IV.
Ensikerran kohtasin ystäväni Parisissa.
Vaimoni ja minä olimme viettäneet jonkun aikaa Italiassa, etupäässä Venetsiassa ja Napolissa, viivähtäneet pari viikkoa Schweitsin vuorilla ja vastikään tulleet Parisiin.
Kun eräänä iltapäivänä ajoimme Champs Élysées'n sivua matkalla kotihotelliimme, huomasin vaimoni nyökkäävän jollekin tervehdykseksi. Ehdin vielä nähdä solakan herrasmiehen, joka hymyillen katseli meihin ja jonka omituiset, voimakkaat kasvot painuivat mieleeni. Mutta vaimoni oli käynyt kalpeaksi ja väisti katsettani. Sitäpaitsi vapisi hän huomattavasti. Silloin ensikertaa salainen epäily pisti rintaani.
En tiedä onko mitään kiusallisempaa kuin tuollainen yhtäkkiä mieleen välähtänyt epäily, jonka syytä ei oikeastaan käsitä ja joka senvuoksi on hyvin voimakas. Sille antaa tukee mikä tahansa, etenkin kaikki sellainen, mikä selvästi todistaa sen vastakohdan. Se valtaa mielen niin täydellisesti, että silmä terottuu huomaamaan uusia puolia elämästä ja se kiduttaa ajatuksia alinomaa. Minussa se puhkesi uteliaihin sanoihin.
— Onpa hänellä omituiset kasvot! Kuka hän on?
Ääneni terävyys loukkasi omaakin korvaani ja sai minut tuossa tuokiossa katumaan kysymystäni.
— Kuka niin? sanoi vaimoni ja hieno ryppy ilmaantui hänen kulmakarvojensa väliin.
— Hän, joka tervehti.
— Joku suomalainen luullakseni. Ylioppilas tai jokin sellainen. En muista tällä haavaa hänen nimeänsä.
— Et muista!
— En. Hänet on esitetty minulle jossain tanssitilaisuudessa tai semmoisessa.
Hän sanoi sen äänellä, joka sai minut ehdottomasti vaikenemaan. Mutta silti en uskonut hänen sanoihinsa. Niin, ensi kertaa epäilin häntä. Sillä se, että hän oli kalvennut ja joutunut pois tasapainosta, herätti mustasukkaisuuden kaltaisen kivun sydämessäni ja teki minut synkäksi.
Voi tuntua kummalliselta, että minä, joka vasta lyhyen ajan olin ollut avioliiton paratiisissa, nyt jo rupesin kantamaan sydämessäni kyykäärmeen sikiötä. Mutta vaimoni oli niin omituinen ja omituisuus rakkaudessa on usein tuskan alku. Koko yhdessä olomme aikana ei hän ollut paljastanut minulle kertaakaan sisintään, seisonut antautuneena ja avoimena edessäni. Hän ei koskaan puhunut minulle yksityiskohtia varhaisemmasta elämästään. Hän salasi minulta sielunsa syvimmät kätköt tai sitten oli hän paljasta pintaa. Hän vain rakasti minua tulisella hehkullaan, tai ilveili kanssani kuin pieni kissan pentu.
Koko matkalla emme enää vaihtaneet sanaakaan. Mutta kun pääsimme hotelliimme, hyökkäsi hän äkkiä takaapäin kimppuuni ja sai minut kaadetuksi leveälle sohvalle istumaan. Sitten heittäytyi hän viereeni ja vallattomaan nauruun purskahtaen kiersi hän kätensä kaulaani. En kuitenkaan ollut leikkisällä päällä, sillä kiihottuneet ajatukset ärsyttivät hermostoani. Senvuoksi jäinkin totisena tuijottamaan suoraan eteeni.
— Jörri! sanoi hän silloin veitikkamaisesti ja suuteli minua.
Hänen suutelonsa lumosivat minut aina, enkä koskaan voinut niitä vastustaa. Nytkin tulin heti iloisemmaksi ja vedin hänet polvelleni. Mutta äskeinen, ulkona sattunut tapaus oli vielä siksi elävänä mielessäni, etten jaksanut hillitä itseäni.
