V.
En enää tavannut Kurimoa koko Parisissa oleskelumme aikana. Vaikka tähystelin ympärilleni kaduilla ja vaimoni kanssa kävimme julkisissa paikoissa, ei häntä missään näkynyt. Ystäväni de la Ée ei hänestä tiennyt sen enempää.
Vaimoni ja minä elimme kerrassaan onnellista elämää — ainakin ulkonaisesti. Se epäily, jonka hänen omituinen käytöksensä oli herättänyt, iti kyllä sielussani. Se muodosti välillemme kuilun, mutta vielä en tuntenut sen hämäriä syvyyksiä. Minä osasin vaieta. Sillä tiesin, että jos kerran vaimoni oli ollut jossakin suhteessa tuohon merkilliseen mieheen, oli minun turhaa koettaa sitä udella. Olisin vain pilannut asiani, tuottanut vaimolleni tuskaa ja tehnyt oman elämäni onnettomaksi. Olin siis kokonaan ääneti ja odotin mitä tulisi, milloin sumu ympäriltäni hälvenisi ja kohtaloni päähermo värähtelisi paljastettuna edessäni. Sillä aavistin — vaikken käsittänyt aavistukseni perussyitä — että Kurimo oli henkilö, joka vielä tulisi vaikuttamaan elämääni. Ikäänkuin salaperäisen vaiston avulla tunsin kohdanneeni ihmisen, jonka kohtalo oli minun kohtalooni sidottu ja jonka voimakas personallisuus kerran saisi minut kauhusta vapisemaan. Siitä huolimatta olisin tahtonut olla hänen seurassaan ja tutustua tarkemmin häneen. Minä suorastaan kaipasin häntä ja odotin jännittyneenä hetkeä, jolloin saisin jälleen tavata hänet. Olin samallaisessa kuumeisessa tilassa, joka meille on niin ominainen suuren vaaran uhatessa. Me etsimme sitä, jos se kätkeytyy. Me ajamme sitä takaa jos se pakenee. Ja kun se vihdoin on edessämme, tuijotamme sitä tuhkanharmaina ja kauhusta sanattomina.
Parisista matkustimme vähäksi aikaa Skottlantiin ja huhtikuun lopulla palasimme Turkuun. Vietimme kesän äitini huvilassa ja kävimme Pietarissa katsomassa isääni.
Syksyllä vuokrasimme Helsingistä soman huoneuston asunnoksemme, sillä vaimoni tahtoi kaikin mokomin olla talven siellä. Elelimme sitten hiljaisesti ja verraten suletusti, ja onni ja tyytyväisyys viihtyivät luonamme.
Kun eräänä iltapäivänä rauhallisesti astuskelin Bulevardilla, kuulin sointuvan äänen sivullani sanovan:
— Hyvää päivää, herra Broman! Tervetuloa kotimaahan!
Käännyttyäni näin ihmeekseni Kurimon hymyilevät kasvot. Siitä minä ilostuin ja puristin sydämellisesti hänen kättään.
Hän kertoi minulle lähteneensä Parisista pari päivää tapaamisemme jälkeen erään perintöasian vuoksi. Haukiojan kartanon omistaja oli kuollut, ja kun Kurimo oli tämän yksinäisen vanhanpojan lapsi, vaikkakin avioton, oli hän testamentissään määrännyt kartanonsa ja koko omaisuutensa pojalleen.
Kun nyt jälestäpäin muistan, miten avomielisesti hän kertoi jokaisen yksityiskohdankin, niin en taaskaan saata olla ihmettelemättä. Hän ei peitellyt mitään. Ja kuitenkin sain myöhemmin kokea kuinka läpitunkemattoman itseensäsulkeutunut hän oli, yksinpä vähäpätöisimmissäkin asioissa.
Keskustelun kestäessä olimme tulleet aivan kotini lähelle, joten pyysin Kurimoa sisään tervehtimään vaimoani. Pyyntöni oli ensin laimea, mutta hänen omituiset estelynsä virittivät minut äkkiä kuin jousen. Polttava liekki syttyi sieluuni. Kaikki ajatukseni kääntyivät siinä määrin sisäänpäin, etten oikeastaan tietänyt mitä ympärilläni tapahtui, ja ne hartaat pyynnöt, joilla rupesin häntä ahdistamaan, tulvivat huuliltani vaistomaisesti ja sisäisestä pakosta. Enempää vastustelematta hän suostuikin.
