kylä rikki-ammuttuine taloineen, joiden rakennustyyli suuresti muistutti kotoisia oloja, sekä osa rintavarustusta. Sivummalla olevia rakennuksia ympäröi vehmas omenapuutiheikkö, ja ne näyttivät kodikkailta ja hyvin hoidetuilta, vaikka niissä majailikin vain sotilaita. —

Toverini painui kuin tuulispää rinnettä alas pellolle, missä jo ennestään melkoinen joukko vihreätakkeja hiki hatussa väänsi ja tonki, etsiessään perunoita. Ja nyt niitä löytyi kuin perunamaasta ainakin. Olihan tosin yritelty kaivaa jo Kneississäkin, mutta saalis oli ollut liian niukka. Sääskiverkkoa, jota niin salaperäisellä tavalla oli kehoitettu ottamaan mukaan, käytettiin paremman puutteessa säkkinä, ja hyvinpä sen venyvään syvyyteen mahtuikin kolme neljä keittoa.

Oli siinä riemua, työniloa, huolettomuutta! Jo huomaa ryssäkin tähystyspaikaltaan, koska tuiskahuttaa sekaan sihahtavan shrapnellin. Viheriätakkiset pyrähtävät hajalleen kuin pyyparvi, mutta ennen pitkää jatkuu kaivaminen yhtä vilkkaasti. —

Illalla tarjosi Latshe-noro hauskan näyn. Kun korkeat kunnaat ja metsä kutakuinkin peittivät olinpaikkamme vihollisen vaanivilta silmiltä, uskalsimme sytyttää pieniä nuotioita. Pimenevässä syysillassa makasi niiden ympärillä iloisesti rupattelevia poikia, jotka tarkkaavasti seurasivat kiehumassa olevain perunain kodikasta ropotusta. Eräät valmistelivat jo kastiketta: keitto-astian kanteen murennettiin hieman leipää, sekaan pantiin schmalzia ja suolaa — muutamat olivat saaneet sipuliakin käsiinsä — seos käristettiin tulella, kaadettiin vähän vettä päälle, kiehautettiin, ja niin oli "soosi" valmista. Toisinaan, makeanleivän päivinä, kun rasvaa oli runsaammin, paistettiin sen lisäksi sieniä, joita metsässä kasvoi aika taajaan. Vihdoin otettiin perunat tulelta ja niin alkoi syönti. Joka mies ahmi kymmenittäin näitä maukkaita herkku-mummelia. Oli siinä tyytyväisyyttä, oli naurua, silmäin kiilua, kokkapuheita, suun maiskutusta, vyön hellitystä. Ja sitten tupakat suihin ja jutut kiertämään, nuotiotulen suloisesti lämmittäessä täyteläisiä vatsoja ja tähtien ystävällisesti vilkkuessa syystaivaan tummasta sinestä.

Mutta ryssäkin huomasi jotakin outoa. Tuliemme kajastus näkyi kai sittenkin ja vihollinen luuli ehkä suurtenkin joukkojen majailevan metsikössä. Yhtäkkiä alkoi kuulua tuttua surinaa ja iso, harmaa lentokone, jota tuskin erotti tummenevaa taivasta vasten, tulla huristi aivan lähelle. Se heitti pari pommia niskaamme, mutta onneksi ne sattuivat putoamaan melkoisen syrjään. Jyske oli kyllä ankara ja tanner järkkyi, mutta vahinkoa ei tullut. Nuotiot oli kuitenkin heti sammutettava ja miesten mentävä kämppiin. —

Tätä perunajuhlaa kesti sitten noin kuukauden päivät. Perunoita koottiin varastoihin, josta päiväksi kerrallaan määrätty keittäjä valmisti aterian koko kämppäkunnalle. Parissa viikossa miehet muuttuivat tykkönään. He lihoivat silmänäössä, katseeseen tuli eloa ja pulleat posket kiilsivät hymyilevinä kuin täysikuu. Kenttäkeittiön iänikuista ryynisoppaa, johon niin tyyten oli kylläännytty, ei usein syöty. Sensijaan kasvoi hyvinvoinnista heti ylellisyyden kaipuu: kaikin mokomin yritettiin ampua hanhia tai vesilintuja. Ja milloin riistaa saatiin, pidettiin tietenkin mässäys, jota hyvin saattoi verrata kannibaalien hurjiin aterioihin.

KAPINA.

Jo muutaman päivän perästä saimme jättää Latshe-noron, kun pataljoona jälleen siirrettiin etulinjaan. Rintama-osanamme oli pohjoisin pää siitä valtavasta linjasta, joka lähti aina Mustaltamereltä saakka. Seutu oli meren tuulien puhdistamaa, osittain hietaista kangasmaata, osittain vesiperäistäkin, mutta suo oli täällä kokonaan toisenlaatuista kuin Misse-joella, se kasvoi vaivaismäntyä ja rahkasammalta, oli sanoakseni suomalaista. Tilavien, hyvin rakennettujen kämppien paksut, kuoritut seinähirret olivat sisäpuolelta katsoen hohtavan valkoisia; monessa majassa oli jonkinlainen muuri ja oikea hella. Täällä tapasi varsinaisia juoksuhautojakin ylävämmillä paikoilla, ja kaikkialla näkyi vahvoja suojakämppiä monta metriä paksuine kattoineen, joiden turviin tykkitulen aikana saattoi paeta. Muuten oli asema vaarallisempi. Ryssien linja oli merenrannassa tuskin kolmensadan metrin päässä, kauempana etelässä se kyllä kaartui suon taakse painuen kuivemmille seuduille, metsän peittoon ja ollen meistä noin puolentoista kilometrin vaiheilla. Pahin asia oli se, että venäläinen tykistö saattoi ampua meitä sivulta. Riianlahteen pisti nimittäin vihollisen puolelta muuan niemi, ja kun tälle niemelle oli sijoitettu patteri, jouduimme turmiollisen sivutulen alaisiksi. Niinikään olivat patrulliretket paljoa vaarallisemmat, sillä yöt olivat jo pimeitä ja täytyi liikkua metsässä, missä milloin tahansa saattoi joutua väijytykselle alttiiksi. Tervetuliaisiksi meille kerrottiinkin, että se jääkäripataljoona, joka meitä ennen oli täällä majaillut, oli vastikään menettänyt parikymmentä miestä teille tietymättömille juuri tuollaisella tiedusteluretkellä.

* * * * *

Mutta ei oltu vielä pitkää aikaa uudella rintamaosalla majailtu, kun syntyi se hälinä, josta sitten kehkeytyi koko sotahistoriamme kenties ikävin jupakka. Se on sekava vyyhti, jota on vaikea selvittää, ja luulen, että ainoastaan joku korkeammassa asemassa ollut upseeri, jolla on kaikki langat käsissään, voi siitä antaa kokonaiskuvan. Minä tiedän tuskin muuta kuin sen, mitä omassa joukkueessani, oikeammin sanoen omassa kämpässäni tapahtui, ja siitäkin on paljon unohtunut, hämärtynyt epämääräiseksi sekasotkuksi.

Joka tapauksessa oli liikkeellä itsepintainen huhu, että meidät vietäisiin hyökkäykseen, vieläpä mainittiin, että meitä käytettäisiin etujoukkona. Joku luuli tietävänsä tanskalaisten ryhtyneen kapinaan. Saksalaiset kuljettivat joukkoja Tanskan rajoille ja tänne oli meidänkin muka määrä lähteä. Suurin osa ei tätä kuitenkaan uskonut, mutta moni oli hyvillään siitä, että kerrankin oikein päästäisiin näyttämään suomalaista sisua. Kerrottiin niinkin, että tämä tulisi olemaan viimeinen tappelumme. Senjälkeen siirrettäisiin meidät jonnekin rantakaupunkiin, Windauhun tai Libauhun pitämään rannikkovartiota ja odottelemaan kaikessa rauhassa sopivaa tilaisuutta päästäksemme Suomeen. — Näihin aikoihin ei enää kovinkaan uskottu siihen, että me Pietarin kautta kotimaahan marssisimme.

