VI.
Koko talven aikana kävi Kurimo vain muutamia kertoja maatilallaan, viipyen siellä ainoastaan joitakuita päiviä. Mutta kesäksi aikoi hän muuttaa sinne.
Vaimoni ja minä olimme päättäneet oleskella vuoroin äitini huvilassa, vuoroin vapaaherra af Silfverhornin kartanossa; väliin pistäytyisimme saaristoon huviretkelle.
Lähtiessään pyysi Kurimo minua kaikin mokomin käymään luonaan. Ainakin syksymmällä, jolloin metsästys hänen suurissa saloissaan tuottaisi minulle varmasti nautintoa.
Suvi kului hupaisesti, mutta kaipasin usein ystävääni. Olin monasti aikeessa noudattaa hänen kutsuaan. Kuitenkin sain hillityksi itseni, niin että ainoastaan kirjotin hänelle muutaman sanan. Sillä ymmärsin, että välinpitämättömyys, kylmyys ja teennäinen etääntyminen olivat ainoat keinot, joiden avulla voin päästä häntä lähemmäksi. Sitäpaitsi tunsin jonkunlaista pelkoa, vai oliko se itsesäilytysvaistoa. En tahtonut näyttää, että hän merkitsi niin paljon minulle. En tahtonut antaa hänen salaisesti riemuita vallastaan ylitseni ja vaikutuksestaan minuun.
Mutta kun syyskuun alussa palasimme Helsinkiin ja hän yhä viipyi poissa, tuli janoni nähdä häntä ja kuulla hänen ääntään niin voimakkaaksi, että oloni tuntui tuskalliselta. Olinhan niin yksin, ja suhteeni Märtaankin oli omituinen, sanoisinko alakuloinen. Ulkonaisesti oli kyllä kaikki ennallaan, mutta sisäisesti olimme yhä enemmän eristyneet ja vieraantuneet toisistamme, ja meitä kumpaakin ahdisti se, ettei vielä ollut toivoakaan perillisestä. Kun siis, viettäessäni tällaista yksitoikkoista elämää, sain Kurimolta kirjeen, jossa hän jälleen uudisti kutsunsa, niin on helposti ymmärrettävää, etten voinut kauemmin kaipaustani vastustaa. Mutta enhän saattanut lähteä yksin ja jättää vaimoani kaupunkiin. Ehdotin siis hänelle matkaa niin varovasti kuin mahdollista. Hän kuitenkin kieltäytyi viitaten siihen, ettei ystäväni ollut häntä erityisesti kutsunut. Silloin hurja halu sai minut valtaansa. Tahdoin nähdä heidät vierekkäin, jokapäiväisessä seurustelussa toistensa kanssa ja siten saada selville kaiken mikä yleensä oli selvillesaatavaa. Ja tuon ajatuksen, tuon äkkinäisen mielijohteen kiihottamana esitin pyyntöni niin hartaasti, että vaimoni suostui siihen.
Kun saavuimme Haukiojalle, ihastutti valtava luonto minua suuresti. Puistossa huminoivat ikivanhat puut. Keltaset lehdet lentelivät kahisten tuulessa ja sambucuspensaiden marjat punottivat. Jylhän järven aallot solisivat hiljaa, ja saarissa kohottivat suuret kuuset latvojaan kuin jättiläiset. Itse kartanokin oli lumoava pensasten ja murattien keskellä.
Kun huomautin tästä vaimolleni, niin hän ainoastaan nyökkäsi ja hänen kasvonsa olivat kalpeat. Silmät katsoivat raukeina jonnekin etäälle. Hän näytti uneksivan. Se kummastutti minua, mutta koetin uskotella itselleni kaiken johtuvan väsymyksestä. Sillä en tiennyt silloin — niin omituiselta kuin se kuuluneekin — että hän ennen oli ollut Haukiojalla.
Kurimo oli portailla meitä vastassa.
— Hyvää päivää, herra Kurimo! Älkää nyt vain olko pahoillanne, että omin lupineni tunkeudun kotiinne. Syy onkin enemmän Arnoldin kuin minun, huusi vaimoni nauraen.
— Olette sydämellisesti tervetullut, rouva! Olen hyvin kiitollinen, että teitte Arnoldille seuraa. Muuten hän olisikin menehtynyt ikävään täällä yksinäisyydessä, vastasi ystäväni herttaisesti hymyillen, mitä lieneekin ollut hänen hymynsä takana.
Oli verraten myöhäinen iltahetki parisen päivää saapumisemme jälkeen. Istuimme kaikki kolme suuressa, vanhanaikaisessa salongissa, jonne ystäväni oli sijottanut vastaostamansa pianon. Olimme juuri juoneet teetä. Ja kun keskustelu ei tahtonut sujua, pyysi Kurimo vaimoani soittamaan.
