V.

KOTIA KOHTI.

BERLINIIN.

Libaussa meidät majoitettiin venäläisiin kasarmeihin, joiden salit olivat niin avaria, että kokonainen komppania mahtui samaan huoneeseen. Kovin mukavia eivät ne silti olleet, sillä tavaroille ei ollut sopivia säilytyspaikkoja, ja kun miehiä oli niin paljon yhdessä, syntyi siitä hälinä, joka saattoi käydä kiusaavaksi. Hanuri räikyi yhtämittaa, toiset tanssivat, toiset pelasivat korttia, mutta rauhassa ei saanut kukaan olla.

Millaiseksi olo lopulta muodostui tässä vanhassa kaupungissa, jossa pataljoona majaili niin kauan, sitä en tarkemmin tiedä, sillä jo seuraavana päivänä sain zugführeriltä ilmoituksen, että minut oli komennettu Berliniin. Tietysti olin iloissani, sillä kasarmi-elämä ei ollut mitään herkkua, sen tiesin jo Lockstedtin ajoilta. Lähtö oli tapahtuva yöllä; meitä oli kaikkiaan kuusi määrätty matkaan.

Mutta rikkiviisas kaitselmus tahtoi pitää huolta siitä, että mieleeni painuisi edes hämärä käsitys Libaun kaupungista. Kun nimittäin kävimme pataljoonan schreibstubessa noutamassa asiaankuuluvat paperit ja matkaliput, ilmoitti siellä joku suuri herra haluavansa lähettää joulukinkun kotiinsa — nähtävästi hän oli saanut täältä halvalla sen ostaa — ja kysyi minulta, joka lienen osannut paraiten saksaa, enkö tahtoisi illemmalla käydä noutamassa tuota pakettia, toimittaakseni sen perille. Ja sillä matkalla minä eksyin. Viitisentoista kiloa painava siankoipi kädessäni harhailin Libaun sokkeloisia ja kapeita katuja noin parin tunnin ajan. Yrittelin kyllä kysellä saksalaisilta sotilailta tietä, mutta ainakin yksi neuvoi kokonaan harhaan ja ehkä juuri siitä syystä jouduin ihan toiselle puolen kaupunkia. Viimein sain erään vanhanpuolisen herran saattamaan itseäni, mutta olin taas nääntyä tämän ystävällisen miehen loputtomaan uteliaisuuteen. Muistinpa moneen kertaan Haitari-Jalin ainaista laulua:

Kori käsivarrella Lontoon kaduilla
täytyi minun kaupitella
ostraliaa.

Jonka vain olisin halunnut muuttaa:

Siankoipi kainalossa Libaun kaduilla
täytyi minun etsiskellä
kortteeria.

Kun vihdoin päädyin kasarmille, olivat kaikki jo nukkumassa ja lähtö-aika oli tuota pikaa käsillä. Tallustelimme öistä katua hynttyyt seljässä — minulla senlisäksi siankoipi — asemalle ja jäimme odottelemaan junan lähtöä. Mutta kuinka ällistyimmekään, kun ovivahti, joka tarkasti matkustajien paperit, ilmoitti meille, että tämä juna kuljetti ainoastaan lomalle-menijöitä, eikä ketään muuta. Selitin hänelle, että meidät oli komennettu Berliniin, että meillä oli ylen tähdellisiä asioita ja että meidän oli välttämättömästi päästävä mukaan. Mutta siitä ei ollut mitään apua. "Menkää komandantuuriin", kuului virallinen kehoitus olkapäänkohauksineen. Pyysin tovereitani odottamaan ja syöksyin kuin tuulispää komendantin luo, missä uudistin selitykseni. Nuori, kalpea, intelligentin näköinen luutnantti, jonka kasvoilla liikkui alituiseen hermoväreitä, suhtautui esitykseeni sangen rauhallisesti ja alkoi kysellä kotimaastani. Sain hänet kumminkin telefonoimaan pataljoonan päämajaan, mutta sieltäkään ei vastattu. Sitten siirtyi hän keskustelemaan suomenkielen sijoista, joita sain hänelle luetella minkä ennätin. Ja kun väliin rohkenin kysästä, mitenkä sen matkan laita oikeastaan oli, koki hän vain mielenkiinnolla komitatiivia ja instruktiivia, ja oli sangen tyytyväinen, kun oli saanut tietääkseen, että unkarinkieli on meikäläisen sukulainen. Mutta jo vihelsi juna. Ja silloin, vilkaisten hätäisesti kelloaan, luutnantti hypähti ylös, käänsi minut olkapäistäni kuin lukkari taulun ja huusi:

— Marsch! Kommen Sie mit! (Tulkaa mukaan).

Juoksujalkaa riennettiin asemasillalle, komendantti puhalsi kimeään pilliin nostaen kätensä ja liikkeelle lähtenyt juna pysähtyi heti.

— Jääkärit tulevat junaan, ilmoitti hän sitten, vastasi ystävällisesti kunniantekooni ja jäi katselemaan, kuinka kuusi suomalaista jöröjukkaa vääntyi kaikessa rauhassa vaunuun. Meidän itsetuntoamme tietysti hiveli, kun matkustajat katselivat meitä kummeksuen ja varmaankin aprikoiden, jotta mitähän suuruuksia nuo ovatkaan, kun niille junatkin seisotetaan. Mutta visusti varoimme sitä näyttämästä.

Olipa se matka. Juna oli ihan ahtamalla ahdettu miestä täyteen. Istumapaikasta ei ollut toivoakaan, mutta hyvä niinkin. Pääasia oli, ettei meidän tarvinnut kääntyä takaisin kasarmille. —

* * * * *

Meistä ei ollut kukaan käynyt Berlinissä. Tiesimme kuitenkin niin paljon, että pysähdyspaikkamme oli Zologischer Banhof ja kun juna porhalsi mainitulla asemalle, astuimme tyytyväisinä ulos ja ilmoittauduttuamme aseman komendantille lähdimme etsimään pataljoonan konttoria tästä maailmankaupungista. Raitiotievaunu, joka meille ystävällisesti neuvottiin, vei miltei perille asti. Siinä oli nyt vihdoinkin Kurfürstenstrasse, tuossa numero 148, tuossa osotekilpi: Ausbildungstruppe Lockstedt, jota nimeä toimistomme Berlinissä yhä käytti. Noustuamme leveitä herrasportaita näimme vihdoin oven päällä: Graf Schwerin, joka oli nykyinen majurimme, ja tiesimme olevamme oikeassa paikassa.

Muutamia huoneita oli varustettu samaan malliin kuin ennen leirillä kaksinkertaisine sotilasvuoteineen. Näissä asui lomallakävijöitä. Kun miehillä yleensä oli niin vähän rahaa, että vaikka heille rintamalta myönnettiin parin viikon loma, eivät he voineet minnekään lähteä, oli tähän taloon varattu heille ilmainen asunto. Näillä vuoteilla mekin vietimme ensimäisen yömme, sillä oli jo ilta. — Sitä ennen olin kuitenkin jättänyt siankoiven, jota niin uskollisesti olin kuljettanut mukanani, toimitettavaksi oikealle omistajalleen.

NAPA.

Seuraavana päivänä oli tietenkin ilmoittauduttava asianomaiselle luutnantille, halusipa itse kreivikin meitä tervehtää. Mutta kun katsahdin ympärilleni konttorihuoneessa, johon meidät mainittua tarkoitusta varten oli osoitettu, niin mitä näinkään: Siankoipi, vaivaloinen matkakumppanini, oli päästetty paperikapaloistaan ja suuri lovi paistoi sen ruskeassa kyljessä. Ja kun luutnantti oli mennyt, kyseli saksalainen kirjuri, pureskellessaan leipäpalaa, jonka valtavana yläpuoliskona komeili mehuisa kinkunviipale, hyvin huvitetun näköisenä.

— Tekö toitte paistin?

— Niin.

— Ettekö tiennyt, ettei sellaista ole lupa kuljettaa mukanaan?
Kuinka ihmeessä ei sitä otettu teiltä pois?

— Noudatin määräystä. Ja näkyipä tuo vaan tänne asti onnellisesti päässeen.

Hän katseli minua pitkään ja hänen silmänsä kuvastivat eräänlaista surumielistä ylenkatsetta, ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa: kovin olet vielä outo, nuori mies.

— Se on hyvää, ettekö tahdo maistaa? kysyi hän vihdoin.

Ajattelin ensin sanoa: ei maita, kiitos, mutta sitten päättelin, että mitäpäs sitä joutavia ja leikkasin aika viipaleen käteeni. Kelpasi sitä sotamiehen pureskella. —

Kun jälleen palasimme siihen huoneeseen, jossa olimme olleet yötä, kohtasi meitä ilahduttava näky. Kymmenkunta entistä toveriamme, joita olimme tottuneet katselemaan vain jääkärin univormussa, seisoi nyt edessämme siviilivaatteissa täydellisinä herrasmiehinä, kovat kaulassa, tukka hienosti kammattuna, kasvot sileiksi ajettuina, housut prässättyinä ja kengät kiiltävinä. Ja tervehtiessään he tekivät kumarruksen, jota kauppa-apulainen olisi voinut kadehtia. He olivat saaneet komennuksen Berliniin jo ennen meitä, ja olivat olleet täällä noin viikon päivät. Syntyi iloinen ja vilkas sananvaihto, jonka kuitenkin pian keskeytti ovikellon soitto ja hiljainen varoitus:

— Napa tulee!

Sisään astui keski-ikäinen ja -kokoinen, lihavahko herrasmies, salkku kainalossa. Punertavan naaman ollessa yhtenä hymynä hän tervehti meitä ja viittasi seuraamaan itseään erääseen sivuhuoneeseen.

Kun olimme istuutuneet paikoillemme, veti hän otsansa arvokkaihin ryppyihin, asetti etusormensa nenälleen ja mietti hartaasti, tekemättä kuitenkaan oikein nerokasta vaikutusta. Hän oli arvoltaan insinööri, ja sen retkikunnan johtaja, johon me kaikki kuuluimme. Omien sanojensa mukaan oli hän matkustellut pohjoisessa, aina Grönlannissa asti, ja merkiksi tästä napaseutujen tuntemuksesta sekä myöskin siitä keskeisestä asemasta, joka hänellä meihin nähden oli, olivat pojat ruvenneet kutsumaan häntä Navaksi. Hän väitti ymmärtävänsä ruotsia ja osaavansa auttavasti venäjää ja tätä viimemainittua kieltä, jota me emme luonnollisestikaan voineet sietää, hän alinomaa meille tyrkytti.

Mietittyään aikansa laski hän meidät juhlallisesti:

— Kuusitoista, siis kaikki.

Ja sitten otti hän muistikirjansa ja merkitsi sinne huolellisesti, että miesluku oli täysi.

Alkoi uusien tulokkaiden kuulustelu, minun joutuessani ensimäiseksi tuleen.

Olinko kulkenut Suomessa talvella?

Luonnollisesti.

Olinko kulkenut myöskin pohjoisessa?

Olin pohjoisessakin.

Olinko hiihtänyt?

Tietysti.

Olinko käynyt Inarissa tai Kuolassa asti?

En.

Kittilässä sitten?

— Sano hemmetissä olleesi, siitä se tykkää, kuulen toverini kuiskaavan.

Olen ollut Kittilässä. Osaanko ajaa poroa?

— Sano hiidessä… Välttävästi.

Napa otti jälleen muistikirjan esille ja teki sinne merkintöjään. Sitten seurasi toisten kuulustelu, samaan malliin. Ja aina tuli merkintöjä kirjaan. Kun keskustelumme jatkui ja kaikenkaltaisia mitättömyyksiä esiteltiin, sai taskukirja, jota ehtimiseen täytyi hakea milloin toisesta, milloin toisesta taskusta, riistä osansa, sormi lennähti nenänpäähän ja otsa rypistyi. En ihmetellyt ollenkaan, että kun lyijykynä sattui putoamaan ja se syvään kumartaen ojennettiin Navalle, muuan pojista hiljaa mutisi.

— Paneekohan tuo tuonkin muistiin?

Alkoi esitys retkestämme. Kartalta Napa näytti tien ja ryhtyi sitten selostamaan yksityiskohtia, käyttäen meikäläistä johtajaa tulkkinaan. Kuuntelin sitä tarkkaavasti pitkän aikaa, mutta mitään uutta ei ilmaantunut ja seikkoja, jotka olivat itsestään selviä, teroitettiin mieleen kuin kielioppia koulussa. Tulin hajamieliseksi ja ajatukseni siirtyivät menneihin aikoihin. Muistin kiertokoulua… Herra siunatkoon vanhaa kiertokoulunopettajaa…

Kun tunti oli umpeen kulunut, nousi Napa, luvaten seuraavana päivänä jatkaa; pitkän aikaa me vaelsimme joka aamu kuulemassa näitä esitelmiä. Mutta tällä kertaa oli työ lopussa ja me uudet miehet saimme lähteä ostamaan itsellemme siviilipukuja. Ei kuitenkaan omin päin; erityisesti tähän toimeen komennettu herra tuli mukaamme, määräsi kuinka kalliita tarpeemme korkeintaan saattoivat olla ja suoritti laskut. Hienoiksi se silti veti miehet, vaikka ei tavara ollutkaan niin ensiluokkaista.

Sitten annettiin pojille seuraavan malliset komeat olo-todistukset.