Mutta samalla alkoi ilmassa liikkua jotakin salaperäistä ja painostavaa. Siellä täällä kuiskuteltiin salavihkaa, silmissä kiilsi kuumetta ja helposti huomasi, että jotakin kuohuvaa kierteli miesjoukossa. Se aines, jota kokemuksen perusteella pidimme huonoimpana, oli liikkeessä, mutta samalla oli heihin ikäänkuin johtajiksi liittynyt monta rohkeata, itsenäisesti ajattelevaa jääkäriä. Kokonaisuutta silmälläpitäen voinee kuitenkin sanoa, että etupäässä työläisluokkaan kuuluvissa jääkäreissä huomasi levottomuutta.

Mitenkä tämä kuohunta kehkeytyi ja paisui kolmannessa komppaniassa, missä kaikki varsinaisesti alkoi, siitä ei minulla ole tietoa, meille se ehti ikäänkuin myöhästyneenä ja aluksi tavattoman sekavana ja päämäärästään epätietoisena. —

Eräänä päivänä, kun kaikessa rauhassa juttelimme minkä mitäkin "Uudessa Jukolassa", tulla pöllähti isä V. ovesta kiihtyneenä ja synkän näköisenä. Hän oli ollut jossakin vierailulla ja oli nähtävästi kuullut pimeitä uutisia.

— Jumalauta, jos minut viedään tanskalaisia vastaan, niin minä kieltäydyn. Ja jos vievät väkisin, niin karkaan toiselle puolelle, alkoi hän.

— Mitäs sinä intoilet? Joko on Tuomisen ja Vickströmin juttu unohtunut?

— Se on eri asia. Mutta minä olen vapaaehtoinen sotilas, ja minulla täytyy olla oikeus määrätä, mihin minä menen ja mihin en.

— Niin no. Mikäs sinua estäisi ilmoittamasta, että periaatteellisista syistä et halua taistella tanskalaisia vastaan, vaikka se olisikin epäsotilaallinen teko. Ja ellei ilmoituksestasi olisi mitään hyötyä — mikä on todennäköistä — niin ei muuta kuin olla hyvä ja totella. Mutta että sinä karkaisit, sitä ei edes kukaan usko.

— Jos minut kerran vapaaehtoisena miehenä pakoitetaan, niin miks'en karkaisi. Silmä silmästä.

— Johan sinä hyvä veli nyt kokonaan ymmärrät väärin, mitä vapaaehtoisella sotilaalla tarkoitetaan. Hän on vain henkilö, joka vapaaehtoisesti, ilman laillista kutsuntaa, on tullut riveihin, alistuakseen ylipäällystön käskyjen ja sotalain alle. Ei hänellä ole mitään erikoisoikeuksia totella tai olla tottelematta mielensä mukaan. — Sitäpaitsi, sinähän olet kirjoittanut nimesi paperiin, jossa nimenomaan sitoudut taistelemaan saksalaisten puolesta millä rintamaosalla vain määrätään.

— Kun oli pakko kirjoittaa! Ettekö häpeä siihen viitatakin. Se paperi työnnettiin nenän eteen yht'äkkiä; tuskinhan oli ehtinyt tajuta sen sisällystä, puhumattakaan ajattelusta, kun jo vaadittiin nimikirjoitus. Ja kuinka siinä meneteltiin! Vakuutettiin, että joutuisimme ainoastaan ryssää vastaan ja samalla huomautettiin viekkaasti, ettei kukaan ollut kieltäytynyt. Ja entäpä, ellei olisi kirjoittanut. Oliko silloin vapaa? Varsin hyvin tiedätte, että vankileiri olisi ollut edessä. Ei ollut toimintavapautta, eikä sellainen sitoumus ole pätevä.

— Miehen sana on aina pätevä…

— Joutaviahan te siinä vokostatte, keskeytti Haitari-Jali. Kuka teille on sanonut, että meitä viedään tanskalaisia vastaan?

— Hyökkäykseen me joka tapauksessa joudumme, kivahti isä V. — Ja suuresti minä epäilen, ettei tämän pataljoonan miehet lähde sinnekään.

— Etteivätkö lähde? Johan nyt jotakin! Et sinä toki edusta koko pataljoonaa noine mielipiteineisi.

— Suurempaa osaa siitä kuin luulettekaan.

— Mihinkäs sinä nyt oikein tähtäät? Mikä sinuun on mennyt? Ei suinkaan täällä ole tarkoitus ruveta napisemaan hyökkäyksen aikana.

— Minä puhun nyt suuni puhtaaksi, niin että silmänne kerrankin aukenevat. Koko pataljoonan perustanahan on valhe. Jo Suomessa meille valehdeltiin, sanottiin, ainakin useimmille, että he joutuisivat Saksassa töihin, ettei täällä viipyisi kauan. Mitään ei mainittu siitä, ettei täältä ollut mahdollista päästä pois. Nekin jotka tulivat sotilaiksi, luulivat vain Suomessa ja Suomen puolesta saavansa taistella. He olivat vapaa-ehtoisia. Ja kun nämä vapaaehtoiset saatiin rajan yli, niin heitä kohdeltiin kuin vankeja ja heidän eteensä pistettiin tuo äskenmainittu paperi, joka pakosta oli allekirjoitettava, sillä perääntyä ei enää voinut…

— Etkö muista pionieri-kapinaa? Kysyttiinhän silloin jokaiselta, oliko hänelle valehdeltu, oliko hänet houkuteltu lähtemään, ja nimenomaan huomautettiin, etteivät myöhemmät valitukset enää saaneet tulla kysymykseen.

— Kysyttiin keltä kysyttiin, minulta ei ainakaan. Ja perhana, oli sekin kysymistä! Jos rehellisesti tunnusti olevansa petetty, niin mikä oli edessä? Pakkotyö, Barnefeldtin vankileiri: perunankuoret, vesisoppa! Eikö silloin ollut viisaampaa vaieta. — Kyllähän tämän ymmärtää: Suomeen lähetetyt värvärit olivat kunnianhimoisia ja koettivat saada niin monta kuin mahdollista verkkoihinsa. Mutta täällä on meitä kiusattu nälällä. Vähäisetkin ruokavaramme ovat saksalaiset aliupseerit varastaneet. Meille annettiin rintamapaikaksi epäterveellisin suo, mikä tiedettiin, jossa puolet miehistä sairastui. Nyt tahdotaan päästä lopuistakin, kulettamalla heitä hyökkäyksestä hyökkäykseen. Asia on selvä: saksalaiset eivät enää itsekään usko Pietarin valtaukseen. Kaikki ne lupaukset, joita he meille syöttivät, ovat tuulen tohinaa. Nyt me olemme heidän tiellään, heidän omantuntonsa painajaisena. He tahtovat päästä meistä eroon voidakseen sanoa: ei ole mitään suomalaista pataljoonaa, eikä meillä ole mitään tekemistä Suomen kanssa. Vai luuletteko, että he muuten, vastoin suomalaisten valtiomiesten nimenomaista pyyntöä, nyt ryhtyisivät meitä tapattamaan, nyt, jolloin Suomen kohtalosta ei voi olla kysymystäkään?… Mutta nyt onkin hiljaa kytenyt tyytymättömyys puhjennut ilmiliekkiin. Kolmas komppania on tehnyt kirjallisen valituksen, jossa se anoo, että pataljoona päästettäisiin rintaman taakse tai hajalleen, ettei sitä vietäisi hyökkäykseen, koska siinä tapauksessa saattaisi puhjeta ilmikapina. Oberzugführer Ö. on ryhtynyt heidän välittäjäkseen. No, mitäs nyt sanotte? Eikö se ole paikallaan, mitä?

Tämä vuolas, katkera sanatulva oli saattaa meidät ymmälle. Ilmeisesti se oli liioiteltu, mutta sen loppu-osa kertoi tapahtumista, joista meillä ei ollut mitään tietoa. Mutta vastauksen puhuja kyllä sai. Hänelle selitettiin, kuinka naurettavaa oli olettaakaan saksalaisten tahtovan meitä lopettaa. Mitä he sillä voittaisivat? Kerta kaikkiaan oli suomalaisen pataljoonan olemassa-olo jo suuren maailman tietona. Se oli pieni, sillä ei voitu saada ihmeitä aikaan, eikä sitä hyödyn kannalta kannattanut syöstä turmioon. Mutta häpeää ja toisten suurvaltojen tuomion sen hävittäminen kyllä tuottaisi. — Missään tapauksessa ei ollut meidän asiamme ryhtyä tällaisia seikkoja pohtimaan. Jos meidät haluttiin tappaa, niin olkoon menneeksi, siinä tapauksessa oli meidän vain näytettävä kuinka suomalainen kuolee.