Salongissa oli hämärä. Ainoastaan kaksi kynttilää, joita pianoon kiinnitetyt, kullatut jalustat kannattivat, levitti soittokoneen ympärille himmeää valoa, mikä ei kuitenkaan jaksanut huoneen etäisimpiin osiin. Kuu valoi hopeitaan läpi akkunoiden. Ja kynttilöiden sekä kuun yhteisvaikutuksesta kävi pimeys läpikuultavaksi. Se keveni utuiseksi hämyksi, joka ikäänkuin keinui sävelten aalloilla ja herätti mielessä mystillisen tunnelman. Esineiden ääriviivat erottautuivat pehmeinä ja epäselvinä. Ja kun nopeastikiitävät pilvenhattarat kulkivat yli kuun, niin salaperäiset varjot liitelivät huoneessa. Ne kiiruhtivat yli lattian, ajoivat toisiaan takaa seinillä, heittäytyivät sohvalla toistensa syliin ja häipyivät äänettöminä suuren muurin nurkkaan.
Vaimoni soitti pari Chopinin kappaletta. Niiden omituinen, valtava surumielisyys ja aristokrattinen ylevyys vaikuttivat puolihämyssä melkein ahdistavasti ja aavistus siitä tunteesta, joka ne oli taiteilijasta pusertanut, kulki liikuttavana läpi sydämen. Autio, alakuloinen tunto tuuditti mielen olemattomia kaipaavaksi. Silmissä hupeni kaikki kuin uneksi. Ja tuntui kuin olisivat suonetkin alkaneet tykähdellä samassa tahdissa riutuvien sävelten kanssa.
Kun viimeinenkin sävel oli sammunut ja sen kaiku vähitellen kuollut, niin hiljaisuutta huoneessa kesti kauan. Kukaan ei liikahtanut. Kynttiläin liekit lekottivat hitaasti ja varjot leikkivät lattialla. Ei hiiskahdustakaan kuulunut, ennenkuin vaimoni kääntyi meihinpäin ja hymyillen lausui:
— No?
Vasta silloin näytti ystäväni heräävän unelmistaan ja minäkin ikäänkuin säpsähdin.
— Te soitatte mainiosti, rouva. Teidän esityksessänne on tunnetta ja sielukkuutta, joka tempaa mukaansa. Suokaa anteeksi, mutta en todellakaan luullut kykyänne näin suureksi. Olette taiteilija, sanoi Kurimo pehmeällä äänellä, jonka sointu hillittynä värähteli läpi kuutamoisen hämärän.
— Kuinka hirveästi te imartelette! Tosiaan, aivan liikaa punastuakseni tai tullakseni hämilleni!
— En ollenkaan huoli teitä imarrella. Sanon ihan suoraan, ettei teknikkanne ole vielä lähimainkaan huipussaan. Mutta olen kuullut esityksiä, jotka uskomattoman etevästä teknillisestä suorituksesta huolimatta, tekevät kylmän ja vieraan vaikutuksen. Sielukkuus ja syvä musikalinen tunne, ne juuri valtaavat kuulijan. Ja ne ominaisuudet havaitsin soitossanne niin voimakkaina, että moni taiteilija niitä varmaan kadehtisi teiltä.
He alkoivat nyt puhua musikista ja suurista säveltäjistä lähtien aina Palestrinan ajoilta asti. He vertasivat Niccolinin ihania luomia Galeazzin teoksiin, kertoivat tapauksia Bachin, Beethovenin ja Chopinin elämästä ja analysoivat kuuluisaa Lisztiä, jonka kättä Kurimo oli saanut lordi Burtonin kodissa puristaa. Heidän puheensa omituisesti luisui asiasta toiseen — mikä keskustelulle juuri on ominaista — ja ennen pitkää olivat he siirtyneet käsittelemään elämän ongelmia. Heidän vuorosanansa muuttuivat jonkunlaiseksi hämäräfilosofiaksi, joka puki heidän ajatuksensa lauseiksi, niin että ne välittöminä ja alakuloisin rytmein pulpahtelivat kuuluviin kuin suoraan palavista ihmissydämistä.
Minä kuuntelin heitä äänettömänä ja ihmettelyni kasvoi kasvamistaan. Mitä pitemmälle he tulivat, sitä vaikeampi minun tuli olla ja sitä enemmän outo ahdistus pusersi sydäntäni. Ja vihdoin, yhtäkkiä, nousin ylös ja sanoin, pakottaessani huuleni hymyyn.
— Älkää antako poistumiseni häiritä itseänne. Minulla olisi pari kirjettä kirjotettavana.
— Työhuoneesta löydät mitä tarvitset, sanoi ystäväni sivumennen.
Senjälkeen jätin heidät kahden.
Kun nyt jälestäpäin ajattelen tätä tapausta, on minun turhaa koettaa uskotella itselleni, että mainitsemani kirjeet olisivat olleet todellisena syynä poislähtemiseeni. Tosin pälkähti muisto tuosta velvollisuudestani aivan äkkiä päähäni. Vieläpä olivat kirjeet tärkeitä. Mutta sittenkin. Olisinhan voinut ne kirjottaa yhtähyvin vähää myöhemminkin. Pikemmin olivat ne vain satunnaisena keinona, jolla koetin pettää sekä heitä että itseäni, myöskin itseäni. Sillä koskaan ennen ei ystäväni ollut puhunut vaimolleni tällätavoin. Koskaan ei hän ollut näin teeskentelemättä ja avoimesti ilmassut omia mietteitään. Ainoastaan minulle olivat hänen sanansa joskus hehkuneet yhtä hartaina ja mukaansatempaavina. Ja vaimoni! Milloinkaan en olisi uskonut hänelle olevan mahdollista pukea ajatuksiansa näin sointuviin lauseihin. En edes tiennyt hänen mielipiteittensä olevan näin varmoja ja harkittuja. Hänen sielustaan paljastui syvyyksiä, jotka olivat minulle kokonaan vieraita ja joiden salaisissa sopukoissa varmaankin moni kallis helmi kimalteli. Huomasin hänen sisimmässään elävän elämää, joka oli pysynyt minulle tuntemattomana ja jonka kulku nytkin kuului salattuna kuin maanalaisten vetten kohina.
