TUULASVALKEA.
Sirkka hiipii pimeän tullen kotikoivikon läpi Kaunisniemen rantakalliolle. Hän melkein taistelee tuota hiipimistään vastaan, sillä onhan se aivan turhaa, ja hän varoo synnyttämästä ääntä, vaikkei mitään pelkäämistä ole. Sydän sylkyttää ja hengitys tihenee, ja kun hän pääsee perille, istahtaa hän kalliolle aivan veden lähelle, katselee, kuuntelee. On pimeä elokuun yö, eikä hiiskahdustakaan kuulu. Yllä on syvä, sininen taivas ja taivaalla jokunen tähti, jokunen kirkas tähti, joka värähdellen heiastuu järven tyynestä syvyydestä.
Tuulasvalkeaako hän taas on tullut katsomaan? Sitäkö hän odottaa joka
hetki, koska niin tuijottaa Viuhan rantaan, Viulu-Vallun kotirantaan?
Ei, ei ollenkaan. Luontoa hän vaan tahtoo ihailla, mitäpä hän Vallusta.
Ja hän kääntää silmänsä toiselle suunnalle ja unohtuu ajatuksiinsa.
Kyllähän hän on huomannut Viulu-Vallun lähentelyt. Senhän on paljastanut moni epämääräinen liike, joka on ikäänkuin jäänyt kesken, ja moni syrjäkatse Vallun syvistä silmistä, joissa hehkuu alituisesti kuin kuume. Ja kyllähän hän Vallun arastelun saattaa ymmärtää. Valluhan asuu isänsä kanssa pienessä mökkipahasessa ja soittelee kylällä, mutta Sirkka on rikkaan Kaunisniemen ainoa tytär… Kun se Vallu on sellainen juoppo ja renttu, sen paitakin on usein likainen ja takki rikki, mutta vartalo sillä on kuin ruhtinaalla. On kai siksi joutunut hunningolle kun jo nuorena äitinsä menetti. Töihin ei siitä liioin ole, mutta soittaa se osaa ja ivata ja suurennella. Liekö aivan viisaskaan, kun öisinkin kulkee metsissä tai järvellä ja yhtäkkiä yltyy laulamaan kuin pasuuna?…
Vastarannalla välähtää ja sitten taas sammuu… Vallu on siis kuitenkin lähtenyt… Hetkeen ei näy mitään, Sirkan sydän vain lyö kiihkeämmin…
Vähitellen alkaa tuli pilkottaa. Se suurenee, mutta kaislat estävät sen selvästi näkymästä. Se kasvaa hitaasti, muuttuen sipulin muotoiseksi ja alkaa liikkua… Heikko kolahdus kuuluu yli veden, airon kolahdus varmaankin.
Tuulasvalkea, Vallun tuulastuli! Venettä ei näy, eikä miestä. Vain suuri, tulinen sipuli liikkuu hitaasti eteenpäin, ja vedessä kuultaa sen kuva. Kaikki on tyyntä ja juhlallista. Ei ääntäkään. Tuulasvalkea kulkee…
Eipä Vallu välitä siitä, että tuulastus on kiellettyä. Hänelle ei kukaan lakia lue, kun hänellä on niin terävä kieli. Eikä kukaan haluakaan, hänhän soittaa.
Sirkka on levoton ja häntä lämmittää. Tätä kai hän onkin tullut katsomaan, aivan kuten toissa iltanakin, myöhäiseen yöhön. Mutta silloin kulki Vallu aivan hänen ohitseen, hiljaa meloen, sillä kallion kohdalla on syvää, eikä siinä voi tuulastaa. Eikä hän huomannut. Ja miten olisikaan, sillä eihän hän voinut nähdä pimeään. Pian katosi kären — taa…
Sirkka vaipuu niin ajatuksiinsa, ettei huomaakaan, ennenkuin tuulasmies on aivan lähellä. Nyt saattaa jo erottaa aluksen ja miehen. Tervasten ritinä kuuluu ja vesi väreilee läpikuultavana veneen ympärillä. Sirkka aikoo ensin poistua, mutta jää kuitenkin. Näkeeköhän nyt, vai meneekö taas ohi?… Ei huomaa… Ohi meloo… Oksa risahtaa Sirkan alla…
Veneessäolija varjostaa kädellä silmiään ja katsoo rannalle. Vene lipuu hiljalleen. Kuuluu, miten vesi tippuu kohollaan olevasta melasta… Sitten vetäsee hän pari kertaa rantaa kohti… Kokka iskee kallioon, suu hymyssä hyppää hän maalle ja vene ponnahtaa kauas järvelle. Hän nostaa hattuaan.