Vaimoni otti meidät vastaan kalpeana ja silmät hämmästyksestä synkkinä. Omituinen, vääristynyt hymy vavahteli hänen huulillaan. On selvää että tarkastelin häntä nautinnolla.
— Minun ei tarvinne esitellä teitä. Tehän olette vanhoja tuttuja, vai kuinka? sanoin.
— Tuttavuutemme on vain vähäpätöinen. Epäilen tokko rouva enää muistaa minua näin pitkän ajan perästä, vastasi ystäväni.
Säpsähdin hänen ääntään. Vaikka hymy valasi hänen kasvonsa, oli ääni kuiva ja tukahtunut. Palava tulivuori tuntui hehkuvan sen hillityn sävyn takana, Se oli samallainen kuin kerran pelisalissa. Toistamiseen elämässäni kuulin sen muuttuneena.
Vaimoni oli sillävälin saanut takasin tyyneytensä ja ojensi nyt aivan rauhallisesti ja luonnollisesti kätensä uudelle ystävälleni.
— Muistan teidät varsin hyvin herra Kurimo. Mutta miten ihmeessä olette nyt täällä? Luulin nähneeni teidät Parisissa keväällä.
— Tekin, rouva, olitte silloin siellä, vastasi ystäväni sointuvin äänin ja niin koomillisesti, että kaikki purskahdimme nauruun ja jännitys väliltämme laukesi.
— Mutta milloin maailmassa te olette mieheeni tutustunut? Arnold ei ole siitä koskaan maininnut, kysyi vaimoni meidän asettuessamme istumaan.
Kurimo katsoi minuun terävästi kissan silmillään.
— Tuttavuutemme on aivan uusi. Tapasimme toisemme sattumalta
Parisissa, ja miehenne on varmaankin unohtanut koko jutun, vastasi hän.
— En voinut siitä puhua, kultaseni. Ystävyytemme syntyi pelisalissa, eikä sellaisesta voi kertoa kuherruskuukausien aikana, sanoin minä hymyillen.
Vaimoni nauroi ja häristi minulle sormeaan.
Mitään erityisempää ei puhuttu. Kurimolla oli kiire, — ainakin hän väitti sitä — ja kaikista estelyistämme huolimatta lähti hän pian. Mutta elämä ei tahtonut tuntua enää samallaiselta sen jälkeen. Kerroin vaimolleni pelitapahtumat niin lievässä muodossa kuin suinkin mahdollista, mutta salasin sen, että olin aikonut ampua Kurimoa. Märta vain naureskeli koko jutulle ja teki minulle kiusaa. Kuitenkin huomasin, että hän oli hermostunut ja rauhaton ja kun suutelin häntä, olivat hänen huulensa kylmät ja hän värisi huomattavasti.
Nyt alkoi aika, jonka kuluessa yhä kiinteämmin liityin Kurimoon. Päästyään perinnön kautta varakkaaksi mieheksi, oli hän jättänyt kaikki huolet aineellisesta toimeentulosta ja järjestänyt elämänsä kokonaan mielensä mukaan. Hän oli vuokrannut sievän huoneuston. Itsellään oli hänellä joltisenkin runsas kirjasto ja oma laboratorio, jossa hän teki merkillisiä kemiallisia kokeita.
Minusta tuli suorastaan hänen kiusanhenkensä. Keskellä hänen työaikaansa tunkeuduin laboratorioon, missä hän istui pullojen, lasiputkien ja retorttein keskellä kellertävään mekkoon puettuna. Siellä kyselin häneltä monellaisia asioita, vieläpä sain hänet selittämään kemiaa itselleni ja näyttämään muutamia kokeita.
Me kulimme yhdessä teatterit ja konsertit sen vähän minkä niitä yleensä Helsingissä oli. Hän rakasti suuresti näytelmätaidetta, ja musiikkia hän suorastaan jumaloi. Hän piti sitä aristokraattisempana kuin mitään muuta. Sen vaikutus oli hänestä ylhäisempi kuin toisten taiteiden. Se kohotti mielen korkeihin ilmapiireihin, jossa kaikki oli puhdasta ja eterisen läpinäkyvää. Tietenkin ihaili hän myös maalareita, ja sain usein ihmetellä hänen omituista makuaan ja rakkauttaan hillittyihin väreihin. Hän tiesi taiteenkin alalta suunnattomasti enemmän kuin minä ja syvensi melkoisesti käsityskantaani.