Mitä kauemmin heitä kuuntelin, sitä kiusaantuneemmaksi tunsin itseni ja sitä enemmän katkeruutta tulvi sydämeeni. Käsitin olevani kokonaan tarpeeton ja syrjäytetty. Kykyni ei täysin riittänyt ottaakseni osaa heidän keskusteluunsa, enkä sitä — jostakin salaisesta syystä — erityisemmin tahtonutkaan. Minun täytyi vaieta. Minun täytyi syrjästä katsella miten toinen mies sai vaimoni avaamaan pyhäkkönsä ja esiintuomaan kätketyt aarteensa. Se teki minuun niin masentavan vaikutuksen, että oloni rupesi tuntumaan tuskalliselta. Ja kun vihdoin mieleeni välähti äskenmainitsemani tekosyy, niin poistuin heidän paristaan, missä oma mitättömyyteni kuvastui selvänä kuin peilistä.
Tätä tukee sekin seikka, ettei kirjottamisestani tullut mitään. En edes pannut huoneeseen, jonne tulin, lamppua palamaan, vaan heittäysin nojatuoliin. Sytytin sikarin. Ja kun pimeässä näkymätön sauhu pöllähti kuun valojuovaan, esiintyi se vihertävänä, läpikuultavana pilvenä. Annoin mielikuvien syntyä, kehittyä huippuunsa ja sitten raueta jälkeentulevien tieltä. Olin siksi kiihottuneessa mielentilassa, ettei minulla ollut mitään tietoa ajan kulusta.
Muita yhtäkkiä epäluulo pisti sydäntäni. Se jännitti jokaisen lihakseni ja herätti minut tuosta niinsanoakseni veltosta uinailusta. Tuo salainen epäily, joka toista vuotta oli rinnassani kytenyt, sai nyt voimakkuuden, jota en ennen ollut tuntenut. Se painoi ja kiusasi minua niin, että päätin lähteä takasin salonkiin.
Kun avasin oven oli huone kuitenkin tyhjä. Ääntäkään ei kuulunut, ainoastaan kynttilöiden liekit lepattivat ja varjot jatkoivat entistä leikkiään. Mutta yhtäkkiä huomasin jotain, joka sai minut pysähtymään kuin kivettyneenä paikalleni.
Salongista johti ovi pienelle takaverannalle, josta ihana näköala avartui yli Alhon. Kun katsoin läpi akkunan, näin verannalla ystäväni ja vaimoni. Kurimo istui tuolilla selin minuun, mutta vaimoni seisoi kaidepuuta vasten nojaten, ja kuu valasi hänen kasvonsa.
Sydämeni rupesi kiihkeästi sykkimään. Vaivuin tuolille aivan pianon lähelle ja toivoin ensin, että he olisivat minut huomanneet. Mutta kun kuu pääsi esiin kevyen pilven alta ja kirkasti täydellisesti vaimoni kasvot, niin huomasin ihmeekseni niiden ilmasevan syvää tuskaa. Silloin hermoni jännittyivät ja jouduin hyvin ristiriitaisten mielialojen valtaan. Seurasin tarkkaavasti heidän pienimpiäkin liikkeitään, enkä kuitenkaan olisi tahtonut heitä vakoilla. Toivoin joka hetki, että he olisivat keksineet minut ja varoin kuitenkin synnyttämästä vähäisintäkään ääntä.
Mutta he eivät huomanneet minua, sillä jokin mieltäkiinnittävä keskustelun aihe näytti vaativan kaiken heidän tarkkaavaisuutensa.
Yhtäkkiä astui vaimoni askeleen eteenpäin. Hänen vartalonsa kumartui hiukan ja kuin suunnattoman epätoivon vallassa väänteli hän käsiään ja tuijotti ystävääni. Mutta Kurimo istui liikkumattomana. Hän näytti katsovan ohitse vaimoni, kauas yli Alhon, jonka hiljaiset laineet välähtelivät kuutamossa. Vihdoin hän nousi nopeasti, kääntyi vaimooni päin ja tarttui hänen käteensä silmissään ilme, jota en milloinkaan unohda. Ja kuin tuskan pakottamana heittäytyi puolisoni hänen kaulaansa.
