IX.
Libaussa.
— Taaskin yksi Shpalernajan mies on saapunut! kuului äänekkäämmin yli vihreätakkisen parven muun melun. — Hesputei! Käyppä sisään, on kahviakin juuri.
Kättelystä ja tervetuliaishuudoista ei tahtonut tulla loppua. Orri astui leveitä portaita suuren tiilikasarmin yläkertaan, sitten avaraan etehiseen, josta leveä käytävä johti rakennuksen toiseen päähän ja vihdoin suureen, salin kaltaiseen huoneeseen. Koko komppania oli sinne majoitettu. Korkeat, kaksinkertaiset vuoderivit jakoivat sen kapeihin käytäviin ja nauloissa riippui tuttuja esineitä, tornistereja, leipäpusseja ja patruunavöitä. Sisällä kävi hirveä metakka, täällä soitettiin haitaria, tuolla lyötiin korttia. Utelias miesjoukko ympäröi tulijan kehäänsä ja jokaisella tuntui olevan omat kysymyksensä, halu kuulla kotiseudustaan, omaisistaan tai tovereistaan.
— Tuletko sinä suoraa päätä Suomesta?
— En. Ruotsissa minä olen ollut keväästä saakka.
— Niin, johan siitä kuultiinkin. Mitä hittoja sinä siellä ahersit? Olit pysytellyt erilläsi koko jääkäri-sakista. Täällä jo kuiskailtiin, että olit ruvennut Ryssän…
— Mitä? tiuskasi Orri, kulmiaan rypistäen.
— Perättömiä tietenkin. Mutta syytä itseäsi. Kuka käski makailemaan koko kesän vehnäleivän vieressä.
— Sitä asiaa en minä viitsi ruveta selittelemään. Mutta tahdon tietää, mitä täällä on puhuttu, sanoi nuorukainen kuohuksissaan.
Toverit nolostuivat hieman; turhan tautta oli tullut viitatuksi.
— Mitä sinä nyt suotta. Ainahan niitä liikkuu huhuja. Ja luuletko tosiaan, että täällä sinusta on sellaista uskottu. Et kai sinä Shpalernajassa olisi istunut, jos sellaisia olisit toimitellut.
— Istui siellä Rissanenkin, kiihkoili vihastunut nuorukainen uhmaten.
Juuri silloin yritti joku pontevasti läpi kehän, tuuppien ja viskellen toisia syrjään. Jo pääsi näkyviin ja hyökkäsi vastatulleen eteen.
— Terve! Johan tulit, sanoi Kukkula käkeä.
Jääkärialiupseeri Storm se oli, joka iloisen näköisenä puristi matkakumppaninsa kättä.
— Jo oli aikakin, vastasi Orri valoisammalle mielelle tullen.
— No mitä tiedät Suomesta?
— Mitäs minä, tuskin sitäkään kuin te, aivan viimeisistä tapahtumista, tarkoitan. Olen ollut muutaman päivän matkalla. Mutta punakaarti siellä veljeilee ryssäin kanssa ja suunnittelee kaiketi samankaltaisia kumoustoimenpiteitä kuin bolshevikit Venäjällä.
— Eivätkä enää suunnittele, vaan ryhtyvät itse tekoon, huudahti Storm kiihkeästi. — Juuri sain tietää, että toissapäivänä ovat julistaneet suurlakon. Siellä taitaa veri virrata nyt, eikä tiedä, koska mekin päästään mukaan, pojat.
— Mitä ne tahtovat lakollaan?
— En minä oikein ymmärrä. Eduskuntaa vastaan se taitaa olla suunnattu, näennäisesti, eräiden työväkeä koskevain lakipykäläin tautta, tai jotain semmoista. Mutta tietysti sillä oikeastaan on kokonaan toiset päämäärät ja tarkoitukset. Bolshevikien suunnitelmiinhan kuuleman mukaan sisältyy panna koko maailmassa samankaltaisia vallankumouksia toimeen kuin Venäjälläkin. Ja Suomi on ensimäisenä sarjassa.