On niin hiljaista, vene vain kulkee edemmäs. Sirkan rintaa ahdistaa ja hän on neuvoton. Mitä hän sanoisi?
— Hyvänen aika, veneenne! Veneenne menee. Näettekö?
— Ei hätää.
Kas niin, siinä se nyt taas oli, tuo kerskaileva äänensävy. Ei hätää.
Ei hätää, vaikka vene menee. Mitäs hyppäsikään.
— Tyyntä yötäkö neiti katselee?
Ei vastausta.
— Taidan häiritä.
— Ei, ette häiritse… Niin.
Kestää kotvan äänettömyyttä.
— Mitenkä nyt pääsette kotiin? Jäitte veneestänne.
— Eihän kotini kaukana ole.
Sitten syntyy jälleen pitkä vaitiolo. Sirkka tuntee itsensä niin avuttomaksi. Hyvä isä. Mitä se katsoo, eikä puhu mitään.
— Hyvää yötä… Täytyy mennä, on jo myöhäinen.
Ei vastausta.
— Niin… Mitä katsotte?… Hyvästi.
— Joko menette? sanoo Viulu-Vallu vaivoin. Hän tuijottaa.
— Joko menette? toistaa hän matalin, kähein äänin. Hän astuu askeleen lähemmäs ja katsoo palavilla silmillään.
Sirkkaa uuvuttaa omituisesti ja silmät väistyvät. Hän tuskin tietää mitä ympärillä tapahtuu, povi vain nousee ja laskee… Sitten, kuin kuumeessa, tuntee hän Vallun polttavien käsien tarttuvan ranteisiinsa ja pitkät suortuvat lehahtavat hänen poskelleen…
Tätä tapausta muistelee Sirkka nojatessaan päätään suurta Pirunkiveä vastaan, joka on heidän yhtymäpaikkansa. Se sijaitsee lähellä Kaunisniemen taloa, sen tien varrella, jota Vallu kulkee kylään.
On kuutamo, syyskuun kuutamo. Puut seisovat liikkumattomina, sillä on niin tyyni. Ei edes kellastunut lehti liikahda. Suuren kiven halkeamassa, lähellä Sirkan päätä kallioimarteet painuvat kiinni toisiinsa. Alempaa, suosta, nousee kylmää huurua, joka selvästi näkyy kuutamossa, ja puiden välistä, kaukaa, pilkottaa mitättömän vähäsen järveä.
Sirkan ei ole kylmä, eikä hän välitä kuutamosta, mutta hän säpsähtää ja kääntyy katsomaan kun kiven lähellä hiljaa kahahtaa. Ei mitään! Siunatkoon kuinka sydän jyskii, mutta ei mitään! Koiranputki vaan, joka tullessa on taipunut ja takertunut heiniin, on taistellut itsensä vapaaksi ja kimmahtanut pystyyn. Se keinuu vielä edestakasin.
