KULTAINEN HÄMÄHÄKKI.
Eräänä iltana, pienen tuttavapiirin kuunnellessa, kertoi pankinjohtaja
Lindell seuraavan tarinan.
Muutamana kesäiltana, noin kymmenisen vuotta sitten, kyyrötin jotenkin tyytymättömänä kyytimiehen rattailla, matkalla Kiviniemen kartanoon kotiopettajaksi. Vaikka ilma oli ihana ja luonto ympärilläni henki kesää, ei nyreä mielialani ottanut paetakseen. Ajattelin tulevaa oppilastani, herra Brummerin nuorta tytärtä, joka minun oli valmistettava ylioppilastutkintoon. Ja kun ennestään tiesin, kuinka vieraita matematikka ja naisen pää tavallisesti ovat toisilleen, olin epätietoinen, miten suhtautuisin tuohon hienoon ja hemmoteltuun tyttöön, joka varmaankin loukkaantuisi pienimmästäkin huomautuksesta. Tajusin hyvin kotiopettajan kiusallisen aseman tuollaisten tyttöjen suhteen. Jos he läpäsivät tutkinnosta, oli se kokonaan heidän omaa ansiotaan; elleivät he tulleet hyväksytyiksi, oli se yksinomaan kotiopettajan vika. Sitäpaitsi en ollenkaan tuntenut herra Brummeria, tai oikeammin sanoen en tiennyt, ettei häntä voi oppia tuntemaan. Olin vain kuullut hänestä huhuja, jotka eivät minua suinkaan lohduttaneet, vaikka niiden salaperäisyys kiihottikin uteliaisuuttani.
Perilletultuani olivat sekä itse herra Brummer että myöskin hänen tyttärensä minua vastaanottamassa kuin hyvinkin ylhäistä vierasta. Ja aivan niinkuin olin olettanutkin oli vanha herra hyvin ystävällinen ja hymyilevä, mutta ei kuitenkaan niin kohtelias kuin vastenmielisille vieraille tavallisesti ollaan. Minulle oli varattu kodikas kamari, ja palvelijat tottelivat minua yhtä nopeasti kuin isäntäväkeäkin.
Talossa oli kaikki aistikasta ja tarkasti valikoitua. Pyrkimys yksinkertaisuuteen, jonka kuitenkin kallisarvoisuus väärensi, oli huomattavissa talon isännässä, tuo hienostuneiden sairaus, jota nousukkaissa vastaa arvottomien helyjen himo. Herra Brummer itse oli noin viisikymmenvuotias leskimies, jonka kasvot olivat miellyttävät ja alituisesti läpitunkemattoman hymyn peittämät. Hän puhui aina ystävällisesti, mutta oli niitä henkilöitä, jotka eivät sanoillaan ollenkaan ilmase itseään. Astrid neiti oli kahdeksantoistavuotias, kaunis ja vilkas, eikä hän ensinkään kohdellut minua ylimielisesti.
Yleensä sain olla hyvin vapaasti. Herra Brummer kehotti minua mielin määrin käyttämään suurta kirjastoaan. Itse oleskeli hän melkein aina työhuoneessaan, joka oli kirjaston takana.
Olin tavattomasti hämmästynyt siitä terävyydestä ja aivan erinomaisesta edistyksestä, jota Astrid osotti opinnoissaan. Matematikan oppiminen oli hänelle leikkiä. Ainoa, mikä minua alussa huolestutti oli se, ettei hän mitenkään suostunut määrätunneilla opetettavakseni. Kävelyretkillä, päivällispöydässä, milloin missäkin hän kyseli minulta, teki toisinaan monta tuntia peräkkäin työtä, eikä sitten vähiin aikoihin tahtonut kuullakaan lukemisesta. Hänen rohkea ja rasavilli luonteensa tenhosi minut. Ja kahden viikon kuluttua en ollut ehtinyt opettaa hänelle ainoastaan melkoista määrää matematikkaa, vaan myöskin suutelojen salaisuuden.
On selvää, etten näihin aikoihin suuriakaan välittänyt vanhasta herrasta. Tapasin hänet ainoastaan ruokapöydässä tai kirjastossa, ja toisinaan lasketteli hän minulle kevyttä, henkevää pilaa. Sattui kuitenkin tapaus, joka sai minut lähemmin tarkastelemaan häntä.
Kun eräänä päivänä tulin kirjastosta, näin ruokasalin avonaisesta ovesta herra Brummerin polvillaan lattialla ja hänen vieressään hätääntyneen näköisen palvelijan. Vanha herra kuuli askeleeni, katsahti minuun ja sanoi iloisin äänin.