Tuntui kun sydän olisi riistetty rinnastani. En ollut uskoa omia silmiäni. Oma vaimoni, jota olin rakastanut ja rakastin ja jonka luulin itseäni rakastavan, hän heittäytyi tuon kirotun miehen syliin kuin kurja ilotyttö. Tuo hieno, ylpeä olento oli siis petollinen ja alentui halveksittavaan aviorikokseen. Raivoissani olisin tahtonut syöksyä heidän eteensä, lyödä heitä, huutaa heille vasten kasvoja tekonsa kauheuden. Mutta tuska vei minulta voimat. En voinut jäsentäkään liikauttaa, enkä ääntä päästää. Olin kuin kivettynyt tai maahan juurtunut. Mutta silmäni tuijottivat koko ajan heihin ja huomasin heidän jokaisen liikkeensä. Äkkiä ystäväni säpsähti ikäänkuin olisi terävä katseeni jollaintavoin koskettanut häntä. Nopeasti vilkasi hän läpi akkunan salonkiin ja — siitä olen aivan varma — huomasi minut, sillä hän muuttui heti entiselleen ja vetääntyi erilleen vaimostani. Märtakin käänsi hätäisesti päätään minua kohden ja koetti ottaa arvokkaamman asennon.
He viipyivät vielä verannalla jonkun aikaa, tietenkin rauhottuakseen. Sillävälin minäkin hiukan tyynnyin. Mutta vapisin vielä huomattavasti ja hiki kohosi otsalleni. Vaikka hetkisen olin aikeessa poistua, niin viivyin kuin lamaantunut paikallani ja varsin pian unohdin koko ajatuksen.
Sensijaan valtasi minut tunto, jota olen ihmetellyt enemmän kuin mitään muuta itsessäni. Tunto siitä, etten voisi mitään sanoa heille kummallekaan. Tuo omituinen mielijohde ei ollut itsensähillitsemiskykyä, niin paljon voimaa en omannut, se ei myöskään ollut harkinnan tulos — olinhan siksi kiihottuneessa mielentilassa, että järkeni tuskin toimi — vaan pikemmin oli se vaisto. Ja minun täytyy nyt jälestäpäin myöntää, että se vaisto oli oikea. Sillä miten olisinkaan kohdistanut hyökkäykseni Kurimoon, tuohon kylmään mieheen, jonka tyyneyttä ei mikään voinut järkyttää? Hän olisi vain hymyillyt ylenkatseellisesti ja halveksinut minua vaitiolollaan. Ja mitä olisin sanonut vaimolleni, hänelle, jota olen rakastanut ja rakastan ja jota rakastin ehkä eniten silloin kun hän petti minua. Mutta minä vihasin Kurimoa. Ja tuntiessani oman voimattomuuteni, muuttui se raivoksi, joka äänettömyydessään oli käydä yli voimieni. Kuitenkaan en voinut syyttää yksinomaan häntä. Sillä olinhan itse nähnyt miten vaimoni oli ottanut ratkasevan askeleen. Hän, juuri hän oli kiertänyt käsivartensa tuon tutkimattoman miehen kaulaan. Hänen eteensä olisi minun siis pitänyt syöksyä syytöksineni, hänelle purkaa raivoni ja musertaa hänet tuomioni oikeudenmukaisuudella. Mutta kuten jo sanoin, en voinut. Masentuneena, tuskan polttaessa sydäntäni, jäin istumaan paikoilleni, ja jotakin karheata, ikäänkuin hiljainen nyyhkytys pyrki kurkkuuni.
Vihdoin palasivat he salonkiin. Vaimoni oli kalpea ja rauhaton, mutta Kurimon kasvoja valasi kirkas hymy, niin kirkas, että se hirvitti minua. Tartuin nopeasti pöydällä olevaan sanomalehteen kätkeäkseni sen taakse tuskan vääristämät piirteeni.
— Vai niin. Sinä olet jo täällä, Arnold. Siellä on tavattoman kaunis kuutamo, rouvasi oli siihen hyvin ihastunut, sanoi ystäväni aivan rauhallisesti.
Hänen sanojensa pirullisuus pisti kuin käärme sydämeeni. Mutta sanaakaan en saanut suustani. Nyökäytin vain päätäni ja ikäänkuin hyvin syventyneenä lukemiseeni, murahdin jotakin, mikä oli vain käheää, epäselvää ääntä.
— Ettekö vielä tahtoisi soittaa jotakin, rouva? Jotakin tuudittavaa, joka houkuttelisi unettaret luoksemme ja tekisi yön suloiseksi, sanoi Kurimo viehkeimmällä äänellään.
— Sormeni ovat kankeat kylmästä ja on jo niin myöhäistä. Menen mieluummin nukkumaan, ellette pahastu, sai vaimoni vaivoin ja värähtelevin äänin pakotetuksi huuliltaan.
En muista enää, mitä ystäväni hänelle vastasi. Märta toivotti hermostuneesti hyvää yötä ja poistui.
Syntyi äänettömyys. Ainoastaan Kurimon askelten kaiku kuului onttona ja tahdikkaana kun hän hitaasti käveli edestakasin. Olin heittänyt pois sanomalehden ja tuijotin eteeni odotuksesta jännittyneenä. Kuin vilunväreet kulkivat läpi ruumiini.