— Siitä ei tule mitään, ei hitto Vieköön tulekaan! kuului useammasta suusta.
— Ei ole takaamista, huomautti Orri vakavasti. — Työväki on Suomessa melko hyvin järjestettyä ja punakaartit ovat kunnossa, ainakin paljoa paremmin varustetut ja harjoitetut kuin suojeluskunnat. Ja meikäläinen porvaristo on mätää; mammona pitää sitä kahleissaan, se pelkää, vapisee ja taipuu.
* * * * *
Oli kulunut joitakuita päiviä.
Unettomana makasi nuorukainen vuoteellaan. Suuressa salissa oli pimeää, ainoastaan perällä sijaitsevasta aitiosta, jossa ryhmänjohtajat makasivat, kajasti hämärä valo. Kuului nukkuvien miesten raskasta hengitystä ja unistelevien katkonaisia, sekavia äännähtelyjä, mutta muuten vallitsi syvä hiljaisuus.
Vartioita käytiin vaihtamassa jo toisen kerran, mutta unta ei vain tullut silmään, mieli oli siksi levoton.
Näinkö siis oli käynyt, tätenkö punaisten lakko oli kotimaassa päättynyt? Ilman sanan sanomista olivat kerskailevat porvarit antaneet muutamien ryysyniekkojen sulkea liikkeensä, kuljettaa itseään vankiloihin ja poliisiputkiin! Ainoastaan aniharvassa paikassa olivat suojeluskunnat ryhtyneet vastarintaan ja silloinkin laimeasti ja ponnettomasti. Sensijaan oli pidetty lukuisia kansalaiskokouksia, joissa tutjuvat päät olivat pohtineet suuria kysymyksiä ja lyöneet kokoon pykäliä ja vastalauseita. Mitä merkitsivät ne voiman rinnalla, mitä arvoa panivat kirjoitetulle sanalle sellaiset miehet, jotka kulkivat ladattu kivääri olkapäällä ja tietoisina varmasta yhteenkuuluvaisuudestaan? He nauroivat, ja tällä kertaa oli syytä nauraa "herrain metkuille" ja vaivaisille päätöksille, joissa useasti huudettiin alas kaikki aseelliset järjestöt, sekä valkeat että punaiset. Vihdoin oli eduskunta, joka ensin uhkasi olla kokoontumatta, taipunut, ja punaiset olivat saaneet tahtonsa perille.
Kernaasti olisi nuorukainen suonut työväelle puolue-voiton. Mutta nyt he turvautuivat ryssiin, aina vain ryssiin ja koko heidän toimintansa ei muuta ollut kuin ryssien matkimista. Juuri nyt, jolloin Venäjä sekasortoisessa tilassaan oli heikoimmillaan, jolloin kenties olisi ainoa mahdollisuus kerrankin päästä eroon tästä vihatusta sortajavaltiosta, juuri nyt Suomen kansan syvät pohjakerrokset liittyivät ryssiin kuin veljiinsä, huumaantuneina uusista, pinnallisista opeista.
Ei. Venäjän kautta ei Suomi milloinkaan itsenäisyyttään voinut saavuttaa. Kuinka mieletöntä oli ollut sellaista odottaakaan ja antautua valheellisten lupausten lumoihin. Toista tietä oli vapauteen pyrittävä, sitä tietä, jonka jääkärit jo sodan alkuvuosina olivat viitoittaneet ja itse lähteneet ensimäisinä astumaan, silmää räpäyttämättä ja kaikkia vaaroja uhmaten.
Kiihkeitä suunnitelmia syntyi nuorukaisen aivoissa. Hän mietti, laski, punnitsi. Monen monta kertaa oli hän jo tehnyt päätöksensä, mutta taas kohosi epäilys, uusia kysymyksiä, uusia puolia asiassa. Hän muisti insinööri Warénin kirjoitelmaa: Mielipiteeni ja tahtoni keksinnön soveltamisesta. "Pitää jaksaa odottaa, mutta pitää myöskin valppaana osata huomata, milloin otollinen hetki on koittanut." Niin oli siinä sanottu.
