II.

Aarne Kurimon kirjotuksia.

Mitäpä muuta voisin tehdä näiden jälelläolevien viikkojen aikana, kuin muistella menneitä vaiheitani, omituisia, entisiä tapahtumia vähäpätöisten surujen päivinä. Olenhan nyt, yhdeksäntoistavuotiaana, sanonut hyvästit lapsuudelle, pelkäänpä nuoruudellekin, ja silloin tällöin vilkasen minä peiliin nähdäkseni, eikö vanhuuden ryppyjä ole jo kasvoihini uurtunut. Kuukauden on äitini ollut kuolleena, ja koko sen ajan on yhtämittainen hymy värehtinyt huulillani murheeni ainoana merkkinä.

Autuaan liikutuksen vallassa minä unohdun ajattelemaan lapsuuteni aurinkoisia kesiä, jolloin paroni Dahlin pojat olivat kartanossa kesävieraina ja jolloin aikani kului heidän kanssaan, sekä leikissä, että tappelussa. Mutta päiväkirjani alkaa vasta niiltä ajoin, jolloin Märta ensimäisiä kertoja kävi Haukiojalla. Hän seurasi minua ravustusmatkoilla. Minä nostelin hänet ojien yli ja pidin hänestä kuin pikkusiskostani. Onnellisena minä niinä kesinä huuhtelin vaivattoman hikeni Alhojärven aalloissa.

Mutta sitten jäin niin yksinäiseksi, kun ei Märta eivätkä Dahlin pojatkaan enää tulleet. Talvisin kyllä olimme kaupungissa, kun minä kävin koulua. Mutta kesäksi tulimme Haukiojalle. Olin yksin ja omituinen kaipaus alkoi kyteä mielessäni. Ja luulin paljon tietäväni, kun sain selville, että Haukiojan herra, tuo yksinäinen vanhapoika, oli isäni ja että juuri hän oli lahjottanut kotimökkini äidilleni. Nyt tiedän vain sen, etten mitään tiedä. Ja niin hillitty valo on jokaisen mielikuvani yllä, kun muistelen tätä kaikkea ja katson tapauksia suruni tumman harson läpi.

Minä olen päiväkirjassani hyvin laajasti kuvaillut ensimäistä päivää, jonka olin Haukiojalla ylioppilaaksi tuloni jälkeen. Olen kertonut yksityiskohtia myöten matkani. Sillä olinhan silloin onnellinen. Ajatukset hyväilivät ylpeyttäni. Ja taisinpa tosiaan, kuten olen kirjottanut, riemuissani nostaa lakkia Tom-ystävälleni, kartanon suurelle, sysimustalle new-foundlantilaiskoiralle, joka oli minuun hyvin kiintynyt. Mutta pohjasävelenä soi kaikessa kumminkin tieto, että Märta jälleen oli tullut kesävieraaksi. Kaikki muu on turhaa. Ja olisin aivan yhtä hyvin voinut täyttää tuolla ainoalla lauseella jokaisen sivun. Enhän ollut nähnyt häntä neljään vuoteen.

Väitteeni todistuksen löydän tunnelmapalasissa yksinäisiltä retkiltäni metsissä ja Alhon rannoilla, jolloin tuntikaudet saatoin istua kallioilla, katsellen miten vedet kuusiakasvavain saarten välissä lainehtivat, ja jolloin tuhlasin runsaasti hyväilyjä Tomille, uskolliselle seuralaiselleni. Minun rauhattomuuttani kuvaavat selvästi lauseet sellaiset kuin: "Tunteekohan hän minua vielä? Tuskin. Mitäpä hän, Märta af Silfverhorn, aatelisneito! Kylläkai hän on tullut ylpeäksi!" Ja minä muistan katkeruuteni, kun hän vain kylmästi nyökkäsi ensimäiseen tervehdykseeni. Hän käveli silloin lehtokujalla äitinsä kanssa, ja hänellä oli valkea puku. Tulin tuskaiseksi. Mutta kuitenkin täytyy minun nyt jälestäpäin sanoa, että tuolla tuskalla oli ikäänkuin ruusujen tuoksu. Olinhan silloin vielä lapsi, silloin, puolitoista vuotta sitten.

Minun mielialojeni ailahtelut näkyvät siitäkin, että tulin hyvin iloiseksi kohdatessani Märtan järvellä, ongella ollessani. Nuo tavalliset kysymykset, tuleeko kaloja j.n.e., jotka hän etäämpää veneestään teki minulle ja joihin minä tukahtunein äänin jotakin vastasin, ovat antaneet aihetta pitkiin muistiinpanoihin. Sitävastoin olen aivan lyhyesti maininnut heinäniittytapauksen, joka kuitenkin nyt tuntuu niin ihanalta.

Olin mennyt naapurin isännän edestä yöksi niittämään kartanon heinää. Olimme jokiniityllä, jonka vaan maantie ja tiheä kuusiaita erottivat kartanon puistosta. Ilta jo tummeni. Joku kevyt pilvi kylpi auringonlaskun kalpenevassa kullassa. Joen päällä usva kiemurteli kuin suunnaton, valkea käärme. Etäänpänä ruisrääkkä äänsi. Heinän tuoksu kohosi sieramiin ja sai hengittämään syvään.