Hän pysähtyi eteeni, katsoen minuun terävästi kissansilmillään, jotka kiiluivat syvinä ja mustina.
— Täällä on liian viileää. Käykäämme toiseen huoneeseen. Kenties polttaisit sikarin? sanoi hän tehden kädellään sulavan liikkeen.
Kummallinen aavistus siitä, että nyt tulisi tapahtumaan jotakin, joka ikuisiksi ajoiksi painuisi mieleeni, antoi minulle uutta voimaa ja sanaakaan vastaamatta seurasin häntä. Hän vei minut pieneen sivuhuoneeseen ja sytytti vihreällä suojuksella varustetun lampun. Sitten tarjosi hän minulle sikarin hopeisesta kotelostaan.
Vaitioloa kesti kauan ja oloni oli ahdistava. Vihdoin kysyi hän vakavasti:
— Sinä kai rakastat yhä uhkapeliä, Arnold?
Minä säpsähdin. Koko yhdessäolomme aikana emme kumpikaan olleet hiiskuneet sanaakaan pelistä, joka kuitenkin oli tehnyt meidät ystäviksi. Kuin yhteisestä sopimuksesta olimme vaienneet ja painaneet ikävät muistot unholaan. Mutta nyt otti hän kysymyksen jälleen esille. — Kauhu puistatti ruumistani. Nyökkäsin kuitenkin myöntävästi.
— Minä ehdotan sinulle nyt pelin, jonka jännittävyys varmasti tyydyttää sinua, jatkoi hän tuokion kuluttua.
Hänen äänensä tavaton koleus hirvitti minua. Tunsin vaipuvani ikäänkuin kokoon tuolille. Kuin kylmä käsi puristi rintaani niin että rupesin ahdistuksesta huohottamaan. Sillä aavistin jotain kamalaa. Tuntui kuin yliluonnollinen hirviö olisi uhannut minua ja samalla tunsin olevani kokonaan voimaton torjumaan sen hyökkäyksiä. Olin salaperäisillä siteillä kiinnitetty johonkin, joka piti minua vallassaan ja ohjasi tekoni. Epätietoisena, kauhistuneena, ja tuskallisesta odotuksesta jännittyneenä tuijotin ystävääni.
Hän viivytteli kauan ennenkuin jatkoi.
— Panen koko omaisuuteni, minulla ei ole valitettavasti arvokkaampaa, ja sinä — vaimosi… Suostutko?
Nuo tukahtunein äänin lausutut sanat löivät kuin kauhea isku vasten kasvojani. Luulin vereni jähmettyvän ja suonieni lakkaavan tykkimästä. Tunsin piirteitteni vääristyvän suonenvedon tapaisesti. En enää käsittänyt mitään selvästi. Ympäristö pimeni. Aivoni eivät toimineet. Ja minä tunsin olevani kuin suunnattoman jättiläisolennon vallassa, jonka edessä en ollut mitään, jonka silmien synkkä ja uhkaava tuli vaikutti minuun hypnottisella voimalla ja pakotti minut tekoihin, joista en ole vastuunalainen. Hermoni olivat niin kiusaantuneet, että ruumiini vääntelehti tahdottomasti. Kylmä hiki kohosi otsalleni, ja tuijotin ystävääni jäätävän kauhun synkentämin silmin.
Olen aina ollut epäilijä ja epäilen nyt, ajatellessani tätä omituista peliehdotusta, että se vieraasta tuntuu kenties naurettavalta. Enkä ihmettele sitä ollenkaan, sillä kukaan ei ole kuullut ääntä, jolla se lausuttiin. Sanotaan muutamien fagotinpuhaltajien tulevan hulluiksi siitä, että joku sävel rupeaa alituisesti soimaan heidän korvissaan. Minun korvissani viipyy yöt päivät noiden sanojen soinnuton kaiku. Se seuraa minua eroamattomana kuin oma varjoni. Eikä minulla ole toivoa, sanoisinko lohdutusta, että se tekisi minut mielipuoleksi.
Kun hiukan toinnuin, herätti hänen ehdotuksensa julkeus ja tavaton luonnottomuus minussa raivoa, joka lähenteli mielipuolisuutta. Olisin tappanut hänet, jos voimani olisivat sen sallineet. Nautinnolla olisin survassut tikarin hänen sydämeensä. Mutta olin niin kiihottunut, ettei ääntäkään tullut kurkustani. Hengityksenikin kulki lyhyesti ja ahtaasti. Ja raivossani, yliluonnollisessa tuskassani, jota kukaan ei voi käsittää, tein hänelle myöntävän eleen.
Hän otti nyt korttipakan pieneltä tupakkapöydältä, ja laski sen eteeni. Sitten asettui hän istumaan minua vastapäätä ja syvä sääli — mikä minua ärsytti pahemmin kuin iva — kuvastui hänen kasvoiltaan kun hän äänettömänä katseli minua.
— Pelaamme aivan yksinkertaisesti, viidellä kortilla. "Viimeistä voittoa", ymmärräthän, sanoi hän hiljaa, synkästi.
Syntyi painostava vaitiolo. Nostimme kumpiko jakaisi. Se lankesi minun osakseni. Hermostuneena, vapisevin käsin jaoin kortit. Peli alkoi.
