III.
Niin, tällainen on siis ystäväni kirjotusten sisältö. Vaikka hänen esityksensä onkin yleensä suppeaa, melkeinpä pintapuolista, on hän merkillistä kyllä, ikäänkuin muistojensa lumoissa innostunut seikkaperäisesti kertomaan muutamia yksityiskohtia, jopa unensakin. Ja vaikka suru kuultaa hänen hillityn kuvauksensa läpi, niin värähtää hänen sanoissaan toisinaan hehkuva lämpö.
Minun täytyy sanoa olevani hämmästynyt. Onko ystäväni todellakin ollut tällainen? Onko tämä se raaka-aine, josta hänen myöhempi olemuksensa on muodostunut? Olkoon, että kirjotus on tehty nuorena ja surun vallassa, sittenkin sisältää se ihmeteltävässä määrässä lyyrillistä, etten sanoisi lapsellista herkkyyttä. Sellaista en koskaan hänessä huomannut. Ja vaikka hän jo nuorena näyttää omanneen voimaa, joka on pakottanut hänet uhmaisiin tekoihin, niin jää hän mielestäni melkolailla vähäpätöiseksi ihmiseksi verrattuna myöhempään itseensä. Hänen kehityksessään on aukko, jota olen kokonaan voimaton täyttämään. Ja minun täytyy hymyillä kuvitellessani itseäni romaaninkirjottajaksi. Turhaan koettaisin minä sulattaa kaikkea taiteelliseksi kokonaisuudeksi. Sitäpaitsi on omissakin vaiheissani niin paljon ihmeellisiä sattumia, että logikan täytyy niitä palvella; taiteessa palvelee sattumakin logikkaa.
Mutta onko ystäväni jättänyt nämä kirjotukset minulle tahallaan, vai ovatko ne unohtuneet? Jonkunlaisesta vaistosta uskoin alussa, että hän tahallaan on ne jättänyt. Mutta sitten heräsi kysymys, eikö hän silloin olisi kokonaan poikennut menettelytavoistaan. Eikö se olisi ollut kumoamaton vastalause koko hänen erikoisuudelleen ja etevyydelleen? Ja miksi olisi hän paperit piilottanut? Pysyn kuitenkin alkuperäisessä uskossani. Sillä luulen, että hänkin on kaivannut ihmistä tuskan hetkenä. Hän on tahtonut antaa minulle jonkunlaisen selityksen, omankin rauhansa tähden. Ja hän on näiden paperien kautta lähentynyt minua niin paljon kuin hänelle on ollut mahdollista. Sitäpaitsi todistavat uskoani ne irtonaiset lehdet, jotka hän, otaksuttavasti viime tingassa, on revässyt päiväkirjastaan ja pannut vihkonsa väliin. Ja mitä kätkemiseen tulee, niin on hän kenties tahtonut sillä ehkästä minua saamasta kirjotuksia liian aikaisin käsiini, ennenkuin vielä olisin ehtinyt tyyntyä. Että ymmärtäisin häntä ja ottaisin hänen nuoruutensa huomioon, sen hän kyllä on tiennyt, siksi tarkoin tunsi hän minut.
Nämä ovat kuitenkin sivuseikkoja. Pääasia on, että minulla nyt on todistuskappale, joka osottaa ennentuntemani epäilyt ja aavistukset suunnilleen oikeiksi ja antaa minulle ainakin jonkinlaisen selityksen hänen luonteensa omituisuuksista. Nyt näen, että hänenkin sydämensä on ollut lämmin ja herkästitunteva ja että arat hermot ovat värähdelleet hänen marmorinaamarinsa alla. Jo nuoruudessaan, kuten sitten myöhemminkin, on hän siis itse ollut syypää vaiheisiinsa ja kiduttanut itseään hetkellisillä oikuilla. Ja nuo sanat, missä hän luulee tyyntymyksen laskeutuvan ylitseen, ovat vain hetken tunnelmaa, vailla laajempaa kantavuutta. Tosin oli hänen ulkokuorensa kadottanut sen avonaisuutensa ja herkkyytensä, mikä sillä varhaisimmassa nuoruudessa lienee ollut. Hänen kasvonsa olivat kyllä kylmät ja liikkumattomat, ja joka lihas totteli hänen tahtoaan, jopa siinä määrässä, että hänen tyyneytensä saattoi hirvittää, mutta sisäisesti oli hän suunnilleen sama kuin ennen. Syvemmällä — se on ainakin minun käsitykseni — oli entisten oikkujen taistelutanner, ja hetkelliset mielijohteet vainosivat häntä.