Lappasin viikatettani, aivan lähellä maantietä, laulaen:

Olen töllistä matalasta kotosin vaan minkäs teen minä sille. Vaikka en kelpaa ma komeille niin ainakin halvemmille.

Silloin kuulin sointuvan äänen sanovan:

— Vai niin. Tekö täällä laulattekin.

Säpsähdin. Valkopukuinen, solakka nainen seisoi tiellä. Hämärä teki kasvot epäselviksi. Silmien kohdalla näkyi vain tummat varjot. Siitä huolimatta tunsin hänet Märta-neidiksi ja nostin hattuani.

— Taisin häiritä, suokaa anteeksi, sain sanotuksi.

— Ei. Ette ollenkaan! Laulakaa vaan. Kuulin sen puistoon, kun olin kävelemässä.

Syntyi pitkä äänettömyys. Minulla ei ollut mitään vastattavaa, ja oudon tunteen puristaessa rintaani, aloin jälleen lapata… Kas vaan. Hän oli tuntenut minut hämyssäkin… Hänen kulmiensa varjot ulottuivat niin pitkälle poskia alas… Ja minä mietin hetken menneitä aikoja… Kun katsoin, seisoi hän siinä vielä… Hyvänen aika! Hän kai nautti minun neuvottomuudestani.

— On kovasti kaunista ja viileää. Tulee vain niin aikaisin jo hämärä, pakotin itseni sanomaan.

— Niin. Ja täällä te niitätte läpi yön. Voi miten heinät tuoksuvat! Siellä on kai minttuja, kun tuntuu niin väkevältä? Minä… Mutta sitten hän lopetti ja katsoi alas…

— Kyllä. Siellä täällä on joitakuita. Ne tuskin kukkivat vielä.

Taas pitkä vaitiolo. Avuttomuuttani peittääkseni minä kumarruin. Poimin muutamia minttuja. Samalla huomasin ojassa kasvavan lemmikkejä. Niitä otin joitakuita ja jäin äänettömänä seisomaan hypistellen kukkia käsissäni. Vihdoin rohkasin itseni ja astuin maantielle.

— Täällä on myös lemmikkejä. Kenties uskallan tarjota, jos neitiä haluttaisi?

Märta punastui, mutta hän otti kukat ja kiitti minua. Mitään enempää ei hän kuitenkaan sanonut.

Seisoessani siinä hänen vieressään, huomasin vasta, kuinka hän oli muuttunut. Kulmakarvat olivat kasvaneet tuuheiksi ja niiden varjosta suuret sinisilmät säteilivät. Hiukset ympäröivät otsaa tummana kehänä. Punaset huulet kaareutuivat kauniisti. Sieramet olivat hienot ja herkät. Eniten minua kuitenkin ihmetytti hänen hoikka, kehittynyt vartalonsa. Vastahan hän oli kuusitoistavuotias… Tummanpunainen ruusu nuokkui hänen rinnassaan.

Kun ei hän mitään puhunut, menin jälleen viikatteeni luo. Hetken aikaa seisoin vielä äänettömyydestä kiusaantuneena. Miksei hän jo lähtenyt? Mitä hän siinä enää seisoi?… Ja minä nostin hattuani ja aloin jälleen niittää. Mutta kun käännyin uutta lakihista ottamaan oli hän vielä paikallaan. Se kummastutti minua, mutta en sanonut mitään.

Olin juuri aikeessa taas ruveta niittämään, kun hän hitaasti astui maantieltä luokseni. Hän oli ottanut ruusun rinnastaan ja pyöritteli sitä kädessään. Hänen kasvojensa ilme oli epämääräinen ja hän katsoi maahan. Ihmettelin häntä ja luulin hänen aikovan antaa kukan minulle. Mutta äkkiä hän punastui. Hän katsoi toisaanne ja repi ruusun, valkeilla, hermostuneilla sormillaan… Hiljaisuus oli aivan sietämätön…

— Neiti kastaa kenkänsä, heinä on jo märkää, sanoin vihdoin omituisella äänellä, jonka tukahtunut sävy tuli siihen tahtomattani.

Hän katsoi jalkoihinsa ja levitti hiukan hamettaan nähdäkseen paremmin.

— Minun täytyy nyt mennä. Hyvästi, sanoi hän ojentaen minulle kätensä, joka värähteli hiukan.

Kumarsin syvään ja veri suhisi korvissani. Kun tulin jälleen entiselleen, oli hän jo hävinnyt suurten puiden varjoon. Vai niin, ajattelin. No… Ja mietteeni ajoivat toisiaan takaa. Viikatekin puri kuin itsestään.

Saran alapäässä niittäjät minulle naureskelivat.

— Taisi puhua mukavia se kartanon neiti, vai?

Minä vain hymyilin heille.

Minä muistan kaiken aivan selvästi, ja on kuin nytkin kuulisin viikatteen yksitoikkoiset humahdukset, jotka saivat mielen niin pehmeäksi ja kesäyön tunnelmaa täyteen. Ja vaikken olekaan kuvannut tätä tapahtumaa päiväkirjassani, niin on sen vaikutus helposti havaittavissa, ja olen sanonut, että "se seurasi minua kuin salaperäinen varjo, josta ei eroon päässyt."