Isä V., joka oli jo voittanut pari muutakin miestä puolelleen, huomautti meissä olevan typerää aatelisylpeyttä, jonka aika oli ollut ja mennyt, ja väittelyä jatkui kiihoittuen miltei riitaan asti. —

* * * * *

Tämänkaltaisia palopuheita kuului sitten yhä useammin. Myöhemmin saimme varmuuden siitä, että kolmannen komppanian miehet olivat todellakin mainitun valituksen tehneet. Minkälainen se oli muodoltaan ja mitä siinä oikein vaadittiin, sitä en tiedä tänäkään päivänä. Luulen kuitenkin, ettei se sisältänyt mitään viittauksia mahdolliseen kieltäytymiseen hyökkäyksen sattuessa. Miehistö jakautui puolueihin, syntyi riitaisuuksia ja sekavuutta, koko pataljoona oli kuohuksissa.

Helppoa oli panna merkille, kuinka juuriaan myöten mielet olivat järkytettyjä, mutta vaikeampaa oli saada selville, mikä oli kaiken perustana ja mihin nyt oikeastaan pyrittiin. Kuuli niin ristiriitaisia väitteitä, niin toisistaan eroavia lausuntoja, ettei tiennyt, keneen luottaa, kenen mielipiteitä ryhtyä selvittelemään. Jos olen tämän kapinaliikkeen oikein ymmärtänyt, niin luulen, että ydin oli eräässä huhussa, joka oli päässyt liikkeelle ja jota sitten käänneltiin ja väänneltiin ja tietysti tavattomasti suurenneltiin. Väitettiin nimittäin, että meidän "esikuntamme", suomalainen neuvosto, jonka jäseniä oli sekä Berlinissä että Tukholmassa ja johon kuului suomalaisia valtiomiehiä, oli vaatinut pataljoonalle lepoa ja tahtonut, että se oli tuotava pois rintamalta. Mutta saksalainen ylipäällystö ei tähän suostunut. Syntyi eripuraisuutta, väittelyä, yleensä hankausta, joka muka lopullisesti johti välien täydelliseen katkeamiseen. Meillä ei siis enää ollut suomalaista neuvostoa, ei ollut enää yhdistävää sidettä kotimaahan. Emme enää olleet Suomen palveluksessa, Suomen valtuuttamina ajamassa maamme asiaa; uhrauksemme oli hyödytön, koskapa muka Suomen ja Saksan "diplomaattiset välit" olivat katkenneet. Me olimme sensijaan jääneet pieneksi, irralliseksi joukoksi, jota saksalaiset käyttivät mielin määrin omien intressiensä mukaisesti. Oliko meidän siis jatkettava taistelua, kenties viimeiseen mieheen kuoltava, vai oliko meidän miehekkäästi kieltäydyttävä ja vetäydyttävä syrjään, kunnes Suomen kohtalo jälleen olisi kyseessä?

Tämän suuntaisia ajatuksia luulen tuon vakavan huhun, joka tietenkin oli väärä, herättäneen jaloimmissa kapinoitsijoissa. Mutta oli luonnollista, että heihin liittyivät kaikki tyytymättömät ja pelkurit, joita niitäkin lienee ollut joukossa, yleensä kaikki ne epäjalot ainekset, jotka ajattelivat etupäässä vain omaa parastaan ja toivoivat mukaviin oloihin. Monet sellaiset miehet, jotka ani harvoin olivat ennen vaivanneet päätään näin laajakantoisilla kysymyksillä, teoretisoivat nyt kuin vanhat mestarit ainakin ja tietysti kansankiihottajain epäjohdonmukaiseen, mutta hehkuvaan tapaan. Ja kun logiikka pyrki pettämään, turvauduttiin nyrkin puristukseen ja vihaiseen katseeseen, puhumattakaan suomalaisesta "perkeleestä".

Oli liikkeellä toinenkin juttu: suomalaisten zugführerien kerrottiin miehissä hakeneen Saksan alamaisiksi päästäkseen oikeiksi saksalaisiksi upseereiksi. Olihan sekin selvä merkki siitä — sanottiin — että meidät aijottiin jättää oman onnemme nojaan, herrat pyrkivät meistä eroon. Mutta tämäkin huhu osoitettiin perättömäksi, ainoastaan pari tämän kaltaista hanketta lienee ollut tekeillä. —

Kenties tänä melskeisenä aikana paljastui muuan epäkohta, nimittäin se, että me koko valtiollisen kysymyksemme suhteen olimme kuin pimeässä säkissä. Ei meillä ollut mitään tietoa, minkälainen mainittu suomalainen neuvoskuntamme oikeastaan oli, mitä se puuhasi, miten paljon se asiaamme uskoi. Kun suomalaisia sanomalehtiä tuli kovin vähän, ajottain ei ollenkaan, emme saaneet mitään tietoja kotimaasta. Mitä meistä Suomessa arveltiin, odotettiinko meitä pelastajina, vai kirottiinko meitä? Sitäpaitsi ne, jotka eivät osanneet lukea saksaa, eivät päässeet edes sotatapahtumista selville. Suomalainen upseeristomme ei meille mitään kertonut ja aivan yleisesti väitettiinkin, että heihin oli tyyten tarttunut saksalainen kopeus. Ani harvoin he juttelivat miesten kanssa ja silloinkin virallisesti ja jäykästi. Tietenkin on otettava huomioon, että sotaväessä on aina sillä tavoin; sitäpaitsi on päällikön, joka antautuu liian läheisiin kanssakäymisiin miehistön kanssa, vaikeata säilyttää arvovaltansa.

Yllämainittu epäkohta on niin vaarallinen juuri suomalaiselle. Hän ei tyydy olemaan pimeässä. Ajattelevan mielenlaatunsa takia hän vaatii selvitystä. Saksalainen sotilas tottelee päällystönsä käskyjä; jos häntä käsketään kaivoon, niin hän menee, koska niin on määrätty. Suomalainen kysyy ensin: mitä varten? ja menee sitten, mutta sitä varmemmin. Enkä ole taipuvainen uskomaan, että tämä riippuu sotilaskasvatuksesta, joka toisella on täydellinen, toisella mitätön, sen juuret ovat syvemmällä, kansan luonteessa. —

Ennen pitkää syntyivät puoluenimetkin: kapinallisia sanottiin palokuntalaisiksi, muita pelastusarmeijalaisiksi. Sitten ryhtyivät omat upseerimme pitämään meille puheita. Oberzugführer A. kuvaili meille sydämellisellä tavallaan ja aivan äärimmilleen liikutettuna, kuinka hän, alusta alkaen mukana ollen, oli nähnyt pataljoonan vähitellen kasvavan ja kehittyvän. Melkein pyytäen hän kehoitti meitä ajattelemaan ja rauhoittumaan. Niille, jotka tahtoivat pataljoonaa laskettavaksi hajalle, hän vakuuttavasti selitti, kuinka vaikea sitä oli jälleen koota. Hän osoitti kuinka suuria rahamääriä oli meidän takiamme jo uhrattu ja viittasi historialliseen maineeseemme, joka aina oli kuvannut esi-isämme sitkeäksi, äärettömän kärsivälliseksi kansaksi. — Niitä miehiä, jotka eivät kauemmin halunneet palvella, kehoitettiin ilmoittautumaan. Jokaisesta komppaniasta kutsuttiin poikia majurin luokse keskustelemaan, selittämään kantaansa. Alkoi liikkua mitä kummallisimpia huhuja: joka kymmenes mies ammuttaisiin, loput lähetettäisiin vankileiriin, taikka: majuri oli pyytänyt keisarilta lupaa hajoittaa pataljoonan. Vihdoin lähetettiin majurin kirjelmä kiertämään miehestä mieheen. [Katso Suomen Jääkärit ss. 172-179. Tekijän huom.] Mutta sekään ei ollut onnistunut. Aito saksalaisella ylpeydellä siinä kuvailtiin, kuinka suurta suosiota meille oli osoitettu, kun meille oli annettu kunnia kuulua saksalaiseen sotaväkeen ja kuinka kiitollisia meidän tuli olla siitä, että keisari oli meitä ruokkinut ja antanut meille jääkärin mainehikkaan takin, vieläpä mennyt niinkin pitkälle, että jakoi meille rautaristejä. Paraiten tämä kirje todisti, kuinka vaikeata saksalaisen, parastaankin koettaessaan, oli ymmärtää kapinallisten luonnetta, eikä sillä suinkaan ollut sitä tehoa, jota oli tarkoitettu, pikemmin päinvastoin. Vai niin, ajateltiin, jopa onkin palkka: työnteossa roskaantunut takki ja rautaristit, joita ensimäiseksi jaettiin rintaman takana olleille saksalaisille. Ei täällä niitä varten oltu nähty nälkää ja kannettu hirsiä. —