Mitä hänen ulkonaisiin tapoihinsa tulee, on minun mainittava muutamia ominaisuuksia.
Milloinkaan ei hän juonut itseään päihdyksiin. Hän otti vain pari lasillista ja lopetti sitten jyrkästi, niin jyrkästi ettei mikään saanut häntä horjumaan. Jos kehotti häntä, vastasi hän kohteliaasti "kiitos, kyllähän minä", mutta siinä olikin kaikki. Kuitenkaan ei hän koskaan hermostunut eikä poistunut kesken, vaikka seuramme toisinaan oli hurja jopa räyhääväkin erikoisissa tilaisuuksissa. Päinvastoin! Joka kerta kun kilistimme, nosti hänkin lasinsa huulilleen, mutta laski sen täyteläisenä takasin pöydälle.
Kuten jo kerran olen maininnut, olin saanut hänestä ystävyytemme syntyessä sen käsityksen, että hän kaikin tavoin koetti herättää huomiota. Mutta asianlaita olikin aivan päinvastainen. Hänellä, jos kellään, oli se harvinainen ominaisuus, että hän osasi kuunnella mitä toiset sanoivat, pyrkimättä itse sekaantumaan keskusteluun. Hän ei missään tilaisuudessa tahtonut "esiintyä", eikä milloinkaan ottanut omaa personaansa puheenalaiseksi. Istuen aivan alallaan ja hermostuneita liikkeitä tekemättä, hän tarkkaavasti kuunteli ketä tahansa, kohtelias ilme kasvoillaan. Silti ei hän ollut äänettömänä. Hän osasi pistellä väliin keveitä lauseita, paradokseja ja omituisia epigrammeja, mutta hän ei korostanut niitä, eikä mitenkään tahtonut tehdä niillä itseään huomatuksi. Hänellä tuntui olevan ehtymätön varasto kaksimielisiä lauseita, joiden näennäinen merkitys oli aivan tavallinen, mutta jotka tarkemmin ajatellen saattoi selittää toisin, jopa varsin ilkeästikin joskus. Mutta hän viskeli niitä niin hillitysti ja sivumennen, että ainoastaan hyvin tarkkaavainen korva huomasi niissä kären.
Se mikä hänessä minua kuitenkin eniten ihmetytti, oli hänen tavaton salaperäisyytensä. Hän oli kääriytynyt kuin läpinäkymättömään vaippaan, josta hän mystillisenä ja tutkimattomana tähysteli maailmaa. Ei kukaan päässyt näkemään vilahdustakaan hänen sisimmästään, ei kukaan tiennyt hänen suunnitelmistaan tai aikeistaan, olivatpa ne miten vähäpätöisiä tahansa. Jos kysyi häneltä häntä itseään koskevia asioita, vastasi hän kohteliaasti ja laajasti. Mutta siitä ei paljoa viisastunut. Itse asian ydin eteni ja häipyi olemattomiin, mutta ympärillä olevat sivuseikat tuntuivat kohoavan vähäpätöisestä asemastaan ja liittyvän yhteen eksyttäväksi kokonaisuudeksi. Minä suorastaan ihmettelin sitä neroutta, millä hän selviytyi pulmallisimmistakin kysymyksistä, ilmasematta mitään erityisempää.
Tuollainen salaperäisyys on verho, jonka taakse — joko kätkeäkseen entiset tekonsa, tai salatakseen uusien suunnitelmat — turmeltuneet sielut usein vetäytyvät. Mutta en voi uskoa hänessä olleen mitään rikollista. Hän pikemmin tutki itseään salaperäisyydessään, tai sitten salaperäisyytensä vaikutusta muihin. Hän jollaintavoin nautti itsekseen sulkeutumisestaan, samalla kuin sen mystillinen vaikutus toisiin henkilöihin tuotti hänelle hiljaista iloa. Läpitunkemattomuus teki hänet mielenkiintoiseksi ympärilläoleville, lumosi heidät ja pakotti heidät uteliaisuuteen, ja tuo helposti havaittava uteliaisuus teki hänelle toiset värikkäämmiksi ja tuotti hänelle salaista nautintoa. Onhan ehkä tenhoavaa, omistaa kätkö, johon kellään ei ole avainta, sielu, jonka syvyyksiä ei kukaan voi paljastaa ja jonka edessä senvuoksi toisten sielut itsestään avautuvat. Salaperäisyys oli hänessä voimaa, jota kantamaan hän kuitenkin oli liikaa terve; siksi oli se samalla hänen vikansa. Mutta voi olla myöskin mahdollista, että erehdyn luullessani häntä tällaiseksi nautiskelijaksi. Kenties kaikki olikin luonnollisuutta. Kenties hän todellakin oli niin yksinäinen, että kosketus jonkun toisen henkilön kanssa olisi tuottanut hänelle tuskaa.