"Jääkäri N.N. 27:stä jääkäripataljoonasta on komennettu Berliniin Yli-esikunnan palvelukseen. Hänellä on oikeus käyttää siviilipukua ja viran puolesta kehoitetaan kaikkia virkamiehiä osoittamaan hänelle avuliaisuuttaan."

Siinä oli paperi, jota kelpasi näyttää ja joka kaikkialla teki vaikutuksensa. Kun vielä oli saatu runsas palkka, 10 Saksan markkaa päivältä, jolla kuitenkin piti maksaa asuntonsa ja ruokansa ja joka annettiin kolmeksi päiväksi kerrallaan, kiiruhdimme hakemaan itsellemme huoneita. Oli tämä toki toista kuin vaivaiset 53 penniä rintamalla! Myöhemmin kuitenkin huomasimme, että nytkään ei voinut syödä lähimainkaan kyllikseen, mikäli halusi pysyä kohtalaisessa tupakassa.

* * * * *

Oltiin menossa Berlinin harjoituskentälle, jossa meitä koulutettiin "pommareiksi". Tällä nimellä kutsuttiin yleisesti niitä miehiä, jotka olivat erityisesti opetetut käyttämään kaikenkaltaisia helvetinkoneita, tulensytyttäjiä ja käsipommeja, sekä tämänlisäksi särkemään siltoja, telefoonijohtoja, vetureita j.n.e. Heitä lähetettiin Suomeen ehkäisemään ryssien ampumatarpeiden kuljetusta ja tuottamaan viholliselle muutakin vauriota.

Vanhalla kokoontumispaikallamme Potsdamer- ja Bülow-katujen risteyksessä, seisoi miesjoukko täysilukuisena. Ei kuitenkaan yhdessä rykelmässä, vaan kaksi tai kolme paikassaan, mitkä kävellen lähettyvillä, mitkä keskustellen. Jo saapui Napa. Pojat nostivat hattuaan.

— Strastvuite! sanoi hän hymyillen lähimpänä seisoville.

— Emme ymmärrä venäjää, huomauttaa suomalainen johtaja loukkaantuneena.

Sitten Napa viheltää ja viittaa kädellään. Se on lähtömerkki. Mutta poikia ei moinen koiran kutsu lainkaan miellytä ja ikäänkuin tästä huomauttaakseen alkavat he matkia, viheltää ja viittoa käsillään.

Ennestään jo tiedetään, ettei sovi kulkea joukossa. Osa painuukin toiselle puolen katua, mutta lähestyvät siellä liiaksi toisiaan. Jo kuuluu jälleen vihellys — herättäen varmasti enemmän huomiota kuin koko meidän pieni sakkimme — ja Napa viittaa tulkin puheilleen.

— Sanokaa, etteivät pojat kävele yhtä jalkaa. Siitä näkee heti, että he ovat sotilaita.

— Ymmärrän.

— Pitää olla varovainen, äärettömän varovainen. Meidän ekspeditsioonimme on niin suurenmoinen ja vaarallinen. Selittäkää se heille.

Pojat tietysti lakkasivat käymässä tahdissa ja hajaantuivat kuin poliisin käskystä. —

Kentällä oli hälinää. Yhdessä kohden harjoitettiin miehiä, toisessa pionieritöitä. Tuolla toimi tulensyöksijä-kone, jota en milloinkaan ollut nähnyt, mutta josta olin lukenut niin ihmeellisiä kuvauksia; pauhaten kuin meri se syöksyi kidastaan mustanpunaisen tulivirran, joka eteni tavattomalla nopeudella pyörien kuin lumivyöry ja kasvaen parikymmentä metriä korkeaksi. Sen läpi ei kukaan voinut elävänä päästä…

Ja täällä opetettiin nyt meille pomminkäyttöä, seliteltiin helvetinkoneita ja sytytyskeinoja aito saksalaisella täsmällisyydellä, Navan katsellessa tyytyväisen näköisenä sivummalta. Ei riittänyt se, että joku seikka perusteellisesti neuvottiin, itse sai sen suorittaa, olipa tehtävä sitten kuinka vähäpätöinen tahansa. Niin paksupäistä ihmistä ei ole, ettei saksalainen saisi häntä oppimaan. —

Poislähtiessämme kehoitti Napa meitä nopeasti hajaantumaan.

— Ja olkaa varovaisia, muistakaa se. Meidän yrityksemme on niin vaarallinen. Vihollisella ei saa olla pienintäkään aavistusta siitä. Varokaa sanojanne kahviloissa ja yleisissä paikoissa. Puoli lausetta voi turmella kaiken.

Kieltämättä hän oli oikeassa, suunnitelmamme oli rohkea ja vaarallinen. Mutta eihän meistä osannut saksaa kuin viisi kaikkein luotetuinta miestä. Ei siis ollut suurta pelkoa meidän puoleltamme. Paljoa enemmän olisi Napa saanut varoa niitä miehiä, jotka toimivat Ruotsissa matkaamme valmistelemassa. Suurilla kerskumisillaan ja loistavilla riimillään he pettivät häntä ja pistivät taskuunsa ne rahat, joita heille niin runsaasti tuhlattiin. Ainakin he toimivat leväperäisesti. Meitä ei päästetty sinne, meihin ei ehkä niin paljoa luotettu, mutta varsinaisiksi työn suorittajiksi, siis vaaraan, kelpasimme kyllä. Kenties siinä on epäonnistumisen perussyy. — Mutta luulen, ettei minulla ole oikeutta selitellä yksityiskohtia, eikä lähemmin kertoa itse suunnitelmastakaan.

BERLININ PIKKUPORVAREITA.

Toverini M. ja minä keksimme verrattain hauskan asunnon Pension N. N:stä, Potsdamerstrassen varrelta. Täysihoito maksoi ainoastaan 3: 50 Saksan markkaa vuorokaudelta ja ruoka kävi laatuun, ainakin jääkärille, vaikka sitä saikin jotakuinkin niukasti.

Jo huonetta vuokratessamme olivat pensionin neitoset näytelleet omaa osaansa. Kauppaa oli tehnyt itse omistaja, vanha, teräväkielinen, ryppyinen leskirouva, joka osasi sekä torua että olla ystävällinen, mutta tavan takaa oli hänen täysi-ikäinen tyttärensä pyörähtänyt saapuville milloin minkin tekosyyn varjolla ja heittänyt poistuessaan ihanimman katseensa suurista, kauniista silmistään. Olipa toinenkin neitonen, miehestään erossa elävä nuori rouva — seikka, joka meille selvisi tietysti vasta aikojen kuluttua — luonut meihin oven rakosesta lumoavan silmäyksen. Luulen kuitenkin, että jo hinnan huokeus oli riittävänä vaikuttimena päätöstä tehdessä. Aluksi meitä hieman tuskastutti se pikkutarkkuus, jota emäntä osoitti. Olimme kylläkin tottumattomia käsittelemään kaiken maailman leipä-, liha-, peruna-, voi-, sokeri- ja herra ties mitä kortteja, mutta laskelmiemme mukaan olisi annosten pitänyt olla suurempia. Ja kun vanha akka toi tämän määräperäisen aterian pöytään, muisti hän aina sanoa:

— Syökää nyt kylliksenne, lapset.

Sensijaan ei meidän suinkaan tarvinnut olla seuran puutteessa, siitä pitivät nuoret naiset kyllä huolta. Huoneessamme oli piano, jota Else-neiti, talon tytär, soitti, vieläpä hän kaikeksi onnettomuudeksi lauloikin. Suomalaisesta musiikista riitti pakinaa niin paljon kuin kielitaitomme suinkin myöten antoi, ja meitä pyydettiin hartaasti ostamaan suomalaisten säveltäjien teoksia. Vihdoin täytyi minun uhrata vähäisistä rahoistani ja kun en löytänyt sillä kertaa muuta, otin Sibeliuksen Valse tristen, vaikka hyvin tiesinkin, että tämä suurenmoinen kappale oli neidille aivan ylivoimainen. Ja nytkös alkoi harjoittelu ja tankkaus.

— Tämä on todellakin surkeata, huokasi toverini maaten leposohvalla selällään.

— Valse triste… tietysti! sanoin.

— Minä en ole koskaan oikein ymmärtänyt musiikkia. Mutta kovin se käy vatsan päälle.

— Mitä te sanotte? kääntyi taiteilijatar kysymään. Ja meidän piti vakuuttaa, että esitys yhä parani ja että sen synkkä tuntu ihan karmi toveriani, kuten todellinen kuoleman läheisyys. —

Mutta pian meille selveni tämän alituisen seuranpidon salaisuus. Tuli nimittäin sunnuntai monine tavanmukaisine vieraineen. Ja kaikki nämä puotipojat, konttoristit ja konekirjoittajattaret tuotiin meidän huoneeseemme, noin ilman muuta vain. Puolesta päivin iltamyöhään saakka oli siellä yhtämittaista naurua ja keskustelua, meidän paperossimme näkivät kyytinsä, kun niitä polttivat sekä naiset että herrat, puhumattakaan viinipullosta, jonka olimme viikon säästöillä ostaneet ja joka nyt kuivui heti alussa. Meitä tuskastutti. Olimmehan me vuokranneet tämän huoneen, eihän se seikka, että täällä oli piano, oikeuttanut moiseen menettelyyn. Mutta sitten me lopultakin älysimme: perhekunnalla, johon kuului vain nuo kolme naista, ei ollut mitään vierashuonetta, yleensä mitään muuta paitsi keittiö, kaikissa asui vuokralaisia. Hehän nukkuivat vaatekomerossa, sen olimme jo varemmin huomanneet. —

Monasti iltaisin, kun paitahihasillamme ja avojaloin istuimme lukemassa, tulivat neitoset sisään kuin kotiväki ainakin, ja se ei vielä mitään: he tulivat vuoteitten ääreen naureskelemaan, kun jo olimme peitteiden alla, polttelivat, kohentelivat asentoamme mukavammaksi ja nuori rouva näkyi pussaavankin toveriani. Joka luulee, että he olivat kevytmielisiä naisia, erehtyy kuitenkin täydellisesti. Tämä kaikki oli vain asiaan kuuluvaa sydämellisyyttä, mutta ei mitään enempää.

Se seikka, että meidän paperossimme ja kaikki, mitä meillä suinkin oli, aina oli avoimesti tarjolla, näkyi kuitenkin tekevän omanlaatuisen vaikutuksen heihin, ja kun me sen lisäksi kuvailimme suomalaisia oloja ja tuhlaavaisuutta liioittelevalla tavalla, alkoivat ruoka-annokset pian kasvaa ja monesti neitoset lennättivät vanhalta akalta salaa meille brödchenin, pienen pullan, jonka väliin he, ties mistä, olivat sipaisseet voita. Elämä muuttui mukavammaksi, vaikka siitä tosin puuttui rauha. Sensijaan tarjosi se oivallisia tilaisuuksia seurata puotipoikien ja keikailevien konttoristein kuhertelua, mustasukkaisuutta, joka maksoi meille niin tavattomasti paperosseja.

* * * * *

Jouluaattona, vähää vaille seitsemän illalla, kun juuri olimme laittamassa itseämme mahdollisimman hienoiksi, syöksyivät molemmat neitoset sisään ilosta säteilevinä ja käsiään taputtaen.

— Te tulette mukaan, eikö totta? Tulettehan mukaan? huusivat he kuin yhdestä suusta.

— Mihinkä niin?

— Meitä on kutsuttu vierailulle. Oi, kuinka hauskaa!
Steglitzerstrasse 20. Teidän suomalaiset toverinne ovat kutsuneet.
Juuri nyt tuli sana… Tietysti te tulette mukaan.

Mieleeni muistui kotoinen joulu, jota pidetään perhejuhlana ja jolloin vierailu on sopimatonta. Täällä näytti olevan toisin. Mutta majurimme, kreivi von Schwerin oli sitäpaitsi kutsunut kaikki suomalaiset toimistoon yhteistä joulua viettämään ja meidän oli kiiruhdettava sinne.

— Mahdotonta. Herra kreivi on kutsunut meidät luokseen, vastasimme.

Vanha akka oli myöskin tullut huoneeseen ja tarttui nyt kiihkeästi keskusteluun.

— Kuka on kutsunut?

— Kreivi von Schwerin, majurimme.

— Aaah!… Kreivi on kutsunut!…

Kaikkien kasvoilta kuvastui kunnioituksen sekainen hämmästys, joka kohdistui meihin. Mitähän me oikeastaan olimme, kun itse kreivi kutsui? Me olimme aina niin salaperäisiä, emme puhuneet koskaan puuhistamme, emmekä näyttäneet juuri tekevänkään mitään, mutta rahaa meillä oli. Tuskin tiedettiin muuta kuin että olimme suomalaisia. Ja poliisikin, jolle oli täytynyt asunnostamme ilmoittaa, oli merkitsevästi vastannut emännälle: "Niin, kyllä tiedän."

Neitoset muuttuivat totisiksi ja silmiin kihosi kosteus.

— Mutta myöhemmällä sitten. Ettehän te kauan viivy kreivin luona? Steglitzer 20, muistakaa. Tulette vain portille, kello 9 tai 1/2 10, me olemme vastassa. Luvatkaa toki!

Me sanoimme tulomme riippuvan kreivistä ja riensimme matkoihimme.