Olin hyvilläni, että meidän kämpässämme tämä kapina riehui niin peräti aatteellisena ja puhtaana. Se ei sisältänyt mitään henkilökohtaisia mukavuuspyrkimyksiä eikä huonoista vaikuttimista syntynyttä halua väistää taistelua. Isä V., joka oli koko joukkueemme palokuntalaisten luonnollinen päämies, hehkui kuin kekäle, ja oli monesti saattaa meidät ymmälle joukkoja hurmaavalla, kiihkeällä esitystavallaan, erinomaisella muistillaan ja kummallisella syrjähyppytaidollaan. Häntä vastassa olivat innostuva Kustu ja kaikkien suureksi ihmeeksi veltonnäköinen, välinpitämätön Haitari-Jali, joka nyt pauhasi suu vaahdossa, vähintäänkin rautaristin edestä. Mutta isä V. sai puolueeltaan ankaran kolauksen: Kun sakin piti mennä zugführerin luo, ilmoittamaan, että he halusivat pois komppaniasta, pyörsivät kaikki ovelta ympäri ja johtajakin palasi synkeänä kämppäänsä, tunnusti olleensa raukkojen kanssa tekemisissä ja kävi hiljaiseksi. Zugführer H. vaikka tiesikin hänen olleen johdossa, kutsui hänet puheilleen ja nähtävästi ymmärsi hänet oikein, koska ei lähettänyt häntä rangaistusjoukkueeseen.

Sillä siihen lopuksi tultiin, että uppiniskaisimmat kapinoitsijat ja parhaimmat yllyttäjät erotettiin pataljoonasta ja lähetettiin erikoisesti tarkoitusta varten muodostettuun rangaistusjoukkueeseen, joka majoitettiin Zerksteinin kartanoon, kymmenen kilometriä rintaman taakse. Täällä koetettiin ankaran harjoittelun ja kovan työn avulla muokata heistä kunnon sotilaita. Mutta saksalaisten suureksi hämmästykseksi yritys ei lainkaan onnistunut: seikka, joka osoittaa, kuinka vaikeata on suomalaista kasvattaa pelkällä kovuudella. Ja olihan sitäpaitsi sangen vaikeasti määrättävissä, ketkä olivat rikollisia, ketkä eivät. Moni verrattain viaton mies joutui tähän surkeaan joukkoon, johon kuulumista pidettiin häpeällisenä. Selvää oli, että he katkeroituivat ja kova kohtelu vaikutti heihin vain pahentavasti. Toveriensa seurassa he olisivat kenties tyyntyneet, alistuneet ja muuttaneet vähitellen mielipiteensä, mutta täällä esiintyivät he uppiniskaisina härkäpäinä, joita et millään saatu tottelemaan, kun niikseen tuli. Harjoittelun johtajaksi määrättiin vääpeli Höfelmeyer, josta jo ennemminkin on ollut puhe ja jonka kiusaavaan ankaruuteen eniten luotettiin. Mutta vaikka tämä arvon herra käytti kaikki keinonsa, uhkaili revolverillaan, kiusasi kylmässä putkassa vuorokausimääriä, ei siitä ollut apua, jos mikä ei poikia haluttanut. "Antaa tulla vaan", kuului tyyni vastaus revolverin piipun edestä, ja tuskastuneena täytyi ylpeän vääpelin viimein myöntää: "tämä olisi maailman parasta sotaväkeä, jos heihin osaisi oikealla tavalla vaikuttaa; nykyinen menettely ei tehoa." Itsepäisimpiä lähetettiin vankileireihin ja loput vähitellen alistuivat, jopa pääsivät takaisin komppanioihinsakin, myöhemmin. —

Tämä kapina alensi tavattomasti pataljoonan arvoa saksalaisten silmissä. Heistä me olimme kapinoitsijoita, jotka aina napisimme, milloin valittaen ruoan huonoutta, milloin osoittaen tyytymättömyyttä rintama-osaamme, milloin mistäkin nuristen. Nyt me olimme kieltäytyneet, kieltäytyneet ryhtymästä taisteluun, ottamasta osaa hyökkäykseen — johon, kuten myöhemmin kuulimme, ei meitä koskaan oltu aiottukaan viedä. Ja tästä huolimatta koki pataljoona olla vapaaehtoisten merkeissä.

No niin. Kieltämättä tuo kaikki oli ikävää, mutta menettelyllämme oli kuitenkin ollut ymmärrettävät syynsä, joista saksalaiset eivät tienneet mitään. Ja meille oli tästä kapinasta siunauksellisiakin tuloksia. Pari kertaa viikossa naulattiin julkisille paikoille kirjoituksia, joissa oli mainittu tärkeimmät sotatapahtumat ja kotimaan uutiset. Monta hämärää seikkaa oli sen lisäksi selvinnyt. Ja pelastusarmeijan miehiin oli varmaankin yhä syvemmälle juurtunut se vakaumus, että nyt oli taisteltava loppuun asti, olipa siitä sitten hyötyä tai ei.

NAAMIAISET RINTAMALLA.

Meidän komppaniassamme oli kapinallisia ollut kaikkein pienin määrä, seikka, jota monet pitivät Bade-ukon ankaran kasvatuksen ansiona. Olipa miten tahansa, kiitoksia ainakin saimme ja kunnollisuutensa palkkioksi siirrettiin komppania eräänlaiseen reserviasemaan rannikolle, lähelle Latshe noroa, missä aikaisemmin olimme majailleet. Siltä kohdalta, missä varsinainen rintamalinja päättyi mereen, alkoi meidän uusi osamme, kulkien pitkin rantaa vihollisesta poispäin. Kuivan, mäntyjä kasvavan rantaäyrään takana oli suojainen paikka kämpille. Varsinaisia sotatehtäviä ei ollut muuta kuin helppo vartiopalvelus, sensijaan tehtiin ankarasti työtä. Hiekkaperäisiin mäen rinteihin rakennettiin lujia suojakämppiä: kaivettiin ensin suuri, tasapohjainen, kolme metriä syvä ja neliön muotoinen kuoppa, sen pohjaan toinen, pienempi ja puolta metriä matalampi. Tämä viimemainittu vuorattiin hirsillä kuin rakennus ainakin, tehtiin tulisija, tunnelin tapainen sisäänkäytävä, ikkunat, vihdoin katto lukuisine hirsikerroksineen, sitten täytettiin isompi kuoppa uudelleen, päälle pantiin vihreitä turpeita, istutettiin puita ja niin oli "heldenkammer" (sankarikammio) valmis. Sen katto oli vähintään kolme metriä vahva, eikä maanpinnalla kuitenkaan ollut näkyvissä kuin mitätön vihreä kumpu ja esiinpistävä savutorvi.