— Märta, sinä et puhu totta. Mikset sano totuutta, rakas? kysyin.
Hän katsoi minuun ihmeissään, mutta olin varma, että se oli teeskenneltyä.
— Mitä totuutta?
— Sitä, jonka tiedät. Kuka oli se henkilö, joka tervehti sinua? Mikset sinä sano sitä?
— Hyvänen aika! Ethän vain liene mustasukkainen? sanoi hän nauraen ja nipistäen minua leuvasta, mutta huomasin selvästi kuinka hermostunutta hänen naurunsa oli.
— Älä viitsi nyt, Märta. Näethän, että kysymys kiusaa minua.
Silloin hieno ryppy ilmaantui taas hänen kulmainsa väliin.
— Mutta mikä sinua oikein vaivaa, Arnold? kysyi hän muuttunein äänin.
— Sinä et puhu totta. Se ei ollut totta, mitä sanoit hänestä.
— Sinä siis epäilet sanojani, Arnold! Sinä siis todellakin epäilet niitä!… Arnold, miten onnettomaksi tuleekaan avioliittomme, ellemme luota toisiimme!
— Ja luotatko sinä minuun! Sinä et koskaan anna minun aavistaakaan sisäisiä mietteitäsi. Sinä pysyt aina sulettuna, etkä koskaan sano ainoatakaan varomatonta sanaa. Sinä olet kuin sfinksi, jonka edessä minä ennen pitkää menehdyn omaan voimattomuuteeni!… Märta, sano että puhuit totta, vakuuta se minulle niin uskon sinua.
Ryppy hänen otsallaan syveni huomattavasti.
Hän katsoi minua pitkään, säihkyvin silmin. Sitten hän kääntyi ja poistui huoneeseensa sanaakaan vastaamatta.
Olin asemassa, joka aina on kiusallinen. Joko katuu sanojaan, mutta ei tahdo pyytää anteeksi, eikä nöyrtyä, tai sitten pyytää heti anteeksi ja katuu perästäpäin nöyrtymistään. Ensin olin minäkin syöksyä hänen jälkeensä ottaakseni sanani takasin. Mutta hillitsin itseni. Sillä käsitin, ettei minun sopinut antaa ohjaksia kokonaan hänen käsiinsä. Minunkin täytyi osottaa voimaani, näyttää, etten sentään kokonaan ollut hänen vallassaan. Jäin siis tyynesti odottamaan mitä seuraisi. Mutta hän pysyi järkähtämättömästi huoneessaan ja antoi minun olla yksinäni. Siitä kävi mieleni katkeraksi ja ärtyisäksi, ja tunsin yhä enemmän hermostuvani sen mukaan kuin aikaa kului.
Kun ei häntä kuulunut, lähdin viimein yksin ulos ja suuntasin askeleeni erästä pelihuonetta kohti, missä nuorena miehenä usein olin oleskellut ja missä siis toivoin tapaavani tuttavia. Siellä olikin pari entistä toveriani, ja me alotimme pelin ja samppanjan juonnin aivankuin muinaisina aikoina.
Oli tuokio kulunut. Peli oli hetkeksi lakannut ja kilistelimme paraikaa laseja, kun ihmeekseni huomasin saman henkilön, joka äskettäin oli vaimoani tervehtinyt, lähenevän pöytäämme. Hän ei näyttänyt minua ollenkaan tuntevan, mistä tein sen johtopäätöksen, ettei hän päivemmällä ollut kiinnittänyt minuun lainkaan huomiotaan. Hän laski tuttavallisesti kätensä ystäväni vicomte de la Éen olkapäälle, jolloin tämä nopeasti kääntyi ja tervehti hämmästyneenä ja iloisena.
Sillä aikaa oli minulla oiva tilaisuus tarkastaa vierasta. Hän oli hiukan keskimittaa pitempi, solakka ja tavattoman huolellisesti, mutta yksinkertaisesti puettu herrasmies, iältään ehkä hiukan minua nuorempi. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja niin omituiset, ettei niitä kerran nähtyään enää voinut unohtaa. Niissä ei silti ollut mitään erikoista eikä silmään pistävää, ellei kenties voimakas leuka ja hiukan kulmikkaat piirteet. Nenä oli suora ja moitteeton, huulet kaareutuivat nautinnonhaluissa; tukka oli tumma ja sileäksikammattu, mutta viiksensä oli hän ajellut. Koko miehessä oli melkolailla englantilainen leima.
