I.
Vihdoinkin on hetki koittanut, jolloin hämärä ainakin osaksi sielustani katoaa ja salaiset aavistukseni ja epäilyni muuttuvat kylmäksi todellisuudeksi. Lähes kaksi vuotta olenkin saanut kitua tietämättömyydessä. Olen ollut kuin pimeässä kallioluolassa, josta pois pääsy on ollut mahdotonta, ja jonka särmäisiin seiniin minä uloshapuillessani olen suotta hangannut käteni verille. Muisto ystävästäni ja siihen liittyvät tapaukset ovat kiusanneet minua kuin painajainen, hermostuttaneet minua päivin ja öisin häirinneet uneni. Niin, muisto ystävästäni, josta en kahteen vuoteen ole kuullut mitään.
Jokainen syrjästäkatsoja luulee varmaankin, että olen maailman onnellisimpia ihmisiä. Sillä minä olen varakas ja nuori ja tämä suuri Haukiojan kartano on minun. Se on minun, en epäile sitä enää, vaikka monasti olen samasta kysymyksestä taistellut tuntoni kanssa. Minulla täytyy olla siihen täysi omistusoikeus, sillä olen maksanut siitä sydämeni veren ja sieluni rauhan.
Mikä ihana paikka tämä on! Akkunani edessä avartuu suuri puisto, jonka ikivanhojen puiden varjossa alituinen hämärä asustaa. Oksilla linnut visertävät ja tuulessa huojuvien, tuuheiden lehvien lomitse välähtelee Alhojärven aaltojen himmeä valkeus. Keskellä puistoa kohoaa suunnaton, kolmihaarainen lehmus, jonka siimeksessä, hiekotetulla maalla, on taiteellisesti tehtyjä juurituoleja pyöreän marmoripöydän ympärillä. Ei kukaan tiedä lehmuksen ikää, se on kai aina ollut samanlainen. Sen alla on moni seurue viettänyt hupaisia iltahetkiä ja moni värähtävä kuiskaus on sen varjossa rauennut kesäyön kuulakkaan hämyyn. Ja pihamaalla, jonka laajan nurmikentän kapeat hiekkakäytävät jakavat säännöllisiin kuvioihin, kasvaa iältään yhtä vanha lehtikuusi. Mutta se törröttää yksinään. Ainoastaan jokunen kukkasoikio on sen läheisyydessä, ja sen edessä kasvaa georgineja sekä virginialaista tupakkaa, jonka punaset kukat miltei hukkuvat suurten lehtien vihreyteen. Vielä mainitsen komean lehtokujan, joka kulkee ohi kartanon, sillä ystäväni on siitä puhunut.
Itse kartano on pahasti ränsistynyt. Verannan permannosta on maalaus kulunut, ja puolilahojen kaidepuiden raoista tunkeutuu ympärillä kasvavien spirea- ja sambucuspensaiden lehviä. Muratti kiertää rehevänä kattopylväitä, ja madonsyömissä katon nurkissa on alituisesti hämähäkin seittiä. Seinät ovat ennen olleet valkeat, mutta nyt ne ovat harmaantuneet, ja vanhanaikuisissa, tavattoman leveissä vuorilaudoissa on suuria halkeamia. Koko kartano on muuten tiheän pensaston ympäröimä ja sijaitsee korkealla mäellä, joka jyrkkänä laskee Alhon helmaan.
Tosiaan! Kauniimpaa kesäasuntoa ei juuri voi toivoa. Sitäpaitsi käy vieraita. Ja nuori vaimoni on iloinen ja nauraa paljon. Mutta juuri hänen iloisuutensa on ollutkin yhtenä arvotuksena kahden viime vuoden ajan — niin, ja ennemminkin. Sillä hänessä on jotakin niin omituista, etten näihin saakka ole voinut sitä ymmärtää, ja voinenko nytkään. Kun joskus iltasin istun mietteissäni, saattaa hän hiljaa tulla luokseni ja laskea kätensä kaulalleni. Vieläpä hän toisinaan suorastaan syöksyy syliini ja soperrellen mielettömiä rakkauden sanoja puristaa hän minua rintaansa vasten. Mutta hänen silmissään on kaukainen, raukea uneksumus, ja kun häntä suutelen voivat hänen huulensa olla kylmät kuin kuolleen. Sitäpaitsi olen huomannut hänen unissaan itkevän. Ja se, jos mikään, on herättänyt sääliä ja kummastusta minussa.
Kaikki tämä liittyy oikeastaan päätapahtumaan, joka sattui kaksi vuotta sitten, ja johtuu siitä suoranaisesti, välittömänä seurauksena. Mutta vaimoni kanssa en voi puhua siitä sanaakaan. Siihen ei minulla ole voimia, eikä rohkeutta. Ja se olisikin aivan hyödytöntä.