Toimiston suureen huoneeseen oli tuotu joulukuusi ja katettu valkea pöytä. Kreivi itse puolisoineen otti meidät ystävällisesti vastaan. Hän oli pitkä ja vielä ryhdikäs, mutta iäkäs ja harmaapartainen herra, joka varhaisemminkin oli osoittanut meikäläisille erikoista ystävällisyyttä, vieläpä antanut rahaakin pulaan joutuneille. Kun oli asetuttu pöytään, piti hän meille sydämellisen puheen, jossa hienolla tavalla kosketeltiin kotimaatamme. Seurasi pari muuta puhetta. Sitten tarjottiin teetä ja vehnäleipää, jota hallitus oli antanut jouluksi valmistaa ympäri koko Saksan, ja majuri kehotti poikia olemaan mahdollisimman iloisella päällä.

Kuten tällaisissa tilaisuuksissa yleensä, oli nytkin mieliala hiukan painuksissa. Jotakin jäykkää, miltei ikävystyttävää kuulsi läpi teennäisen rattoisuuden, ja kun kreivi puolisoineen oli mennyt, päätimme toverini ja minä noudattaa neitosten kutsua. Ainakin kymmenen minuuttia kävelimme Steglitzer 20:n porttikäytävän edessä, mutta ketään ei tullut, vain melua ja naurua kuului ylhäältä läpi ikkunoiden. Tarkastelimme osotekilpiä… Pension Y. Ahaa, tässähän tosiaan asui neljä amiraali-esikunnan poikaa, jotka olivat olleet poissa juhlasta. Mutta meille he olivat melkoisen vieraita ja nyt oli joulu, varmaankin olisi sopimatonta häiritä heitä, eiväthän he itse olleet meitä kutsuneet. Joku tuli portista alas… Else neiti näkyi olevan. Mutta me olimme jo kaukana; olimme muuttaneet suunnitelmamme.

Selvitys tapahtui toisena joulupäivänä. Meiltä oli tietenkin kaikki lopussa, raha, vehnäleipä, viini, milteipä tupakkakin. Istuimme nyrpeillämme kotosalla ja lueskelimme. Aatto-vierailu oli jo unohtunut; neitoset olivat kysyneet, miksi emme tulleet, kun oli ollut niin hauskaa, ja me olimme vastanneet, ettei kreiviltä päästy. Silloin, illan suussa, alkaa lappaa huoneeseemme vierasta, herraa ja neitiä, käherrettyjä, sieviä, puuteroituja hienottaria ja korkeakauluksisia nuorukaisia peilinkiiltävissä kengissä, ja loppujen lopuksi astuvat sisään nuo neljä Steglitzerin suomalaista jääkäriä. Esitellään, rupatellaan, rämpytellään pianoa, mutta kaikilla on ikävystynyt ilme ja sietämätön pingotus vallitsee. Jokainen saa polttaa omia tupakoitaan, meillä ei ole tarjota, omat neitosemme katsovat meihin ikäänkuin tahtoen kysyä, että eikö sieltä nurkkakaapista löydy mitään ja näyttävät hieman noloilta. Vihdoin tuodaan teetä, mutta vehnäleipä on lopussa ja sokeria kovin vähän.

Siirryn erään amiraali-esikunnan miehen viereen ja kysyn suomeksi.

— Kuules, mitähän tämä oikein pyytää olla?

— En minä ymmärrä. Meitä kutsuttiin tänne kiven kovaan.

— Kutsuttiin? Eikä meille sanottu mitään! Ahaa, mutta odotapas…

Ja yhtäkkiä muistan, että neitoset päivemmällä kysyivät, olisimmeko illalla kotona. Se tapahtui tietysti tätä varten.

Kuinka hämmästynkään kuultuani toverini selonteon: He saivat eräältä berliniläiseltä tuttavaltaan lahjaksi joulukinkun ja riemuissaan tästä suurenmoisesta onnenpotkauksesta päättivät viettää neljän kesken hauskan joulun. Pennit lyötiin yhteen, ostettiin konjakkia, viiniä ja punssia ja aiottiin oikein herkutella. Kun pensionin tyttö kattoi illallispöytää tarjosi yksi jääkäreistä tälle tuskin kuuttatoista täyttäneelle sulottarelle viiniä ja täytti toveriensa lasit konjakilla.

— Suvaitseeko neiti?

— Kiitos, mieluummin tätä, vastasi tyttö hymyillen ja tyhjensi konjakkilasin nähtävästi suurella nautinnolla. Poikia hieman hämmästytti.

— Saako olla lisää?

— Mielellään… Mutta saanko kutsua toverini. Näin oli pöytään tullut kaksi henkeä lisää. Mutta tuskin oli illallinen syöty, kun alkoi saapua enemmän: serkkuja, pikkuserkkuja, tuttavia neitiä ja herroja, joilla oli talon tyttärille välttämätöntä asiaa. Ja sitten seurasi hymyilevä, kaino pikkukysymys.

— Saanko kutsua serkkuni sisään? Olin luvannut olla tänään hänen kanssaan.

— Tietysti! Olkaa hyvä! Sepä hauskaa. Täytyi kiristää uudelleen pussia ja ostaa lisää juomatavaraa — talon neitoset osasivat siinä antaa arvokasta apua. Kieltämättä oli hauskaa ja näillä ihmisillä oli sydämellinen ja herttainen seurustelutapa. —

Tällainen oli toverin kertomus, jonka minä täydensin omilla tiedoillani, mainitsemalla, kuinka tänne oli lähetetty sana heidän kemuistaan ja kuinka meitäkin oli niihin kutsuttu. Ja nyt oltiin vastavierailulla. Meikäläiset tytöt olivat arvelleet, että kaiketi toverini ja minä pistämme samanlaiset lystit pystyyn ja umpimähkään kutsuneet koko seuran tänne. Vahinko vain, että meillä oli Matti kukkarossa.

* * * * *

Samansuuntaisia huomioita tein syntymäpäivänäni. Olin ostanut pullon Abtei-likööriä, vahvaa, munkin makuista juomaa ja päätin pitää pienet kotoiset kekkerit. Toverini joutui kuitenkin olemaan kylällä jostakin välttämättömästä syystä ja me asetuimme pöytään vain kolmisin, neitoset ja minä, vanhan rouvan puuhaillessa vielä kyökissä. Mutta tuskin olimme päässeet alkuun, kun ovesta työnnetään sisään pitkä, kuikelo herrasmies ja vanha akka toimittaa lipevästi.

— Täällä on muitakin nuoria, herra X. Olkaa hyvä ja käykää tänne. Sali on niin kylmä ja palvelijatar on ulkona. (Talossa ei ollut kumpaakaan.)

Tapahtui esittely. Tulokas oli jonkun kustannusyhtiön palveluksessa, puhui alituiseen kirjallisuudesta, mutta tavalla, joka ei ainakaan minua kiinnittänyt, ja näytti olevan muorin vävypoika-ihanne. Hänelle tuotiin lasi, jonka minä kiiruhdin täyttämään ja sitten: olkaa hyvä vaan.

Kieltämättä loukkaannuin. Nythän oli minun syntymäpäiväni, jota vietettiin minun huoneessani, enkä suvainnut ollenkaan kutsumattomia vieraita. Kuitenkin tänne oli tuotu ihminen, jota en koskaan ollut nähnyt, mutta joka siitä huolimatta, kiitos rouvan liukkaan kielen, veti kaiken huomion puoleensa ja muutti koko hetken luonteen. En maistanut enää tippaakaan lasistani ja puheeni oli raamatun mukaista: on, on; ei, ei; mutta vieraan lasin täytin ehtimiseen, eikä häntä kovinkaan näkynyt vaivaavan ottaa se yksinään pohjaan. Neitoset kyllä huomasivat, että olin pahalla päällä, mutta olivat voimattomia… Viimein tulivat sekä vieras, että varsinkin muori niin toiselle kymmenelle, että puhevirta oli tulvia yli äyräittensä, ja saksalaisten kiitettävään tapaan, joka karttaa lopullista humaltumista, vieras nousi, nähtävästi sangen tyytyväisenä, kiitteli kohteliaasti, huomautti jotakin häiritsemisestä, heitti hyvästit ja meni. Meni yhtä kuulumattomiin kuin kolme neljännestä minun Abtei-pullostani.

* * * * *

Aivan toista oli, jos milloin osuimme saksalaisen sivistyneistön kosketukseen, vaikka se valitettavasti tapahtui harvoin. He osoittivat meille harvinaista myötätuntoa ja ymmärtämystä. Asiamme innostutti ja lämmitti heitä ja herätti mitä suurimmassa määrin heidän mielenkiintoaan. Sydämestään he toivottivat menestystä meidän aikeillemme, joiden rohkeutta he ihailivat, ja monet heistä tunsivat maamme oloja hämmästyttävän tarkkaan.

OLUT-TUPA BURGHOF.

Saman talon kellarikerroksessa, missä pataljoonamme toimisto sijaitsi, oli pieni saksalainen oluttupa. Sitä piti rouva Borasch, vaaleaverinen, ystävällinen nainen, joka nuoruutensa päivinä varmaankin oli ollut hyvin kaunis, sekä hänen täysi-ikäinen tyttärensä, viehättävä ja lempeä neiti Erna. Mies oli Romanian sotanäyttämöllä ja ikävissään odotteleva rouva oli meille niin ystävällinen ja herttainen, että häntä yleisesti kutsuttiin nimellä "muti". Paitsi olutta ja kahvia, oli hänellä tarjolla ruokaa ja pienempi määrä väkeviä.

Tässä pienessä ravintolassa tapasi meikäläisiä miltei aina. He muodostivat kantajoukon, joka suurimmaksi osaksi syrjäytti muut vieraat, ja istuskelivat päivät päästään pöytien ääressä pelaten skruuvia, poltellen ja keskustellen. Täällä oli kokonaan toista kuin jossakin suomalaisessa tarjoilupaikassa, missä aletaan katsoa pitkään sellaista henkilöä, joka on syönyt tai juonut tilaamansa annokset, mutta viipyy yhä pitäen tarpeettomasti paikkaa hallussaan. Saattoi kulua monia tuntia, ettemme tilanneet edes olutlasia, istuskelimme vain vilkkaasti jutellen, ja sangen usein tulivat sekä rouva että tytär, joka ahkerasti opetteli suomea, meille seuraa pitämään. Vallitsi sydämellinen suhde, ikäänkuin perheessä, ja olo tuntui kodikkaalta, seikka, joka suomalaisessa ravintolassa tuskin on ajateltavissa.

Myöhempinä aikoina tämä alituinen oleskelu kapakassa herätti päällystössä pahaa verta ja meitä syytettiin juopottelusta tavalla, jota emme ansainneet. Olihan se selvää: me, kaukaisen maan pojat, jotka nyt oleskelimme maailman kaupungissa kieltä taitamattomina ja outoina, saimme viipyä täällä päivästä päivään ilman vakinaista työtä. Kun aamuesitelmästä oli suoriuduttu, ei ollut enää mitään erityistä tehtävää, lukuunottamatta ainaista odotusta. Emmehän me tienneet milloin oli lähdettävä, tänäänkö vai huomenna. Mihinkäpä muuhun silloin osasi ryhtyä, kuin mennä "mutin" luo, missä tiesi tapaavansa tovereita. Sitäpaitsi oli joukossamme nuoria, elämänhaluisia miehiä, eikä ollut ihme, jos nämä toisinaan — ja usein ei se tapahtunut — ottivat jonkun naukun miestä väkevämpää ja pistivät laulun pystyyn.

Kuitenkin on myönnettävä, että erinäisiä paheksuttavia tapauksia sattui. Paitsi meitä kuuttatoista, oleskeli nimittäin tässä ravintolassa myöskin meriyliesikunnan palveluksessa olevia poikia. He olivat syksystä saakka, jopa kauemminkin, eläneet Berlinissä. Toisia oli lähetetty Suomeen, toisia oli sieltä palannut, eikä heilläkään ollut muuta tehtävää kuin odottaminen. Näin pitkä-aikainen oleskelu vapaana ja toimettomana oli muutamiin vaikuttanut turmiollisesti ja opettanut heitä liiaksi kiintymään alkohooliin.

Mainitsen vain verrattoman kapteeni Maxin, joka ei ollut suinkaan mikään maa- eikä merikapteeni, olipahan vain tummaverinen, pieni ja hoikka suomalainen juoppo. Hän oli tehnyt pari ansiokasta retkeä Muurmannin rannikolle, josta oli mukanaan kuljettanut joukon saksalaisia sotavankeja ja kokenut moninaisia seikkailuja. Mutta Berlinissä, liian kauan toimettomana vetelehtiessään, oli hän yltynyt juomaan. Kun hän astui mutin kapakkaan, nousi heti aika ilo ja ensimäiseksi sanoikseen huudahti tulija:

— Roosa täräys, muti.

Ja sitä seurasi tervehdys tovereille:

— Hesputei!

Nämä kaksi termiä, joista pommarit tunsi kuin sovitusta merkistä, olivat alkujaan kapteeni Maxin yksityisomaisuutta. Edellinen oli johtunut tavallisesta saksalaisesta ravintolapyynnöstä: ein grosses Bier, bitte! jonka Max jäykkäkielisenä suomalaisena oli lausunut: roosa piir! ja sittemmin roosa ryyppy, roosa täräys. Jälkimäinen taas aiheutui tunnetusta laulusta:

Hamburg ist ein schönes Städtchen. Ist ja wohl!
Weil es an der Elbe liegt. Ist ja wohl.
Drinnen giebt es schöne Mädchen
giebt es schöne Mädchen,
aber keine Jungfrau mehr. Ist ja wohl.
— — — — —
Lebe wohl! Lebe wohl! Lebe wohl! Lebe wohl!
Lebe wohl! Auf wiederseh'n!