Keskusteltuaan hetken uuden tulokkaan kanssa, kääntyi de la Ée minun puoleeni:
— Teitä varmaankin huvittaa tulla tuntemaan toisenne, koska olette molemmat suomalaisia. Saanen siis esittää: Kurimo — Broman.
Vieras loi minuun terävän katseen; ja vasta silloin huomasin hänen silmissään omituisuuden, jota sittemmin olen usein ihmetellyt. Hänen silmäteränsä olivat näet tavattoman suuret, kun sitävastoin irikset niiden ympärillä olivat vain kapeat, teräksenharmaat renkaat. Täten näyttivät hänen silmänsä mustilta ja niiden ilme liikehti alinomaa.
Hän lausui minulle ranskaksi muutamia tavallisia kohteliaisuuksia, jotka ovat häipyneet mielestäni ja joihin minä vastasin samaan tapaan.
Juotuamme vielä jonkun verran samppanjaa päätimme alkaa pelin uudelleen ja sovimme summien suuruudesta. Silloin käännyin uuden tuttavani puoleen kysyen:
— Ettekö tekin liity peliin, herra Kurimo?
Hän hymyili kummallisesti ja vastasi syvällä, sointuvalla äänellä:
— En. Pelaan ainoastaan uhkapeliä.
En tiedä voiko mikään loukata niin syvästi kuin ilkeä hymy. Hymyn solvasua ei käsitä täydellisesti, se jää epämääräiseksi ja sen tarkotus on hämärä. Senvuoksi se ärsyttääkin paljoa enemmän kuin sanat. Loukkaavimmatkin sanat muodostavat käsitteen, jonka kokonaisuudessaan ymmärtää ja jolle usein voi nauraa, mutta hymy tekee epätietoiseksi. Hänenkin hymyssään, hänen kasvojensa ilmeessä ja äänensä sävyssä oli jotakin kiihottavaa, joka sai minut raivostumaan. Sitäpaitsi alkoi samppanja jo vaikuttaa. Ja kohtaus vaimoni kanssa oli järkyttänyt hermostoni tasapainosta. Minä kimmahdin seisomaan, ja katsoen häntä suoraan kasvoihin sanoin jokseenkin kiihtyneenä.
— Hyvä herra! Niinkuin olette itse kuullut, on tässä melkoisia summia kysymyksessä. En luule löytyvän ketään, joka sanoisi peliämme muuksi kuin uhkapeliksi. Kieltäytymisenne syy on siis mielestäni lievimmin sanoen omituinen.
Hän kääntyi aivan tyynesti poispäin ja kohauttaen olkapäitään halveksivasti — ellei se ole kiihtyneisyydestäni johtunutta luulottelua — sanoi hän, ollenkaan katsomatta minuun.
— Kuten sanoin, pelaan ainoastaan uhkapeliä.
Sitten rupesi hän puhumaan vicomte de la Éelle aivan kuin ei minua olisi ollutkaan.
Se sai minut kokonaan pois suunniltani. Verivirta syöksyi kasvoilleni ja minulla oli täysi työ hillitessä itseäni menemästä yli rajojen. Mikä oikeus oli hänellä ivata peliämme kuin lasten leikkiä, vaikkeivät hänen rahansa olisi kenties ollenkaan riittäneet siihen? Mikä oikeus oli hänellä niin halveksivasti kohdella minua?
— Herrani! Te loukkaatte minua suuresti ylenkatseellanne! En voi sallia, että halveksitte minua pelaajana, ja minä vaadin teitä kunnianne nimessä kanssani peliin, joka teidänkin katsantokantanne mukaan on uhkapeli. Olkaa hyvä ja määrätkää summa, sanoin kiukusta vavahtelevin äänin.
Hän katsoi minuun ihmeissään. Sitten kumarsi hän kevyesti ja kaunis hymy ilmausi hänen huulilleen.