Vaikka hän siis oli itseensäsulkeutunut ja pysytteli syrjässä, jouduin ennenpitkää kokonaan hänen vaikutuksensa alaiseksi. Hänen katseensa ikäänkuin tunkeutui läpi sisimpäni ja lumosi minut hypnottisella voimalla. Hänen äänensä syvä sointu ja värikäs vivahdusrikkaus tenhosivat minut, ja hänen salaperäisyytensä kiihotti uteliaisuuttani. Mutta minuunkaan ei hän luottanut. Hän oli kyllä toisinaan tavattoman avomielinen ja kertoi muutamia elämänkokemuksiaan aivan yksityiskohtaisesti. Mutta hän tiesi aina tarkoin mitä sanoi, eikä koskaan ilmassut enempää kuin tahtoi. Minä sitävastoin olin kuin avoin kirja hänelle. Hän tunsi jokaisen askeleeni, eikä minulla ollut salaisuutta, jota hän ei olisi saanut selville. Kuitenkaan ei hän milloinkaan kysellyt suoraan, hän pakotti minut puhumaan. Hän kietoi minut niin taitavasti pauloihinsa, etten huomannutkaan ennenkuin oli myöhäistä.
Oli omituista kuulla hänen mielipiteitään, kun hän joskus, kahden ollessamme hairahtui niitä esittämään. Ne olivat aina varmoja ja tarkasti harkituita, enkä kuitenkaan usko niiden olleen hänelle itselleenkään todellisia. Minulla olisi ollut paljonkin vastaansanomista, mutta en voinut väitellä hänen kanssaan. Sillä minun käsitykseni monesta asiasta olivat ennakkoluulojen rajottamia. Hänen mielipiteensä teki taas ennakkoluulottomuus liikaa yksilöllisiksi.
Meille ei hän tahtonut tulla usein. Hän vakuutti, ettei hän voinut viihtyä perheissä, koska niissä vallitsi aina niin huono sopu, että syötiin liikaa kiukusta. Vaikka parhaani mukaan koetin todistaa hänen väitteensä valheellisuuden, ainakin minun suhteeni, pysyi hän siitä huolimatta periaatteelleen uskollisena. Se tietysti oli omiaan kiihottamaan salaista epäilyäni, jolle kaikin tavoin koetin saada perusteita. Mutta hän näki minun lävitseni. Hän tiesi mitä sielussani liikkui. Minä huomasin sen ja se raivostutti minua. Tietenkin hän silloin tällöin pistäytyi vaimoani tervehtimässä, mutta hän viipyi vaan lyhyen ajan, ja ainoastaan pari kertaa koko talvessa sain hänet jäämään päivälliselle. Hän puhui vaimolleni hyvin ylimalkaisista asioista, tai leikitteli hymyillen paradokseillaan. Ja vaikka kuuntelin tarkasti, en milloinkaan huomannut heidän keskustelussaan salaisia viittauksia entisyyteen. Kuitenkin varmentui aavistukseni, että heillä joskus oli ollut jonkinlaisia yhdyssiteitä, vaikka ne sittemmin olivat rauenneet.
Hänen elämänsä kulki omituisissa jaksoissa, ollen sisäisessä merkityksessä hyvin levotonta ja hapuilevaa. Jokin ahdistus näytti häntä vaivaavan. Toisin ajoin syventyi hän viikkomääriksi kemiaansa, toisinaan heitti hän sen kokonaan sikseen. Edellisessä tapauksessa koetti hän luullakseni hukuttaa tunteensa työhön ja työn avulla tukahuttaa levottomat äänet sielussaan, jälkimäisessä ahdisti häntä työnsä tunteettomuus ja hän pyrki sisäänpäin kääntyneiden tutkimusten kautta rauhaan ja selvyyteen. Tästä syntyi ristiriita, josta ei hän kaiketi milloinkaan ollut vapaa.