Tämä saksalaisten yleinen marssilaulu oli suomennettu seuraavasti:

Hampuri on kaunis kaupunki. Ninkus näät.
Helsinki on vielä kauniimpi. Ninkus näät.
Siell' on monta kirkast' knääkkää,
monta kirkast' knääkkää.
muita ei siell' nääkkään. Ninkus näät.
— — — — —
Hesputei, knääkkä hei! Hesputei, knääkkä hei!
Hesputei, knääkkä hei!

Kun urhokas kapteeni sitten oli ottanut riittävän monta näitä roosa täräyksiä, joita ystävällinen muti päätään pudistellen antoi hänelle velaksikin, ei hän enää ollenkaan pysynyt tuolillaan, vaan alkoi notkuvin polvin, perin hiljaa ja sammuneen näköisenä hiipiä ympäri huonetta, ihmeen taitavasti ja läikyttämättä kantaen lasiaan ja tavan takaa hokien:

— Minä hihtelen vaan. Minä hihtelen vaan.

Niin hän hihteli iltakauden pöydästä pöytään, välittämättä vähääkään toveriensa kielloista ja esitteli nauraville ihmisille: roosa täräys! hesputei!

* * * * *

Samaisessa ravintolassa saimme myöskin tietoja, pataljoonasta. Ne miehet, jotka olivat päässeet lomalle Berliniin, joutuivat täällä ikäänkuin piintyneiden sanomalehtiselostajain kuulusteltaviksi ja saivat tehdä selvää kaikesta, erittäinkin kuuluisasta talviretkestä, joka lienee ollut pataljoonan vaikein koko sotatoiminnan aikana. Vastikään oli majuri pitänyt Libaussa pojille puheen, jossa hän selitti, ettei enää mentäisi rintamalle, vaan jäätäisiin odottamaan Suomen kysymyksen esilletuloa, vieläpä päästettäisiin osa miehistä siviilielämään Saksaan. Juuri siihen aikaan teki ryssä voimakkaan hyökkäyksen Mitaun kaupunkia kohti, sai murretuksi saksalaisten etulinjan ja eteni uhkaavasti. Ja noin pari tuntia yllämainitun puheen jälkeen hälyytettiin pataljoona nopeasti ja vietiin junalla Tuckumiin. Varhain aamulla noustiin vaunuista ja lähdettiin marssimaan muuatta kylää kohti, jota ryssät yrittivät vallata. Perille ei kuitenkaan ehditty riittävän aikaisin, sillä joukot eksyivät metsässä, harhaillen, monta tuntia samalla alueella, lopen näännyksissä. Kun vihdoin päästiin paikalle, olivat ryssät jo ennättäneet saada kylän haltuunsa ja pataljoona palasi Tuckumiin. — Täällä eroitettiin joka komppaniasta parhaat hiihtäjät ja muodostettiin heistä keveä, suksilla liikkuva hyökkäysjoukko, jonka avulla toivottiin voitavan saada suuria aikaan. Ja tämä hiihtokomppania etunenässä painuttiin uudelleen rintamalle. Oli tavattomat pakkaset. Tuon tuostakin tavattiin jäätyneitä vihollisruumiita, joista monet olivat jähmettyneet elävän ihmisen luonnolliseen asentoon. Monta kertaa jouduttiin ankaraan tuleen; niinpä onnistui vihollisen kerrankin päästä ampumaan Aa-joen poikki kulkevaa kolonnaa, mutta sama satumainen onni, joka oli aikaisemmin pataljoonaa seurannut, ei jättänyt sitä nytkään. Ryssä ei saanut aikaan suuriakaan vaurioita riveissä, paljoa enemmän teki pakkanen. Usea palellutti jalkansa, toiset sairastuivat muuten. Vuorokausia täytyi viettää taivasalla ja asunnot olivat koko ajan aivan kehnot, milloin maattiin tiilitehtaassa, milloin tallissa, milloin kylmässä kirkossa. Pilke, Skangal, Mangal, ne nimet muistuttavat mieleen kovia kärsimyksen päiviä, jotka kuitenkin niin urhokkaasti kestettiin — Onni oli, että miehistö sai kerrankin syödä kyllikseen. Kun rintamalinjan siirtyessä suuria varastohuoneita oli jäänyt alueelle, jossa niiden joutuminen vihollisen käsiin saattoi olla mahdollista, yritettiin niitä voimien mukaan tyhjentää ja miehistö otti siitä runsaan osansa. Sitäpaitsi annettiin pojille päivittäin hiukan rommia, jonka avulla he saivat edes hetkeksi verensä liikkeelle. — Kolmisen viikkoa kestäneen yhtämittaisen palelemisen perästä vietiin rasittunut pataljoona vihdoin takaisin Libauhun. [Katso V.E. Tuompon oivallista kuvausta. Suomen Jääkärit ss. 230-259. Tekijän huom.]

* * * * *

Koko tämän ajan, jonka kuluessa pataljoona niitti kunniaa ja sai kokea kovia, täytyi meidän viettää Berlinissä laiskan elämää. Mitä oppimista oli, se oli jo aikoja sitten käyty läpi, nyt vain odotimme lähtöä, jonka Napa ilmoitti tapahtuvaksi milloin kolmen, milloin neljän päivän perästä, mutta josta koskaan ei tullut mitään. Aluksi viipyi kartta, joka erikoisesti meitä varten valmistettiin ja joka tuli maksamaan huikeita summia, piirustuskonttorissa tavattoman kauan ja Napa huomautti aina: "ylihuomenna valmistuu kartta, silloin heti matkaan." Sitten alkoi Ruotsista tulla huonoja uutisia: meidän tavaroitamme ei oltu voitu kuljettaa määräpaikalle, oli syntynyt sellaisia ja sellaisia esteitä, varmasti oli vihollisella aikeistamme vihiä. Retkemme onnistuminen edellytti ehdottomasti talvea, mutta nyt oli jo helmikuu käsillä, eikä mitään ollut valmiina. Yhä selvemmin ja selvemmin alettiin huomata, että kaikki raukeaisi tyhjiin ja se synnytti pojissa katkeruutta. Miksei annettu meidän toimia? Miksei meille uskottu niitä rahoja, jotka nyt Ruotsissa tuhlattiin hukkaan, ja päästetty omin päin matkalle?

Mutta kuinka ällistyimmekään, kun epäonnistumisen johdosta alettiin syyttää meitä. Kukaan ei voinut sitä käsittää, eikä meillä ollut paljoakaan aavistusta siitä, ennenkuin eräänä päivänä meidät kaikki kutsuttiin kreivi Schwerinin puheille. Tämä jo iäkäs, kookas ja harmaapartainen ukko, joka aina oli ollut niin ystävällinen ja joka jouluna oli kustantanut meille yhteisen illanvieton ja lausunut sydämellisiä sanoja, piti nyt puheen, joka masensi meidät kokonaan.

— Minä olen tarkastellut teitä suomalaisia rintamalla, leirillä ja täällä Berlinissä ja joka paikassa olette te käyttäytyneet niin, että jos saksalainen sillä tavoin esiintyisi, ei hänellä olisi oikeutta olla sotamiehenä. Teillä on kyllä täsmällinen sotilaallinen käytös, eikä teidän urhoollisuuttanne ja rohkeuttanne voi kukaan epäillä, mutta te juotte ja lörpöttelette kuten ainakin puolisivistynyt kansa, joka ei voi pidättäytyä huonoista nautinnoista. Minulle on ilmoitettu, kuinka te täällä olette päivät päästään istuneet kapakassa, eikä kuten saksalaiset, olutlasin ääressä, vaan juoden paloviinaa, joka tekee teidät raivoiksi. Humalapäissänne te olette kertoneet tärkeät salaisuutenne ravintolatytöille, kahviloiden tarjoilijattarille, ties kenelle ja nyt on vihollinen saanut tiedon aikeistanne. Te ette ole osanneet tukkia suutanne, vaan olette antaneet vihollisen vakoojain puhuttaa itsenne pussiin. Ja kuitenkin pitäisi teidän olla valiojoukko, luotetuimpia miehiä. Millaisia ovatkaan sitten muut! Teidät lähetetään nyt leirille oppimaan uudestaan sotilaskuria. Ja rangaistukseksi menettelystänne ei teistä kukaan saa liikkua leirialueen ulkopuolelle, eikä mennä kylälle vapaahetkinä. Toivon, että käyttäydytte hyvin. Älkää koskaan nauttiko väkeviä, sillä viina on teille vaarallisempi vihollinen kuin ryssät. Se vaikuttaa teidän mielialaanne, joka muuten on niin hiljainen ja harkitseva, muuttaen teidät villeiksi, jotka eivät tiedä, mitä tekevät…

Tähän tapaan herra majuri meille lasketteli.

Vai niin. Sen takia oli kaikki mennyt myttyyn, että me olimme lörpötelleet, me, joista vain muutamat osasivat saksaa. Ja me olimme juoneet itsemme raivoiksi, vaikka yksikään meistä ei ollut esiintynyt ainakaan niin humalassa, että olisi puhunut sopimattomia… Miksei meitä päästetty rintamalle, mistä meidät oli tänne kutsuttu, takaisin pataljoonaan, jonka kirjoista meidät oli pyyhitty pois? Nyt meidät komennettiin leirille jatkamaan harjoituksia, joihin luulimme jo pystyvämme. Tosin huomautettiin ikäänkuin salaa, että yritystämme ei vielä oltu kokonaan hyljätty, ja että meidän tuli odottaa suotuisampia aikoja, mutta kuka siihen enää uskoi. —

Napa ei ollut viime päivinä lainkaan näyttäytynyt ja hänen ilmoitustensa perusteella meitä kai tällä tavoin kohdeltiin. Ikävälle leirille odottamaan! Miksei, täällähän me tuotimme tarpeettomia kustannuksia, olisi pitänyt jo aikoja sitten siirtää meidät jonnekin. Mutta ei moisella evästyksellä.

Lähtö oli määrätty seuraavaksi aamuksi, mutta illalla päätimme vielä kerran kokoontua mutin luo, viettääksemme erojaisia. Ja silloin sitä ryypättiin, ihan uhalla. Siitähän meitä kuitenkin syytettiin, eikä meillä ollut mitään keinoa puhdistautua. Eikö silloin ollut parempi, että menettelimme maineemme mukaan; siten ei tarvinnut viattomana kärsiä moitteita? Niin me ajattelimme katkeroituneina.

Rouva Borasch kertoi, että häneltä oli käyty urkkimassa meidän elämäämme. Oli kyselty kuinka paljon me tavallisesti joimme viinaa ja konjakkia, ja kun rouva oli ihmeissään vastannut, että me useimmiten tilasimme vain olutta tai viiniä ja ainoastaan harvoin otimme ryyppyjä, ei häntä silminnähtävästi uskottu.

Tästä sukeutui keskustelu, jonka käänteissä pujahti varmaankin liian äänekkäästi muutamia katkeria sanoja. Muuan siviilipukuinen hauptmanni, jolla oli rinnassa ensi luokan rautaristi ja joka sangen usein poikkesi mutin ravintolassa, sattui kuulemaan niistä jonkun. Hän oli monet illat istunut lasinsa ääressä katsellen Maxin "hihtelemistä", tai vaihtaen meidän kanssamme jonkun sanan. Ja nyt sekaantui hän asiaan, pyysi kohteliaasti saada kuulla mistä meitä syytettiin, nousi sitten ylös ja piti meille puheen, jonka vertaista en ole kuullut. Paremmin kuin aavistimmekaan hän tunsi meidät. Hänen komppaniassaan oli miehiä, jotka olivat Schmardenissa taistelleet yhdessä suomalaisten kanssa ja hän veti nyt esille tuon kahakan muistot. Niiden kansalaisten puolesta, jotka täällä Berlinissä olivat erehtyneet meidän suhteemme — sen hän ravintolan jokapäiväisenä vieraana väitti itse paraiten tietävänsä — tahtoi hän esittää anteeksipyynnön ja ehdotti monta maljaa suomalaisten ja Suomen onneksi. — Mieliala oli tuossa tuokiossa muuttunut, ikävää leirille lähtöä ei enää ajateltu ja, kuten sanottu, sinä iltana kyllä ryypättiin.

MÜNSTERIN LEIRILLÄ.