Mitä sitten seurasi on aivan tavallista. Ja vaikka olen merkinnyt muistiin jokaisen yksityisen kohtauksen, pitäen kutakin aivan harvinaisena, niin täytyy minun myöntää, että kaikki on ollut hyvin tavallista, ja että tuo omituinen ravustusmatkakin, jolloin huulemme ensikertaa yhtyivät, on pelkkää koulupoikaromantikkaa. Mutta sydämeni värähtelee vielä, muistellessani idyllimäisiä kohtauksiamme vanhassa puistossa, missä kevätiltojen kuulakka hämy kuunteli meidän mielettömiä kuiskauksiamme. Suuren lehmuksen varjossa me istuimme onnessamme puhtaina ja palavina.

Sinä olit oikullinen lapsi, Märta, ja kenties minäkin. Me haavotimme toisiamme, kärsimme nuorta kipua ja annoimme taas anteeksi. Ah, Märta, Märta, kuinka monasti sinun valkeat käsivartesi kiertyivät minun kaulani ympäri. Ja vaikkei se aika enää palaa, eikä palata voi, niin minä kiitän sinua jokaisesta hetkestä, ja minä tahtoisin vaipua polvilleni muistojeni hartaudessa.

Märta! Ylpeänä ja itsekin kärsien sinä jätit minut omaan vähäpätöisyyteeni. Minä ajattelen ennen kaikkea viimeistä kohtaustamme sinä kesänä, jolloin rakastit minua ja parin viikon ajan annoit minun olla autuaana. Sinä tiesit kyllä, että kaikki se katkeruus, jolla sinua kohtelin, oli tuskasta johtunut. Olinhan odottanut sinua turhaan jo kolmena iltana ollenkaan tietämättä syytä poissaoloosi. Ja kun vihdoin tulit ja tahallisen kylmästi ojensit minulle kätesi, niin en voinut enää estää pistäviä sanojani purkautumasta. Lapsellisesti ja katkerasti minä viittasin sinun ylhäisyyteesi ja sanoin olevani vain orpo lurjus.

Mutta sinä astuit askeleen taapäin ja silmäsi välähtivät. Huohottaen tuijotit minua hetken. Sitten tyyneytesi palasi ja ylpeästi sinä vastasit: "Se on aivan totta. Huomaan sen nyt itsekin." Ja kuin jostain kaukaa minä muistan kuulleeni sinun sanovan: hyvästi. Et tiennyt miten minä kulin kotiin sinä iltana ja minkälaisten tunteiden vallassa minä kirjotin: "Ja kun avaan oven, niin huoneeni kolkko pimeys sulkee minut syleilyynsä."

Sinä matkustit enkä tavannut sinua enää.

Silloin alkoi minun sairauteni. Ja vaikka minun nyt täytyy kaikelle hymyillä, niin tunnen vieläkin outoa liikutusta. Onnettomana harhailin yksin metsissä ja pelkäsin äitini silmiä, jotka näyttivät voivan tunkeutua läpi sydämeni. Minä soimasin itseäni ja pilkkasin omia tunteitani uhmaisin voimin. Onneksi oli kesä loppuun kulunut, joten minun täytyi lähteä Helsinkiin.

Toverieni seura virkisti minua hiukan. Mutta omituinen muutos tapahtui luonteessani. Puhetapani kävi pisteliääksi ja kiusanhaluiseksi. En ymmärtänyt ylioppilastovereitani, joiden nuoret sydämet hehkuivat isänmaalle ja jaloille aatteille. Minä ivasin heidän harrastuksiaan. Ja uhmani sokeassa, lapsellisessa vimmassa rupesin ryypiskelemään. Lopetin päiväkirjan pidon ja vakuutin itselleni etsiväni vain hetkien riemua. Hain uskonkappaleita dekadenttisesta kirjallisuudesta. Minä loukkasin äitiäni ja kohtelin häntä tylysti. Ja kun kuulin hänen nyyhkivän, niin syöksyin ulos toverieni seuraan.

Niihin aikoihin minä mielettömyydessäni ja janoavassa kaipauksessani aloin suhteeni Helvi Lindiin, jonka ihmeelliset silmät olivat hurmanneet koko toveripiirini. Tuntematta ollenkaan lähempää kiintymystä minä kerran, tanssiessani hänen kanssaan, tuijotin häntä silmiin ja puristaen hänen kättään kuiskasin: minä rakastan sinua. Ja ennenkuin hän ehti tointua hämmästyksestään, jätin hänet kumartaen, ja hän vaipui tuolilleen vuoroin kalveten vuoroin punastuen.

Tämä uhmailuni ja kiusanhaluni jatkui vielä siten, että heti kirjotin hänelle kirjeen, jossa selitin menehtyväni tuskani taakan alle, ellen tunnustaisi hänelle lempeäni. Se oli mieletön teko. Kuitenkin vastasi hän minulle sydämellisesti vaikka luotaansysäävästi. Lapsellisuudessaan hän näytti kirjeeni uskotuilleen. Tieto levisi nopeasti ja minusta tuli rakkauden marttyyri. Häpeäni tuskassa minä heittäydyin yhä hurjemmaksi. Minä iskin elämälläni äitini sydämeen kuolinhaavat. Ja kaikkeen luultiin Helvin olevan syypään.