Mitä enemmän tutkin ystäväni kirjotuksia ja sen yhteydessä muistelen menneitä tapahtumia, sitä selvemmiksi ne käyvät ja sitä yksinkertaisemmilta ne tuntuvat. Toisinaan saatan kiihdyksissäni luulla, että kaikki hämäryys on kadonnut ja että kaikki on ollut luonnollista ja ymmärrettävää. Mutta kun koetan koota ajatuksiani ja loogillisesti johtaa seuraukset syistä, niin kaikki raukeaakin olemattomiin, ja sama hermostuttava epätietoisuus, mikä kahden vuoden ajan on kuluttanut minua, on jälleen tuskaisena edessäni. Huomaan, että se, mihin äsken olin tarttunut, ei olekaan mitään, ettei sanoja löydykään joilla voisin kuvata sen, mikä juuri tuntui niin selvältä ja että kiihottunut mielikuvitukseni on taaskin pettänyt minua. Vaikka siis moni seikka esiintyy aivan uudessa valossa, niin on paljon vielä sellaista, joka ratkasemattomana kiduttaa sydäntäni viettäessäni täällä yksinäistä erakon elämää. Rauhani ei näytäkään palaavan, vaikka ensimältä niin luulin. Turhaan koetan minä etsiä, milloin olen tehnyt väärin ja milloin minulle on vääryyttä tehty. Olenhan nuori vielä ja pitkä taival on edessäni. Minä tahtoisin päästä menneisyyden muistoista vapaaksi, heittää ne luotani tutkitun teoksen lailla ja kääntää kasvoni tulevaisuutta kohti. Mutta hermostuttava jännitys ei tahdo päästää minua kahleistansa.
Selvitettävänäni on kuin kasa venyvää, pehmeää lankaa, joka on pahasti hämääntynyt. Kun tartun siihen umpimähkään, leviää se helposti aivan selvältänäyttäväksi vyyhdeksi. Mutta kun otan langan pään ja rupean kerimään, syntyy heti entinen sekasotku.
Jätän nyt kuitenkin kaiken tämän ja siirryn kertomaan elämäni varhaisemmista vaiheista, jotta jälempänä seuraavat tapaukset kävisivät paremmin ymmärrettäviksi.
Isäni on nousukas. Terävän järkensä ja tavattoman työkykynsä avulla on hän rahallisessa suhteessa kohonnut yhä ylemmäs ja on nyt hyvinkin rikas mies.
Minä olen vanhempieni ainoa lapsi ja syntymäkaupunkini on Turku, missä isälläni oli aluksi sekatavarakauppa. Yhdeksänvuotiaana ollessani muuttivat vanhempani Pietariin, jonne suuria liiketuumia hautova isäni oli perustanut komean kauppahuoneen. Siellä alotin minä kouluni. Mutta minunkin isäni oli, kuten nousukkaat yleensä, kokonaan kykenemätön kasvattamaan lastaan. Äitini taas oli sairaalloinen ja helläluonteinen, ja kun olin ainoa poika, toteutettiin minun pienimmätkin mielitekoni. Sain jo vähänä niin paljon rahaa kuin suinkin osasin tuhlata, eikä kukaan pakottanut minua työhön. Kun koulu ennen pitkää alkoi tuntua minusta vastenmieliseltä, sain suurempia vaikeuksia kohtaamatta ajetuksi tahtoni perille ja otin erotodistuksen vanhempieni suostumuksella. Olin silloin kuustoistavuotias.