Pataljoonamme reservi-joukko, joka koko ajan oli ollut Lockstedtissä, ja josta rintamalle silloin tällöin oli tuotu täydennysryhmiä, oli vastikään siirretty Münsterin leirille, joka sijaitsi samannimisen kaupungin lähettyvillä. Joukko ei ollut suuri. Siihen kuuluivat ainoastaan ne miehet, jotka vasta viime-aikoina olivat tulleet Suomesta ja joiden siis oli saatava sotilaskasvatus ennen rintamalle lähtöä. Sitäpaitsi vietiin tänne kaikki sairaaloista päässeet haavoittuneet ja sairaat, joita vähitellen opetettiin uudelleen tottumaan sotilaselämän rasituksiin, ja kaikki ne, jotka olivat liian heikkoja voidakseen menestyksellä toimia pataljoonassa. Joukko, jota johti ystävällinen ja miellyttävä hauptmanni Aubert, oli jaettu kahteen pieneen komppaniaan. Kuri ei ollut likimainkaan sellainen kuin meidän aikanamme Lockstedtissa. Harjoiteltiin paljon vähemmän, tuvat eivät olleet läheskään niin siistit ja niin hyvässä järjestyksessä, ja monesti nukuttiin aamulla vielä kauan sen jälkeen kuin päivystäjä oli huutanut ylös — seikka, jota ennen vanhaan ei voinut kuvitellakaan. Mutta ruoka oli sensijaan perin huonoa. Aina vain lanttusoppaa, lihattomina päivinä lanttua, suolaa ja vettä, muulloin jokunen rasvan muru lisäksi. Ja sunnuntaina saatiin hapankaali-keittoa, jota emme voineet syödä senkään vertaa.

Tänne, nahkapoikien ja sairaiden joukkoon siirrettiin nyt meidät, kääntymään parempaan elämään. Loistava kymmenen markan päiväpalkkamme aleni 33 penniin ja herrasvaatteemme vaihtuivat kuluneeseen, paikattuun jalkaväen pukuun. Kuten sanottu, meillä ei ollut edes oikeutta pistäytyä vapaa-aikoina kylällä, vaan parturiinkin mennessä piti pyytää erikoinen lupa. Sellainen oli meidän suurenmoisen retkemme lopputulos.

Eikä siinä kyllin. Pian tuli Berlinistä uusia ikävyyksiä. Ryhmänjohtaja St. kutsuttiin eräänä päivänä juhlallisesti hauptmannin puheille. Hänelle luettiin kreivin kirjelmä, jossa häntä syytettiin siitä, että hän viimeisenä iltana ennen lähtöämme oli ylenantanut majurin oven taa töhräten ja saastuttaen kaikki paikat, ja jossa hänelle määrättiin rangaistukseksi 7 vuorokautta pimeätä arestia sekä sen lisäksi arvon alennus. Edellä on jo kerrottu, että me kysymyksen alaisena iltana olimme kaikki olleet yhdessä ja joka mies tiesi, ettei St. ollut voinut edes käydä samoissa portaissakaan. Kaikki oli vaan johtunut väärästä ilmiannosta, jonka muudan kreivin palveluksessa oleva ryssä oli kostoksi ja persoonallisesta vihasta tehnyt. — Selvää on, kuinka noloksi ryhmänjohtaja kävi moista syytöstä kuullessaan. Hauptmannikin tuntui ihmettelevän ja kysyi, mitä hänellä oli sanottavaa puolustuksekseen.

— Siinä ei ole aluksikaan totta, kuului vastaus. Seurasi epäilevä, tutkiva katse.

— Jos sen voitte todistaa, niin tehkää kirjallinen valitus. Mutta rangaistus on kärsittävä, ymmärrättehän.

— Ymmärrän.

Ja niin istui viaton mies viikon vedellä ja leivällä.

Tietysti me muut kiihkoilimme, uhkasimme lähettää yhteisen adressin ja niin poispäin. Mutta olimmehan jo useasti nähneet, ettei napina aiheuttanut muuta kuin ikävyyksiä, senvuoksi päätimme odottaa, kunnes syytetty itse ryhtyisi tarpeellisiin toimenpiteisiin. Putkasta päästyään oli tämä kuitenkin välinpitämätön ja katkeroitunut. Joitakin aikeita hänellä lienee aluksi ollut, kävipä hän puhuttelemassa hauptmanniakin, mutta sitten hän tuntui väsähtävän ja tuumaili yksikantaan:

— Olkoon. En minä viitsi ruveta kaivelemaan tätä likaista juttua.
Mitä se hyödyttää?

Asia selveni kuitenkin Berlinissä. Lähemmin kuulusteltuaan sai kreivi tietää, että ilmianto oli ollut väärä. Ryhmänjohtajaa ei alennettu, vieläpä meillekin myönnettiin lupa käydä kylällä — mikäli olimme esiintyneet siivosti leirillä.

Ponnistimme kaiken kykymme päästäksemme Libauhun pääjoukon yhteyteen, takaisin entisiin komppanioihimme, pois tältä tympäisevältä harjoitus-alueelta, jossa meitä pidettiin kunnottomina syntipukkeina. Anottiin suullisesti ja kirjallisesti, hauptmanni, hyvännahkainen mies, lupasi puhua puolestamme, mutta mikään ei auttanut. Kerran oli lähtö jo niin lähellä, että meille oli annettu uudet varustukset ja vaatteet, jopa määrätty lähtöpäiväkin, kun yhtäkkiä tuli käsky käydä varastohuoneella vaihtamassa vanhat puvut jälleen päälle. Silloin syntyi metakka, eikä määräystä toteltu; pojat eivät enää tahtoneet pukeutua kurjiin harjoitteluryysyihin ja jäädä tänne, johan täällä oltiin kuukausi viruttu. Vääpeli syöksyi sisään kauhistuneena, huusi ja noitui, kysyen emmekö vielä tietäneet, ettei sotaväessä milloinkaan niskotella. Nähtävästi hän pelkäsi rettelöitä, koska ilmoitti, että jos me nyt heti käymme muuttamassa vaatteet, niin hän puolestaan antaa asian unohtua, eikä ilmoita sitä ylemmäs. Mikäs siinä auttoi kuin totella pois.

Se, josta tätä viipymistämme saimme kiittää, oli Napa. Luullakseni oli häntä yli-esikunnassa soimattu retkemme epäonnistumisen johdosta, koska hän oli uudestaan ryhtynyt ankariin toimenpiteisiin, jopa lähettänyt pari meikäläistä Ruotsiinkin valmistelemaan uutta yritystä. Joka tapauksessa hän eräänä kauniina päivänä tulla pöllähti Münsterin leirille, kutsui meidät ympärilleen ja alkoi selitellä aikeitaan. Kieltämättä hän oli hieman hämillään ja epävarma, eikä sanallakaan muistuttanut Berlinin tapahtumista. Nyt lähdettäisiin tosiaankin, vaikka ei aivan kaikki enää, pienempi miesmäärä riittäisi. Ja nyt mentäisi yli meren.

— Te ette voi arvatakaan millä keinoin. Laivasta ei puhettakaan.

— Lentokoneella, kuului suhinaa ympäriltä. Joku paatunut kuiskasi ilkeyksissään: — Junalla.

— Ei, ei lentokoneella.

— No vedenalaisella sitten.

Sormi lennähti nenänpäähän, kulmakarvat kohosivat ja kasvot saivat miettiväisen ilmeen. — Te ette ole tyhmiä, sanoi hän.

Sitten alkoi entinen muistikirjan kopeloiminen taskusta ja keskustelu jatkui vanhaan malliin. —

Ja nyt ryhdyttiin jälleen ankariin valmistusharjoituksiin. Kaikki Berlinissä opitut asiat käytiin uudelleen läpi. Rankkasateessa vaelsimme salaperäisinä penikulmamääriä synkkiin metsiin, missä räjäytettiin mädäntyneitä kantoja ilmaan, tai rakentelimme puusiltoja, jotka sitten ammuttiin rikki, vaikka ne paraiten olisivat totelleet paria kelpo lyöntiä kirvespohjalla. Aikaa kului. Tuli huhtikuu. Vihdoin lähti kolme miestä matkaan — heillekin sattui onnettomuus Ruotsissa. Ja niin oli Navan suuri ekspeditsiooni lopussa.

* * * * *

Sunnuntaisin, kun mentiin lomalle, tarjosi Münsterin paikallisjuna oivaa apuaan. Vaivatta pääsi läheisiin kyliin, Hermannsburgiin, Beckedorfiin j.n.e. etsimään jotakin suuhunpantavaa. Sillä kerjuussa me kävimme kuin mustalaiset, talosta taloon, leipurista leipuriin, ja samoin tekivät saksalaisetkin sotilaat. — Rohkaisten mieltään astui jääkäri sisään.

— Hyvää päivää. Olisiko teillä munia myödä?

— Täällä on käynyt tänä aamuna jo niin monta. Mutta minä koetan katsoa.

Ihmeellistä väkeä nämä saksalaiset maalaiset. Kaikilla oli heillä sodan kanssa jotakin tekemistä. Kellä oli poikia, kellä puoliso, kellä veli rintamalla. Ja aina heidän kärsivällisyytensä ja hyväntahtoisuutensa riitti. He säälivät ja rakastivat sotilaita arvatenkin omaisiaan muistellen. Vaikka kaikkinainen myynti oli kiellettyä, eivät he voineet ajaa nälkäistä isänmaan urhoa auttamatta pois, vaan ennemmin rikkoivat. Tietenkin oli sellaisia, jotka tekivät sitä voiton pyynnöstä, mutta heitä voi pitää poikkeuksina; monet antoivat melkein ilmaiseksi. Ja vaikka sotilaita kävi kuin virtaa aamusta iltaan heidän taloissaan, eivät he tuskastuneet, vaan koettivat jakaa kaikille, minkä suinkin riitti. Vahinko vain, että heidän murrettaan oli kovin vaikea ymmärtää. —

Kun munat ovat paperiin käärityt, saattaa ostaja jatkaa aina senmukaan minkälaisen käsityksen hän on talosta saanut.

— Ehkä teillä olisi palanen leipää?

— Ei, ei, hyvä mies, vastataan päätä pudistellen.

— Makkaraa sitten, tai juustoa?

— Jaa… Ei ole antaa.

— Eiköhän sentään hiukan. Ajatelkaahan, olen muukalainen. Minulla ei ole täällä ketään omaisia, eikä ketään tuttavia. Kukaan ei lähetä minulle pakettia, jossa olisi voita, sokeria, tupakkaa. Sellaista saavat saksalaiset joka viikko omaisiltaan…

Emäntä katselee lempeillä silmillään.

— Odottakaa. Koetan etsiä…

Jos pyytäjä ilkeää olla itsepintainen, voi hän kenties saada voitakin palasen. Kaikesta tästä hyvästä suorittaa hän pienen maksun, joka kuitenkin kovasti koettelee hänen ohutta pussiaan. —

Radan varrella olevissa kylissä liikkui näitä ruoan ostajia niin paljon, että monesti sai palata kovin niukka saalis pussissa. Joka tahtoi hyötyä enemmän, meni kaukaisiin syrjäkyliin, pitkästä marssista huolimatta. Varsinkin Wizendort, jonne oli 15 kilometrin matka, oli suosittu paikka; sieltä onnistui joskus saamaan sokeriakin, puhumattakaan suurista, maukkaista leivistä, joita siellä salavihkaa kaupattiin ja jotka olivat toista kuin perunalla sekoitettu sotilaskakku. — Tätä kolmipeninkulmaista taivalta tehdessään johtui usein ajattelemaan, kuinka täydellisesti olosuhteet sentään muuttavat ihmisen. Miten monesti olikaan ennen kotona ruokapöydässä huudahtanut: en voi syödä tätä; paistihan on sitkeää kuin kissanliha; leipä on vanhaa; tai jotakin muuta samantapaista. Nyt marssi kevein jaloin näin pitkän matkan ja oli tyytyväinen, jos oli saanut vaihdetuksi ainoat penninsä leipään, tai mitättömään makkarapalaan. —

Huhtikuun loppupuolella tuli vihdoin vapahdus.

Eräänä päivänä saapui Münsterin leirille pitkä, laiha ja omituisen kulmikas siviilipukuinen herra, jolla oli huomiota herättävän suuret korvat. Hän oli hauptmanni H., meri-yliesikunnan palveluksessa olevien suomalaisten päällikkö ja vastasi siis tavallaan Napaa. Tämä Ruotsissa paljon oleskellut ja vakoilua johtanut mies, jota pojat kutsuivat Sankariksi, ryhtyi kyselemään, kutka entisistä maa-yliesikunnan komennuksessa olleista haluaisivat lähteä Suomeen erityisille asioille. Suomessa oli tähän aikaan vapaammat tuulet puhaltamassa. Venäjän vallankumous oli, kuten tunnettu, paljon muuttanut meikäläisiäkin oloja. Edusmiehiämme pussailtiin aito ryssäläisellä tavalla, huudettiin vapautta ja kansojen itsemääräämis-oikeutta ja maallemme tarjoiltiin itsenäisyyttä kuin rihkamatavaraa. Jääkärit unohdettiin ja ellei heitä unohdettukaan kokonaan niin vaiettiin tai koetettiin muuttaa niitä syitä, jotka olivat saaneet heidät Saksaan lähtemään. Useat pitivät heidän uhraustaan turhana. He eivät olleet ymmärtäneet ottaa vallankumousta laskuihinsa. Nyt heitä rinnastettiin Anjalan miesten kanssa. Huumaantuneina uskottiin taas venäläisten liukkaihin lupauksiin ja kirottiin jääkäreitä, jotka olivat käyneet Suomessa tekemässä pahaa. — On niin omituista, melkeinpä katkeraa nähdä, kuinka taivaaseen asti tämä kansa nyt nostaa näitä poikiansa. He ovat nyt sankareita, joille mikään ei ole liikaa. Mutta ei olisi tarvinnut kuin hiukan vastoinkäymistä, niin samat suut, jotka nyt äänekkäimmin toitottavat, olisivat kironneet heitä maan pettureina ja kavaltajina. Väkisinkin pysyy sydän kylmänä sekä kiitokselle että moitteelle ja mieleen johtuvat Anjalan miehet, jotka historia tähän saakka on leimannut kavaltajiksi, mutta joilla kumminkin oli meidän ajatuksemme, Suomen itsenäisyyden suuri unelma. "Mutta he turvautuivat ryssään", sanotaan. Niin, he tekivät niin, mutta mistä he saattoivat silloin tietää, mitä on uskoa Venäjään? Ja mistä me tiedämme…?