— Herra Lindell, tulkaahan toki katsomaan, kuinka ihmeellisesti malja voi särkyä. Lasinpalaset ovat pelkkiä matemattisia kuvioita. Tuossa on kartioidi, jota jokainen tyttö varmaankin pitäisi sydämenkuvana, tuossa astroidi, tuossa pallokolmioita, suorakaiteita, mitä tahansa. Luulenpa todellakin, että ainoastaan kolmesataa vuotta vanha malja voi särkyä näin säännöllisesti.
Olin ihmeissäni. Tuo malja oli hienon hieno kiinalainen taideteos, jonka reunoissa oli ollut himmeitä, suuria ja hyvin kallisarvoisia helmiä. Se oli kulkenut perintönä suvussa yli kolmesataa vuotta, ja sitä säilytettiin tarkemmin kuin mitään muuta koko talossa. Olin nähnyt sen tätä ennen ainoastaan kerran, juhannuksena, jolloin vanha herra oli siitä kertonut. Ja nyt oli se sirpaleina, jotka tosiaankin olivat ihmeen säännöllisiä ja suuria, ja helmet olivat vierineet ympäri lattian. En kuitenkaan paljoakaan kiinnittänyt huomiotani herra Brummerin lausuntoon palasten muodosta, vaan ihmettelin sitä tyyneyttä, sitä hilpeätä uteliaisuutta, minkä vallassa hän näytti siruja tutkivan, ikäänkuin vahinko olisi ollut aivan mitätön. Palvelija seisoi hänen vieressään kasvot valjuina, silmissä tuskan ilme.
— Mikä suunnaton vahinko, sammalsin ymmällä. Herra Brummer ei näyttänyt sitä ollenkaan kuulevan, vaan jatkoi äänettömänä tarkastelujaan.
— Suokaa… suokaa anteeksi herra… se putosi vahingossa, änkötti palvelija vapisevin äänin.
— Tietysti, ystäväni, olisi julkeata otaksua, että heititte sen tahallanne, vastasi hänen isäntänsä.
Tuskallinen ilme palvelijan kasvoilla kävi selvemmäksi.
— No, älkää nyt olko noin lohduton. Maljakin oli vain katoavainen kappale, jatkoi vanha herra hetken kuluttua. Sitten hän kumartui ja otti helmen lattialta.
— Kas tässä, pitäkää tämä tapauksen muistona. Se on paljoa kauniimpi kuin kyyneleenne ja ennen kaikkea pysyvämpi.
Palvelija kalpeni, kumarsi ja poistui. Seuraavana päivänä en häntä enää nähnyt talossa.
Tämän tapahtuman jälkeen aloin katsella vanhaa herraa paljoa suuremmalla mielenkiinnolla. Hänessä oli jotain erikoista. Vaikka vaalea täysiparta ja tuuheat viikset salasivat ilmeen hänen suunsa ympärillä, osottivat huulet voimaa ja tarmoa. Hänen harmaitten silmiensä katse oli kylmä ja kirkas, mutta kuitenkin niin verhottu, ettei voinut nähdä syvemmälle, ja hänen korkealla otsallaan näytti silloin tällöin vaeltavan heikko varjo. Yleensä sain sen käsityksen, että hänessä piili jotakin salaperäistä, jonka hän taitavasti peitti teennäisellä iloisuudellaan.
Mutta vielä enemmän hämmästytti hän minua erään toisen kerran. Silloin istuin kirjastossa selaillen jotakin kirjaa. Herra Brummer oli työhuoneessaan, sillä kuulin hänen yskivän. Syvennyin lukemaan muuatta novellia, enkä voi tarkkaan sanoa, miten kauan aikaa kului, kun Astrid tuli huoneeseen.
— Onko isäni työhuoneessaan, herra Lindell? kysyi tyttö iskien veitikkamaisesti silmää.
— On kyllä, neiti, vastasin arvokkaasti.
Kun Astrid katsoi ovesta oli huone kuitenkin tyhjä.
— Valehtelit veitikka, sanoi Astrid heristäen sormeaan.
— Tein paljoa pahemman synnin, minä erehdyin, vastasin hieman kummastellen.
Notkeasti hiipi tyttö polvilleni ja kiersi kätensä kaulaani.