Nyt aloin viettää puolittain hurjaa ja tuhlaavaista toimettoman elämää, ja pian oli ympärilläni joukko iloisia, osittain paheisiin vaipuneita nuorukaisia. Jo silloin ilmaantui, että korttipeli oli se intohimo, johon luonteeni oli taipuisin ja joka pikemmin kuin mikään saattoi viedä minut perikatoon. Sitä en silloin ajatellut, mutta nyt on se monasti johtunut mieleeni.
Vetelehdittyäni toista vuotta, palasi kuitenkin tiedonhaluni jälleen ja onneksi voimakkaana. Halusin ulkomaille, suuriin seikkailuihin, ja lueskelin innokkaasti vieraita kieliä, voidakseni tulla omin päin matkoilla toimeen. Kulinkin sittemmin useissa Europan maissa. Ja seuraelämä sivistyksen keskipisteissä kehitti minua niin, että parinkymmenen viiden vuoden ikäisenä olin käytöstavoiltani kokolailla miellyttävä nuori mies. Vaikka olin vain porvari, avasi raha minulle tien korkeihin piireihin ja kiinnitti minuun monta ylhäissukuista henkilöä tuttavuuden siteillä.
Niihin aikoihin olin ruvennut pelaamaan entistä enemmän. Mutta korttipeli ei koskaan saanut minua täydellisesti valtoihinsa, niin että olisin menettänyt malttini ja rahanhimosta vavisten tärvellyt kokonaan hermostoni. Se kyllä viehätti ja tietenkin myös kiihotti minua, mutta seikka, että halveksin rahaa, että pidin verrattain yhdentekevänä voitinko vai hävisin, oli omiaan pysyttämään tyyneyteni järkähtämättömänä pelin jännittävimmissäkin käänteissä. Siitä taas seurasi, että pelasin hyvin ja että onni oli usein puolellani, sillä pelissä, kuten väittelyssäkin, voittaa tavallisesti maltillisin. Nautin jännityksestä, jonka peli aina synnyttää, ja mitä pitemmälle kehityin, sitä rohkeampia pelejä ja suurempia panoksia rupesin vaatimaan. Kuitenkin luulottelin, että minä hetkenä tahansa olisin voinut heittää syrjään tuon kuluttavan nautintoni ja lakata siitä täydellisesti.
Vaikka siis olin intohimoinen pelaaja, on minun ansiokseni mainittava, että inhosin sitä irstasta elämää, joka huumaavine paheineen oli kiehtonut monet ystäväni. Irstailun kiihottava ilmakehä oli minulle pohjaltaan vieras ja vastenmielinen, ja minä kammoksuin niitä vanhempia tuttaviani, joiden voimat sen syövyttävä hehku oli loppuun kuluttanut ja jotka silmät tylsinä ja pessimismi huulilla kaikissa tilaisuuksissa heittelivät hermostuneita sukkeluuksiaan. Tietysti minullakin oli heikkoja hetkiä jolloin alkoholin huumaamana horjahdin. Mutta minulla oli aina voimaa nousta, eivätkä paheet voineet vangita minua monine valheellisine viehätyksineen. Korttipeli sitävastoin oli sellaista, etten sitä halveksinut, enkä edes pyrkinyt irti sen siteistä. Siinä noudatettiin mielestäni kunnian ja ritarillisuuden vaatimuksia ja ylhäinen ylenkatse rahaa kohtaan oli sen uhrien huomattavimpia ominaisuuksia; ainakin koettivat kaikki sitä teeskennellä. Pidin sitä siis verrattain jalona huvituksena ja hyvä hermostoni tekikin minusta ennen pitkää pelaajan, jonka rohkeutta ja tavatonta pelionnea moni ammattitaituri kadehti.