Yöllä vaelteli patrullimme pitkin rantaa, pitämässä silmällä, ettei meren puolelta vaara uhannut ja varsinaisen etulinjan pohjoisimmassa vartiopaikassa seisoi meidän joukkueemme vahti. Oli omituista seistä siinä, "viimeisenä miehenä", vahvan, neliönmuotoisen varustuksen suojassa, edessä vihollisen piikkilangat, oikealla suunnaton Mustaanmereen saakka ulottuva valli ja vasemmalla Riianlahden aallot. — Samaisella vartiopaikalla sattui kerran hauskastikin. Muuan kenraali, nimen olen unohtanut, tuli tarkastamaan asemaamme, ja aivan tahallisesti oli mainittuun vartioon silloin määrätty poikkeuksellista laatua oleva miespari: Toinen oli rehtori H., nykyinen valtiopäivämies, toinen diploomi-insinööri ja kirjailija K. Molemmat olivat verrattain vaatimattoman näköisiä, rehtorin kasvojen intelligentin ilmeen oli sota hiukan villiinnyttänyt ja insinöörin rintamanaama olisi vallan hyvin sopinut tavalliselle reissusällille. Hänen ylhäisyytensä kenraali oli kuitenkin hieman hämmästynyt, kun nämä pahaiset vahti-ukot hänen kysyessään ilmoittivat tittelinsä. —

Näinä aikoma vaivasi meitä valon puute. Syyspimeät olivat synkeimmillään, mutta kynttilöitä ei tahtonut saada mistään tai olivat ne sitten niin kalliita, ettei niitä kyetty ostamaan. Loihan tosin uuni jonkunlaisen heikon kajastuksen kämppään, ja tuoreista puista yritettiin kiskoa päreitä. Mutta lukea niiden valossa ei saattanut, täytyi tyytyä makailemaan tupakka hampaissa vuoteellaan. Ei voi käsittää se, joka ei moista ole kokenut, kuinka hiuduttava ikävä ajoittain valtasi mielen. Laulettiin, tarinoitiin, muisteltiin kotimaata; toisinaan vaivuttiin pitkäaikaiseen, uneksivaan äänettömyyteen, jolloin kukin eli omissa mietteissään. Täytyy ottaa huomioon sekin, että me olimme niin kerrassaan epätietoisia "matkamme määrästä", kuten jääkärin laulussa sanottiin ja, kumma kyllä, vähitellen olimme tuohon epämääräisyyteen niin tottuneet, ettemme huolineet sillä päätämme vaivata, emme toivoneetkaan mitään. Selvää on, että monesti tuli mieleen varsin pimeitäkin ajatuksia, mutta en vielä koskaan ollut tuntenut katumusta, enkä milloinkaan ollut kuullut toistenkaan toverieni sanovan, "minne sentään tuli lähdettyä!", "olisi pitänyt pysyä kotimaassa", tai muuta sentapaista. Mutta joskus, kun aika kävi oikein pitkäksi ja hiljaisuus painostavaksi, saattoi sydämensä pohjasta odottaa tappelua, granaattisadetta, melua minkälaista tahansa, jotakin uutta, joka olisi poistanut tämän näännyttävän ykstoikkoisuuden.

Ja ettei liian aikaisin päässyt nukahtamaan, siitä pitivät kirput kyllä huolen. Tämä hietainen rannikkoseutu tuntui olevan niiden luvattu maa. Höylänlastuissa, joita käytimme vuoteittemme pehmikkeenä, vilisi niitä mustanaan ja me makasimme useimmiten alasti — reservi-asemassa oli se sallittu — voidaksemme käsin pyyhkiä päällimmäisiä syrjään. Paljoa helpompaa on tottua täihin. Se on luonteeltaan rauhallinen ja ajatteleva, syö tyynesti ateriansa ja makaa sitten kuin porsas, korkeintaan taivaltaen perhe-elämän hiljaisiin iloihin. Mutta kirppu, se puraisee kerran kipeästi, pyörähtää, hyppää pari askelta ja taas puraisee; ja vaikka se on ahminut kyllikseen, ei se suinkaan asetu lepoon, vaan tanssii ja heittää heipparallaa kuin päihtynyt. Samoilla metsästysmailla eivät nämä veljekset sovi olemaan. Missä kirppuja alkaa vilistä, sieltä katoaa täi; arvatenkin se filosoofisemman luonteensa mukaisesti väistyy ja antaa perää mielipuolena hyppivälle mustalle paholaiselle.

* * * * *

Rantala oli harvinaisen suuri kämppä. Kummallakin sivuseinällä seisoi jykevä pöytä, perällä olivat vuoteet kahdessa kerroksessa ja vuodelavan edessä tiilistä tehty matala uuni, josta peltinen savutorvi johti katolle.

Oli jo ilta. Lämmin syyshämärä sankkeni yhä tummemmaksi, se verhosi tiheällä hunnullaan nurkkien romun ja kätki vuoteet kuin mustaan samettiin Kämpässä oli siistiä; lattia oli lakaistu, pöydät pyyhitty ja uunissa paloi iloinen tuli, joka parhaansa mukaan koetti saada vesipataa kiehumaan. Näkyi selvästi, että pojat odottivat jotakin ja että oli tekeillä tavallisuudesta poikkeavaa.

Jo tulla porhalsi Tekijä-Eeka sisään hengästyneenä ja innoissaan.

— Vielä sitä sentään näkyy tavallinen suomalainen puhuvan saksalaisen pyörryksiin. Ei tahtonut peijakas myödä, sanoi hän.

— No sinä sait kuitenkin, kuului kuin yhdestä suusta.

— Tottakai, kun on tekijän hyppyset, pisti Haitari-Jali.

Ja nyt alkoi tulija kiskoa rommipulloja taskustaan asettaen niitä hellävaroen ja ikäänkuin hyväillen pöydälle riviin.

— Nyt on ainetta, mutta kyllä sain soittaa suutanikin, ennenkuin heltisi.

Haitari-Jali sieppasi yhden pullon, pyörähti osavasti kantapäillään ja alkoi laulaa, napsutellen sormillaan tahtia tunnetulla taidollaan:

Vaikka minä olen näin pikkanen poika niin jessus mun luontoani, hep haliali lei, hep haliali lei…

Oli todellakin harvinainen tilaisuus. Majurin määräyksestä oli väkijuomien käyttö kokonaan kielletty, eikä niitä annettu, eipä edes myöty meille, kuten saksalaisille. Nyt oli kuitenkin keksitty muuan salakaupustelija, lyöty pennit yhteen ja yritetty hankkia tätä harvinaista mielenylennystä. Olihan nyt kerrankin asema sellainen, ettei joka hetki tarvinnut olla hälyytysvalmiina ja täällä oli nähty niin monta nälkää, koettu kovaa ja eletty ikävää, että kaipasi vaikkapa keinotekoistakin huumausta.

Pöytään ilmestyi emalji-mukia ja sotilaan läkkisiä juoma-astioita, padasta ammennettiin kiehuvaa vettä, Sakariini otettiin esille ja istuttiin juhlimaan. Seinänrakosissa palaa ritisi parissa kolmessakin kohden iloinen päre ja poikien silmät kiiluivat kuin tinanapit laihtuneista kasvoista.

Jo kohosivat maljat ja huutaen hurraata juotiin kotimaan ja jääkärien, komppanian ja kämpän onneksi. Sitten laulettiin hurjalla voimalla kuorossa:

Vaasan veri ei vapise, eikä Kauhavan rauta ruostu. Niskasta kiinni ja puukolla selkään, ellei se muuten suostu.

Jos outo olisi katsellut tuota nuorta, villiä joukkoa, joka nyt oli heittäytynyt oikein irralleen, noita kalpeita, kovettuneita kasvoja ja kuoleman edessä terävöityneitä silmiä, niin varmaankin olisi hän pitänyt sitä raakojen huimapäiden seurana ja katkeroituneena kysynyt: nämäkö nyt ovat niitä, joiden väitetään uhranneen kaikkensa isänmaalleen. Täytyi tuntea heidät tarkkaan huomatakseen, että tuo remuava hurjuus oli vain tehtyä ja että tuon näennäisesti karkean ja kylmyyttä tavoittelevan kuoren alla sykki lämmin ja herkkä sydän. Silloin myöskin näki, kuinka huonosti tahallisen raa'at sanat monestikin salasivat luonteen hienouden — aivan kuten jokapäiväisessä elämässä sievistelty puhetapa useasti paljastaa sisäisen tyhjyyden ja alhaisuuden. —

Iloliemi alkoi vaikuttaa. Puutteellisesta ravinnosta heikontuneet jääkärit humaltuivat helposti. Poskille kohosi nuorekas punerrus ja keskustelu sai uutta vauhtia. Eetu esitti "Herra Petterin", sitten alotti Haitari-Jali pitkäveteisellä ja murheellisella säveleellä suositun ja kämpän vakituiseksi arkkiveisuksi tulleen laulun, johon toisetkin heti yhtyivät:

Kaks miestä siinä katseli
ja joukko naisia,
Kun Peltonen puukolla veisteli
Kososen kurkkuja.