Mutta minä voitin sittenkin Helvin rakkauden. Ylpeänä ja itserakkaana minä join hänen huultensa hekumaa; tahdoinhan etsiä hetkien iloa. Ja luulinpa toisinaan rakastavani häntä. Mutta minä heräsin pian ja etsin senjälkeen vain tilaisuutta päästäkseni hänestä hiljaa ja huomaamatta. Löysin tekosyyn. Ja olin jo niin sydämettömäksi kivettynyt että pirullisella tyyneydellä kirjotin hänelle kaikkirikkovan kirjeen. Sirotin siihen mielipiteitä, joita hän ei voinut sietää, syytöksiä ja epätoivoa. Saavutin toivotun tuloksen.

Sitten seurasi aika, jolloin minä raivoisan vimman valtaamana aloin tehdä työtä. Minä syvennyin historiaan ja rupesin sen ohessa lukemaan kemiaa. Ja mitä vaikeammalta työ tuntui, sitä itsepintaisemmin kävin siihen käsiksi. Se tuotti minulle omituista nautintoa, jonka ainoastaan itsensä kidutus saattaa synnyttää.

Äitini kävi minulle helläksi, niin sydämellisen huolehtivaksi, että se teki minulle pahaa. Otin jälleen esille päiväkirjani, ja ihmetellen minä nyt näen, että ensimäiseksi olen kirjottanut: "Märta, minä riipun vielä sinussa, täydellisesti!"

Mutta minä olin sairas. Jokainen ääneni vivahdus ja käteni liike ilmasi hermostoni ärtyisyyden. Ja turhaan minä opettelin vaikeimpina hetkinäni hymyilemään. Olin synkkä ja epätoivoinen. En ollut toivoton siinä merkityksessä, että olisin luullut mahdottomaksi halujeni toteutumisen, en vain tiennyt mitään, mitä olisin toivonut.

Kun hermostuneena ja kiusaantuneena jälleen tulin kesälomalle, sain ensimäiseksi tietää, että Tom oli ammuttu. Sehän oli oikeastaan pieni asia, mutia se tuotti minulle siitä huolimatta omituista tuskaa. Hurja toivomus valtasi minut. Olisin tahtonut, että kaikki, mikä minulle oli kallista yhtäkkiä olisi temmattu pois minulta, jotta olisin jäänyt yksin kuin erämaan autiuteen. Hehkuvin haluin minä toivotin itselleni kärsimystä ja janosin tuskaa. Minä kidutin itseäni pessimistisillä mietteillä. Sillä tämä kaikki oli ominaista sairaudelleni, jonka koko traagillisuus oli siinä, ettei se sisältänyt muuta kuin valheellista tragikkaa.

Mutta jo ensimäisenä iltana, maatessani Alhon rannalla, minä tunsin huojennusta. Ihmeellinen, himmeä valo, joka läpäsi yli seudun; tyyni järvenpinta, josta vastarannan neitseellinen metsä kuvastui ja jonka peilikirkkaan kalvon vain joku perhoatavottava kala silloin tällöin särki hopeisena värehtimään; valkea, uneksiva kartano lahden pohjukassa — kaikki tämä hurmasi minut. Entisyyden muistot hiipivät mieleeni. Minä laskin pääni kiven varaan ja uneksin. Hieno henkäys liikahti ilmassa. Alho värähti. Nuoret kaislat vapisivat hiljaa kuiskien. Alhaalta lepikosta kielojen tuoksu hulmahti kasvoilleni…

Toisena päivänä tapasin Märtan. Hän istui ruohopengermällä lehtokujan alapäässä ja luki. Hän ei ollut ensin minua huomaavinaan, ja vasta kun olin ehtiä hänen ohitseen, hän nopeasti nousi tervehtimään. "Tekin olette jo täällä", sanoi hän hypistellen kirjaansa. Hän tahtoi vain lausua tervetuloa, ei muuta. Vaikka hänen teitittelynsä katkeroitti minua, niin vastasin hymyillen: "niin, neiti", enkä kiittänyt. Tietysti niin ylhäisellä tytöllä oli oikeus unohtaa, ajattelin. Syntyi äänettömyys. "Tom on nyt ammuttu", sanoi hän äkkiä muuttunein äänin. "Se taisi olla ystävänne, vai kuinka?" "Kyllä, neiti, ainoa ystäväni." "Niin, tahdoin vain tervehtiä, hyvästi." — Omituinen ja tukahtunut oli keskustelumme. Ja kun nyt jälestäpäin ajattelen, voin sanoa samaa jokaisesta sananvaihdostamme.

Mitä pitemmälti kesää kului, sitä virkistävämmin alkoi luonto minuun vaikuttaa. Minä huomasi sen ja antauduin sille yhä täydellisemmin. Minun synkkyyteni haihtui ja raskas mielialani suli hiljaiseksi kaihoksi. Jotakin alkuperäisestä itsestäni palasi, vai oliko kaikki vain etäisiä säveliä lapsuuteni maailmoista.