Niin, ei se Vallu ollut. Johan nyt! Ei kai tulekaan!… Mutta mitä sitten on semmoinen! Ilo tekee sen hulluksi, eikä se silloin välitä mistään. Silloin ensikerrallakin hyppäsi poislähtiessään yhtäkkiä veteen, jotta oli säikäyttää. Tietenkin sen veneensä perään. Sitten ui pimeässä, ja kun pääsi lähemmäs, niin riittyvien tervasten kajastuksessa märkä pää kiilsi kuin saukon. Ja hyvä Jumala, kuinka se hiljaa ja sihisten nauroi päästyään veneeseen. Kättään vielä heilutti, valon lähellä, että näkyi… Entäs ne jälkipuheet! Oli muka iskenyt suureen haukeen, joka oli kaatanut veneen, ja siksi jäänyt saaliitta. Oli vielä varottanut, ettei semmoiseen pitäisi iskeä, sitä ei kuitenkaan saisi, vaan kastaisi ainoastaan kyntensä.
Mutta onnellinen on Sirkka ollut näinä parina viikkona, joiden kuluessa he ovat salaisesti tavanneet toisiaan. Vallun kuumeiset silmät ovat lämmittäneet häntä. Mutta miksei Vallu osaa paremmin salata heidän suhdettaan?
Toissailtanakin, tanssiaisissa… No, itse kai siitä nyt on saanut olla nyrpeillään… Kuinka sen viulu silloin soi, aivankuin satakieli. Ja tummain kulmainsa alta se tähtäsi koko ajan Sirkkaa. Sitten, yhtäkkiä, heitti viulunsa jollekin pahaiselle kitkuttajalle, ja yltyi tanssimaan. Tanssitti, pöhkö, miltei yksinomaan Sirkkaa. Tietysti Sirkka siitä oli punasissaan, sillä toiset tytöt ilmankin pistelivät. Ja entäpä, jos hän olisi lähtenyt Vallun kanssa kotiin? Tuskin olisi silmiään auki saanut pilkalta! Mutta siitä juuri Vallu suutahti. Taisi tulla joku ilkeä sana heitetyksi, kun niin nolostui. Mutta olisihan sen pitänyt käsittää, että toisten tähden…
Sirkka kuuntelee… Aivan oikein, askeleita kuuluu tieltä, Vallu tulee. Vallu on ymmärtänyt ja tullut, sillä tiistai on heidän vakituinen kohtauspäivänsä.
Sirkka tekee levottomia liikkeitä. Häntä ahdistaa, eikä hän uskalla kurkistaa kiventakaa… Sitten alkavat askeleet kuulua yhä etäämpää… Hyvä Jumala, Vallu ei tulekaan!… Hän menee ohi.
Ja vaikka ma olen vain pikkunen poika,
ei tarvitse irvistellä…
Vallun ääni se on, heleä ja kuuluva. Mutta Sirkan tarkka korva huomaa, että Vallu on humalassa.
Sirkka puree huultaan. Vai niin… Sitten haikea tunto pyrkii tuomaan kyyneleet silmiin. Voi, että hän Vallun suututtikaan.
Mutta niin vähästä ei Vallun olisi tarvinnut sydäntyä. Ja Sirkka nakkaa päänsä pystyyn. Vallu! Juoppo-Vallu! Pyh! Saadaanpas nähdä.
* * * * *
Seuraavana sunnuntaina, keinulla, Sirkka kosti.
Oli näet tapa semmoinen, että sinä syyskuun sunnuntaina, joka sattui täydenkuun aikaan, mentiin viimeisen kerran keinulle, iloittiin ja laulettiin, ja sitten pojat kantoivat keinun talvikorjuun. Miehissä oli nytkin tultu.
Sirkka on parhaalla tuulellaan. Hän hymyilee Vallulle niin, että valkeat hampaat välkkyvät, ja jos kuka laulaa, niin ainakin Sirkka puolestaan. Vallun rintaa lämmittää.
Tuli palaa keinukunnaalla, ja ne pojista, jotka eivät mahdu keinuun, pelaavat raminaa nuotion valossa.
— Hei, uusia keinuttajia, vanhat väsyvät!… Vallukin siellä pelaa koko illan, vaikka laulajaa tarvitaan.
Se on Sirkan ääni ja Vallu kavahtaa pystyyn. Tietenkin hän on valmis.
— Alota nyt Vallu, sinähän ne kaiken maailman veisut osaat, sanoo joku.