Ei hiiskahdustakaan kuulunut. Ainoastaan lamppu sihisi pöydällä ja sydämet rinnoissamme jyskivät. Kun ystäväni miettiväisenä ja kauan katseli korttejaan olivat hänen piirteensä kylmät ja liikkumattomat.
On kummallinen tosiasia, mitenkä jännittävinä hetkinä mielialat nopeasti vaihtelevat. Kun siinä tarkastelin korttejani — sen vähän, minkä sitä yleensä tein — tyyntyi raivoni äkkiä. Tunsin vain haikeaa lohduttomuutta ja kipeää tuskaa. Olin kokonaan avuttomana hänen vallassaan, kokonaan tahdoton ja taipuvainen mihin tahansa. Jouduin yksinäisen ja orvon tunnon lumoihin. Minulla ei ollut mielestäni mitään menetettävää, eikä mitään voitettavaa. Oli yhdentekevää pelasinko vaimoni, elämäni tai mitä hyvänsä. Kuin hiljainen nyyhkytys soi sielussani. Jos häviäisin, niin enhän oikeastaan mitään menettäisi. Sillä vaimoni rakasti toista, oli toisen ja peli oli vain muodollisuus ja sivuseikka. Jos voittaisin, niin kääntyisi voittonikin tappioksi. Mitä merkitsi minulle Kurimon omaisuus, olihan minulla varoja kylliksi. Ja mitä merkitsi vaimo jonka lämpimimmät ajatukset olivat toiselle omistetut! Ei! Tappio olisi toivottavampi jos mitään toivoa enää saattoi ajatellakaan.
Tämä kaikki teki minut levolliseksi. Tunsin itseni masentuneeksi ja välinpitämättömäksi. Ilman jännitystä pudottelin korttejani pöydälle.
Kun viimeisetkin kortit olivat käsistämme irtauneet, nuo mitättömät paperipalaset, joiden kuvioista kuitenkin niin paljon riippui, niin ystäväni nousi valjuna kuin vaate.
— Olet siis voittanut, sanoi hän äänellä, jonka kuvaamattoman synkkä ja suruinen sointu säilyy muistissani elämäni loppuun. Sitten astui hän akkunan luo. Kuu valoi hopeitaan sen läpi. Ja rummuttaen ruutua hiljaa sormillaan laski hän otsansa kylmää lasia vasten.
Olin siis voittanut. Mutta sensijaan että olisin iloinnut siitä, ivaillut ystävääni ja kostanut siten hänen julkeutensa, jäinkin vain liikutettuna tuijottamaan häneen. Ikäänkuin aavistuksen tai vaiston kautta tunsin, että tässä oli tapahtunut jotain, jonka alkusyyt olivat minulle vieraat. Käsitin, ettei minulla ollut oikeutta tuomita ystävää, jonka sisäistä ihmistä en ymmärtänyt. Tämä oli sitäkin omituisempaa kun hän kuitenkin oli niin paljon rikkonut minua vastaan. — Tai lieneekö kaikki johtunutkin vain siitä, että jännitys oli lauennut ja voimani loppuneet, sitä on vaikea ratkasta. Mutta jouduin joka tapauksessa niin haikean tunnon valtaan, että rupesin hiljaa nyyhkyttämään. Kumpikaan ei sanonut mitään. Ystäväni tuijotti ulos akkunasta ja minä laskin kuuman otsani käteni varaan.
En milloinkaan ole elänyt niin kauheita hetkiä. Yksikään monista seikkailuistani ei ole ollut niin kammottava kuin tämä yksinkertainen tapahtuma. Sen jälkeen tuntui kaikki vieraalta ja sammuneelta. Itsekin olin kuin elävä muumio.
— On kai jo aika mennä levolle, Arnold, sanoi ystäväni lempein, pehmein äänin. Hänen katseensa oli särkynyt ja uneksiva.
Nousin heti. Ja kun kulin läpi huoneiden, niin Kurimo näytti minulle valoa.
Vaimoni oli nukkuvinaan ja minä annoin hänen olla rauhassa. Mutta itse en saanut unta silmiini. Hermostuneena vääntelehdin minä vuoteellani ja kuume poltti ohimoillani. Mitenkä paljon mahtoi Märta aavistaa tapahtumasta? Mitähän liikkui hänen mielessään? Ja ystäväni? Mitä myrskyjä riehui hänen kylmän kuorensa alla? Se jäi minulle arvotukseksi — se on ja pysyy sellaisena.
Aamulla toi palvelija minulle kirjeen, jonka osote oli ystäväni käsialaa.
"Jää hyvästi, Arnold…"
Sellainen oli sen lyhyt sisältö.
— Missä on isäntäsi? kysyin palvelijalta tuskan vallassa?
— Hän matkusti aamulla varhain, kuului vastaus.
Kukaan ei tiennyt minne hän oli lähtenyt.