Ehkä koko kesä olisi kulunut yhtä hiljaa, ellen olisi sammuttanut nokivalkeaa kartanossa. Olin ainoa, joka lahoja tikapuita myöten uskalsin kiivetä katolle, ja kaikki olisikin käynyt hyvin, ellei paroni Dahl, senjälkeen kun vaara oli ohitse, olisi huutanut minulle bravo ja nostanut hattuaan. Kun siellä ylhäällä hänelle kumarsin ja samalla näin nuoren Henrik Dahlin, joka vastikään oli Haukiojalle saapunut, seisovan Märtan rinnalla, niin omituisen tunteen hyväilemänä minä liikaa ripeästi lähdin alas. Tikapuut pettivät, putosin, nousin ylös ja koetin hymyillä, sitten menin tainnoksiin. Mutta vasta kun äitini sairaana maatessani kertoi, että Märta neiti oli huudahtaen ensimäisenä syöksynyt luokseni ja omaan, hienoon nenäliinaansa pyyhkinyt verivaahdon suultani, täytti haikea liikutus mieleni. Muistan hyvin unen jonka silloin näin: Olin metsässä. Ympärilläni oli pimeää ja ahdistavaa. Suunnattomat puut seisoivat juroina ja synkkinä ja oudot pedot karjuivat etäämpänä. Olin vaikeasti haavottunut ja ääneen valittaen minä harhailin eksyksissä. Minua janotti, mutta vettä ei ollut missään. Olin aivan näännyksissä, lankesin väliin ja taas nousin. Vihdoin astuin kapeasta rakosesta suuren puun sisään. Ihana laakso aukeni eteeni. Päivä paistoi. Linnut visertivät. Kukat heiluivat hiljaa tuulessa ja niiden keskellä kirkas puro lirisi. Nurmikolla lepäsi metsänneito vaaleanviheriään harsoon kääriytyneenä. Hänen valkeat jäsenensä säteilivät auringon kimalteessa. Minä konttasin hänen luokseen. "Antakaa minun juoda, metsänneito, näettehän, että olen uuvuksissa." "Mitä sanotte?" "Pyytäisin vain juoda purostanne, jos sallitte." Hänen smaragdinvihreät silmänsä säihkyivät. Hän taittoi vierestään suuren kellokukan, jonka terälehdet olivat kultaa ja heteinä rubinit kimmelsivät. Hän täytti sen vedellä. "Tässä, olkaa hyvä." Minä join juomistani. Neste ei loppunut kasvin terien maljasta, mutta janonikaan ei sammunut. Silloin ojensi hän minulle punaset huulensa… Katsoin häntä kasvoihin. Tuuheat kulmakarvat… Hyvänen aika, Märtan piirteet… Heräsin ja pyysin äidiltä lasin vettä.

Sitten ei tapahtunut mitään elokuuhun asti. Sain vaan tietää, että Märta ja Henrik usein kävelivät puistossa iltasin. Ja kun istuin kotini pienessä puutarhassa katsellen, miten kuu valoi hopeitaan yli Alhon ja kuunnellen, miten sorsat ruohikossa ääntelivät, niin sekavin tuntein minä ajattelin heitä ja puiston varjoisia käytäviä. "Olenhan siellä minäkin viettänyt hetkiä, joita muistellessani en oikein tiedä riemustako vai murheesta hymyilisin", olen niihin aikoihin kirjottanut päiväkirjaani.

Mutta elokuussa oli kamppitanssit kartanon suuressa vaunuvajassa. Ja kaikki mitä siellä tapahtui on ilmielävänä mielessäni. Koko illan sinä, Märta tuijotit minua ihmeellisillä silmilläsi, jotka lumosivat minut. Ah, mutta en tullut sinua tanssiin pyytämään, olihan sinulla Henrik. En voinutkaan tulla, sillä minä vapisin kauneutesi tenhoamana. Mutta äkkiä sinä astuit luokseni. Minun silmissäni pimeni, ja tuskin tiesin pyöriväni kanssasi, ennenkuin kuulin äänesi: "Sinä et ollenkaan tanssita minua enää, Aarne." Sinuttelit minua jälleen, Märta. Mutta minä vastasin tukahtuneesti, nääntymäisilläni valkean kätesi hiljaisesta värinästä. "Eihän minun sovi tulla neitiä pyytämään." Varjo lensi sinun kasvojesi yli; olit kauan vaiti. "Henrik ei enää taida olla ystävänne?" kysyit. "Ei, ei hän tunne minua enää." Seurasi taas äänettömyys. Äkkiä sinä kalpenit ja silmiesi syvyydet kimalsivat kuin metsälähteet. Hiljaa kuiskasit "Aarne." Korvissani humisi. "Mutta etkö sitten näe, että rakastan sinua vielä", sinä vaivoin ja vavahtelevin huulin sanoit. Vaistomaisesti pusersin sinun kättäsi. Kuin jostain kaukaa kuulin äänesi: "Huomenna, orapihlajan alla."

Ah, Märta, miksi lähenit minua vain kiduttaaksesi minua. Sinä sait minut pois suunniltani ja pakotit minut mielettömiin tekoihin. Mutta en jaksa niihin kajota. Ne ovat liian lähellä vielä.

Irtonaisia lehtiä.

11.VIII.

Minä hiivin puistoon kiduttavan jännityksen vallassa ja asetun orapihlajapensaan varjoon. Ei hiiskahdustakaan, ainoastaan sydämeni sykkii levottomana. Kuu paistaa, mutta pensaan takana on pimeää. Korvani tavottaa jokaisen äänen, jokaisen pienimmänkin rasahduksen, ja säpsähdän jos lehtikin liikahtaa.

Kuulen askelia hiekkakäytävältä… Sitten hiljaista keskustelua… Juoksen kiireesti vähän matkaa pois ja heittäydyn spireapensaan juurelle pitkäkseni.