Kesken kuhertelujemme aukeni kuitenkin työhuoneen ovi ja herra Brummer tuli näkyviin. Ketterästi, mutta kovasti punehtuen hypähti Astrid sylistäni. Vanha herra ei ollut meitä huomaavinaankaan, vaan meni ulos suoraan eteensä tuijottaen, ikäänkuin syvissä mietteissä.
Mitenkä nyt saattoi olla mahdollista, että herra Brummer ei ollut huoneessaan ja kuitenkin tuli sieltä? Huoneeseen ei johtanut muita ovia, eikä siellä myöskään ollut sellaisia esineitä, joiden takana hän sattumalta olisi voinut olla. Ellei tehnyt sitä hullunkurista oletusta, että hän oli kulkenut läpi ikkunan, näytti asia yliluonnolliselta.
Olipa arvotuksen laita miten tahansa, se näytti kuitenkin varmalta, että hän oli huomannut meidän kuhertelumme, enkä saata kieltää, että salaa kunnioitin ylhäistä miestä, joka noin täydellisesti hillitsi itsensä, nähdessään kotiopettajan suutelevan tytärtään.
Mahdollisesti olisi hän sittenkin saattanut olla niin ajatuksiinsa vajonneena, että kaikki olisi jäänyt häneltä huomaamatta. Ettei asianlaita kuitenkaan niin ollut, se selvisi minulle seuraavana päivänä. Kun nimittäin söimme päivällistä, kysyi herra Brummer ilman muuta.
— No, Astrid, mitenkä nyt on sinun matematikkasi laita? Alkaako se luistaa?
— Mainiosti isä! Luulen täysin osaavani kurssin, vieläpä paljon sen ylikin.
— Todellako! No sepä hauskaa. Suonet kuitenkin anteeksi, jos suhtaudun hiukan epäilevästi sanoihisi.
— Tahdotko kuulustella, isä?
— Tietysti, miksikä ei! Mutta mitä minä sinulta nyt kysyisin?… No mitenkä sinä esimerkiksi algebran avulla näyttäisit toteen, että neljä on yhtäsuuri kuin viisi.
— Pelkkää koulupoikasofismia isä! Osaan sen loistavasti. Se perustuu yksinkertaisesti siihen, että sekä negativiset että positiviset luvut neliöön korotettuina antavat tulemaksi positiviluvun.
— Sinä saat minut todellakin hämmästymään. En enää tunne mitään halua jatkaa kyselyä, sanoi vanha herra kulmakarvojaan kohottaen, ja ystävällisesti minulle kumartaen lisäsi hän: Minä kiitän teitä, herra Lindell.
— Olipa se minulle iloinen yllätys, jatkoi hän hetken kuluttua, mutta tahdon maksaa sen heti takasin. Me lähdemme huomenna Norjaan.
— Norjaan! huudahti Astrid hämmästyneenä, ja ilokseni huomasin hänen kasvoillaan salattua tyytymättömyyttä.
— Niin, juuri Norjaan, sinnehän sinä aina olet halunnut. Saat panna kirjat mukaasi ja kerrata siellä ominpäin mitä nyt olet oppinut. Toivoakseni läpäset tutkinnosta.
— Mutta jo huomenna, enhän minä edes ehdi järjestää tavaroitani.
— No milloinkas ennen sinä rakas lapsi olet itse järjestänyt tavarasi? huomautti herra Brummer naurahtaen.
Astrid puri huultaan. Sitten taputti hän hyvin luonnollisesti käsiään ja huudahti.
— Miten hauskaa, miten hauskaa!
Vielä samana päivänä minä matkustin runsaine palkkoineni.
Jos herra Brummerin tarkotuksena oli ollut vierottaa meidät toisistamme, niin ei hän ollenkaan onnistunut. Astrid ei minua unohtanut. Syksyllä tuli hän Helsinkiin, käveli usein kanssani, suoritti ylioppilastutkinnon ja lupasi naida minut. Koetin hillitä häntä, sillä epäilin, tokko hänen isänsä antaisi suostumustaan. Mutta aivan kuin samaa seikkaa peläten hän hermostuneesti kiiruhti asiaa. Tiesin, että Astrid oli rikas. Sitäpaitsi todellakin rakastin häntä, ja vaikka hän nyt onkin vaimoni, niin rakastan häntä vieläkin. Minulla ei siis ollut suurtakaan voimaa vastustaa, ja niin tapahtui, että eräänä syyspäivänä yhdessä riensimme herra Brummerin puheille. Sanomattakin on selvää, että olin kuin tulisilla hiilillä.
Hän otti minut vastaan erittäin ystävällisesti. Mutta hän huomasi jotakin kasvojeni ilmeestä, sillä hän sanoi.