Luin yhä uudelleen ja uudelleen hänen hyvästijättönsä. Sen kolme lyhyttä sanaa näyttivät sisältävän rajattoman määrän eri tunnelmavivahduksia, riippuen lausumistavasta. Ja minusta tuntui kuin olisi ystäväni mieli sitä kirjottaessaan ollut niin tulvillaan ettei hän voinutkaan enää jatkaa. Ei niin sanaa lisätä. Mutta ehkä siinäkin erehdyin.
Kun kerroin vaimolleni — myönnän sen ensin tuottaneen minulle jonkunlaista nautintoa — että ystäväni oli matkustanut, niin tavaton kalpeus levisi hänen kasvoillensa. Hän vaipui kuin kokoon ja tuijotti minuun kuin tuomariinsa. Hänen silmänsä sulkeutuivat. Hän huohotti raskaasti, ja luulin joka hetki hänen pyörtyvän. Istuuduin hänen viereensä ja tartuin hänen käsivarteensa tukeakseni häntä. Ja mielialan vallassa, joka sisälsi sekä myötätuntoa että uteliasta säälimättömyyttä, kerroin hänelle tapahtuman. Kuvasin miten Kurimo oli pakottanut minut peliin, mutta en maininnut mitään siitä, että hänkin, vaimoni, oli ollut kysymyksessä.
Puhuessani huomasin miten omituisia, kirjavia värivivahduksia kulki yli hänen kasvojensa. Hänen silmänsä säihkyivät ja hän puri huultaan. Ja ponnistaen viimeiset voimansa — mikä minuun koski tavattomasti, kun huomasin sen selvästi — sai hän nostetuksi kätensä kaulaani ja kuiskatuksi tukahtunein äänin:
— Sinua minä rakastan. Sinua yksin minä rakastan.
Kaksi teräväreunaista, hehkuvaa täplää ilmaantui hänen poskilleen. Ne olivat minusta kuin kuoleman ruskotusta. Ja kun katsoin häneen, niin huomasin hänen alahuulestaan tihkuvan verta.
Ystäväni taloudenhoitaja antoi kaikki arvopaperit ja käteiset rahat asianmukaisessa järjestyksessä haltuuni. Senjälkeen otti hän eron virastaan.
Kaksi tuskallisen pitkää vuotta on nyt kulunut. Kaksi tuskallista ikuisuutta. Mitä tapahtui, sen vaimoni aavistaa ja mitä hän aavistaa, siitä olen minä selvillä. Mutta kumpikaan ei näitä asioita koskettele, kummallakaan ei ole kylliksi voimaa. Ja kuten jo alussa sanoin koettaa vaimoni olla iloinen, mutta yöllä ovat silmänsä kyynelissä. Välillämme on kuilu, jonka yli en voi päästä, ja me vaellamme kuin kaksi vierasta, joille vaan muukalaisuuden tunne on elämässä yhteistä. Kuitenkin on kaikki ulkonaisesti ennallaan.
En ole mitään kuullut ystävästäni. Kukaan ei tiedä minne hän on mennyt.
Kuinka paljon olenkaan häntä ajatellut! Tuhannesti olen hänet tuominnut
ja yhtä usein surrut hänen kohtaloaan. Nyt ymmärrän häntä paremmin.
Mutta hän ei koskaan palaa.
Tiedän, että on tuskallista kun ihmiseltä on kaikki mennyt, mutta useilla on silloin vielä toivo jälellä.
Minulla on kaikki jälellä, mutta toivo on mennyt.
* * * * *
Jokunen päivä on kulunut siitä, kun masentuneena kirjotin lauseen "minulla on kaikki jälellä, mutta toivo on mennyt", aikoen siten lopettaa muistelmani. Tuo lause oli kauan soinut korvissani. Lakkaamatta minä kävelyretkilläni toistin sitä, sillä luulin sen sisältävän järkähtämättömän totuuden, totuuden, joka tulisi olemaan koko lopun elämäni sisältönä. Mutta tapahtuikin käänne. Ja vaikkei se, mitä vielä tulen kertomaan, enää kuulukaan varsinaisesti asiaan, niin en malta vaieta. Mieleni on niin täynnä. Kuin kevätpurojen solina soi sielussani.
Päivänä, jona kirjotukseni lopetin, heittäysin ponnistuksesta väsyneenä sohvalle ja sytytin sikarin. Oli kova helle. Ja kun makasin siinä, paljosta ajattelusta raukeana, katsellen, miten siniharmaat savurenkaat kohosivat ilmaan ja kuunnellen kärpäsen yksitoikkoista pompotusta katossa, niin en ollenkaan ihmettele, että silmäni painuivat umpeen.
Heräsin siihen, että kuulin jonkun hillittömästi nyyhkivän. Katsoin ympärilleni. Illan hämy oli hiipinyt huoneeseen. En tahtonut muistaa, missä olin.