— Suokaa anteeksi. Tarkotukseni ei ollut loukata teitä. Valitan, etten voi ehdottaa suurempia summia sillä en ole varakas. Mutta jos te kunnianne tähden tahdotte…
— Minä vaadin! keskeytin hänet karkeasti.
Hänen kasvojensa väri muuttui aivan kalpeaksi, mutta hymy ei kadonnut huulilta. Hän oli tuokion vaiti ja näytti miettivän. Sitten sanoi hän:
— Suostun kernaasti.
Vaikka olin äärimmilleen kiihtynyt, säpsähdin hänen muuttunutta ääntään. Se oli kokonaan menettänyt sointunsa, se tuntui tulevan syvältä kurkusta, se oli rätisevän kuiva, mutta ei käheä, selvästi kuuluva, mutta soinnuton. Niin, en edes kykene sitä kuvaamaan.
— Tehkää siis hyvin ja määrätkää ehdot.
— Panen oikean käteni teidän oikeaa kättänne vastaan. Joka häviää, se luopuu kädestään.
Hänen hymynsä oli hirvittävä.
Ehdotus oli niin luonnoton, että hetken tuijotin häneen sanattomana. Nykyhetki menetti todellisuusarvonsa. Sen sekunnit pitenivät iäisyydeksi ja jäivät mykkinä ihmettelemään omaa tyhjyyttään. En ajatellut mitään. Olin vailla järkeä ja vapaata tahtoa, ikäänkuin näkymättömän voiman vallassa. Kuitenkin kumarsin ja molemmat istuuduimme.
Toisten pöytien luota olivat kaikki kerääntyneet ympärillemme. Vallitsi syvä hiljaisuus. Nuo hurjat henkilöt, jotka hymysuin ja kompia lasketellen antoivat vaikka viimeisten pennien vyöryä taskustaan pelipöydälle, he vaikenivat ja silmät pyöreinä katselivat meitä kuin lapset, joille kerrotaan taruja jättiläisistä.
Kurimo jakoi kortit ja peli alkoi. Huomasin heti olevani tyynen ja harkitsevan pelaajan kanssa tekemisissä. Mutta omakin kykyni oli tunnustettu. Sitäpaitsi olivat korttini siksi hyvät, että voitostani varmana tyynnyin kokonaan. Peli kulki hitaasti. Kurimo oli niin huolettoman näköinen kuin olisi lasten leikki ollut kysymyksessä ja kirkas, hieno hymy valasi koko ajan hänen kasvojaan.
Kun olimme jo aivan lopussa ja minä, kauan mietittyäni ja aivan oikein, löin pataässän pöytään, sanoi hän hyvin ystävällisellä ja iloisella äänellä.
— Nyt te teitte virheen, joka saattaa teidät häviöön. Pataässää seuraa aina hertta tässä pelissä ja silloin minä voitan.
Hämmennyin kokonaan. Tietysti tuo oli vain pelilause, vain kylmäverisyyden osotus, sillä eihän hän edes tuntenut pelitapojani. Mutta minulle jäi todellakin herttakuningas käteeni. Aivan voimattomana pudotin sen pöydälle… Olin menettänyt pelin.
Kun katsoin vastapelaajaani, niin syvä sääli kuvastui hänen kasvoiltaan.
On hetkiä, jolloin ei mikään tunnu niin vastenmieliseltä kuin myötätuntoinen ilme. Kuuntelisi ennen tuhansia pistosanoja, mutta säälivää katsetta ei voi sietää. Minäkin jouduin uudelleen raivon valtaan ja sanoin terävin äänin.
— Olkaa hyvä ja antakaa minulle osotteenne. Lähetän teille vielä tänään voittosaaliinne. Vai vaaditteko sen paikalla?
Kesti tuokion, ennenkuin hän vastasi.
— Te käsitätte minua aivan väärin. Tarkotin tietysti vasta kuoleman jälkeen.
Hänen hirtehis-huumorinsa pöyristytti minua. Vaikka pirullinen hymy hänen kasvoiltaan oli hetkeksi kadonnut, ymmärsi jokainen, että hän säälistä tai jostakin muusta yhtä vastenmielisestä vaikutteesta käänsi ehdotuksensa tällaiseksi, ja hiljainen suhina alkoi kuulua ympäriltäni. Se sai minut mielipuoliseen vimmaan. Nousin seisomaan ja sanoin kähein äänin.