Kun siis Sankari kyseli, halusimmeko lähteä hänen asioilleen, kuvaili hän Suomen muuttuneita oloja ja viittasi siihen mahdollisuuteen, että me kenties emme saisi enää omain kansalaistemme apua toimiessamme. Omasta puolestaan hän kuitenkin oli vakuutettu, että venäläisystävällinen virtaus olisi pian ohitse ja me yhdyimme häneen täydellisesti. Sitäpaitsi halutti meitä millä keinoin tahansa päästä pois leiriltä, joka alkoi tulla yhä kuumemmaksi ja kuivemmaksi. Ja niin alkoi huhtikuun lopulla Navan kuuluisan retkikunnan miehiä jälleen saapua Berliniin, pienissä ryhmissä, taskussaan tällä kertaa amiraali-esikunnan pontevat paperit.

SUOMEEN.

Olin joutunut niiden kolmen joukkoon, joiden oli määrä ensimäiseksi lähteä.

Oli viivytty Berlinissä jonkun aikaa ja sitten, yhtäkkiä, oli tullut määräys niin nopeasti, ettei meille oltu ennätetty hankkia passeja — kenties ei niitä tahdottu antaa — ja nyt istuimme tanskalaisessa junassa. Saksalainen sotilas oli kuljettanut meidät Warnemündeen ja muuatta paperia tarkastusmiehille näyttämällä toimittanut meidät lautalle. Rantaan saavuttuamme olimme nousseet Köpenhaminan junaan ja porhalsimme nyt hyvää kyytiä eteenpäin. Oli vapunpäivä juuri.

Yhtäkkiä tuli virkapukuinen mies kysymään meiltä passeja. Hämmästyimme ja katsoimme toisiimme; johan tulli oli sivuutettu, mitään muuta tarkastusta emme osanneet odottaakaan. Toverini pisti hätävalheen.

— Ei meillä ole mitään passeja. Ne annettiin pois ennenkuin astuimme lautalle, eikä niitä ole tuotu takaisin.

Kysyjä katsoi meihin ihmeissään ja epäillen, mutta poistui kuitenkin enempää vaivaamatta. Hän oli puhunut saksaa ja piti meitä arvatenkin saksalaisina.

Mutta hetken kuluttua hän palasi jälleen.

— Ei voi olla mahdollista, että paperinne ovat jääneet lautalle.
Keitä te olette? kysyi hän.

— Olemme saksalaisia.

— Nimenne?

Sanoimme hänelle väärät nimet, jotka hän merkitsi muistiin ja jatkoi sitten.

— Minnekä te matkustatte?

— Ruotsiin.

— Ruotsiin! Mutta mitenkä te pääsette rajan yli ilman passia? Eihän se ole mahdollista.

— Ei suinkaan Tanskan ja Ruotsin välillä ole niin tarkkaa kontrollia, nehän ovat rauhan maita?

— Tietysti rajalla on tarkastus.

— No, senhän saamme sitten nähdä. Kunhan nyt aluksi annatte meidän täällä Tanskassa kulkea rauhassa. Voimmehan me Köpenhaminasta sähköttää paperimme…

Tarkastusmies, joka puhui saksaa huonommin kuin me, ja kaiketi todellakin piti meitä saksalaisina, poistui jälleen, tyytymättömän näköisenä.

Mutta meille tuli levoton vappu. Mielestämme oli varmaa, että meidät pidätettäisiin Köpenhaminassa ja että meitä siellä kuulusteltaisiin. Silloin ei enää selviytyisi saksalaisena. Olisi suoraan sanottava, että olimme suomalaisia. Mutta miten selittää matkamme, ilmaisematta sen todellista tarkoitusta? Koska tulimme Saksasta, emme olisi saattaneet tekeytyä tavallisiksi pakolaisiksi, joita näihin aikoihin liikuskeli ulkomailla. Jos taas saataisiin selville, että olimme jääkäreitä, niin meidät ehkä vangittaisiin, sillä nykyään oli alettu meikäläisiä Ruotsissakin ahdistella…

Koko matkan me vaivasimme ankarasti päätämme. Syntyi moninaisia suunnitelmia, mutta jännitys ei hellittänyt. Köpenhaminan asemalla ei meillä kuitenkaan ollut minkäänlaista hätää, eikä meitä kukaan pitänyt silmällä. Riemuissamme ja vapautuneina me lähdimme samoamaan tätä vilkasta kaupunkia, jonka elämää monet kiittävät maailman rattoisimmaksi. Oli rahaa, oli vapaus ja ennen kaikkea oli ruokaa. Ja kyllä me söimmekin, söimme niin, että tarjoilija ravintolassa katsoi pitkään; mutta hänelle me tyrkkäsimme runsaat juomarahat käteen tuumien, että tuosta saat sinäkin kerran. Entäs kahvi! Hyvää kermaa, oivallista vehnäleipää ja pikku leivoksia! Olipa siitä kulunut erinäisiä hetkiä, kun viimeksi kääntelimme nisua kourissamme. Kelpasi, koira vieköön, olla irtolaispoikana suuressa maailmassa!

Mutta kun taas piti astua Malmöhön menevään laivaan, veti sydäntä sykkyrälle ja naamaa totiseksi. Tanskan puolella ei ollut kylläkään mitään hätää, näytimme vain matkalaukut tullimiehelle ja sillä hyvä. Mutta miten oli käyvä Ruotsissa?

Kun laiva laski rantaan Malmössä, johdettiin matkustajat suureen huoneeseen, josta heidät yksitellen päästettiin menemään, sen jälkeen kuin olivat näyttäneet tavaransa ja passinsa. Jättäysimme aivan viimeisiksi ja odotimme. Kun vuoromme vihdoin tuli ja me yritimme rohkeasti, noin ilman muuta vain sivuuttaa tarkastajan, kysyi tämä terävästi.

— Passi?

— Ei ole.

— Eikö teillä ole minkäänlaisia papereita?

— Ei.

— Kuinka niin?

— Me olemme suomalaisia pakolaisia.

— Vai niin. Niitä, joita valtiollisista syistä ahdistellaan?

— Juuri niin.

Ympärillemme oli kerääntynyt muitakin virkailijoita, jotka tarkastelivat meitä uteliaina ja hyväntahtoisen näköisinä.

— Oletteko ylioppilaita?

— Olemme kyllä.

— Kauanko olette olleet pois Suomesta?

— Noin puoli vuotta jo.

Muuan herroista toi meille eräänlaiset listat, joihin oli merkittävä nimi, kotipaikka, syntymävuosi, ammatti j.n.e.

— Tehkää hyvin ja täyttäkää nämä, sanoi hän. Senjälkeen päästettiin meidät ilman muuta menemään ja toivotettiin ystävällisesti onnea matkalle.

Meiltä pääsi helpotuksen huokaus ja varsin iloisin mielin me tallustelimme Malmön kaduilla, ostellen puodeista matkatarpeita. Sitten vain junaan ja huristamaan läpi Ruotsin valoisin toivein.

Uumajassa oli meidän ilmoittauduttava saksalaiselle agentille, jonka tuli antaa meille viimeinen voitelu: tarkat toimintaohjeet ja matkarahat. Paitsi tätä saksalaista, oleskeli kaupungissa myöskin suomalaisia etappimiehiä, joita pataljoonan puolesta oli sinne lähetetty. Pari heistä asui saaristossa, eräässä kalamajassa ja heidän tehtävänään oli toimia niiden miesten luotsina, joiden oli määrä mennä Suomeen, sekä samalla pitää silmällä merta ja olla oppaana niille, jotka mahdollisesti yhä vielä yrittivät Merenkurkun yli Ruotsiin. Näille miehille oli Tukholman suomalaiselta komitealta tullut määräys, jonka mukaan "pommareita" ei nykyään saanut laskea Suomeen muuttuneiden valtiollisten olosuhteiden takia. Se olikin aivan oikein; asiat olivat sillä kannalla, että jääkäreiden oli parasta pysyä loitolla kotimaastaan. Meillekin selitettiin tämä moneen kertaan, jopa tahdottiin estää matkaamme, mutta kun teimme selkoa aikeistamme, saivat ne kuitenkin kannatusta. Emmekä lähimainkaan sanoneet kaikkea, siihen ei meillä ollut oikeutta. Sankari, joka nähtävästi oli tuntenut vallitsevan mielialan, oli nimenomaan kehoittanut meitä vaiteliaisuuteen, ja me olimme luvanneet olla ilmaisematta asioitamme parhaimmallekaan ystävälle.

Toiselta puolen meille osoitettiin, kuinka vaikeata Suomessa nykyään oli liikkua. Ei ollut juuri minkäänlaisia tietoja, ei tiedetty mitään passien muodosta eikä siitä, kuinka tarkkaan matkapapereita yleensä vaadittiin. Varmaa vain oli, että se vapaus, jonka vallankumous oli tuonut mukanaan, nyt oli ohitse. Shpalernajasta vapautettuja miehiä vangittiin taas ja etsiskeltiin yhtä kiihkeästi kuin konsanaan. Ja meille huomautettiin, että jos joutuisimme kiinni, ei siitä koituisi yksinomaan meille turmiota, se voisi vaikuttaa koko maan vaiheisiin.

Kaikesta huolimatta teimme matkavalmistuksia. Kun kerran oli tänne asti tultu, niin ei mitenkään enää voitu tyhjän tautta kääntyä takaisin, eikä meitä haluttanut täällä ruveta laiskoina odottelemaan, sitä olimme jo kyllin tehneet Berlinissä. Sitäpaitsi oli meillä oma vakaumuksemme ja omat tietomme. Piti pysyä vain itsenäisenä, eikä kuunnella kaikkia juttuja.

* * * * *

Eräänä kauniina päivänä tulla tupsahti asuntoomme solakka poika, joka kasvoiltaan oli kovin laiha ja kalpea, vaikka tosin päivettynyt. Ja eikös olekin tulija Aarne Sihvo, mutta kuinka muuttuneena. Oli toki jäljellä aito karjalainen vilkkaus, sama tulinen, innostuva ja levottomasti ailahteleva mieli kuin ennenkin, sama palava, miltei kiihkoileva esitystapa — vieläpä sama karakteristinen kielen pyöräys huulille, kun hän puhuessaan tahtoi niitä kostuttaa.

Vastikään oli hän saapunut Suomesta — niin, aina Shpalernajasta saakka — taivaltanut halki Pohjois-Suomen Nurmeksesta Ruotsiin, suurimmaksi osaksi suksilla, ja kertoili nyt vilkkaalla tavallaan kokemuksistaan. Kuusipeninkulmaiset hiihtomatkat ja vankila ne olivat vieneet miehestä liiat lihat ja tietenkin alituisesta vaarasta johtunut jännitys. Vielä rajallakin hän oli ollut syöksyä ihan vartiomiesten syliin, mutta selviytynyt siitä kuitenkin.

— Älkää menkö sinne, sanoi hän meille, siellä ei ole hyvä liikkua. Ne tietävät ihan kaikki; Shpalernajassa meille ladeltiin juttuja, joita en ikinä olisi luullut ryssäin saaneen urkituksi. Älä astu junaan, kätyreillä voi olla kuvasi! Ja mistä sen tietää, minkälaisia tarkastuksia pidetään kievareissa. Eikä siellä ole nyt mitään tekemistä. Odottakaa. En tahdo olla näissä housuissani, ellei tästä vielä synny verilöyly.

Meidän vastustelumme saattoi hänet intoihinsa. Ja kieltämättä hän osasi monessa kohden oikeaan. Mutta vaaraa hän ilmeisesti liioitteli, eikä ihmekään, sillä olihan hän vastikään monien seikkailujen kautta päässyt turvalliselle alueelle ja vankila oli rasittanut hänen hermojaan. Jurompina luonteeltamme oli meidän vaikeata häntä vastustaa, varsinkin jos mielimme olla ilmoittamatta salaisuutta. Meidän täytyi vaieta. Vihdoin minä sanoa tokaisin:

— Kyllä minä menen joka tapauksessa. Minun on mammaa niin ikävä.

— Ahaa! naurahti hän, katsahti vähän syrjästä, minä kun olin hänelle miltei vieras ja näytti aavistelevan, että päätökseni oli horjumaton. —

Tapasimme toisenkin Shpalernajan miehen, Jussi W:n, jota en ollut nähnyt senjälkeen kuin yhdessä samoilimme Pohjanmaan saloilla, matkalla Saksaan. En ollut häntä enää tuntea. Pyöreät kasvot olivat miehistyneet, milteipä vanhettuneet ja hermosto, jonka levollisuuden niin hyvin tunsin, oli nyt pilalla. Hänen rauhalliseen olentoonsa oli tullut jotakin alituisesti liikehtivää, eikä hän saattanut istua tuolilla tuon tuostakin omituisesti käännähtämättä. Mutta mieli oli sama kuin ennenkin.