Kuinka voi yksi tapaus, yksi oikullinen sattuma muuttaa elämän niin harmaaksi? Ikäänkuin repiä sen ja siirtää toisia uria kulkemaan? Mitenkä saattaa sumu niin yhtäkkiä laskeutua ihmisen ympärille, peittää esineiltä värit ja auringolta kirkkauden, niin että kaikki, mikä on ollut, hämärtyy kuin uneksi, ja mikä on, siitä tuskin tietää? Ne ovat kysymyksiä, jotka kahden vuoden ajan ovat kiusanneet minua ja karkottaneet elämästäni ilon. Minusta on tuntunut kuin olisin tullut äkkiä vanhaksi. Koko ympäristö on ollut minulle vieras ja etäinen. Ja vaikka tämäkin kesä on ollut kaunis ja päivät ovat valoisia, niin että heikko hämärä, kuin yön kaukainen varjo, liittää ne toisiinsa, niin olen sitä tuskin huomannut. Kaikki on oudoksi muuttunut, yksinpä tuttavatkin. Ainoastaan hänen kuvansa on lakkaamatta ollut edessäni, hänen, joka ennen oli ystäväni, mutta nyt on poissa. Kuinka paljon olenkaan häntä ajatellut! Tuhannesti on tuntoni soimannut minua siitä, etten ole ymmärtänyt häntä, että olen kohdellut häntä väärin — ajatuksissani, tarkotan, muusta ei voi kysymys ollakaan. Mutta yhtä usein olen sadatellut häntä, sillä hänen tähtensä on elämäni näin rikkirevittyä. Minä olen koettanut tunkeutua hänen sisimpäänsä ja etsiä vaikutteita hänen tekoihinsa, mutta se on ollut epämääräistä, vaikeaa ja jokseenkin turhaa työtä. Ja voimattomuudestani hermostuneena olenkin useasti yrittänyt heittää ajatukset luotani, olen miltei rukoillut, että jokainen entisyyden muisto kuolisi. Se ei ole auttanut. Entistä kiihkeämpinä ovat mietteeni minut vallanneet. Sieluni on kuin erämaa, jonka ajatusteni polttava Samum on kuivannut; ja uusia lähteitä ei enää puhkea.
Mutta nyt on paljon minulle selvinnyt. Nyt voin ainakin jonkun verran ymmärtää häntä. Ja myötätunto herää minussa. Ikäänkuin raskas paino on pudonnut hartioiltani. Ja vaikkei minulle voikaan enää mikään täydellistä lohtua tuoda, niin olen kiitollinen siitäkin, että voin edes rauhottua ja että minulla entisen epätietoisuuden asemasta on nyt joukko varmoja tosiasioita.
Kuitenkaan en voi tästäkään mitään sanoa vaimolleni, ja apein mielin minä senvuoksi olen pakotettu tarttumaan kynään. Sillä minun täytyy saada purkautua, elää jokainen hetki muistossani uudestaan: siten luulen elämäni kirkastuvan, jos se mahdollista on. Minun täytyy polttaa sieluani ajatusteni kiirastulessa, että se puhdistuisi. En siis kirjota erityisemmin ketään varten. Jokainen sana on enemmän itselleni, vaikka tietenkin toivon, että joku kuolemani jälkeen saisi paperini käsiinsä ja niiden perusteella vaimentaisi ne ilkeät huhut, jotka nimeni ympärillä liikkuvat. Ystäväni salaperäinen katoaminen on nimittäin antanut aihetta monenmoisiin juorupuheisiin, joita minä olen kokonaan voimaton ehkäsemään.
Ja nyt kerron miten pääsin asioiden perille.