Jo rupesi tulemaan kutsuvieraita. Heidät vietiin pöytään. Sitten esitettiin kuvaelma — ylimmäinen makuulava näyttämönä — jossa sairastunut vanhapiika, hourailtuaan avioliiton onnesta, intohimoisesti huudahti: "tätä, tätä, tätä" ja rauhallisesti kuoli. —

Kun kättentaputus oli lakannut, huudahti Kustu:

— Ja nyt ei muuta kuin pöydät syrjään ja haitari Jalille!

Tuossa tuokiossa oli kämppä muuttunut remuavaksi tanssituvaksi. Haitari luritteli Iitin Tiltua ja iloisimmillaan olevia poikia pyöri vimmatusti lattian täydeltä. Takit temmattiin pois, vieläpä paidatkin, ja yläruumis alastomana jatkui huima viuhke hikisten kasvojen punoittaessa päreitten loimuvassa valossa. Oli siinä riemua ja keveyttä, lapsellista, pitkällisen ikävän aiheuttamaa vallattomuutta ja vapautumisen tuntua…

Vihdoin pälkähti jonkun päähän vetää kaasunaamari kasvoilleen. Yhä useammat seurasivat esimerkkiä ja niin oli käynnissä naamiaiset, joille tuskin löytyy vertaa. Kämpän hämärässä, savun kyllästämässä ilmassa häälyi vimmatusti kummallisia, sadun kummituksilta näyttäviä olentoja, yläruumiit hikisinä ja paljaina, silmien kiiluessa naamarilasien takaa.

Mutta vieraat alkoivat väsyä ja poistua. Moni jääkäri, jonka heikontuneeseen ruumiiseen alkohooli oli vaikuttanut turmiollisesti, kävi kalpean ja velton näköiseksi ja ilmeisesti voi pahoin. Mieliala muuttui hiljaisemmaksi ja pyrki painumaan.

Ulkona tuuli huimasti ja hongan latvat humisivat kuin urkujen soitto. Mutta taivas oli sees ja tähtiä täynnä. Kävelin kämppämme takana kulkevalle harjulle, jonka juurelle aallot heittelivät valkeata vaahtoaan. Oli paha olla ja rinnan alta kiersi…

Joku makasi hongan juurella vatsallaan… Kustu näkyi olevan.

— Voitko pahoin? kysäsin.

— En enää. On sitä ihminen käynyt huonoksi. Syntyi hiljaisuus. Laineet vain pauhasivat ja tuuli ujelsi piikkilangoissa. Ja kämpästä kuului yhä polkan tahdikas jyske ja haitarin lurina.

— Lyyti kun illalla pyykkiä pesi, hei Lyyti kun illalla pyykkiä pesi. Ja Lyyti kun illalla pyykkiä pesi niin luiskahti sinne lipiä…

Kustu se oli, joka nähtävästi vielä veivingissä rallatteli haitarin tahtiin… Minun tuli kummallisen ikävä, muistin kotimaata ja Annaa.

— Ajatteles, että nuo samat tähdet loistavat kotonakin, ja nuo laineet tulevat kenties kotirannikolta, tulin sanoneeksi.

— Onko sinun ikävä?

— Eikö sinun sitten ole?

— Eei… Taikka on oikeastaan… Mutta…

— Muisteleppas kotoisia karkeloita… tyttöäsi.

— Ääh… Älä puhukaan.

Vaitiolo. Vain honkien huminaa, joka kasvoi ja heikkeni, muuttui kuin lauluksi. Kului pitkiä hetkiä. Outoja unelmia tuli mieleen.

Syystuulen tumma nyyhky yöss' elää yksinään. Ei kanna toivon kyyhky vihanta-lehteään.

Se pulpahti kuin vahingossa, humalaisen heltyneestä mielestä. Katsahdin sivulleni. Ketään ei enää näkynyt. Olin kai jo kauan ollut yksinäni. —

Kämpässä oli hiljaista ja pimeää jo. Vain uunissa värähteli riutuva hiilos; sen himmeässä kajastuksessa kiilsivät tyhjät pullot, hujan hajan olevat mukit ja vesiläikät pöydällä. Kuului raskasta hengitystä, kuorsausta; toisinaan joku kohahti, tai kynsi ruumistaan…

Olin juuri vetämässä filttiä ylitseni, kun ovi aukeni ja muuan hiljainen, työläisluokkaan kuuluva jääkäri kömpyröi sisään. Hän oli humalassa. Uunin luo hän pysähtyi ja jäi siihen horjumaan, huulet riippuvina, katse oudon tuijottavana, hiilloksen epämääräisesti valaistessa hänen kasvojaan. Hän oli kauan ääneti, samassa asennossa, mutta sanoi vihdoin omituisen lyhyesti ja itsekseen.

— Meitill' ei o' mitää.

Sitten, kohottaen katseensa, pitkän ajan kuluttua, uudestaan ja ikäänkuin vakuuttaen.

— Ei meitill' mitää o'.

Ja jälleen, antaen päänsä painua, hiljemmin ja pitkäveteisemmin, ikäänkuin huokaisten:

— Meitill' ei o' mitää.

Mutta yhtäkkiä kavahti hän kuin hereille, silmiin tuli hurja loiste ja piirteihin tarmoa.

— Nyt pannaan kämppä hytinäks'! Ja raivokkaasti tarttui hän pöytään.

— Käy maata nyt, hytinä-mies, sanoin.

Heti hän rauhoittui, hellitti otteensa, käänsi päänsä minua kohti ja jäi tylsänä tuijottamaan. Sitten siirtyi hän uudelleen uunin luo ja jatkoi äskeistä nuokkumistaan.

— Enhän minä p—e tämän kautta Suomeen pääse, mutisi hän. Ja vihdoin, pitkän ajan perästä, hiljempaa.

— Eikä mun hermonikaan kestä.

Sitten kömpi hän vuoteelleen ja vaipui heti raskaaseen uneen.

Tuuli tohisi nurkissa pitkään ja alakuloisesti. Se tunkeusi sisäänkin saaden hiiloksen yhä himmenevän kajon hetkittäin kirkastumaan. Mutta vähitellen kämppä kokonaan pimeni. Kuului vain raskaasti nukkuvien miesten hengitys ja levoton käännähtely.

KOVIA AIKOJA.

Kun lepo-aika oli lopussa, siirrettiin meidät ensimäisen komppanian paikalle, joka oli äärimmäisenä oikealla. Sillä kohtaa oli nimittäin asema huonoin, kämpät kurjassa kunnossa ja edessä vaivaismäntyä kasvava suo, joten ensi komppanian väsyneet miehet hyvin tarvitsivat lepoa. — Perunat olivat jo aikoja sitten loppuneet ja meille alkoi jälleen kova ja rasittava aika, jolloin kylmäkin oli alituisena vieraanamme.

Ryssäin varustus oli tällä kohtaa kaukana, noin puolentoista kilometrin päässä, metsän ja mainitun suon takana, mutta kummaltakin puolen oli ruvettu pitämään vartiota puolenvälin seutuvilla ja siitä aiheutui alituisia metakoita. Meikäläiset pionierit olivat heti ryhtyneet tekemään lujempaa etuvarustusta ja tätä työtä jatkettiin yhä. Oli kyhätty pieni kämppä, johon kenttävartiossa oleva ryhmä pääsi yöksi, ja vahtipaikoille oli tehty hirsistä tylsän kulman muotoisia suojuksia, joista muutamat olivat jo täyskelpoisia, mutta toiset vielä aivan keskeneräisiä ja matalia. Suon yli johti varustukseen useammaltakin kohden puolapuukäytävät, joiden kaiteeksi oli pingoitettu rautalanka; se oli ainoa keino pysyä pimeässä oikealla tolalla.