Äitini kaipasi siksi paljon Suomea, että hän joka kesäksi muutti pieneen, Turun lähellä sijaitsevaan huvilaamme. Siellä minäkin useasti oleskelin. Ja juuri tällaisella kesäretkellä sain muutaman pelipöydän ääressä tutustua vapaaherra af Silfverhorniin. Hän oli jalosukuinen, mutta rappiollejoutunut ylimys. Hänen suuresta omaisuudestaan ei enää ollut jälkeäkään jälellä, vaan raskaat velkataakat lepäsivät hänen harteillaan. Ja pienellä maatilalla, joka hänellä vielä oli hallussaan, hän vietti onnetonta elämäänsä tyttärensä ja vaimonsa seurassa. Puolisonsa kanssa oli hän kuitenkin alituisesti riidassa, ja tämä oleskelikin senvuoksi etupäässä sukulaisissaan. Mutta tytärtään kuului vapaahera rakastavan intohimoisesti. Kerrottiin, että hän usein oli rukoillut lapseltaan anteeksi hairahduksiaan, ja minä huomasinkin pian, että hän oli hieno ja suurisuuntainen henkilö, vaikka niin peräti heikko, ettei hän jaksanut voittaa pieniäkään kiusauksia.
Hän oli niitä, joita pelitaito ja rohkeus hurmaavat, ja ennen pitkää olin hänen kanssaan suhteessa, joka hänen puoleltaan oli ihmettelyä ja ihailua, minun puoleltani myötätuntoa ja kunnioitustakin. Siitä juuri seurasi, että hän välttämättä tahtoi minua kotiinsa, eikä ottanut kuuleviin korviinsakaan estelyitäni.
Kun aikaa oli liialtikin, niin käytin tilaisuutta hyväkseni. Ja tällä vierailulla tutustuin hänen tyttäreensä Märtaan. Tuo solakka, eksottisesti vaikuttava tyttö lumosi minut heti; niin paljon kuin jo olinkin ennättänyt matkoillani kokea. Hänen tuuheat kulmakarvansa olivat mustat, ja niiden varjoista pehmeät silmät loistivat kuin sininen sametti. Hänen suunsa oli vertakihoilevan haavan kaltainen, ikäänkuin luotu suudelmille. Mutta eritoten juuri kulmakarvat tekivät minuun voimakkaan vaikutuksen, sillä ne antoivat hänen kasvoilleen villin, sanoakseni sotaisen sävyn.
Koko vierailuni aikana hoiti hän talossa emännyyttä, sillä hänen äitinsä oli tapansa mukaan poissa. Ennen oli Märtakin — niin kertoi vapaaherra — ollut jossakin kartanossa kesät, mutta moneen vuoteen ei hän enää tahtonut mennä sinne. Kuinka omituisen hyvin nyt muistankaan vapaaherran sanat! Mutta silloin eivät ne kiinnittäneet mieltäni. En kysynyt missä kartanossa, enkä myöskään syytä hänen poisjäämiseensä.
Tunnustan, että rakastuin Märtaan heti kuin koulupoika. Hänen omituinen vaiteliaisuutensa ja ylhäinen, hillitty ylpeytensä tenhosivat minut kokonaan, vaikka olin jo kahdenkymmenen seitsemän vuoden ikäinen. Mutta vaikka viivyin talossa viipymistäni, en vain saanut selville tuliko vastarakkautta osakseni. Mitkään pienet merkit eivät tukeneet toivoani, mutta mikään ei sitä myöskään vastustanut. Ja juuri tuo epätietoisuus teki minut avuttomaksi. Minä, joka koko ikäni olin totutellut seuraelämään, hämmennyin kokonaan hänen edessään. Puheeni ei sujunut hyvin ja omaksi kummakseni minä huomasin vielä voivani punastua. Minulla ei ollut rohkeutta viittailla tunteistani. Kaikki supistui vain huomaavaan kohteliaisuuteen ja pieniin palveluksiin.