Ylhäällä, ullakkokerroksessa on huone, jossa ystäväni kaikesta päättäen on paljon oleskellut, ehkäpä osaksi kauniin näköalan vuoksi, joka avartuu akkunasta yli Alhon. Huone on hiukan kummallinen. Seinäpaperit ja katto ovat tumman vihreät. Kalusto on vankkaa ja yksinkertaista tekoa. Suuri, mustalla sametilla päällystetty sohva on ovelta katsoen vasemmalla sivuseinällä. Nurkassa, akkunan vieressä, on jykevä kirjotuspöytä, jonka keskusta on vihreällä veralla peitetty; sen edessä on avara, musta nojatuoli. Mitään enempää ei huoneessa olekaan. Ei niin ainutta taulua tai asetta seinällä, ei edes kirjahyllyä. Mutta kirjotuspöydällä komeileva lamppu on merkillinen. Sen taidokkaasti tehty jalusta kannattaa kaarenmuotoista, kapeaa öljysäiliötä, mikä on kuparia ja minkä päälle kolme ihmisen pääkalloa on kiinnitetty. Kun lampun sytyttää palamaan, niin silmäreikien kohdalle asetetut linssit heittävät voimakkaan valon keskelle pöytää, mutta muuten jää huone omituiseen, vihertävään puolihämärään, joka antaa kasvoille aavemaisen värin. Myönnän, että lamppu vähäsen kammottaa minua. Pääkallojen silmät syöksevät voimakasta kirkkautta, valkeat hampaat välkkyvät, mutta kasvoluitten ääriviivat ikäänkuin haihtuvat vihreään hämyyn. Muuta "koristetta" ei pöydällä olekaan, sillä itse kirjotuskoje on varsin yksinkertainen kaksine metallitolppoineen. Ja paino, joka on ollut hänen papereittensa päällä, on vaatimaton, suorakaiteen muotoinen marmoripala.
Tässä huoneessa on minulla ollut tapana usein viettää yksinäisiä hetkiäni. Niinpä siis pari päivää sitten myöskin menin sinne ja heittäydyin nojatuoliin harmaihin ajatuksiin vaipuneena. Ja kuten niin usein ennenkin, minä nytkin hajamielisenä ja vaistomaisesti vetelin auki kirjotuspöydän laatikoita ja sulin jälleen. Ne olivat tyhjiä lukuunottamatta yhtä, joka sisälsi kemiallisia tarpeita. Siellä oli pari pientä retorttia, koelaseja ja ohutseinäinen keitinpullo. Sitäpaitsi oli siellä viottunut, kolmisärmäinen prisma, joka nähtävästi oli kuulunut Bunsenin spektroskopiin, ja suuri joukko erilaisia kaasuja sisältäviä Geisslerin putkia, joita hän arvattavasti oli käyttänyt spektralianalyseissä.
En tiedä miksi nyt rupesin purkamaan laatikon sisältöä pöydälle. Otin pois kaikki putket ja tarkastelin päälleliimatuista lapuista, mitä mikin sisälsi. Kun olin saanut laatikon tyhjäksi, niin pisti äkkiä silmiini — vaikka olinkin välinpitämätön ja hajamielinen — sen omituinen mataluus. Uteliaana vedin minä laatikon kokonaan ulos. Sen toisessa päässä oli pieni lista. Hermoni kiihottuivat ja tavaton jännitys pani sydämeni sykkimään. Tartuin lujasti listaan ja vedin. Välipohja tuli ulos kuin uunin pelti. Sen alla oli pieni vihko, jonka ympäri keltanen side kulki. Avasin nauhan suonenvedontapaisella kiihkeydellä. Vihko oli ystäväni kirjotusta täynnä ja sen väliin oli pantu muutamia irtonaisia lehtiä. Jännitys laukesi. Uskomaton voimattomuus herpasi jäseneni. Pitkään aikaan en liikkunut, en edes ajatellut.
Kun hiukan olin tointunut, panin kaikki paikoilleen, otin vihkon ja menin alas huoneeseeni. Sitten luin tarkasti, mitä vihko sisälsi. Kun olin päässyt läpi, niin myötätunto värähteli rinnassani, ja tuijottaessani ulos, kesäyön hämärään, alkoivat ajatukseni kulkea omia polkujaan. Moni seikka, jota ennen olin vain epäillyt tai aavistanut, selkeni minulle. Ja ymmärrän nyt, ettei hän koskaan palaa. — Koko yönä en voinut nukkua.
Taidan kirjottaa sekavasti, enkä tiedä, jaksaako kukaan minua ymmärtää.
Mutta mieleni on ainakin näin alussa niin ääriään myöten täynnä.
Sitäpaitsi olen hermostunut ja järkeni toimii niin kiihottuneesti, että
kenties liian nopeasti siirryn asiasta toiseen.
Tähän kohtaan kirjotustani liitän ystäväni muistelmat. Tiedän kyllä, ettei se ole paikallaan. Sillä asiat, jotka vastedes aion kertoa ja jotka minulle olivat arvotuksia, muuttuvat koko joukon luonnollisemmiksi ja helposti käsitettäviksi. Kukaan ei näinollen voi myöskään ymmärtää niitä salaperäisiä aavistuksia, kauheita ajatuksia ja uskomattomia unia, jotka kahden vuoden ajan, ja ennemminkin, ovat kiduttaneet minua. Mutta en välitä siitä. Minä tavallani syrjäytän itseni. Sillä ystäväni on sittenkin pääasia.