— Teillä ei ole mitään oikeutta osottaa minulle myötätuntoa! Olen varma, että tarkotuksenne oli alkujaan toinen, enkä voi sallia, että minun nauretaan käyttävän kättäni teidän armostanne. Vai luuletteko minua raukaksi?… Olette heti saava voittonne!
Hänen kasvonsa muuttuivat silloin ilmehikkäiksi ja sieramet värähtelivät herkkinä. Hänen syvä, miehekästä surua ilmaseva katseensa ei milloinkaan mene mielestäni. Vakavana, hiukan kumartaen vastasi hän hillitysti.
— Kunnioitan suuresti kylmäverisyyttänne ja vakuutan, etten hetkeäkään ole epäillyt rohkeuttanne. En myöskään voi estää tekojanne. Mutta jos nyt luovutte kädestänne minun tähteni, niin en voi pitää tappiotanne kunniallisesti maksettuna. Tarkotukseni oli alkuaan toinen, ja te itse annoitte minulle ehdotusoikeuden. Pidän kuitenkin teitä kunnian miehenä, enkä luule, että voitte menetellä vastoin pelisopimuksia.
Tämän sanottuaan kumarsi hän kunnioittavasti ja poistui mennäkseen puhuttelemaan muuatta nuorta herraa, joka juuri oli tullut ovesta ja jonka oikea käsi oli mustalla siteellä sidottu, riippuen rinnalla, kaulan ympäri kulkevan nauhan varassa. Jäin aivan masentuneena paikalleni. Minulla ei ollut enää mitään vastattavaa. Turhaan koetti de la Ée minua lohduttaa. En edes viitsinyt kuunnella hänen puhettaan. Join pari lasia samppanjaa rauhottuakseni ja menin sitten sivuhuoneeseen saadakseni olla yksin.
Huoneen sivuseinällä oli pieni komero ja siellä olevan sohvan piiloisimpaan nurkkaan heittäydyin nyt voimattoman kiukun jäytäessä mieltäni. Tunsin vihaavani Kurimoa. Ja vihani oli sitä raivokkaampi, kun se oikeastaan kohdistui itseeni hänen kauttaan. Sillä oma hillittömyyteni, oma päivällisten tapahtumain johdosta ärsyttynyt hermostonihan oli sittenkin kaiken alkusyynä.
Olin viipynyt hetken ajatuksissani kun Kurimo astui sidekätisen herran kanssa huoneeseen. Kumpikaan heistä ei näyttänyt minua huomaavan. He pysähtyivät verraten lähelle minua pienen pöydän ääreen, jolla komeileva tupakkakuppi oli ihmeellinen jäljennös Cellinin kuuluisasta suola-astiasta. Vieras näytti olevan englantilainen. Hänen kasvonsa olivat sairaan kalpeat ja suun ympärille oli kärsimys piirtänyt merkkinsä huolimatta hänen ilmeisestä nuoruudestaan.
— Aarne, mitä ihmeitä sinä taas olet tehnyt? Koko salihan on aivan kiihdyksissä, kysyi vieras.
— Rakas ystävä, ainoastaan mitättömyyksiä. Muuan herra Broman väitti olevansa uhkapelin pelaaja ja on nyt aivan suunniltaan, vaikka on menettänyt vain toisen kätensä, vastasi Kurimo ottaen hymyillen sikarin kotelostaan.
Sanat ikäänkuin sokasivat minut. Ympäristö pimeni silmissäni. Tunsin vain vihaa, vain mieletöntä raivoa, petomaista ja luonnotonta. Vapisin kuin horkkatautinen, ja melkein tietämättäni vedin pistolin taskustani. Kuitenkaan en kiirehtinyt. Tunne siitä, että ampuisin, oli niin varma, etten ollenkaan hätäillyt, mikä usein tapahtuu epäröidessä. Hitaasti kohotin käteni ja ojensin aseeni Kurimoa kohti.