Joka aamu päätin sinä päivänä suoraan ja rehellisesti tunnustaa rakkauteni, ja joka ilta sadattelin saamatonta arkuuttani. Sillä hän osasi jollain salaisella keinolla aina pitää keskustelun arvokkaana, eikä milloinkaan kevyempi tai tuttavallisempi sana päässyt hänen huuliltaan. Kuitenkaan ei hän ollut jäykkä eikä yksitoikkoinen. Hän oli ihmeellinen, merkillisin kaikista siihen asti tuntemistani. Ja kun kaikki näytti toivottomalta, jätin minä vihdoin voimattomana ja itsepilkan ärsyttämänä koko talolle hyvästit.
Palatessani äitini huvilaan olin varmasti päättänyt pyyhkiä Märtan pois muististani. Mutta niin vähällä en asiasta suoriutunut. Vaikka tuhannesti vakuutin itselleni, että äkkinäinen rakastumiseni oli vain poikamaista intoilua, jolle minun ikäiseni miehen pitäisi nauraa, niin en voinut vapautua tunteitteni pauloista. Samettinen, kauasuneksuva silmäpari eli mielikuvitukseni maailmoissa. Se herätti sielussani tuskaa ja hehkuvaa kaipausta, sai elämäni sietämättömäksi ja häämötti salaperäisenä unissani. Se painosti minua niin, että itseäni soimaten ja ironisen kiihtyneenä päätin heti lähteä matkalle. Mutta jouduinkin kokonaan toisiin tekoihin, sillä mielettömyydessäni ja enempää ajattelematta kirjotin vapaaherralle ja pyysin hänen tyttärensä kättä. Tietenkin heti kaduin tekoani ja olisin tahtonut kirjeeni takasin. Seuraavana hetkenä minä kuumeisin jännityksin ajattelin ratkasua. Ja voimatta kauemmin odottaa, kiiruhdin jo ennen vastauksen tuloa vapaaherran maatilalle.
Vaikka olin seikkailija ja vaikka vapaaherra oli ylpeä aateluudestaan, antoi hän minulle suostumuksensa. Tosin tunsi hän isäni, joskin hyvin pintapuolisesti. Mutta hänen myöntyväisyytensä ihmetytti minua suuresti, enkä voi sitä muuten selittää, kuin että hän naimakaupassani tyttärensä kanssa näki ainoan mahdollisuuden päästä velkojiensa käsistä. Hänellä ei ollut kerrassaan mitään minua vastaan. Päinvastoin sanoi hän olevansa iloinen, jos voittaisin Märtankin suosion.
Vaikka olenkin pelaaja, niin en milloinkaan ole kyennyt taiteellisesti nauttimaan odotuksen tuskasta. Tuska on aina tehnyt minulle odotuksen mahdottomaksi. Nytkin olin niin jännittynyt, että heti päätin etsiä tytön käsiini päästäkseni ratkasuun.
Kun hänet tapasin, tervehti hän minua ystävällisesti, mutta oli niin kalpea, että huomasin hänen isältään jo kaiken kuulleen. Samalla tajusin, että jos hetkeksikin antautuisin keskustelemaan muista asioista, menettäisin taaskin rohkeuteni. Taudinomainen tunne valtasi minut. Kuin suonenvedon kouristus kulki läpi ruumiini. Sanoin vaivoin, hiljaisin äänin mutta suoraan.
— Neiti, en kykene teidän edessänne käyttämään kiertoteitä… Suokaa anteeksi rohkeuteni, mutta te olette kokonaan lumonnut minut… Koko elämäni onni on teidän käsissänne… Minä rakastan teitä… Tahdotteko tulla vaimokseni?
