KULKU-KALLE.
Notkon yksinäinen torppa oli syvällä korvessa, sen tien varrella, jota kyläläiset kulkivat kaupunkiin. Kylään oli noin neljän kilometrin matka ja kaupunkiin lähes kaksi penikulmaa.
Oli myöhäinen helmikuun ilta. Ulkona oli kova pakkanen ja tuuli ajeli tuiskulunta hankiin hukkuneiden aitojen yli. Notkon tuvassa paistoi emäntä leipiä. Tytär kutoi kangasta, vanha ruotuvaari kurisutteli penkillä piippunysäänsä ja renki loikoi sängyssä juritellen hiljaa jotakin rekilaulua. Vaivainen kattolamppu tuikutti kangaspuiden lähellä ja hiillos hehkui paadella, leivinuunin edessä.
Etehisessä kuului joku tömistelevän lunta jaloistaan. Ovi aukeni naristen, kylmä ilmavirta syöksyi tupaan ja tulija astui sisään pysähtyen kynnyksen luo. Hämärässä ei saattanut erottaa muuta kuin hänen pitkän vartalonsa ääriviivat.
— Hyvää iltaa, toivotti hän hiljaa.
— Iltaa, iltaa, emäntä uunin vierestä vastasi, — vieras käy peremmälle, tässä sopisi käsiä lämmitellä.
Tulija astui uunin luo. Hän oli nuori, tummaverinen ja laihakas mies. Yllään oli hänellä ohut, kulunut takki, ja kun ei hänellä ollut kintaita olivat hänen kätensä sinertävät ja kylmästä kankeat. Mitään virkkamatta ojensi hän kätensä hiillosta kohden ja hieroi niitä.
— Mistäs kaukaa vieras tulee? kysyi emäntä.
— Kaupungista… Olisi kylään aikomus.
— Vai kylään. Ei lie vieras tämän paikan ihmisiä, kun ei tunneta?
— Ei.
Ja vieras jatkoi hetken kuluttua:
— Sehän minä olen se Kulku-Kalle, jos emäntä on sattunut kuulemaan.
— Kyllä on kuultu. Vai se.
Senjälkeen vallitsi tuvassa äänettömyys. Päre, jonka emäntä oli uuniin kurkistettuaan pistänyt muurinrakoon, risahteli hiljaa palaessaan karstalle. Kangaspuut kolahtelivat tahdikkaasti; silloin tällöin köhähti vaari penkillä. Vieras lämmitti käsiään sivulleen katsahtamatta.
— Näinköhän tässä saisi yötä olla? kysyi hän vihdoin kääntyen emäntään päin.
Emännän katse oli epäilevä ja terävä.
— No ilkeäähän ihmistä on tuollaiseen jumalanilmaankin ajaa, mutta kyllähän tässä on kovin huonoa tilaa. Meillä on tuo vaarikin, ja miehet ovat ahtaneet kiukaan niin puita täyteen, ettei sinnekään sovi.
Vieraalle oli emännän epäluulo tuttua, ja hänellä olisi ollut vastaus valmiina. Olisihan hän voinut sanoa, että kulkija tyytyi mielihyvällä viettämään penkilläkin yönsä, tai muuta semmoista. Mutta emännän puhuessa olivat hänen silmänsä osuneet kangasta kutovaan tyttöön. Heidän katseensa olivat kohdanneet, ja tytön silmien kirkkaus oli saanut lämpimän laineen vierimään läpi hänen ruumiinsa. Hän muisti ennestään nuo viattomat kasvot, joiden hipiä oli harvinaisen hieno ja ilme avuton kuin lapsen. Ja emännän sanat olivat jo unehtuneet kun hän jälleen kääntyi hiillosta kohti.
Syntyi äänettömyys. Emäntä riensi tuvasta. Ja tuijottaessaan hiilien värinään muisteli vieras sitä heikkoa punaa, joka äsken oli sävähtänyt tytön kasvoille ja joka ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta. Ja yhtäkkiä ei hänen mielensä enää tehnytkään jäädä torppaan yöksi. Mitäpä hän vasten emännän tahtoa pyrkisi, vielähän kyläänkin ehtisi. Hän kumartui ja kääri toisen housunlahkeensa yläpuolelle polvea. Polvessa oli veres haava, jonka siteenä oli vain mitätön tilkku ja joka ei näyttänyt ollenkaan hyvältä kylmettymisen takia.
— Sattuisikohan olemaan jotakin kankaanpalaa? On polveni hiukan huonossa tupussa, kysyi vieras hiljaa.