Hän oli vastikään pannut sikarin suuhunsa, mutta nyt otti hän sen jälleen pois. Hän kääntyi minuun päin, katsoi suoraan kasvoihini ja hänen silmänsä olivat raukeat ja surulliset. Sitten sanoi hän suomeksi, syvällä, teatralisella äänellä ja hyvin hitaasti:
— Tähdätkää tarkkaan herra Broman. On ikävää, jos osutte harhaan. Senjälkeen kääntyi hän jälleen ystäväänsä päin ja sytytti rauhallisesti sikarinsa.
Käteni vaipui kuin salaisen iskun herpasemana. Unohdin silmänräpäyksessä äskeisen vihani ja tuo uhmaileva kylmäverisyys pakotti minut ihailuun. Sellaista ihmistä en vielä ollut nähnyt.
Hänen ystävänsä oli sanaton hämmästyksestä. Käsitin sen helposti, sillä hän ei ollut ensinkään huomannut läsnäoloani, vaikka Kurimo oli nähnyt minut vastaseinän peilistä.
Hetken perästä katsoi Kurimo jälleen minuun ja tuo omituinen hymy karehti taaskin hänen huulillaan.
— No, sanoi hän hiljaa.
Sitten tuli hän luokseni.
— Herra Broman, te olette liian kiihtynyt tänään. Ihailen kylmäverisyyttänne ja olen varma, että meistä suotuisemmissa olosuhteissa tulisi ystävät. Nytkin, huolimatta siitä, mitä on tapahtunut, rohkenen tarjota teille käteni. Olkaa ystäväni!
Silloin liikutus valtasi minut. Kyynelinen kosteus kohosi silmiini ja haikea herkkyys tulvehti sydämessäni. Tartuin kiihkeästi hänen käteensä ja puristin sitä voimakkaasti.
— Suokaa minulle anteeksi, olin aivan suunniltani.
Hän vain hymyili.
— Ja nyt sallikaa minun esittää teille ystäväni lordi Henry Burton.
Nuori lordi ojensi minulle tuttavallisesti vasemman kätensä.
Kun jännitys näin oli lauennut tunsin niin voimakasta iloa, että jokeltelin tyhjänpäiväisiä kuin pieni poika. Niinpä sanoin ilman minkäänlaista syytä nauraen lordi Henrylle:
— Onko herra Kurimo pelannut teidänkin kätenne vai onko onnettomuus kohdannut teitä?
Silloin hirveä kalpeus levisi hänen kasvoilleen. Hänen piirteensä vääristyivät ja hän katsoi minuun kauhun valtaamana. Huomasin tehneeni tyhmyyden.
— Suokaa anteeksi, sammalsin, huomaan loukanneeni teitä. Se ei mitenkään ollut tarkotukseni.
— Ystäväni käsi on vaikeasti haavottunut, sanoi, Kurimo vakavasti.
Sitten vaihtoi hän nopeasti puheenaiheen.
Palasimme jälleen saliin saadaksemme de la Éen seuraamme. Kurimo pyysi meitä kohteliaasti ravintolan puolelle illalliselle. Keskustelimme vilkkaasti ja tuttavallisesti.
Sain tietää, että uusi ystäväni oli kuusi vuotta oleskellut ulkomailla, etupäässä Parisissa, mutta myöskin Lontoossa. Hän oli opiskellut kemiaa, kunnes hän vuosi sitten oli päässyt lordi Henryn rikkaan ja kuuluisan isän suosioon ja ollut senjälkeen nuoren lordin seuralaisena. Minäkin kerroin hänelle omasta elämästäni. Mainitsin vaimoni nimen ja puhuin häämatkastani. Koetin silloin tarkasti tutkia hänen kasvojaan, mutta yksikään lihas ei niissä värähtänyt. Kysyin myöskin, eikö juuri hän ollut tervehtinyt vaimoani päivemmällä. Siihen vastasi hän myöntävästi ja sanoi tuntevansa vaimoni ylioppilasajoiltaan. Enempää en tietenkään voinut kysyä.
Lordi Henry näytti kokonaan olevan Kurimon vallassa. Hän ikäänkuin ahmi ystävänsä jokaisen sanan. Se oli minusta sitäkin kummallisempaa, kun Kurimo oli vain suomalainen opiskelija ja hänen ystävänsä englantilainen ylimys.