Tunnen Märtan ja Henrikin kuun valossa. He kulkevat käsi kädessä ohi orapihlajan, ja Märtan nauru helisee. Näen Märtan vilkuvan sivulleen salavihkaa, ja hän on lähellä Henrikkiä, aivan kiini Henrikissä. Minä makaan kuin kivettynyt; onpa hyvä, etteivät he voi minua huomata. Vai niin. Märta on taas katunut sanojaan, eilistä rohkeuttaan. Hän tahtoo näyttää miten kokonaan olen hänen vallassaan ja miten vähän merkitsen hänelle. No hyvä. En minäkään valita…

14.VIII

Olen menossa kartanoon käsin. Kalliolla, vähän ylempänä lehtokujan alapäätä, huomaan Märtan vattuja syömässä. Kumma kyllä, hän on aivan yksin. Henrikkiä ei näy missään.

Omituinen ajatus pälkähtää äkkiä päähäni. Jaha!… Ja minä riennän hänen luokseen.

Tartun omin lupineni hänen käteensä tervehtiessäni.

— Minun piti vain pyytää anteeksi sinulta, Märta, En voinut silloin illalla tulla sinua tapaamaan. Olin estetty. Älä ole pahoillasi.

Hän hämmästyy. Sanani vaikuttavat niin, ettei hän osaa vastata. Mutta minussa kiehuu kostonhalu.

— Arvasin kyllä, että tulisit tännepäin saadaksesi tavata minua. Olet joka päivä tainnut tässä odotella. Hyvänen aika.

Hän kalpenee raivosta ja puree huultaan. Mutta hän on niin loukkaantunut, ettei hän saa sanaakaan suustaan ja neuvottomuus nostaa kosteuden hänen salamoiviin silmiinsä. Vaitioloa kestää kauan.

Vihdoin outo tuska valtaa minut. Tartun uudelleen hänen käteensä ja soperran epäselvästi.

— Ei, ei… Anna anteeksi minulle, Märta… Märta, miksi sinä kidutat minua?… Hyvä Jumala! Miksi olet niin oikullinen?

Hänen povensa nousee ja laskee kiihkeästi ja sieramet värähtelevät. Pari kyyneltä kiertyy hänen silmistään. Minä vedän hänet rintaani vasten. Ja kuin tuskan pakottamana heittäytyy hän hervottomasti käsivarteni varaan ja kiertää kätensä kaulaani… Sanaakaan ei vaihdeta…

Yhtäkkiä huomaan Henrikin tulevan. Kyyristyn vattupensaisiin ja tuijotan Märtaa liikutuksesta kalpeana. Sitten sanon hänelle matalalla, vavahtelevalla äänellä.

— Märta! Puoli kaksitoista seison akkunasi alla.

Senjälkeen poistun nopeasti kallion toiselle puolelle vattupensaiden suojassa.

Olen kuin juopunut. Linnut hyppelevät puiden oksilla ja metsäkaunokit huojuvat punasina pitkissä varsissaan. Kylläpä ne keinuvat kauniisti… Teen pitkän kierroksen metsään. Tänä iltana olen luvannut mennä. Puoli kaksitoista tänä iltana… Kylläpä mustikat helottavat kummallisesti. En ole sitä ennen huomannutkaan… Hyppään suurelle kivelle ja huudan: eläköön! Kolme kertaa peräkkäin, sillä riemuni on niin valtava. Ja minä otan lakin pois päästäni. Niin, avopäin tahdon kulkea onnessani metsän pilariston keskellä…

Käyn kartanossa ja kun palaan, kohtaan Märtan ja Henrikin lehtokujalla kotiin tulossa. Minä nostan lakkiani ja Märta vastaa ylpeästi. Kyllä minä sen ymmärrän ja annan anteeksi. Henrik tuskin nyökkää, vaikka on lapsuuden toverini. Hänen ylhäisyytensä! ajattelen. Hänen ylhäisyytensä ja tällainen orpo saakeli. Vaikka mitäpä hänestä. Tekisi mieleni juosta hänen luokseen ja huutaa hänen korvaansa: Terve Heikki! Täyttä kurkkua kiljasta: terve! Ja sitten panna lakki kallelleen ja kädet housuntaskuihin ja poislähtiessä katsoa häneen hymyillen yli olan…

Pengermällä ovat he istuneet, koska ruoho on tallattua. Ka, siinä on hansikaskin. Tietysti unohtunut! Minä suutelen sitä ja lähden juoksujalkaa takasinpäin.

Pysähdyn heistä parin askeleen päähän ja otan hatun pois päästäni.

— Anteeksi. Tämä kai on neidin? Löysin sen tiepuolesta. Se on varmaankin pudonnut.

Henrik kiiruhtaa luokseni ottaakseen hansikkaan, mutta ilkeästi hymyillen astun minä hänen ohitseen.

— Tämä on kai neidin, toistan.

Hieno ryppy ilmaantuu Märtan otsalle.

— Ei, kyllä te saatte sen pitää, jos haluatte.

— Mitenkä?

— Saatte pitää sen. Heitin sen tahallani.

— ???

— Niin. Toinen meni rikki äskettäin, joten toinenkin oli aivan viraton… Onko jotain muuta?

— Ei, ei muuta.