Tyttö katsahti kangaspuilta.
— Hyvänen aika! Mikäs polveen on sattunut?
— Kirves luiskahti.
— Ohhoh!… Kyllä sidettä saa.
Tyttö nouti liinaisia tilkkuja.
— Tässä olisi.
Ja hän kumartui alas ja ojensi jo kätensä auttaakseen, kun sormus välähti hänen silmiinsä. Säpsähtäen veti hän kätensä takasin ja tunsi punastuvansa. Se suututti häntä. Häpesikö hän sormustaan, häpesikö näyttää sitä tuollaiselle? Ja melkein vihaisena vilkasi hän kulkijan kasvoihin, joilla hänen mielestään kiiti tuskin huomattava häivähdys.
— Kiitoksia, neiti. Kyllä minä itse saan, sanoi vieras ja sitoi huolellisesti haavansa.
Tyttö riensi omettaan puhutellakseen äitiään, sillä eihän mitenkään voinut ajaa haavottunutta ihmistä tuollaiseen yöhön. Ja hän saikin äitinsä myöntymään, mutta kun he palasivat tupaan, ei vierasta siellä enää ollut. Vaari tiesi hänen heti tytön jälkeen lähteneen.
Jollain tavoin pettyneenä tyttö istahti penkille ja katseli jääkukkia, joita pakkanen oli ruutuun muodostanut. Kulkija viipyi vielä hänen mielessään, ja hän antoi kuvitelmien syntyä ja raueta. Hän muisti viimekesäisen, leppeän illan kylän keinulla, missä hän Kulku-Kallen oli tavannut. Hän oli silloin ollut herramaisemmin puettuna, eikä ollut näyttänyt ensinkään hullummalta. Kun toiset olivat laulaneet, oli Kalle vaan äänettömänä keinuttanut ja ollut kuin nukuksissa. Kalle oli istunut häntä vastapäätä, ja kun hänen puolensa joskus oli noussut hyvin korkealle, oli Kalle alhaalta selkäkenosiltaan heittänyt katseen, joka oli ollut niin uneksiva ja epämääräinen, että oudot tunnot olivat läikähtäneet mielessä; ei edes kärkevää sanaa ollut voinut heittää tuolle totiselle nukkujalle.
Kun sitten oli lähdetty pois, ei hän saattanut muistaa nähneensä Kallea. Mutta veräjän luona, josta metsä alkoi, oli Kalle seisonut aitaa vasten liikkumattomana ja yksinään.
— Eikö matka tunnu pitkältä yksin kulkea? oli Kalle kysynyt.
— Tokko tuo kahden lyhenisi, oli hän vastannut.
— Ei edes taida pelottaa, että pahat ihmiset ahdistaisivat?
— Eivät nuo ennen ole ahdistelleet, elleivät nyt, oli hän tylysti vastannut.
Kalle oli nostanut hattuaan ja jäänyt paikalleen. Mutta hän, muistelija, oli jatkanut matkaansa kiirein askelin, apein mielin, ja, ikäänkuin toisen toivomuksesta, peläten.
Kulkijapoika näki kulkeissansa kukkivan orvokkikukan. Katsella saa, mutt' ei omistaa se on kulkijapojan lupa.
Niin oli hän kuullut Kallen kauempana laulavan ja ihmetellyt, miksi hän keinulla oli koko ajan vaiennut, vaikka osasi laulaa. Koko kotimatkan oli Kalle ollut hänen mielessään.
Sittemmin oli hän kysellyt, mikä mies se semmoinen oikeastaan oli ollut, mutta kukaan ei ollut tiennyt juuri enempää kuin nimen. Kuului joskus kouluja käyneen, pystyvän moneen työhön ja oleskelevan talvisin kaupungeissa, kesäisin maalla.
Myöhemmin oli kaikki unohtunut. Ja uutena vuotena oli hän mennyt kihloihin Ylätalon rikkaan pojan kanssa. Mutta nyt oli hän jälleen nähnyt saman katseen… Olikohan Kalle huomannut hänen sormuksensa? Kenties. Mutta eipä ollut mitään virkkanut siitä… "Neiti näkyy kihloissa olevan, ei kai pahaksi pantane, jos kulkijakin onnittelee", niin olisi kai moni hänen sijassaan sanonut… Tai ehkei huomannutkaan?… Mutta, hyvänen aika, mitäs hän nyt sitä pohtii… Mokoma kulkija, vaikka varas olisi. Jumala ties, minne nytkin oli lähtenyt…
Tuvassa oli yhä hiljaista. Ainoastaan nukahtanut renki kuorsasi, ja vaari kurisutti piippuaan. Emäntä otti rieskansa uunista, koputteli kypsyyttä, taittoi palan, maistoi ja antoi vaarillekin.