Työjakson kestäessä oli hän alituisesti laboratoriossaan. Silloin oli hän tavattoman vaitelias ja ajatuksiinsa vaipunut. Niin, hän puhui tuskin mitään. Mutta vaikka mihin aikaan olisin mennyt hänen luokseen, ei hän hermostunut, eikä tullut kärsimättömäksi.
— Jaksatko odottaa muutaman minuutin, Arnold? En mielelläni jättäisi koettani aivan keskeneräiseksi, sanoi hän lasiputkiaan tarkastellen.
Silloin seisoin usein hänen vieressään katsellen hänen hommiaan, vaikken niistä suuriakaan ymmärtänyt. Ja kun hän oli saanut "keittonsa" valmiiksi, riisui hän mekkonsa ja vei minut toiseen huoneeseen.
Mutta kerran oli hän sulkeutunut lukon taa. Kun koputin ovelle ja ilmotin nimeni, sanoi hän hyvin kiihtyneesti.
— Rakas Arnold, suo anteeksi, nyt en voi ottaa sinua vastaan. Tule tunnin perästä uudelleen, jos tahdot minua tavata.
— Olen kirjastossasi niinkauan, vastasin hänelle
Kului kuitenkin lähes kaksi tuntia, ennenkuin kuulin hänen askeleensa. Kun hän astui ovesta sisään, olivat hänen kasvonsa harmaankalpeat ja kauhu kuvastui hänen silmistään.
Niinä aikoina, jolloin hän kokonaan oli erossa laboratoriotöistään oli hän raskasmielinen, mutta puhui enemmän. Hän luki silloin kaunokirjallisuutta ja omisti kaiken huomionsa taiteelle. Klassikot olivat hänen mieliluettavaansa, mutta myöskin vanhat kansanmyytit ja eritoten Ossianin laulut. Ne tunsi hän tarkoin ja hän selitti minulle usein niiden kauneuksia.
Oli merkillistä kuulla hänen puhuvan taiteesta. Toisinaan lasketteli hän mitä kummallisimpia ja ristiriitaisimpia aforismeja. Silloin sauhusi sikari yhtämittaa hänen hampaissaan ja hänen huulillaan leikki tuo omituinen hymy, joka kärjistyi ivaksi suupielissä, ympäröi sydämellisenä oikean posken hymykuoppaa, ja eteni kauemmas kasvoille liikehtivänä, kuin kevyen harson varjo. "Filosofia on usein vain runoutta", saattoi hän esim. sanoa, "mutta runous ilman filosofiaa on vain epäoikeutettua luonnon jäljittelyä. Tiede on vain sikäli filosofiaa, mikäli siinä erehdykset voivat tulla kysymykseen, mutta taide on vain sikäli tosirunoutta, mikäli siinä filosofia ei ole tiedettä." Luulen hänen kuitenkin tahtoneen yksinomaan hämmästyttää minua ja tutkia minua sellaisessa mielentilassa. — Toisinaan hän taas vakavasti innostui selittämään minulle jotakin kirjateosta. Silloin tavaton lämpö värähteli hänen sanoistaan ja puna kohosi hänen kalpeille kasvoilleen. Hän esitti minulle monta seikkaa kokonaan uudessa ja ennentuntemattomassa valossa. Hän kiinnitti usein huomionsa pikkuseikkoihin ja teki niistä johtopäätöksiä, jotka saivat minut ihmettelemään. Hän sanoi aina, ettei kirjaa pitänyt ensikertaa lukiessa ollenkaan arvostella. Tuli vain antautua sen tunnelman tuuditettavaksi, joka runoilijan mielessä oli luodessa liikkunut. Tuli tarkistaa korvansa teoksen salaisia säveliä kuulemaan, sulautua niihin, heittäytyä niiden aalloille ja unohtaa hetkeksi kaikki muu. Arvostelu ja tutkimus saivat jäädä tuonnemmas.