He lähtevät. Tuijotan heidän jälkeensä hämmästyksestä sanattomana, sillä tiedän, että Märta on kaiken valehdellut.

— Niin, saatte kyllä pitää sen. Kiitoksia hyväntahtoisuudestanne, huutaa hän vielä armollisesti viitaten kädellään.

Katkeruus kiehuu rinnassani. Tällätavoin Märta kosti äskeisen kohtauksemme. Hän lahjotti minulle hansikkaan. Oikein uuden ja hienon hansikkaan.

Kello lähenee yhtätoista. Kulen hitaasti lehtokujaa pitkin. Poikkean oikealle ja menen Alhon rantaa myöten kartanomäen juurelle. Nousen varovasti ylemmäs suurten puiden suojassa. Sitten juoksen avoimen paikan yli korkean tuijan varjoon ja jään kuuntelemaan. Ei hiiskahdustakaan. Tulet ovat kartanossa sammutetut ja suuri valkea rakennus näyttää nukkuvan. Alho on tyyni ja sen yllä on kuun hopeahohde. Venesillan liput riippuvat unisina alaspäin, mutta saunan ikkunat säihkyvät. Ruohokentillä kaste kimaltelee. Puiden ja pensaiden varjot ovat heittäytyneet suulleen pehmeälle nurmelle, voidakseen tukahuttaa ilmoillepyrkivän naurunsa. Puistossa Pan soittaa ja metsänneito säestää kuun säteillä, jotka harpun kielten kaltaisina riippuvat viistoon lehvien pienistä rei'istä.

Jatkan matkaani syrenipensaston suojassa. Hiivin pienen vaahteran alle, ja saatan siitä nähdä Märtan huoneen puistoonpäin oleva ikkunan. Valoa ei ole sisällä, mutta uutimia ei ole laskettu alas.

Seison vaahteran alla kauan. Sydämeni sykkii kuuluvasti ja hiki kihoilee otsallani. Vihdoin astun mahdollisimman hiljaa hiekkakäytävän yli ja pääsen siperialaisen hernepensaan suojaan. Siinä taas kuuntelen. Jokiniityllä hevosenkellot kalisevat, mutta muuten ei ääntäkään. Ainoastaan vereni kohisee korvissani. Happomarjan raakaleet välkkyvät kuunvalossa ja hopeapensaan lehdet kiiltävät. Resedan tuoksu läheisestä kukkasoikiosta tunkeutuu sieramiini.

Katson kelloani: aika on tullut. Hiivin lähemmäs ja kun hiekka käytävillä rasahtaa, niin säpsähdän. Asetun hänen akkunansa alle.

Seison liikkumattomana ja tuijotan ruutuihin. En hievauta jäsentäkään. Hetket tuntuvat iankaikkisuudelta, ja olen hiestä märkä, vaikka ilma on niin viileä. Mutta mitään ei näy… Rattaiden kolina kuuluu selvästi etäämpää maantieltä…

Hyvänen aika. Miksi pysyy Märtan akkuna yhä sulettuna?… Tunnen hermostuvani… Sitten, yhtäkkiä pälkähtää päähäni ajatus: hän antoi hansikkaansa, hansikkaansa… Vai niin. No hyvä!…

Silloin, hiljaa, valkea haamu ilmaantuu akkunaan. Ajatukseni sekaantuvat ja sydämeni on pakahtua. Tuijotan häneen liikkumattomana kuin patsas. Kaikki humisee ympärilläni. Kaikki on kuin unta.

Olento katselee minua hetken totisena; hänen kasvonsa näyttävät liidun karvaisilta kuutamossa. Sitten, äänettömästi, avaa hän akkunan, ja kun en vieläkään liikahda, ojentaa hän kätensä. Kuin kutsuakseen…

Silloin salaperäinen voima valtaa minut. Joku sisäinen pakko saa minut ryhtymään tekoon, jota en ymmärrä, josta en ole vastuunalainen: Minä päästän pitkän, käheän naurun ja kyyristyn koukkuun ivani pirullisessa onnessa… Pelästyn itsekin ääneni sihinää. Valkea haamu akkunassa vavahtaa ja peräytyy pari askelta… Sitten lähden juoksemaan. Pois, pois, kuin henki olisi kysymyksessä. Pois metsään, missä kukkansapudottaneet orjantappurat uneksivat ja näsimarjat loistavat kuutamossa… Oksat risahtelevat jalkojeni alla. Minä juoksen kunnes väsymyksestä vaivun maahan ja nyyhkytän hiljaa…

Minä uskon, että ihmisen sielullinen muutos tapahtuu nopeasti ja yhdessä hetkessä. Yksi isku voi kaiken entisen tehdä tyhjännäköiseksi ja synnyttää kokonaan uusia sisäisiä näkemyksiä.

Minä voin näin sanoa, koska sydämessäni on suru, jota eivät kyynelvirrat voi hukuttaa, yksinäisen itsensäkyllästämä tuska, joka on piiloutunut huulieni hymyn taa ja jonka tuskin kuuluvia huokauksia huoneeni pimeys ihmettelee. Tuo suru on syvä ja tyyni, ja sen syvyys on se kauneus, joka tekee sen minulle pyhäksi ja antaa minulle voimaa kantamaan sitä.