— Hyviä riehkojahaa emäntä on haannu, sanoi vaari, joka ei osannut ääntää s-kirjainta.
Kun kukaan ei vastannut, uudisti vaari kovalla äänellä:
— Hyviä riehkojahaa emäntä on haannu, kun minä hanon.
* * * * *
Oli kaunis kesäkuun sunnuntai kun Jaakko Ylätalo pahatuulisena asteli kotiveräjältä Koivumäelle päin. Kevyt tuuli lehautti hänen sieramiinsa kukkien tuoksua, auringon kimallus hyppelehti pienten ristiaaltojen harjoilla, ja ruispelto lainehti kuin kellanvihreä järvi. Mutta Jaakko ei huomannut ympärillään olevaa kauneutta. Sitä paitsi pohti hän alituisesti samaa asiaa, vaikka hän olikin täysin selvillä siitä.
Se oli siis totta! Kyläeukot olivat perältäkin oikeassa juorutessaan Notkon Helmistä ja Kulku-Kallesta. Ja kuitenkin oli Helmi Jaakon morsian.
Kulku-Kalle oli koko kevättalven oleskellut kylässä, ja viimeiset pari viikkoa oli hän ollut Ylätalossa, Jaakon kotona, töissä. Siis rakastaja sulhasen renkinä. Mutta vasta muutamia päiviä sitten oli Jaakon korviin osunut se huhu, että Kalle teki öisiä retkiä Notkon torpalle. Jaakko ei ollut ensinkään uskonut juttuun. Tunsihan hän Helmin, hän, joka itse oli toisinaan pyrkinyt tytön aittaan, mutta aina saanut semmoisen katseen, että oli muistanut. Ja ämmähupakot saattoivat uskoa, että joku kulkijapahanen oli tehnyt sen, mikä hänelle oli ollut mahdotonta. Tuo juorupuhe oli kuitenkin vienyt hänen iloisuutensa, ja kun hän oli tarkemmin ajatellut, oli hän huomannut, miten omituinen Helmi oli hänelle ollut viimeaikoina… Jaakko oli salavihkaa tarkastellut Kallea ja toisinaan keihästänyt häneen katseensa nähdäkseen hänen sydämeensä. Mutta Kallen kasvoilla oli ollut hänelle ominainen ikävystynyt ilme, ja rauhallisena oli hän juritellut laulujaan. Hän oli ollut iloinen, jos toiset olivat iloisia olleet, vastannut, jos oli kysytty ja kysynyt, kun itse oli tietoja tarvinnut. Ja Jaakon mielessä oli herännyt salainen kateus, jolle hän oli ylimielisesti hymyillyt, mutta jonka olemassaoloa hän ei ollut saattanut kieltää. Parina iltana, Kallen lähtiessä kylälle, oli Jaakon mieli tehnyt seurata jälkiä, mutta hän oli kuitenkin hävennyt alentua sellaiseen ja oli ennemmin uskonut kaikki valeeksi. Olihan Kalle kevättalvesta saakka oleksinut näillä tienoin, eikä siis mitenkään ollut mahdollista, että suhde näin kauan oli pysynyt salassa… Tai ehkei se muille salainen ollutkaan kuin yksin sulhaselle?… Ja Jaakko oli alkanut epäillä Helmiä ja raivonnut omassa itsessään kuin mielipuoli. Mutta Kallea kohtaan oli hän pakottanut itsensä entistä ystävällisemmäksi.
Mutta nyt oli kaikki selvinnyt:
Illalla olivat he Kallen kanssa laskeneet verkot, ja kun Jaakko aamulla oli kavunnut tallin parveen herättääkseen Kallen mukaansa niitä nostamaan, oli omituinen tapaus sattunut. Kun hän nimittäin oli nyhkässyt Kallea, oli tämä käännähtänyt heinissä ja kärsimättömän näköisenä nurissut: Helmi sinä… älä viitsi… älä vielä aja pois. Senjälkeen oli hän jälleen nukahtanut. Nuo sanat olivat naulanneet Jaakon liikkumattomaksi kuin patsaan. Hän muisti nytkin elävästi tuon hetken. Hän oli kuullut hevosen pärskinän ja unisen jalkain muuton tallista ja pääskysten visertelyn katolta, hän oli nähnyt pitkän, kultaisen juovan heinillä, jonka seinänraosta pujahtanut päivänsäde oli heittänyt, mutta hänen ajatuksensa olivat ikäänkuin seisahtuneet. Ja kun hän hiukan oli tointunut, oli hänen mielensä tehnyt syöksyä nukkujan päälle, mutta häneltä oli puuttunut voimaa ja hän oli kiiruhtanut ulos ja itkenyt ja kiroillut haikean kiukun vallassa. Hän oli nostanut yksin verkot, ja kun hän oli palannut kotiin, oli Kulku-Kalle seisonut veräjällä paperossi hampaissa. Hän oli rientänyt tervehtimättä ja raivon vallassa Kallen ohi ja tuntenut tämän terävän katseen niskassaan.