Kun työtä tehtiin, täytyi tietenkin suolle asettaa suoja-ketju turvaamaan rakentajia, ja tässä suojaketjussa maatessaan on moni paljon kärsinyt ja sairastunutkin. Oli nimittäin jo kylmä, routa maassa ja lammikot riitteessä, mutta suo vajotti yhtälailla kuin ennenkin. Maatessa kastuivat polvet ja kyynärpäät, ei saanut liikkua, ei tupakoida, vaan tuli tarkkaavasti vaania vihollista, joka milloin tahansa saattoi syöksyä metsästä. Kun komppaniassa oli vähän miehiä ja vartiopaikkoja paljon, täytyi siinä kitua kolme, neljä, jopa muutaman kerran kuusikin tuntia perätysten, ja kun vihdoin pääsi lähtemään kotiin, niin ei siihen enää tahtonut kyetä, niin oli vilusta jäykkä. Muistan joskus ajatelleeni, etteivät meidän ylennetyt miehemme sentään oikeastaan tunteneet, mitä oli olla tavallisena sotilaana. Heidän ei tarvinnut luonnollisestikaan ottaa osaa työhön, ei myöskään vartiointiin, he ainoastaan järjestelivät ja komentelivat. Olivathan he tosin olleet Saksassa alusta alkaen, mutta niin oli moni jääkärikin; kaiken lisäksi heillä oli paljoa parempi palkka. Eivät he olleet kokeneet, mitä oli maata tuntikausia märkänä, jäätyvällä suolla. — Mutta lienee ollut paljon, josta vuorostamme me emme tietäneet.

Tätä etuvarustusta sanottiin Siperiaksi, koska sinne määrätty vartio oli ikäänkuin karkoitettu kotoaan. Sen rakentaminen oli jo kysynyt ihmisuhrejakin: kaksi poikaa ensimäisestä komppaniasta oli kaatunut. Kun he aamulla olivat menneet määräpaikalleen suojaamaan työskenteleviä pionieerejä, olivat ryssät, hiivittyään yöllä väijyksiin, ilman muuta ampuneet heidät. Ja kummallista, kun pojat aikoivat hyökätä näiden murhaajien niskaan, niin saksalainen luutnantti, joka oli työtä johtamassa, kielsi heitä kiven kovaan, meni itse kulmavarustuksen suojaan ja komensi kaikki valmiiksi peräytymään, koska muka ryssät aikoivat hyökätä. Vasta kun ryhmänjohtaja J. ensimäisestä komppaniasta saapui paikalle, kokosi hän ympärilleen vapaa-ehtoisen joukon, ryntäsi metsään, ajoi ryssät pakoon, saipa heistä kaksi ammutuksikin: toinen oli vääpeli arvoltaan. [Katso Suomen Jääkärit ss. 167-170. Tekijän huom.]

Kahakka tuotti rautaristejä ja laskemassa ollut maineemme alkoi jälleen kohota. Niinpä tehtiin useampiakin onnistuneita kaappauksia. Oberzugführer G., joka meiltä oli siirretty kolmanteen komppaniaan, tappoi vuorostaan ja ikäänkuin kostoksi venäläisen vartion. Hän otti mukaansa pienen joukon, jonka varusti käsigranaateilla ja hiipi sitten sen maahan kaivetun suojuksen lähettyville, jossa vahtimiesten tiedettiin seisovan. Suojuksesta johti juoksuhauta ryssäin puolelle ja tätä pakotietä tukkimaan lähetti johtaja käsigranaatti-miehet. Päästyään sopivan matkan päähän alkoivat pojat syytää pommeja hautaan ja samaan aikaan hyppäsi oberzugführer, mukanaan myötä seurannut ryhmänjohtaja, kylmäverisesti suoraan suojukseen ja ampui revolverillaan vahdit kuoliaaksi. Vangiksi-ottoon ei ollut aikaa; voittosaaliina tuotiin vain yksi 55. siper. tarkka-ampujarykmentin mies, olkalaput ja kiväärit.

Näihin aikoihin siirrettiin minut ensimäisestä joukkueesta toiseen ja tuon siirron yhteydessä muistuu mieleeni omituinen ja sangen onnellinen tapaus. Olin itse muokannut kämpän nurkkaan mukavan, vaikka kapean vuoteen ja kun lähtijäisiä vietettiin, luovutin sen Sedälle, joka sitä kummallisen hartaasti pyysi. Tuli sitten päivällisaika, pari tuntia muuttoni jälkeen. Pojat olivat jo syöneet ja makailivat kaikessa rauhassa, Setä uudella vuoteellaan, kun yhtäkkiä lentää hurahti granaatti sisään, puhkaisi Sedän entisen päänaluisen, työntyi seinään ja räjähti — puolen metrin etäisyydellä Kustun päästä. Parin minuutin ajan oli kämpässä vain savua, sirpaleita, sekasotkua. Isä V. oli lentänyt vasta-seinällä nukkuvan ryhmänjohtaja H:n syliin; Kustu löysi itsensä puolipökertyneenä sängynlaidalta pitelemässä päätään; ruokakuppeja, vaatteita, tiilikiven sirpaleita, herra ties mitä oli lattialla; muuan naulassa riippuva takki oli aivan mähjänä, hihat vain olivat säilyneet ehjinä… Mutta kessään ei ollut pienintäkään naarmua, ja Setä, jonka vuoteen vaihto oli pelastanut, hymyili tyytyväisenä ison nenänsä alta. — Arvattavasti olivat ryssät nyt vasta keksineet kämpän, koska he kaiken päivää pommittelivat sitä "aasin hännällään". (Aasinhännäksi me nimitimme pientä tykkiä, joka oli sijoitettuna aikaisemmin mainittuun niemeen ja jolla ryssä alituisesti meitä kiusasi, singauttamalla pihahtavan pommin niskaamme silloin kuin sitä vähimmän odotimme.) Ja lähelle he saivatkin sattumaan. Ei auttanut enää muu kuin muuttaa asuinpaikkaa. Mutta tuskin oli ehditty majoittua uuteen asuntoon, kun taaskin tulla tupsahti granaatti sisään puhkaisten seinän — ja minun tekemäni vuoteen aivan keskeltä. —

Toisinaan yltyi ryssä pommittamaan meitä koko voimallaan. Kuten sanottu, olimme tuhoisalle sivutulelle alttiina ja oma tykistömme oli venäläistä paljoa heikompi. Kerrankin tulla hurisi alueellemme noin 2,000 granaattia tunnin ajassa, saamatta aikaan mitään mainittavampaa vahinkoa. Maassa oli tietysti kuoppa kuopan vieressä, kämpät olivat säpäleinä — niinpä ei esim. kolmannessa joukkueessa ollut yhtä ainutta ehjänä säilynyttä asuntoa — mutta onnemme oli aivan satumainen, miehiin ei vain sattunut. Samainen onni tuli ihan sananparreksi ja moni piti sitä selvänä merkkinä siitä, että meillä vielä oli suoritettavana joku tärkeä tehtävä, koska kohtalo näin säästeli voimiamme.

Mutta alituisessa jännityksessä saimme kyllä olla. Päällystön tietoon oli tullut, että ryssillä olisi ollut aikomus hyökätä meidän kohdallamme. Komppanian, jonka miesluku oli tavattomasti harventunut, piti aina olla hälyytysvalmiina. Vartiot kovennettiin kaksinkertaisiksi ja monena yönä oli koko komppania valveilla, palellen Siperian suolla marraskuun pakastuvassa pimeydessä. Vahtivuorot täytyi muuttaa nelituntisiksi. Miehistö kärsi vilua ja ainaista väsymystä, mutta kiitettävän nöyrästi se tyytyi osaansa. Kun astui yöllä kämppään ja rupesi ravistelemaan vahtimiehiä hereille, niin monasti sai turvautua kovakouraisuuteen, joka teki pahaa. Ja kun tuo ikäänkuin tainnoksissa maannut poika vihdoinkin pääsi jaloilleen, katseli hän minuutin ajan kuin pökertynyt ympärilleen, ennenkuin käsitti missä oli, mutta selvisi viimein, mumisi joskus suomalaisen perkeleen, tarkoittamatta sillä erityisen pahaa ja alkoi nopeasti suoriutua Siperian matkalle. Hauptmanni huhki kuin peikko yö-pimeinäkin etuvarustusta tarkastamassa, oli levoton ja virkku, ihan kuin muuttunut. Ystävällisesti hän taputteli poikiaan, kiitteli heitä tuon tuostakin ja luultavasti huomasi, että vasta hyvyydellä hän heitä hallitsi.