Muistaessani nyt perästäpäin, kuinka herkullisen aterian Kurimo oli tilannut ja kuinka vastoin se oli hänen yksinkertaisia tapojaan, jotka myöhemmin opin tuntemaan, en ollenkaan ihmettele vicomte de la Éen sanoja:
— Te saatte minut hämmästymään, herra Kurimo. Teistähän on tullut täydellinen herkkusuu! Kerran te väititte minulle Platon sanoneen, että herkuttelu on aivan yhtä vaarallista ruumiille kuin sofistien viisastelut sielulle.
— Olette hyvin ystävällinen, vastasi Kurimo hymyillen. Mutta Plato ei luullakseni tarkottanut täyttä totta tuolla lauseellaan. Onpa olemassa asianhaaroja, jotka viittaavat siihen, että hän sanoillaan olisi vain tahtonut ärsyttää sofisteja. Ja entäpä Aristoteles, joka ankarassa Etiikassaan luettelee kokonaista kaksikymmentäviisi eri soppalajia, nähtävästi mitä suurimmalla mielihyvällä. Ah, kyllä entisajan ihmiset osasivat herkutella. Ajatelkaahan vain Sicilialaista Smindyridestä, joka kuletti mukanaan tuhat kokkia matkustaessaan Kreikkaan, taikka Cheiripposta, jonka pojat pääsivät Atenan kansalaisiksi, syystä, että heidän isänsä oli keksinyt uuden ruokalajin.
— Teidän kyökkihistoriikkinne klassillisuushan on aivan hirveätä, sanoi de la Ée nauraen.
— Sillä on ainakin se viehättävä ominaisuus, että se on hyvin pintapuolista — jatkoi Kurimo heikon lämmön värähtäessä hänen sanoistaan. — Vai ettekö ole ensinkään huvitettu näistä asioista? Eikö teistä Caligulan suunnattoman kalliissa aterioissa ollut jotain ihmeellistä. Ja ajatelkaapa Vitelliusta, joka kahdeksan kuukautisena hallitusaikanaan ehti tuhlata lähes puolitoista sataa miljonaa herkutteluun. Tietysti sillä oli ikäviä seurauksia, eikä syyttä sanota: Graecia victa vicit victores. Mutta sittenkin. Nuo vanhanajan ihmiset uskalsivat uhrata rahansa nautinnolle; me uhraamme nautintomme, ruumiimme ja sielumme rahalle.
— Minusta teki Cleopatra kaikkein kauniimmin liuottaessaan kallisarvoisen helmen maljaan, uskalsin minä huomauttaa.
— Olette taiteellinen ja rakastatte yksinkertaisia keinoja. Vai onko nykyaika opettanut teitä pitämään kivennäisjuomista? vastasi Kurimo viehättävästi hymyillen. Sitten kääntyi hän lordi Henryn puoleen, joka piti oluesta enemmän kuin viinistä ja juuri otti hyvän siemauksen mielijuomaansa.
— Sinä olet parantumaton! Sinä annat vaikka maailman jaloimpien viinien juosta kuiviin kunhan sinulle vaan jää oluesi!… Jos te, herra Broman, joskus tahdotte tehdä ystävälleni mieliksi niin ostakaa hänelle Diodorus Siculuksen teoksia. Hän puhuu oluesta ja väittää sitä Osiris jumalan keksimäksi. Se onkin ystäväni parhain puolustus. Hän kerskuu aina sillä, että egyptiläiset jo aikaa ennen Kristusta tunsivat oluen ja kantoivat sitä katakombeihinsa.
Vaikka en olekaan osannut matkia Kurimon paradoksalista esitystapaa, olen kuitenkin kirjottanut tämän vähäpätöisen keskustelun, koska tein siitä silloin hyvin todennäköisen johtopäätöksen. Luulin näet, että uusi ystäväni oli henkilö, joka kaikissa tilaisuuksissa tahtoi herättää huomiota ja loistaa omituisuudellaan. Mutta myöhemmin tulin näkemään kuinka täydellisesti tässäkin erehdyin.