Tuolilla, kirjotuspöytäni ääressä, istui Märta nyyhkien, pää pöydän yli kumartuneena ja otsa käsivarren varassa. Tajusin nopeasti, että hän oli lukenut kirjotukseni, enkä voinut hillitä itseäni nousemasta ylös. Menin hänen luokseen. Hän säpsähti. Ja hänelle niin ominaisella voimalla pakotti hän kovan ilmeen kasvoilleen. Hänen silmänsä hehkuivat kuin tuli ja kyyneleet näyttivät yhtäkkiä kuivuneen. Hän nousi seisomaan ja suoristi ylpeästi vartalonsa. Terävä ryppy oli hänen otsallaan ja huulet liikkuivat kuin jotain sanoakseen. Koko hänen ulkomuotonsa ilmasi neuvotonta vihaa. — Rintaani pusersi kipeästi. Sanaakaan sanomatta minä astuin akkunan luo ja aloin katsella ulos. Kuulin hänen nopeasti lähenevän ovea.
Kun hän nyt oli saanut tietää, että mielettömyydessäni olin pelannut hänestä, niin luulin hänen ikipäiviksi lähtevän luotani. Luulin hänen heränneen tuosta horroksesta, jossa hän koko yhdessäolomme ajan oli ollut, ja voimakkaana katkasevan kaikki siteet väliltämme ja jättävän minut omaan heikkouteeni. Kuitenkaan en kuullut hänen poistuvan huoneesta. Verrattain pitkä aika kului. Olin menettää kärsivällisyyteni. Mutta omituinen arkuus esti minua liikkumasta tai kääntämästä edes päätäni.
Yhtäkkiä tunsin käden hiljaa painavan olkapäätäni, ja sydäntä vihlovaan itkuun purskahtaen nojasi vaimoni päätään minuun. Hänen katseensa oli kyynelistä rukousta. Tartuin häntä vyötäisiltä ja annoin hänen itkeä. Sitten kuletin hänet sohvalle ja pusersin häntä hiljaa rintaani vasten.
Ikinä en ollut nähnyt hänen itkevän, siksi sydämeni suli niin herkäksi. Käsitin, että hän oli taistellut vaikean sisäisen taistelun. Koskaan en ollutkaan vaimoani ymmärtänyt. En ollut huomannut hänessä mitään kehitystä koko avioliittomme aikana ja hänen elämänsä kulku oli pysynyt minulta täydellisesti salassa. Olin useasti ihmetellyt, miten passivista osaa hän oli näytellyt Kurimon ja minun välisissä tapahtumissa, enkä tiennyt mitä olisin ajatellut hänen vaihemielisistä häilähtelyistään. Mutta nyt, kun hän ensikertaa elämässäni itki sylissäni, nyt ymmärsin, kuinka suuri muutos hänessä oli tapahtunut ja kuinka kokonaan hän oli toinen kuin ennen.
Hänen nyyhkeensä kiihtyi yhä. Hermoväreitä liikkui hänen poskillaan. Hänen sormensa koukistuivat suonenvedon tapaisesti, kun hän edestakasin kuletti kättään pitkin käsivarttani ja olkapäätäni. Hänen povensa aaltosi kuin meri ja hän vapisi kauttaaltaan.
Vähitellen hän kuitenkin tyyntyi. Syvä kärsimys kuvastui hänen kasvoiltaan, ja hän tarttui käteeni ja pusersi sitä hiljaa.
Jos voisin kuvailla mitä tunsin tuona hetkenä, jolloin käsi kädessä istuimme pehmeän hämärän helmassa! Sanaakaan ei vaihdettu. Kyyneleet olivat kohonneet minunkin silmiini ja harras mieliala valtasi minut. Tuntui kuin olisivat sielumme sinä hetkenä lähentyneet toisiaan ja sulautuneet toisiinsa. Ilmassa väreili kuin kaukainen urkujen soitto, kuin matalan virren hiljainen humina tai yötuulen huokaus korven hongissa. Paljaina ja nöyrtyneinä me olimme toistemme edessä. Ensi kertaa koko elämämme tuskaisella taipaleella.
Tuon kohtauksen jälkeen on niin paljon muuttunut. Minun tuskani ja epäilyni olivatkin jo sulautuneet yhdeksi ainoaksi epätoivon tunteeksi, joka oli niin painostava, että sielunelämäni turtui liikkumattomaksi. Se ei enää sisältänyt vivahduksia. Ikäänkuin haihtumaton usva verhosi sisäisen maailmani. Mutta nyt on kaikki toisin ja uusi, hiljainen onni, josta en vielä ole täysin selvillä, asuu luonani. Ehkä olin itse syypää onnettomuuteeni. Ehken ymmärtänyt vaimoani, ehken toden teolla avoimesti ja vilpittömästi pyrkinyt häntä lähemmäs. Nöyrästi minä tunnustan erehdykseni.
Nyt olen hänet löytänyt. Ja vaikken saatakaan toivoa, että kaikki epäsoinnut hälvenisivät ja täydellinen onni odottaisi minua, niin uskon kuitenkin voivani rauhallisesti katsoa tuleviin aikoihin. Luulen että jälelläolevan elämäni ylitse lepää kesäyön hillitty valo. Ei mikään enää loista. Kirkkaat värit eivät häikäse silmää, eivätkä sytytä tunnetta ilmiliekkiin. Mutta synkkiä varjojakaan ei ole olemassa. Ainakin minä näin toivon. Ja minä tahtoisin hartaudesta vaipua polvilleni ja kiittää elämää kaikesta, ja etenkin siitä, että toivoni on palannut.