Näitä miettien tuli Jaakko Koivumäelle. Alempana, suurten puiden siimeksessä, tukkipojat pelasivat hoitoa. Kuului sekavia ääniä ja pelaajien sanoja: "Kerta kiinni! Lappu lisää! Vielä ukko pokalle! Kaksi siliätä ponssaria. Heivaa itsellesi. Korpi rojahti" j.n.e. Jaakko tuli heidän luokseen, istahti välinpitämättömänä joukkoon ja liittyi peliin. Hän pelasi uhkarohkeasti, voitti väliin, mutta menetti taas tuossa tuokiossa voittonsa.
Hetken kuluttua saapui Kulku-Kallekin paikalle, ja Jaakon tuli paha olla. Hän olisi tahtonut lähteä, mutta ei saanut sitä tehdyksi, ja ilkeän tunteen valtaamana pelasi hän yhä hurjemmin. Mutta kun Kulku-Kallelle sattui työ, pani Jaakko ainoastaan pieniä summia kiinni ja hävisi tahallaan, huulilla halveksiva hymy.
— Taitavat pelata porukassa saman talon miehet, huomautti muuan tukkilainen.
— Ei ensinkään. Mutta isännän ei sovi pelata renkinsä rahoja, vastasi
Jaakko pilkallisesti.
Tuskin huomattava värihäivähdys kulki Kallen kasvojen yli ja hän päätti näyttää, ettei raha hänellekään sukua ollut, kuten tukkipojat sanovat. Ja kun sitten Jaakko oli työmiehenä kerännyt suuren summan eteensä, pani Kalle kaikki kiinni, aikoen menettää tahallaan. Sattumalta sai hän kaksikymmentä yksi, siis voiton pelin. Ensin aikoi hän vielä ottaa kortin, "kääntää metsään" itsensä, mutta nopeasti hän muutti mieltään ja pisti hymyillen rahat taskuunsa. Kun hän vielä toisen kerran oli sillätavoin vienyt Jaakon edestä suuren summan, nousi Jaakko kiukusta kalpeana ja kiroillen, sillä rahattomana oli hänen erottava pelistä.
— Kyllä minulla on lainata, huomautti Kalle ystävällisesti ja hiljaa.
Jaakko kiristi hampaitaan eikä vastannut.
Jaakko teki lähtöä ja houkutteli kaikin voimin pois koiraansa, joka makasi Kulku-Kallen jaloissa. Mutta Vahti nosti vain päätään, eikä noussut. Jaakko kutsui sitä yhä vihaisemmin ja kävi kiukkuisena sitä niskaan kiinni. Se oli Vahdin mielestä kuitenkin liikaa, ja raivokkaasti karkasi se isäntänsä käteen.
— Saatana, sähisi Jaakko yli äyräittensä suuttuneena. Hän tarttui koiran alaleukaan ja nykäsi toisella kädellään yläleuasta. Leukaluut vääntyivät sijoiltaan. Koira kiemurteli maassa tuskissaan, ja vihlova ulina tulvi sen kurkusta.
Syntyi hiljaisuus, ja kauhu vaelsi raakojen miesten parvessa. Kulku-Kalle nauroi sydämensä pohjasta. Hänen kasvonsa olivat valkeat kuin liitu.
Vihdoin voimakas tukkijunni potkasi raudotetulla korollaan eläimen pään mäsäksi. Jaakko meni jo kauempana.
* * * * *
Paria päivää myöhemmin astuskeli Kulku-Kalle verkalleen kaupunkiin päin. Hän teki muuttoa muille seuduille, sillä täällä alkoi maa jo polttaa jalkojen alla. Hän oli osannut lähteä Ylätalosta ennenkuin hänet oli siihen suorastaan pakotettu, ja nyt kulki hän hitaasti metsätietä, uudet vaatteet päällä, herramaisen näköisenä.