Hän kokosi huoneisiinsa mitä omituisimpia veistoksia, usein sellaisia, jotka minun mielestäni olivat varsin vähäpätöisiä, ja hänen seinillään oli tauluja, joiden kauneusarvoja en ollenkaan ymmärtänyt. Mutta kun kerran rohkenin väittää erästä Venus-veistosta epäsiveelliseksi, jopa suorastaan aistillisesti kiihottavaksi, ryhtyi hän sitä puolustamaan innolla, jota en luullut hänen edes omaavan. Jäin kuuntelemaan hänen sanojensa vuolasta tulvaa kuin kosken kohinaa hämärässä korvessa. Hänen mielikuvituksensa väririkkaus lumosi minut. Hänen äänensä sointu ja lauseiden hillitty hehku tenhosivat minut. Minä kohosin ikäänkuin korkeampiin ilmapiireihin, missä uusi, voimakas kirkkaus valasi sieluni. Aistillisuus ikäänkuin puhdistui ja kuona sen ympäriltä katosi hänen sanojensa ahjossa. Se muuttui mielestäni luonnollisuudeksi. Se tuntui valtavalta hymniltä, joka luonnossa humajaa silloin, kuin tuoreus ja elinnesteet ovat runsaimmillaan ja salaperäinen luomisvoima tykähtelee sen kätketyissä valtimoissa. Itse Venus-kuva näytti saavan glorian ympärilleen, se ikäänkuin kohosi jalustalle, jonka ympärillä viinirypäleet kypsyneinä kimaltelivat; raikas, vavahduttava tuoksu lähti sen valkeista jäsenistä ja äsken saastaisina pitämäni kasvot aukenivat eteeni kuin lilja, jonka lehdillä yökaste kyynelehtii. Ympäristön ääriviivat hukkuivat ja ajan humaltuneet hetket sykkivät valheellisina kuin unessa. Olin joutunut mielentilaan joka siihen asti oli ollut minulle täydellisesti vieras. Uudet, hienovivahduksiset tunnelmat värisyttivät sieluani, ja minä kuuntelin kuin hypnotisoitu, silmät ihastuksesta jäykkinä.
Tuo hiljainen mies, joka seuroissa oli vaitelias ja itseensäsulkeutunut, saattoi siis puhua hyvin kuin klassillinen kaunopuhuja. Hän osasi sanojensa musikilla herättää uusia näkemyksiä toisessa henkilössä ja saada toisen sydämessä ennentuntemattomat kielet väräjämään. Hän hurmasi minut niin täydellisesti, etten pitkään aikaan osannut puhua mitään. Ja kun lumouksesta vapautuminen vihdoinkin salli minun käyttää kieltäni niin huudahdin innostuksen valtaamana.
— Mutta sinähän olet mainio! Mikset sinä koskaan esiinny? Sinun pitäisi esitelmöidä ja pitää puheita!
Silloin hymy palasi hänen kasvoilleen ja hän sulkeutui jälleen kuoreensa. Tehden kädellään torjuvan liikkeen sanoi hän:
— Rakas ystävä. Sinä näet hyväksi imarrella minua. Puhe on aina kokonaan hyödytöntä. Sen viehätys on vain siinä, että niin yleisö kuin itse puhujakin ovat sen seuraavana päivänä täysin unohtaneet, ja sen ainoa etu on siinä, että se totuttaa kuulijoita kärsivällisyyteen.
Hänen sulkeutuneisuutensa sai minut väliin epätoivoiseksi, ja monasti päätin pysytellä pois hänen seurastaan. Tahdoin nöyryyttää häntä, olla kylmä ja välinpitämätön ja antaa hänen tulla tiedustelemaan poissaoloni syytä. Mutta olin hänen suhteensa kokonaan voimaton. Hänelle näytti olevan aivan samantekevää, olinko maailmassa olemassakaan. Hän ei etsinyt minua, eikä tullut minua hakemaan seuraansa. Silloin salaperäinen voima, jonka olemusta en ensinkään käsittänyt, mutta jonka vaikutus oli sitä tuntuvampi, veti minua hänen luokseen. Jos viivyin poissa muutaman päivän, tulin niin rauhattomaksi, etten saanut tilojani missään. Tuhansia asioita ilmaantui, joista olisin tahtonut hänelle puhua, tuhansia pikkuseikkoja, jotka sytyttivät minussa kiihkeän halun, niin, suorastaan pakottivat minut häntä tapaamaan. Ja kun vihdoin väsyin ja antausin, niin ei hän edes huomauttanut pitkästä poissaolostani. Vai näkikö hän aina lävitseni? Tunsiko hän nämätkin taisteluni?