Vihdoin hän hammasta purren päätti yrittää. "Sen täytyy onnistua", mutisi hän hiljaa yön pimeyteen. Ja varmuuteen päästyään hän tunsi rauhoittuvansa. Häntä alkoi raukaista, kuume katosi otsalta ja vihdoin hän nukahti.
* * * * *
— Kuulehan, minä taidan lähteä tästä Berliniin, sanoi Orri Stormille, joka harjoituskentältä palattaessa oli joutunut ystävänsä rinnalle.
— Taas! Mitäs sieltä nyt haet?
— Menenpähän vain.
— Menetpähän! Ei sinne niin vain mennä. Luuletko pääseväsi ilman muuta lähtemään. Hauptmanni ei niinkään helposti anna lomaa, ja sinä olet vasta tänne saapunut.
— Tottakai minä sen tiedän, mutta minulla on asioita.
— Kelläpä ei niitä olisi.
— Niin, mutta minulla on asioita, kuulithan.
— No. Ja mitä sitten?
— Palattuani kerron.
— Mikäli ensin pääset lähtemäänkään, jota minä suuresti epäilen.
— Siinäpähän tuo nähdään…
"Huomio! — Komppania — seis! — Kivääri jalalle — vie! —
Hajalleen!"
Nämä äänekkäät huudot keskeyttivät puhelun ja jääkärit juoksivat nopeasti portaita ylös odottamaan kaivattua soppaansa.
Mutta Orri kiiruhti tapaamaan hauptmannia.
Kun burschi oli ilmoittanut hänet ja hauptmanni kehoittanut kutsumaan hänet puheilleen, astui nuorukainen sisään, varmana kuten aina ja hehkuva katse kiinnitettynä päällikkönsä silmäteriin.
— Mitä tahdotte, poikani? kysyi hauptmanni ystävällisesti.
— Pyydän lupaa matkustaa Berliniin, jossa viipyisin kaksi päivää.
— Joko taas. Juurihan te sieltä palasitte. En luule voivani siihen myöntyä, te olette ollut muutenkin liian kauan poissa.
— Minulla on hyvin tärkeätä asiaa, herra hauptmanni.
— Mitä asiaa?
— Tahtoisin puhutella Hänen Ylhäisyyttään sotamarsalkka von
Hindenburgia.
Hauptmanni ällistyi. Pitkän aikaa tuijotti hän nuorukaista ihmeissään. Sitten huudahti hän nauraen.
— Oletteko mieletön!
Kun nuorukainen ei vastannut, jatkoi hän leikillisesti.
— Luuletteko, että se on niin yksinkertaista. Vaikka teillä onkin rautaristi rinnassanne, niin ei Hänen Ylhäisyydellään ole aikaa ottaa jokaista ritaria puheilleen.
— Hän ottaa minut vastaan. Käyn pataljoonan johtajalta pyytämässä sitä varten erikoisen suosituksen, sanoi nuorukainen hätäilemättä ja varmasti.
— Ja kuinka luulette saavanne herra majurin suosituksen?
— Selittämällä hänelle asiani ja herra hauptmannin myötävaikutuksella.
— Ja onko sanottu, että Hänen Ylhäisyytensä lainkaan on Berlinissä nykyjään?
— Hän on siellä nyt, herra hauptmanni, kuului varma vastaus.
— No tehkääpäs nyt selkoa asiastanne, sanoi hauptmanni, hiukan kärsimättömänä olkapäitään kohottaen.
Kun hän oli kuunnellut muutaman minuutin, muuttui hän kuitenkin hyvin vakavaksi ja hänen jännittyneistä piirteistään kuvastui ilmeinen mielenkiinto. — — —
Puolta tuntia myöhemmin näytti Orri ystävälleen Stormille paperilappua, jossa hänelle oli myönnetty viikon loma ja lupa matkustaa Berliniin.