Joelta, metsäntakaa, kuului tukkipoikain laulu:
Hyvä olen korttia pelaamaan, hyvä tappelemaan ja juomaan. Hyvä olen likkoja riiaamaan, mutta huono heitä kotia tuomaan.
Ja tän kylän ämmät, nappulanännät
kupparit ja noidat…
Kalle saattoi erottaa sanat ja hän hymähti itsekseen. Sillä lailla, juuri sillä lailla. Ämmien hampaissa hänkin oli ollut…
Tuuli suhisi puissa ja taivas vetäytyi pilveen. Jokunen pikkulintu tirskahteli lepissä, joiden lehdet himmeästi kiilsivät. Kalle koetti olla mitään ajattelematta. Olihan hän tehnyt päätöksensä, mitä siis maksoi vaivaa miettiä…
Sen pienen torpan hiilloksessa
ma käsiäni lämmittelin…
Siitä asti ne torpan tyttöä
sanovat mun heilakseni.
Se pääsi häneltä kuin vahingossa, ja häntä suututti, että oli laulanut sitä. Sillä sanat olivat tehdyt kuin häntä varten, ja koko kevään oli tämä ollut hänen mielilaulunsa. Mutta nyt täytyi sen unohtua, sillä hänen tarinansa oli lopussa.
Kuitenkaan ei hän voinut estää menneiden tapahtumain johtumista mieleensä. Hän muisti pyryisen illan Notkon torpassa ja vielä toisenkin talvi-illan, jolloin hän oli tuonut Helmiä reessään palatessaan kaupungilta heinän myynniltä. Silloin olivat he istuneet äänettöminä, hän edessä ja Helmi taampana, ja oli ollut niin hiljaista, että palokären kirkuna oli miltei pelästyttänyt… Sitten, vappuna, oli kaikki tapahtunut…
Nyt oli heidän onnensa tullut ilmi ja Kalle huomasi parhaaksi peräytyä. Mitäpä hän täällä enää, rikkomassa kihlattujen väliä, sitä ei hän tahtonut. Eipä hän tavotellut sitä, mikä ei ollut häntä varten. Olihan elämä tämän kevään hemmotellut häntä, ja hän tyytyi niin vähään ja osasi väistyä…
Vieläköhän poikkean sisään, ajatteli Kalle lähetessään Notkon torppaa. Eikö olisi viisainta vetäytyä pois sanaa sanomatta? Siten herättäisi vihan tytön sydämessä ja kaikki kävisi helpommin.
Kuitenkin poikkesi hän sisään.
— Saisikohan jotakin juotavaa, pyrkii jano tulemaan kävellessä? sanoi hän tervehdittyään.
— Laskepas Helmi kaljaa. — Kaupunkiinkos matka pitää, kun on niin uusissaan? kysyi emäntä.
— Sinnehän sitä nyt ensin ja sitten edemmäs.
Kaljatuoppi Helmin kädessä vavahti. Hän antoi sen Kallelle ja kiiruhti ulos.
— Taitaa olla mielessä muutto koko kylästä?
— Sepä se. Johan nyt on aikakin.
Kalle kiitti emäntää ja jätti hyvästit.
Mutta portailla, seinään nojaten, seisoi Helmi silmissä kyynelsumu. Kalle pysähtyi hänen eteensä, tahtoi sanoa jotakin, mutta kurkkua kuivasi, eikä sanoja löytynyt. Hän tuijotti hetken, astui pari askelta, katsoi vielä kerran taakseen ja silmiin kohosi sameus, joka himmensi ympäristön. Sitten painoi hän hatun syvemmälle päähänsä ja riensi pois kiirein askelin…
Tuuli alkoi puhaltaa kovemmin ja taivas synkkeni yhä. Tunnelmat vaihtuivat hänen mielessään nopeasti, mutta hänen oli mahdotonta ajatella. Kun hän oli päässyt Pitkäjärven kohdalle oli tullut niin hämärä kuin syksyllä. Häntä väsytti. Hän heittäysi rantakalliolle pitkäkseen kalliokielojen sekaan. Tuulessa maksaruohot värähtelivät. Kellokukat ja koiranputket huojuivat kovasti sivummalla, ja aallot pauhasivat kallion juurella. Kulku-Kalle makasi pää käsien varassa ja vihelsi voimainsa takaa. Hänen katseensa oli tähdätty kauas Pitkäjärven ulapalle, mistä hämäränkin läpi vilahteli aaltojen valkeat kuohut.