— Toin teille vähän evästä, selitteli hän. Ne ovat tuolla hotellissa. Käydäänkö katsomaan?

Ja kysymyksiimme hän vastaili:

— Tulin juuri Suomesta Tukholmaan, kun konttorissa pohdittiin, miten saataisi pommikapsäkki Uumajaan. Kellään ei tahtonut riittää sisua sitä viemään. Minä tuumasin, että onhan mulla hyvää aikaa ja lähdin matkaan. Kädensija peijakas vielä petti, kun nostin sitä ajurin rattaille, ja koko hoito kierähti maahan. Olisi siinä tullut autuaallinen lähtö, jos olisi sattunut räjähtämään, mutta tuossahan tuo nyt on.

Suomessa liikkumista piti hänkin vaaranalaisena, mutta arveli kuitenkin, että kyllä siellä tavallinen mies aina "pärjää". Varoitteli rautateistä ja vilkkaammista liikepaikoista, ja suositteli metsiä.

* * * * *

Merenkurkku oli vielä jäässä ja kun elämä Uumajassa oli kallista sekä venäläisten vakoojien takia vaarallistakin, siirryimme Holmön saarelle odottelemaan sopivaa lähtöaikaa. Matka suoritettiin potkureilla yli jään. Saari itse ei ollut kovin iso, mutta kylä kirkkoineen oli sinne aikojen kuluessa kasvanut. Asukkaat, suurimmaksi osaksi kalastajia, olivat ystävällisiä ja melko varakkaita. He tunsivat paljon meikäläisiä; olivathan kaikki ne jääkärit, jotka suksilla olivat hiihtäneet yli Kurkun, ensimäiseksi tulleet juuri tälle saarelle ja väestö tiesi kertoa monta liikuttavaa tarinaa heidän ylenmääräisetä uupumisestaan ja vaivoistaan. Täällä oli asunut "vastaanottaja", Saksasta komennettu mies, joka oli valaissut meidän asiaamme, ja täällä olivat miltei kaikki pommaritkin pitäneet väliaikaista majaa.

Olofssonilta, vanhalta meikäläisen tuttavalta, saimme oivallisen asunnon ja erinomaista ruokaa, jota päällepäätteeksi tarjoilivat kauniin Astrid-neidin kädet, mutta jo heti alussa outo kielimurre tahtoi häiritä. Kun juttelun alkuun päästäkseni tavalliseen tapaan sanoin: "Det är mycket vackert väder", vastasi siihen partaniekka isäntä: "Hej jere", ja kesti tuokion, ennenkuin tajusin, että tuo outo äännähdys oli sama kuin: de' ä' de'.

Jäät vain tekivät kiusaa kauemmin kuin olimme odottaneetkaan. Aika alkoi tuntua pitkältä, eikä syöminen ja makaaminen tuottanut meille enää lähimainkaan samanlaista tyydytystä kuin alkuaikoina. Berlinistä ehtivät vähitellen saapua toisetkin Suomeen-lähtijät ja toukokuu kallistui loppupuolelleen, mutta yhä hohti kotimaan rannikolla valkeita jääröykkiöitä, joita epäedullinen tuuli painoi Vaasan saaristoon.

Vihdoin päätimme yrittää. Ne kaksi purjehtijaa, jotka oli palkattu viemään meitä yli, laittoivat veneensä kuntoon, Uumajasta haettiin myöhemmin tulleet toverit mukaan ja eräänä kauniina päivänä lähdimme matkalle. Sillä kertaa emme kuitenkaan päässeet pitkälle; jäitä ajelehti vastaan ja meidän oli käännyttävä takaisin noustuamme Vaasan saariston lähellä jäälautalle ja siitä toivoteltuamme isänmaalle onnea kaikilla niillä tavoilla, joita suinkin pälkähti päähämme, ja riemuissamme siitä, että pitkästä aikaa olimme ainakin käväisset kotirajojen sisällä. Toinen yritys, joka muutama päivän kuluttua tehtiin ja joka päättyi yhtä surkeasti oli paljoa vaivaloisempi. Väli-ajan olimme viettäneet Gadden-nimisellä majakkasaarella, jonne ensimäiseltä retkeltä palattuamme olimme nousseet maihin, se kun oli Suomen rantaa paljoa lähempänä kuin Holmö. Olimme asuneet epämukavassa ja kylmässä kalasaunassa, ruokavarat olivat miltei lopussa, ja siksi me kiiruhdimme lähtöä. Mutta jäät tekivät vielä haittaa ja kun tuuli yhä kuljetti niitä pitkin merta, olimme vähällä jäädä kiinni. Myrsky heitti yhtämittaa vettä vaappuvaan veneeseen, olimme likomärkiä, kylmästä sanattomiksi jäykistyneitä ja pilvinen yö yhä pimeni. Kun viimein päästiin takaisin Gaddenille ja juttu alkoi luistaa loimuavan takkatulen ääressä, päätimme seuraavana päivänä palata Holmöhön odottamaan parempia aikoja.

Vihdoin sattui suotuisa tilaisuus. Vaasasta saapui eräänä päivänä luotsi N., joka oli ollut venäläisten vankina, mutta kuulustelun jälkeen päästetty kuitenkin ehdolliseen vapauteen. Päästyään salavihkaa lähtemään oli hän pienellä veneellä, jota kalastajat nimittivät jollaksi, lasketellut yli Kurkun, ja nyt aikoi hän viedä vaimonsa ja tavaransa Suomen puolelle. Hänellä oli moottorivene ja hän tarjoutui maksusta ottamaan mukaansa, ei kuitenkaan enempää kuin kolme.

Jätimme siis palkatut yli-viejämme ja toverimme Holmöhön ja lähdimme jälleen matkaan. Mutta kovin nopeasti se ei käynyt. Moottori oli vanha ja toimi oikullisesti, sitäpaitsi oli sen hinattava kaksi suurta kalastajavenhettä perässään. Holmöhön oli nimittäin saapunut miehistöineen kaksi suomalaista hylkeenpyynti-alusta, jotka kauan olivat harhailleet merellä vältellen ryssien nuuskimia kotiseutujaan; nyt aikoivat hylkeenpyytäjätkin uskaltaa perheitään tervehtimään ja hinauttivat vastatuulen tautta moottorilla veneitään. He olivat muuten järeitä, kunnioitettavia ja ylen harvasanaisia ukkoja, jotka kankeine liikkeineen ja hylkeennahkaisine tamineineen suuresti muistuttivat karhuja. Hylkeitä ei heillä paljoa ollut, mutta sensijaan oivallista kalaa, josta he keittivät saaristolaisten maukasta kalasoppaa. Olimme heihin jo saarella tutustuneet, heidän tavaton jörömäisyytensä, tuo suomalaisen luonteenomaisin tunnus, kun tietenkin kovasti kiinnitti mieltämme, olimme syöneet heidän hyljekeittoaan ja kenkärasvalta maistuvaa hylkeen lihaa, joten aika kului rattoisasti heidän seurassaan.

Kun päästiin sille saarelle, jossa luotsi N:llä oli kotinsa, purettiin lasti rouvineen ja luotsi itse lähti viemään meitä eteenpäin. Matka alkoi muuttua vaarallisemmaksi ja jännittävämmäksi, sillä sotilasmoottoreita saattoi milloin tahansa ilmaantua näköpiiriimme. Pääsimme kuitenkin onnellisesti maihin sille niemelle, joka Vaasan pohjoispuolella pistää melkoisen syvälle Pohjanlahteen ja joka oli katsottu sopivimmaksi maihinnousu-paikaksi. Sitten ei muuta kuin lyhyet hyvästit, tavarat selkään, kompassi toiseen ja kartta toiseen käteen ja täyttä vauhtia korpeen. Silloin oli hämärä aamuyö; kello näytti 2.

Ihanaa oli aluksi astuskella kotimaan metsiä, missä linnut heräsivät laulamaan ja puut puhkesivat lehteen. Sanon aluksi, sillä ennen pitkää alkoi väsymys vaivata. Kompassin mukaan kulkiessa ei sopinut seurata polkuja ja suurille teille emme uskaltaneet. Täytyi painua suoraan eteenpäin yli soiden, jotka vielä olivat aivan vetisiä, mutta joilla kurki huusi, läpi tiheikköjen, jotka olivat repiä kasvot, läpi vaivaloisten kivikkomaiden. Ihmisasuntoja me välttelimme kuin pahantekijät ja liikuimme ainoastaan yöllä; päivät makailimme auringonpaisteisilla rinteillä. Ruokavarat, joita meillä olikin sangen niukasti mukanamme, loppuivat kesken, oli enää vain leipää jäljellä, minua rupesi vaivaamaan unettomuus niin että väsymyksestä huolimatta en lainkaan voinut nukkua ja loppujen lopuksi alkoi sataa. Se muutti suunnitelmaamme, jonka mukaan me olimme aikoneet harhailla metsissä Tampereen eteläpuolelle asti, ja nyt päätimme mennä ihmisiin, tuli mitä tuli; sitäpaitsi aikoi yksi meistä yrittää suoraan junaan, mutta toisten tuli pysytellä syrjemmässä, jotta emme joutuisi ainakaan yhtaikaa kiinni.

Olipa sekin toimitus kun junamiestä yritettiin tehdä herraksi. Neljän aikaan sumeana, kylmänä aamuna pyllisteleikse kolme nuorukaista kevätvesiään vyöryttävän maantienojan partaalla, mikä juuri pesemässä kasvojaan, mikä ajamassa partaansa. Alusvaatteet muutettiin, metsässä kovin rähjääntyneitä pukuja koetettiin siistiä, likomärät rikkinäiset lapikkaat heitettiin hiiteen ja pantiin välähtelevät nauhakengät jalkaan, pahasti likaantuneet villapaidat joiden suloisessa lämmössä kenties taas piili pikkueläjiä, pistettiin laukkuun ja junaan menijän kaulaan sidottiin erikoisella huolella minun hieno kaulanauhani. Muuan sälli, joka sattui vaeltamaan ohitse ja jota me tietenkin aikalailla säikähdimme, kysyi mennessään:

— Mitähän kello nyt on?

— Neljän paikkeilla.

— Sitähän minäkin. Aamu-yöstäkös ne veikot meinaa naimaan yrittää?

— Kyllä sitä vieläkin liukas ehtii.

* * * * *

Aseman lähettyvillä sanottiin junamatkailijalle hyvästit ja sovittiin kirjeenvaihdosta. Toverini ja minä taivalsimme eteenpäin ja poikkesimme vihdoin erääseen majataloon Laihian ja Kurikan välillä.

Siten alkoi pitkä, unelmiin tuudittava hevoskyyti läpi Etelä-Pohjanmaan, keväisen luonnon henkiessä tuoreuttaan ja puhkeavaa ihanuuttaan. Kurikka, Jalasjärvi, Virrat, Ruovesi, Juupa, Längelmäki, Kuhmoinen, kas siinä matkamme suuntaviiva. Monesti olimme levottomia, varsinkin niillä seuduin, missä ryssiä liikuskeli. Mutta mitä kauemmas tultiin, sitä rauhallisemmaksi kävi mieli ja sitä selvemmin me huomasimme, kuinka suhdattomasti Ruotsissa oli vaaraa liioteltu. Rautatietä emme kuitenkaan vielä uskaltaneet käyttää, sillä jonkinlaisia papereita siellä toki kuuluttiin vaadittavan, eikä meillä ollut mitään.

Kuhmoisista matkustettiin laivalla Lahteen ja sieltä
Lovisan—Vesijärven junalla Lovisaan — pidimme nimittäin tätä rataa
riittävän turvallisena. Niin olimme päässeet Etelä-Suomeen, missä
Suomenlahti tarjosi meille mahdollisuuden kulkea mielemme mukaan.

KOTONA.

Olin hankkinut itselleni läänin kansliassa leimatun matkatodistuksen ja kaikin puolin koettanut tehdä oloni niin turvalliseksi kuin suinkin mahdollista, ennenkuin menin kotona käymään. Tarpeetonta on kuvailla äidin iloa ja pelkoa. Hän oli luullut minun jo aikoja sitten kuolleen. Oli kierrellyt mitä kummallisimpia huhuja, joiden mukaan olin milloin joutunut jo matkalla ryssäin käsiin, milloin rintamalla heidän vangikseen. Sillä että me olimme olleet rintamalla, sen äiti tiesi. Minä en ollut mitään kirjoittanut pitkään aikaan — olinhan päättänyt olla antamatta mitään tietoja itsestäni — mutta en myöskään ollut saanut kuin ani harvoja äidin kirjeistä.