Vietimme vaimoni kanssa tyyntä elämää. Hän oli oppinut luottamaan minuun ja sydämellisyyteni teki hänet herttaiseksi. Kuitenkin oli välillämme juopa, joka leveni päivä päivältä, kuin sumuvyöhyke, jonka harmaus kävi yhä selvemmäksi. Keskustelumme rajottuivat. Ne pysyttelivät aina määrätyillä aloilla, joiden ulkopuolelle en uskaltanut ainakaan kauas tunkeutua. En tohtinut kosketella hänen entisyyttään, sillä hän muuttui aina omituisesti — vaikka hän koetti sen huolellisesti salata — jos siitä tuli puhe. Niinikään oli Kurimo harvoin puheenaiheenamme. Olin niin varovainen kuin mahdollista, enkä tahtonut loukata vaimoani, vaikka epäily kyti sydämessäni. Sillä minä rakastin häntä. Minä jumaloin hänen ylhäistä ylpeyttään. Ja olin siinä uskossa, etten mistään olisi voinut löytää mieleisempää puolisoa. Hänkään ei rasittanut minua pikkumaisilla nuhteilla tai kyselyillä. Jos milloin viivyin myöhään poissa ei hän näyttänyt hapanta naamaa, eikä hysterinen, hermostuttava sanatulva odottanut minua palatessani. Siitä oli seurauksena, että sanoin hänelle usein minne menin ja pyysin häntä mukaani, vaikkapa vain muodollisesti. Se oli myöskin omiaan tekemään seurusteluni Kurimon kanssa miltei jokapäiväiseksi.
Tietenkin oli vaimoni mukana kun kävimme konserteissa tai muissa sellaisissa. Ja minun täytyy sanoa, ettei Kurimoa miellyttävämpää konserttitoveria juuri voinut toivoa. Hienoilla, terävillä huomautuksillaan sai hän vaimonikin usein haltioihinsa.
Mutta minä pidin aina ystävääni silmällä. Joka tilaisuudessa vakoilin häntä ja punnitsin hänen sanojaan. Sillä palava halu tietää, mitä ystäväni kivisen kuoren alle oli kätkettynä, vaivasi minua alituisesti. Olisin tahtonut saada selville, vieläkö hänen sydämensä oli lämmin, vai olivatko tunteet jähmettyneet ja omatunto menettänyt herkkyytensä. Mitä tuskia, mitä koettelemuksia olikaan tarvittu, ennenkuin noin kylmä liikkumattomuus oli asettunut hänen kasvoilleen? Mitä sisäisiä taisteluja hän olikaan kestänyt? Nämä kysymykset pyörivät aivoissani koko talven, ja niihin liittyi omituinen aavistus siitä, että jos minun kerran onnistuisi halkasta hänen panssarinsa, jos kerran näkisin hänen sielunsa kätköt, niin omakin kohtaloni seisoisi edessäni alastomana ja värähtelevin jäsenin.
* * * * *
Kun nyt tarkastelen kirjotuksiani, niin avuttomuus ja outo tuska saavat minut valtoihinsa. Luulin noiden vaiheiden, jotka selvinä elävät mielikuvituksessani, olevan helposti kuvattavissa. Uskoin saavani ne tunteet ja mielentilat, jotka nuo tapaukset minussa synnyttivät vähin vaivoin ymmärrettäviksi. Mutta nämät rivit eivät ilmasekaan mitään. Ne ovat sekavia ja antavat huonon, kenties epätodellisen kuvan ystävästäni. Ja ne hienot salaperäiset vivahdukset, jotka milloin jännittivät hermoni äärimmilleen, ja tuottivat minulle kauhunsekaista tuskaa, milloin hurmasivat minut ja herättivät ihmettelyäni, pysyvät kokonaan salassa vieraan silmältä. Ne olivat senlaatuisia yksityiskohtia, ettei taitoni riitä niitä kuvailemaan. Omaamatta kykyä tunkeutua välittömästi ihmissieluun, minä olen ollut pakotettu turvautumaan deskriptivisiin keinoihin ja syrjäyttämään erikoiset tapahtumat. Sillä jos yrittäisin niitä esittää, niin luulen, etten itsekään olisi työhöni tyytyväinen. Ja toisten mielestä tuntuisivat nuo seikat varmaankin liian vähäpätöisiltä, pelkäänpä naurettavilta. Kuitenkin minä hartaasti toivoisin, että jokainen pulmallinen kysymys sielussani saisi ratkasunsa, että jokainen varjo sieltä pakenisi ja minä voisin rauhallisena kääntää katseeni tulevaisuutta kohti.