Hän tuijotti minuun kauan, eikä minun tarvinne kuvata, minkälaisilta hetket tuntuivat, jotka äänettöminä, raskaina ja hitaina kuluivat. Sitten kysyi hän värähtelevin äänin:
— Oletteko saanut vanhempieni suostumuksen?
— Ainoastaan isänne.
Silloin miltei läpikuultava kalpeus levisi hänen kasvoilleen. Hänen ylähuulensa omituisesti nytkähti ja hermoväreitä liikkui hänen poskillaan. Hetken päästä ojensi hän minulle kätensä.
— Olen teidän, sanoi hän äänellä, jonka tukahtunutta sävyä en voi kuvailla.
Tuskansekainen onni täytti sydämeni. Olin kuin puristavista kahleista vapautettu. Minä suutelin nopeasti hänen kättään ja vedin hänet hiljaa rintaani vasten. Hän vaipui hervottomana käsivarteni varaan. Hänen silmänsä olivat ummessa, ja kun suutelin hänen huuliaan, olivat ne viileät, miltei kylmät. Vasta silloin huomasin, että hän oli pyörtynyt.
Tätäkään tapausta en silloin ymmärtänyt. Se herätti vain kummastustani. Luulin häntä heikkohermoiseksi ja hyvin herkäksi ja soimasin itseäni siitä, että olin käyttänyt liian voimakkaita ilmaisumuotoja lemmelleni. Mutta nyt esiintyy se minulle toisessa valossa, ja luulen sen käsittäväni.
Saimme kolmisin hänen äitinsä suostumuksen, vaikka ylpeän rouvan mieltä pitkän aikaa karvastelikin, että olin vaan kauppiaan poika. Mutta raha tasottaa niin monta juopaa maailmassa. Meidän kihlauksemme julkastiin.
Koko kihlausajan sain ihmetellä nuoren morsiameni omituisuuksia. Useimmiten oli hän hyvin vakava ja puhui vähän ja verhotusti. Sellaisella päällä ollessaan voi hän pitkän aikaa istua aivan ääneti, silmät puoliummessa, kasvoilla vieno surumielisyys ja katseessa kaipaava raukeus. Jos häntä silloin syleilin, säpsähti hän ja jäi minuun tuijottamaan ikäänkuin johonkin vieraaseen. Nähtävästi oli hänen vaikea palata unelmiensa utumaailmoista todellisuuteen.
Mutta hän saattoi myöskin yhtäkkiä, juuri kun luulin, ettei hän haaveisiinsa vajonneena enää minua muistanutkaan, heittäytyä rintaani vasten, kiertää kätensä ympärilleni ja kuiskata intohimoisin äänin: Sinua minä rakastan, sinua ainoata minä rakastan. Silloin hänen huulensa polttivat kuin tuli ja hänen suutelonsa päihdyttivät kuin viini.
Vaan oli sellaisiakin hetkiä, jolloin hän oli tavattoman iloinen, niin poikamaisen vallaton, että minä joskus, hämmästyneenä hänen kujeistaan, jäin totisena tuijottamaan häneen. Silloin hän usein nipisti minua leuasta, juoksi kovasti nauraen piiloon, tavallisesti huoneeseensa ja kiusasi minua pitkät ajat yksinäni.
Kaikissa tapauksissa olin onnellinen ja rakkauteni häneen kasvoi päivä päivältä. Ja eikö onni olekin täydellisin silloin kun ei sitä tunne, lempi suloisin silloin, kun rakastetun sielu joka hetki voi tarjota uusia aarteita, uusia, ennentuntemattomia viehätyksiä.
Häiden jälkeen olimme päättäneet tehdä pienen kiertomatkan.
Suunnitelmamme sisälsi ensin matkan Italiaan sieltä Schweitsiin ja
Ranskaan ja sitten takaisin Suomeen, kesää viettämään.