Käsitin pian, etten voinut kauan viipyä kotona. Vaikka äiti koetti salata kaikin mokomin pelkoaan, niin huomasin sen kuitenkin. Hän ei nukkunut öisin, kenenkään ihmisen ei hän olisi suonut minua näkevän ja kun sattui tulemaan joku vieras, muuttui hän aivan kalpeaksi. Ja alituisesti hän torui pientä siskoa, joka ei tarpeeksi ymmärtänyt hillitä kieltään, mutta kyllä osasi olla utelias ja tiesi enemmän kuin olisi pitänyt. — Oli toinenkin seikka, joka teki minut rauhattomaksi. Jo aikaa ennen lähtöäni oli äiti ollut jotakuinkin selvillä siitä, missä suhteessa minä olin Annaan. Mutta nyt hän tahallisesti vältti koskettamasta sitä seikkaa, vaikka hänen olisi pitänyt käsittää, kuinka hartaasti minä janosin kuulla jotakin. Kahdesti yritin kiertäen ryhtyä kyselemään tytöstä, mutta äiti ei edes vastannut; ensimäisellä kerralla hän riensi kyökkiin ikäänkuin ei olisi mitään kuullut, toisella hän käänsi puheenaiheen niin konstikkaalla ja silmiinpistävällä tavalla, että tulin levottomaksi. Mitä se merkitsi? Mitä varten äiti vaikeni? Mieleeni tuli jos jonkinlaisia ajatuksia kävellessäni lapsuuteni seutujen kesäisiä metsäpolkuja; ne ahdistivat; päivä päivältä oli minun yhä vaikeampi olla ja lopulta päätin lähteä koulukaupunkiini, jonne minulla muutenkin oli asiaa.

Oli omituista nähdä vanhoja tuttavia. Useimmat heistä olivat olleet lähtiessäni verrattain köyhiä nuorukaisia, nyt tuntui jokaisen pussi olevan rahaa pullollaan ja moni heistä oli jo tässä lyhyessä ajassa kerinnyt saada "ponssarin" kohahtelevan ja itsetietoisen ulkonäön. Miltei poikkeuksetta he olivat nyt "arvokkaita liikemiehiä", jotka ansaitsivat satumaisesti ja jotka seisoivat vankasti omilla jaloillaan.

Aluksi liikkui heidän keskuudessaan minusta mitä ihmeellisimpiä huhuja. Minut oli nähty naamioituna, mustapartaisena kulkurina liikkuvan kaupungilla. Toisia vastaan olin tullut pimeällä syrjäkadulla ja paennut tervehtimättä johonkin porttikäytävään. Melkein kaikki he olivat saaneet tietää, että olin lähtenyt Saksaan, mutta nyt ei sitä monikaan enää uskonut. Herra ties missä olin kuljeskellut, niin he ajattelivat.

Ensimälti olinkin ollut varovainen ja liikkunut vain vähän ulkona. Mutta yhtäkkiä — syyn kerron myöhemmin — tulin rohkeaksi ja välinpitämättömäksi. Kävelin kaduilla kuin ainakin kunnon kansalainen, tapasin tuttavia, juttelin, naureskelin ja kerroin kaikille eri tavalla matkoistani, väittäen olleeni Venäjällä, vaikka tiesinkin, ettei sitä kukaan uskonut. Silloin tulin huomaamaan taas uusia puolia. Jonkun yksityisasunnossa, neljän seinän sisällä, minua kohdeltiin kuin jonkinlaista sankaria — ja tarjottiin punssia, jota kaikkinaisista kielloista huolimatta tuntui olevan sangen runsaasti. "No nyt sinä kai olet rikas". "Mitenkä sinä sentään pääsit karkuun?" Tällaisia kysymyksiä kuuli sangen usein. Ja kun en halunnut yksityiskohtaisesti tehdä selkoa retkistäni, vaan useimmiten käänsin leikiksi ja juttelin meritarinoita, niin monet loukkaantuivat. Enkö luottanut heihin? Luulinko heitä ryssän kätyreiksi tai pelkureiksi, jotka kuulustelun sattuessa ilmaisisivat kaikki tietonsa?… Mutta annapas, että satuin tapaamaan heitä julkisilla paikoilla, joissa liikkui ryssän upseereja! Heidän täytyi mennä, liike-asiat vaativat, ravintolassa ei ollut aikaa syödä illallista, tai ei heidän pöydässään ollut tilaa minulle. He kohtelivat kyllä minua kovin ystävällisesti, pyysivät luonaan käymään, mutta ymmärsinhän minä toki itsekin, eihän tässä julkisella paikalla, olihan se sentään kovin vaarallista ja heillä oli perheet ja muut huolet, niin että anteeksi siis!… Ja kieltämättä he olivat aivan oikeassa, tarpeetontahan olisi ollut tuottaa heille ikävyyksiä, kun kerran olin merkitty mies.

Tietysti oli paljon toisenlaisiakin tuttavia, joita jääkärien asia ja kohtalot syvästi kiinnittivät ja jotka osoittivat minulle sitä vilpitöntä ja yksinkertaista ystävyyttä, joka ei tarvitse turhia sanoja ilmaantuakseen. Mutta he olivat jääneet ikäänkuin syrjään elämästä, eikä heidän äänensä kohonnut kuuluviin. Heillä ei tuntunut olevan rikkauttakaan, ja heille minä joskus katkeroituneena kerroin, kuinka minun nyt luultiin olevan varoissani, minun, joka olin saanut 33 penniä päivältä ja kerjännyt leipää. Tosinhan oli Ruotsissa annettu 900 markkaa matkarahaa ja senlisäksi vaatteet, mutta paljoa ei se ollut tällaisena aikana, jolloin miltei kenen taskusta tahansa löytyi tuhatlappuja ja sällitkin pelasivat hoitoa parin kympin pohjalla. Taisinpa tulla kerran sanoneeksi niinkin, että jos olisin pysynyt kotona, niin nyt kai minullakin olisi vähintään auto ja huvila, mutta sain siitä nenälleni niin että häpesin.

Kieltämättä tässä kaikessa, mitä nyt olen sanonut on katkeruutta, joka kenties ampuu yli maalin. Sillä on kuitenkin omalaatuinen perussyynsä, sama syy, joka äkkiä muutti varovaisuuteni välinpitämättömyydeksi ja jonka nyt kerron. Ylläesitetyt huomiot ovatkin tehdyt vasta jälkeenpäin.

Tullessani kaupunkiin olin harkinnut parhaaksi mennä asumaan seurahuoneelle. Olihan minulla nyt selvät, vaikka tosin väärät paperit, eihän minua kukaan tuntenut tuossa ravintolassa ja eihän minulla ollut muutakaan sopivaa asuinpaikkaa tiedossani.

Seuraava päivä oli lauantai ja olin päättänyt viettää sen varovaisesti tunnustellen maaperää ja turvallisuuttani kaupungissa. Sunnuntaina, niin oli suunnitelmani, menisin Annan kotiin iltapäivävierailulle.

Kun lauantaina menin illalliselle seurahuoneen ruokasaliin, oli se miltei tyhjä. Pari nuorta miestä, nähtävästi kauppamatkustajia, joi kahvia peräakkunan ääressä, ja ovi-seinällä, uunin luona, istui kaksi venäläistä upseeria naistensa kanssa. Edeskäypä tuli, tilasin illallisen ja vasta sitten katsahdin tarkemmin upseerien pöytään. Olin ääneen huudahtaa: siellähän oli Anna. — Hänellä oli kädessään lasi, jossa näkyi helmeilevän vihreätä bolssia; hän oli juuri nostamassa sitä huulilleen, kun hän, samanaikaisesti kuin minäkin, katsahti minuun. Hänen kasvonsa muuttuivat lumivalkeiksi, käsi pysähtyi puolitiehen ja hetken aikaa tuijotti hän minuun huulet hiukan auki ja silmissä sanoin kuvaamaton ilme — otaksuttavasti hänkin nyt vasta oli minut tuntenut. Luulin hänen hypähtävän paikaltaan ja rientävän luokseni, sen näköinen hän oli, ja vaistomaisesti, vaaraa aavistaen, sain katsotuksi häneen kylmästi ja terävästi. Melkein heti hän tointui, väri palasi hänen kasvoilleen ja hymyillen ja kevyesti nyökäten hän maistoi lasistaan.

Kuinka hän oli muuttunut! Hoikka vartalo oli tullut paljoa täyteläisemmäksi, hänen kasvonsa olivat entistä kauniimmat, mutta niissä oli jotakin… jotakin, jota ei ollut ennen ja joka teki minulle sanomattoman pahaa. En saanut enää katsotuksikaan häneen, mutta huomasin kuitenkin, kuinka usein hän tyhjensi lasinsa ja kuulin hänen naurunsa, joka tuntui niin omituiselta…

Maksoin illalliseni, tosin miltei suotta, sillä syödä en voinut ja riensin huoneeseni. Vai niin. Anna istui upseerien seurassa juomassa likööriä, jota heillä näytti yllin kyllin riittävän, huolimatta sota-ajasta. Ryssän upseerien pöydässä! Ja minulle oli hän Saksaan lähetellyt intohimoisia kirjeitä, joissa hän valitteli kaipuutaan ja piti koko elämäänsä ilman minua mitättömänä… Minun oli raskas olla, enkä jaksanut ajatellakaan. Herpaiseva väsymys oli minut vallannut; heittäysin vuoteelle pitkäkseni…

Ovelle koputettiin. Hypähdin ylös.

— Sisään!

Ihmeekseni huomasin, että tulija oli Anna. Hän avasi oven jonkinlaisella hermostuneella kiiruulla ja perin nopeasti hän astui pari askelta eteenpäin, mutta jäi sitten seisomaan värittömänä ja povi tiheästi aaltoillen. Pian ja nähtävästi kovasti ponnistaen hän kuitenkin tointui.

— Suo anteeksi jos häiritsen. Minä huomasin, että käännyit matkustajien puolelle ja kysyin vahtimestarilta huonettasi, sanoi hän. Sitten kohosi helakka puna hänen kasvoilleen ja ojentaen kätensä hän jatkoi:

— Sinä olet tullut kotiin. Tervetuloa!

Tartuin hänen käteensä sanomatta mitään, voimatta mitään sanoa. Ja minä puristin sitä… Hän veti kuitenkin omansa pois kuin säikähtäen, räpytteli silmiään ja väisti kuin hiukan hämillään katsettani.

— Milloin olet tullut? kysyi hän, kun vaitiolo kävi tuskalliseksi.

— Eilen… tänne, tarkoitan. Suomessa olen jo ollut kauemmin.

Hän ei viitannut sanallakaan siihen, etten ollut ilmoittanut mitään tulostani… Hänen hengityksensä näytti taas tihenevän.

— Kuinka sinä täällä asut? Sehän on vaarallista, hän jatkoi.

— Eihän minua täällä tunneta… Kuinka sinä olet voinut, Anna?

— Hyvin vaan, vastasi hän kevyesti. Yhtäkkiä hän katsahti omituisesti; veri pakeni hänen poskiltaan ja hän hengähti raskaammin. Silloin tunsin alkohoolin hajua, hänhän oli aivan lähelläni. Syntyi äänettömyys.

— Ei. Minun on taas mentävä. Hyvää vointia, sanoi hän kättään ojentaen.

— Niin, seurasikin kai odottaa, pääsi minulta.

— Niin kyllä, naurahti hän, puristi kättäni ja meni.

Kun ovi oli painunut kiinni hänen jälkeensä, riehahti povessani valtava tuska. Tälläinenkö siis olikin ensi tapaamisemme, jota niin olin ikävöinyt! Vain itselleni väkivaltaa tehden olin jaksanut olla mitään kirjoittamatta tulostani. Ja nyt!…

Seuraavana päivänä toi muuan pieni poika minulle osoitetun paketin.
Se sisälsi kirjeen ja melko laajan, tiheästi kirjoitetun päiväkirjan.

Rakas.

Varmaankin on sinusta tuskallista, että löysit minut tällaisena. Minulla ei ole sinulle paljoa enää sanottavana, sillä senverran on minussa vielä itsetuntoa, että osaan väistyä. Mutta minä tahdon, että tiedät kaikki, että ymmärrät, kuinka kaikki on tapahtunut, siksi lähetän päiväkirjani. Muuten en jaksa olla.

Jos tietäisit, kuinka vähällä olin syöksyä kaulaasi eilen… Ah, mutta en saa puhua siitä nyt. Päiväkirjasta saat nähdä, mikä hiuduttava ikävä minua on polttanut iltaisin. Se kasvoi yli minun voimieni. Turhaan minä huusin sinua, sinä pysyit poissa, ei edes kirjettä tai pahaista korttia tullut ilmoittamaan voinnistasi. Hetkittäin raastoi tuska minua niin, että halusin syöksyä synnin syvimpään kuiluun unohtaakseni ja minä olisin halunnut juoda itseni humalaan nukkuakseni. Eikä minulla riittänyt voimaa…

Rakas! Nämähän ovat kaikki turhia sanoja. Se, mikä ennen oli, ei palaa enää. Unohda minut ja tule onnelliseksi. Painan tähän hyvästini, jonka kyyneleeni ovat puhdistaneet. Voi hyvin.

Anna.

Näin kuului kirje. Se liikutti minua enemmän kuin tahdon tunnustaa, enemmän kuin kenties on oikein. Ja päiväkirja. Sen tuskalliset sivut syyttivät minua. Miksi en ollut kirjoittanut? Miksi en koskaan ollut Annalle suoraan puhunut?

Mutta tarpeetonta on kertoa enempää. Tulin välinpitämättömäksi ja katkeraksi. Kuin uhalla liikuin sellaisissa paikoissa, joissa saatoin joutua kiinni, niin olin masentunut huolimatta ankarasta kouluutuksesta vieraalla maalla. Yrmeänä ja alakuloisena kätkin päiväkirjan laukkuuni kirjoitettuani sen takasivulle vanhat, tutut sanat:

"Heikkous, nimesi on nainen."