Tänä vaikeana aikana sattui meille onnettomuus, ainoa laatuaan koko pataljoonassa: nuori Oden joutui ryssien käsiin. Eräänä varhaisena aamuna — silloinkin oli läpi yön odoteltu hyökkäystä — lähti toisen joukkueen päällikkö oberzugführer Ö. kuuden miehen kanssa patrullille. Oikealla puolen etuvarustusta oli vetelä suo, jonka takana, yhä enemmän oikealla, kohosi saksalaisten miehittämä, lujasti varustettu kukkula. Mutta suon vasemmalla puolen, suoraan meidän edessämme, kasvoi taajaa metsää ja tätä metsää myöten etenivät tiedustelijat hiljaa ja varovasti. Oli tarkoitus saada selville, mitä ryssät oikeastaan puuhasivat ja kuinka heidän etäällä oleva vallinsa oikein kulki. Patrulli sivuutti rohkeasti ryssän kenttävartiokämpän, joka näkyi Siperiaan, mutta jossa nyt ei huomattu mitään liikettä. Sitten kulki se yhä kauemmas, kunnes vihollisen rintavarustus alkoi näkyä. Ryssät siellä veistelivät ja naputtelivat kaikessa rauhassa ja kun miehemme olivat sitä katselleet ja ampuneet, kääntyivät he takaisin. Mutta yhtäkkiä oli heitä vastassa noin 50 miestä kaaren muotoiseen ketjuun hajaantuneina. Vartiokämpässä oli sittenkin ollut vihollisia, mutta viisaasti olivat he pysyneet piilossa, laskeneet heikon patrullimme ohitseen ja nyt tukkivat siltä paluutien. Hetkisen pojat taistelivat urhoollisesti, mutta ylivoima oli liian suuri ja senlisäksi tuli se vielä yllätyksenä. Ryssät päästivät raikuvan hurraan ja hyökkäsivät pistimet tanassa saaliinsa kimppuun — tämä kaikki kuului ja näkyikin vallan selvästi Siperiaan. — Onnettomuudeksi oli hauptmanni kutsunut kaikki zugführerit puheilleen kämppäänsä, joten Siperiassa ei ollut kuin tilapäisesti toimiva päällikkö, muuan nuori ryhmänjohtaja. Tällä ei ollut kyllin rohkeaa päättäväisyyttä. Sillä jos hän olisi nopeasti hyökännyt vihollisen selkään, olisi aseman todennäköisesti voinut pelastaa ja ryssien olisi täytynyt paeta. Mutta hän ei ollut tottunut omin päin toimimaan. Hän vain soitteli yhtä mittaa hauptmannille, jonka rintaman takana ollen oli vaikeata antaa ohjeita, kunnes kaikki oli liian myöhäistä. Sillä kun patrullin johtaja huomasi uhkaavan vaaran, täytyi hänen viipymättä käskeä miehensä pakoon. Tie oli kuitenkin poikki, eikä auttanut muu kuin peräytyä vetelälle, avonaiselle suolle. Jos ryssillä olisi ollut harkintakykyä, olisivat he ehdottomasti tappaneet joka miehen, ei olisi tarvinnut muuta kuin pysyä paikallaan ja ampua minkä ennätti. Sensijaan he ryhtyivät kiihkeään takaa-ajoon, juoksivat poikien perässä laukoen turhaan pyssyjään, mihinkään osaamatta. Vaikka meikäläiset, tultuaan suolle, joka vajotti yli polvien, vain vaivaloisesti ja hitaasti pääsivät eteenpäin, huolimatta äärimmäisestä ponnistelustaan, eivät rannalle pysähtyneet viholliset saaneet sattumaan. He olivat niin hengästyttäneet itsensä, että heidän kätensä vapisivat, eivätkä he enää jaksaneet tähdätä. Ainoastaan Oden kaatui. Suon reunassa oli hänet vielä nähty, mutta senjälkeen ei kukaan tiedä hänen kohtalostaan. Ryssät kantoivat hänet pois, liekö sitten kuolleena tai elävänä. Toiset pääsivät näkymättömiin vaivaismäntyjen ja ruohon taa. Mutta vielä oli heidän käydä hullusti. Sillä kun saksalaiset äskenmainitulta kukkulalta huomasivat suossa rämpivät miehet, pitivät he näitä ryssinä ja alkoivat ampua kuularuiskullaan. Vasta tunnussanan huudot ja jääkärien takin väri ilmaisivat heille erehdyksen ja pojat pääsivät vihdoinkin turvaan, puolikuolleina väsymyksestä. — Mutta kadonnutta Odenia oli lähdettävä etsimään. Koottiin uusi joukko, painuttiin suolle ja tutkittiin äskeiset jäljet, mutta missään ei häntä näkynyt. Vähältä vain piti ettei tämä toinenkin patrulli joutunut tuhon omaksi. Sillä ryssä alkoi ampua vietävästi granaatteja. Niitä putoili kaikkialle tuhkatiheään, mutta suo oli onneksi niin pehmeää, että ne vajosivat syvälle maahan ennen räjähtämistään, eivätkä tuottaneet kenellekään vahinkoa… Nuori toverimme oli auttamattomasti menetetty; me toivoimme vaan, että hän olisi saanut kuolettavan luodin, jotta ei vihollinen olisi enää voinut haavoittunutta kiduttaa. —

* * * * *

Komppanian voimat olivat niin äärimmilleen pingoitetut, ettei se kauan olisi jaksanut kestää tällaista rasitusta. Yhtämittainen yövalvonta oli heikontanut miehet ja alituinen jännitys oli koskenut siinä määrin hermostoon, että pari rintama-elämälle ominaista sairaustapausta oli sattunut. Nämä potilaat, jotka ennen olivat osoittautuneet moitteettomiksi sotilaiksi, alkoivat tavallaan pelätä. Eikä oikeastaan niinkään, he vain vavahtelivat, jos kuulivat pommin räjähtävän, ja laukausten pamahdellessa he tunsivat outoa voimattomuutta ja alkoivat väristä.

Me tiesimmekin jo etukäteen, että pian päästäisiin lepäämään. Ja vihdoin koitti odotettu hetki. Joulukuun 19 päivänä marssivat ne saksalaiset, jotka siirrettiin meidän tilallemme — heitä oli muuten ainakin puolet enemmän kuin meitä — Dumbeen, ja meille annettiin lähtökäsky. Mutta vielä oli minun poloisen käytävä Siperiassa. Kun nimittäin saksalaisten vartiopäällikkö tuli kysymään zugführeriltämme, kuinka etuvarustukseen oli mentävä, ei päivystävää ryhmänjohtajaa näkynyt missään ja minut, joka onnettomuudekseni seisoin aivan lähellä, määrättiin oppaaksi. Olin sen seitsemät kerrat käynyt Siperiassa sekä yöllä että päivällä, pommisateessa ja luotien vinkuessa, mutta koskaan en ollut taivaltanut sinne levottomampana kuin nyt. Ryssä ei edes yrittänytkään ampua, mutta siunatkoon kuinka pelkäsin. Sellaisen elämänhalun oli tietoisuus vapaaksi pääsystä yhtäkkiä synnyttänyt. Ja kun työ oli tehty, niin oikein hengähdin helpoituksesta. —

Marssittiin Tuckumiin, missä komppaniat täydennettiin ja järjestettiin uudestaan. Sieltä matkusti pataljoona junalla Libauhun. Ainoastaan tykistö oli jäänyt rintamalle.