Hyvästi jättäessään kertoi Kurimo pian lähtevänsä kotimaahan ja toivotti näkemiin siltäkin varalta, ettemme enää Parisissa tapaisi. Pyysin häntä käymään vaimoani tervehtimässä, mutta hän sanoi aikansa olevan täpärän.
Palasin kotiin de la Éen seurassa, ja häneltä sain kuulla, että Kurimo oli päässyt Burton-perheen suosioon pelastamalla lordi Henryn henkensä uhalla jostakin hirvittävästä vaarasta. Kukaan ei tiennyt asiaa tarkemmin, ainoastaan pöyristyttäviä huhuja liikkui siitä. Se oli salaisuus, joka kätkeytyi yön pimeyteen synkkine kauhuineen. Mutta siitä lähtien oli lordi Henry kantanut kättään siteessä ja luopunut kokonaan hurjasta irstailustaan.
Saavuttuani perille oli vaimoni vielä ylhäällä vaikka puoliyö oli jo käsillä. Hän riensi vastaani hymyillen ja silmät veitikkaa säteillen.
— Kuinka kauan sinä paha poika olet antanut minun odottaa! Et milloinkaan saa sitä anteeksi… No, oletko yhä huonolla tuulella? torui hän.
Silloin minä hellästi sulin hänet syliini, mutta täysin onnellinen en ollut.
On verraten helppoa säilyttää salaisuus, jos on sitoutunut vaikenemaan, mutta olla kertomatta tapausta, joka itsessään ei ole mikään salaisuus, vaan jonka julkituomista käsittämättömät aavistukset vastustavat, se on hirveää. Joka hetki pelkää, että se sivultapäin tulee tiedoksi ja samalla toivoo sitä salaisesti. Minäkään en voinut sanoa mitään vaimolleni. Omituiset vaistot pakottivat minut vaikenemaan ja olemaan varovainen. Sillä päivällisten selkkausten perusteella pelkäsin sopumme uudelleen rikkoutuvan, ellen osaisi vaieta.
Kun nyt jälestäpäin ajattelen näitä seikkoja, on minun ensiksi todettava, että niiden sattuessa olin kiihtyneempi ja hillittömämpi kuin koskaan ennemmin elämässäni. Tapaukset tuntuvat nyt hämärältä unelta ja niiden tavaton luonnottomuus herättää minussa epäluuloa. Mikä toi Kurimon pelisaliin? Vaikka hän oli taitava pelaaja, ei hän silti ollut pelisalin vieraita. Jos hän edes olisi ollut lordi Henryn seurassa — de la Ée kertoi minulle, että he joskus tapasivat siellä käydä, sillä nuori lordi oli ennen ollut intohimoinen pelaaja — mutta hän tuli yksin, edeltäkäsin, eikä nähtävästi odottanut toveriaan. Hän ei vähintäkään hämmästynyt huomatessaan minut, eikä värähdystäkään liikahtanut hänen kasvoillaan kuin ilmasin vaimoni nimen. Tämä on saada minut uskomaan, että hän tahallisesti oli seurannut minua pelisaliin, että hän siis oli nähnyt minun sinne menevän. Oliko hänen kummallinen käytöksensä teeskentelyä, tarkoin harkittua petosta, jonka takana piili halu tutustua minuun, vaikuttaa minuun ja saada ihailua osakseen? Tahtoiko hän jostakin syystä päästä ystäväkseni? Sitä on ainakin omiaan todistamaan hänen luonnoton ystävyydentarjouksensa. Mutta voi yhtähyvin olla toisinkin, sillä myöhemminkään ei ilmaantunut mitään seikkoja, jotka tukisivat epäilyjäni. Vaikka hänestä tulikin ystäväni, en voi toiselta puolen uskoa, että hän käytti sitä lasketusti tarkotustensa perilleviemiseen. En edes luule hänellä olleen mitään tarkotuksia. Kaikki saattoi siis olla aivan satunnaista ja kulkea luonnollista tietään mielentilojemme käänteiden mukaan. Joka tapauksessa tuntuu näiden seikkojen eriskummallisuus tavattoman teennäiseltä, enkä kaiketi milloinkaan voi tyydyttävästi selittää enemmän omaani kuin ystävänikään menettelyä.