Minä, jos kukaan, voin sanoa saattaneeni äitini harmaat hiukset murhein hautaan. Minä kohtelin häntä tylysti vaikka kärsin siitä. Minä olin hänelle sulkeutunut, sillä häpesin heikkouksiani. Mutta hän onkin ymmärtänyt, että kaikki on ollut vain sairaalloista itsensäsäilyttämis-vaistoa, eikä hänen katkonaisissa sanoissaan, jotka hän puhui kuolinvuoteellaan, ilmennyt ainoatakaan moitetta. Ja niin sain minä kokea sen, että äitini kuoli kätensä minun kädessäni ja rauhan valo kasvoillaan.

Mutta vaikka tajusin menettäneeni jotakin korvaamatonta, niin en heti osannut muodostaa siitä itselleni käsitystä. Minun suruni puhkesi myöhemmin, kuten syvä haava, joka oltuaan ensin valkeana, vasta pitkän ajan perästä pulpauttaa verisuihkun. Mutta se ei puhennut kyyneleihin.

Olin kylliksi lapsellinen ja rauhaton etsiäkseni jo seuraavana päivänä äitini kuoleman jälkeen toverieni seuraa. Minä tahdoin estää itseäni vaipumasta synkkään epätoivoon. Ja vaikka heidän iloisuutensa ja pisteliäät huomautuksensa kalpeudestani kirvelsivät mieltäni, niin jaksoin hymyillä ja pysyä huomaamattomana. Se tuotti minulle outoa, haikeaa nautintoa. Ja omituisen tunteen vallassa minä muistan hetkeä, jolloin he olivat saaneet kaiken tietää ja kauhu ja anteeksipyyntö kuvastui heidän kasvoiltaan.

Kun yksinäisinä hetkinä olen syventynyt itseeni, niin olen huomannut sisäisen muutokseni. Entiset vaiheeni kuvastuvat kuin jostain etäämpää, syrjästä. Ne näyttävät minusta vierailta, tuntuvat ikäänkuin unennäöltä, josta vastikään olen herännyt. Häilyvät mielentilani ja tunnelmani, äkkinäiset innostukseni ja silmänräpäyksessä päähäni pälkähtäneet teot, ne kaikki kuuluvat menneisyyteen, enkä enää usko voivani menetellä samoin. Tyyntymys laskeutuu ylitseni vakavana ja raskaana. Se ei masenna minua, mutta se aukasee silmieni eteen uuden elämän. Se näyttää minulle ikäänkuin toisen maailman, missä kukin ihminen kulkee kokemuksineen, ottaen tyynemmin vastaan ilot ja surut. Minun katseeni kääntyy sisäänpäin, omaan sieluuni, joka erä erältä valkenee ja paljastuu silmieni edessä. On kuin outo kirkkaus leviäisi ympärilleni, kuin lapsuuteni ja nuoruuteni vuodet vajoisivat muistoni hämärimpiin sopukoihin ja uusi voima kohottaisi minut toisia päämääriä, toista tulevaisuutta kohti. Tunnen saavani toisellaista rohkeutta, en enää lapsellista hurjapäisyyttä, vaan todellista uskallusta elää ja ottaa vastaan kaiken, mitä kohtalo heittää tielleni, olkoonpa se sitten iloa tai surua, onnea tai kärsimystä.

Omituista lohdutusta tuotti minulle se seikka, että Haukiojan herra, isäni, kirjotti minulle ja pyysi tulemaan luokseen. Hän kohteli minua hellyydellä, jota ihmettelin, vaikkei hänellä sukuhaaransa viimeisenä jäsenenä olekaan ketään muuta. Ja kun tein hänelle matkaehdotukseni, niin hän suostui siihen. Se ilahutti minua kaikkein eniten. Sillä minä janoan pois, pois maailmaan, vieraiden joukkoon, missä selvemmin tunnen oman yksinäisyyteni.

Sain vielä toisenkin kirjeen, joka minua hämmästytti ja liikutti varovaisesta suppeudestaan huolimatta. Outoja unia se herätti mielessäni ja samalla se oli kuin ääni menneisyyden usvista. Nyt vasta hän vastasi kirjeeseen, jonka jo kesälomalla ollessani hänelle lähetin:

Aarne!

Sinua on kohdannut suuri onnettomuus ja suru on varmaankin sielussasi. En tiedä mitenkä lausuisin myötätuntoni. Sanoja on olemassa, mutta en saa niitä esille.

Toivoisin, että niin moni seikka välillämme olisi jäänyt
tapahtumatta. — Minäkään en ole ennemmin vastannut.
Jää hyvästi, Aarne!

Märta.

Minä kiitän sinua sydämellisyydestäsi ja siitä mitä on ollut, eikä enää ole. Niin, kaikesta siitä kauniista, mikä on katkennut. Jää hyvästi.

Aarne.

Muuta en voinut kirjottaa. Tämä oli ikäänkuin viimeinen työni, viimeinen velvollisuuteni entisyyttä kohtaan. Nyt olen vapaa matkustamaan.

Ja kun nyt, lopettaessani, katson ulos, niin pimeys on noussut makuultaan metsästä. Se on asettunut metsänreunaan polvilleen, rypistänyt synkästi otsansa ja katse tuimana on se heittänyt mustan vaippansa yli kaupungin. Mutta uudinteni ylitse säteilee jokunen tähti, jokunen väräjävä tähti.