Ja Vallu alottaa:
Tässä on manu, joka maata ei tallaa ja astele santaaleissa…
— Ei sitä, ei sitä, se on niin hurja. Ja Vallu alottaa uuden laulun.
Kylläpä Sirkka katsoo häneen lumoavasti. Vallun veri kiihtyy. Hän heittää, että luvipuut ryskyvät: joku tyttö kirahtaa hiljaa. Eihän Vallu tiedä, että kaikki on Sirkan juonia, kostoa. Ja kun hän sen ymmärtää on jo liian myöhäistä. Sillä Sirkka nousee pois keinusta päänkipua valittaen, juttelee jotakin Kaltulan Eetulle, joka seisoo keinun vieressä nytepuuhun nojaten, lähtee kävelemään Eetun kanssa ja sille tielleen jää. Kyllä Vallu tietää, että Eetu on ennenkin Sirkkaa tähtäillyt ja Sirkalle etuillut. Mutta jos Sirkka luulee, ettei Vallu huomannut sitä välkähtävää, kiehtovaa ja häijyä syrjäsilmäystä, minkä hän lähtiessään heitti, niin hän erehtyy. Vallu näki sen kyllä ja ymmärsi kohta. Vai niin, ajatteli hän, mitenkäs muuten, kulmainsa alta vielä vilkasi seurasinko mukana… Ja hän heittää yhä hurjemmin.
Sirkan käy kuitenkin vaikeaksi kestää tekonsa seurauksia. Päiviä kuluu, yksi toisensa jälkeen, mutta Vallua ei näy eikä kuulu. Missään ei enää kajahtele hänen äänensä. Että kuitenkin tuli Vallua loukattua, Sirkka ajattelee. Sen kasvoillakin kulki silloin niin outo häivähdys. Mutta mitä sitten on semmoinen.
Tulee kylmä. Lehdet yhä kellastuvat, putoilevat ja lentelevät kahisten ympäri. Ei edes ketään kyläläisiä käy… Iltasin tuli loistaa Viuhan mökistä.
Sitten tulee pimeä ja kuu katoaa. Sirkka pitää varalta. Nyt kai Vallu lähtee tuulaalle jonakin tyynenä iltana.
Ja kerran Vallu lähteekin. Hänen tuulasvalkeansa syttyy, kasvaa ja lähtee lipumaan. Sirkka tarkkaa sen liikkeitä jännittyneempänä kuin milloinkaan. On niin tyyni, niin ahdistavan tyyni, mutta veri hyrskyää Sirkan suonissa. Tulinen sipuli hitaasti lähenee.
Nyt saattaa hän jo nähdä Vallun, kun se kumarassa tähystelee ympärilleen veteen. Tavan takaa lykkää hän ahraimen varrella venettä eteenpäin. Tuli valasee osan lepikkoa ja muutamia rantakiviä… Nyt iskee ja näkyy saaneen jotakin… Ruohisto loppuu. Hän istuutuu ja alkaa meloa kalliorannan ohi.
Huomaakohan?… Ei edes katso. Ohi meloo… Sirkka taittaa oksan…
Veneessäolijan hartiat vavahtavat, mutta hän ei käännä päätään. Supistaa vain huulensa tiukemmalle ja meloo kiivaammin. Oksa katkesi, ajattelee hän.
— Vallu, kuuluu rannalta hiljaa.
Vallu lakkaa melomasta.
Pitkään aikaan ei kuulu muuta kuin veden tipahtelu. Sitten painaa Vallu melan jälleen veteen.
— Vallu, kuuluu rannalta vielä kerran, hiljemmin.
Veneessäolija ei katso sivulleen. Tervakset sihisevät hänen korvansa lähellä. Hän alkaa voimakkaasti meloa eteenpäin…
Rannalla, aivan kallion partaalla seisoo Sirkka kädet ojennettuna
Vallua kohti. Hänen huulensa liikahtelevat, mutta sanoja ei synny.
Heikko kajastus valasee hänen kelmeät kasvonsa.