— Onko loukkaavaa kysyä, tarkottaako käyntinne mitään muuta kuin pelkkää vierailua?
Huomattuani, että hän oli nähnyt lävitseni, minä ajattelin, että kaikki kiertotiet olivat tässä turhia. Katsoin häneen avoimesti ja sanoin suoraan:
— Tulin pyytämään tyttärenne kättä, herra Brummer.
Täysin ei hän voinut salata hämmästystään. Hänen kulmakarvansa kohosivat ja otsa rypistyi. Astrid oli hiipinyt viereeni.
— Vai niin. Te aijotte avioliittoon.
— Se olisi vakava aikomukseni.
— Vai niin, vai niin. Te olette jo ehtinyt saada vakavan yhteiskunnallisen aseman. Mikä taas olikaan toimenne?
Ymmärsin hänen ivansa. Olisin voinut vastata, että minulla jo oli melkoisen edullinen toimi pankissa, mutta tiesin, ettei se olisi hänelle mitään merkinnyt. Hänen ivaamisensa tyynnytti minua, tulin hurjan rohkeaksi ja päätin käyttää hänen aseitaan.
— Ei kerrassaan mikään.
— Mutta täytyy kai teillä olla jonkinlaisia tulevaisuuden suunnitelmia, ennenkuin otatte näin vakavan askeleen?
— Tulevaisuus-suunnitelmani on hyvin varma. Teorettiset tutkimukset ovat vieneet hyviin tuloksiin, ainoastaan käytännöllisessä toteuttamisessa saattaa esiintyä vaikeuksia.
— Onko epäkohteliasta udella teorettisia tuloksianne?
— Ei vähintäkään. Olen saanut selville, etteivät huhut suuresta omaisuudestanne ole perättömiä.
— Ja käytännöllinen toteuttaminen?
— Avioliitto tyttärenne kanssa.
Vanha herra oli erittäin hämmästynyt hävyttömyydestäni, mutta minä huomasin, ettei hän ollut suuttunut, sillä salattu naurun väre liikahti hänen huulillaan.
— Vai niin, vai niin, vai sitä laatua te olette, sanoi hän hiljemmin. Ja jos jälestäpäin olen monasti ihmetellyt tyhmää rohkeuttani, niin olen sitä vielä useammin siunannut.
— No mitäs sinä tästä sanot, Astrid? kysyi vanha herra hetken kuluttua tyttäreltään. Tämä vieras herra on ottanut elämäntyökseen tutkia omaisuuteni suuruutta. Vaivansa palkkioksi tahtoo hän sen itselleen, aikoen käyttää sinua välikappaleenaan. Se miellyttää sinua suuresti, vai kuinka?
Vasta kun katsoin Astridiin, minä ymmärsin, että tässä tapahtui jotakin hyvin vakavaa. Astrid ei niinkään vähästä hämmästynyt, mutta nyt oli hän aivan kalpea. Hän seisoi tuolin vieressä, nosti värähtelevän kätensä sen selustalle, ja hänen silmissään oli tuskallinen kuulto. Himmeä aurinko valasi hänen kasvonsa. Hänen huulensa liikahtelivat, ja kuin kaikki voimansa ponnistaen hän vaivoin, tuskin kuuluvasti kuiskasi:
— Isä.
Tuo sana ja tyttären ulkomuoto näyttivät vaikuttavan herra Brummeriin kuin ilmestys. Hän tuijotti Astridiin, nopeasti puna kohosi hänen otsalleen, ja hänen kätensä tekivät tahdottomia eleitä.
— Olkaa… hän tukahtunein äänin sanoi, viitaten kädellään.
Mutta tavattoman pian hän tointui ja hymyili väkinäisesti.
— Olkaa sitten yhdessä, en tahdo olla teille esteenä.
Ja kun yhä seisoimme äänettöminä hänen edessään, sanoi hän kärsimättömästi, mutta hyvin sydämellisesti:
— Niin, minä siunaan teitä. Olkaa onnelliset.
Ymmärsimme, että hän tahtoi olla yksin. Mutta kun liikutettuna tartuin hänen käteensä kiittääkseni häntä, oli käsi kylmä ja värähteli heikosti.
Sain kokonaiseksi vuodeksi virkavapautta. Teimme lyhyen häämatkan, ja palasimme Kiviniemen kartanoon.
Olin otaksunut, että herra Brummer, annettuaan minulle näin vastenmielisesti tyttärensä, yleensä olisi kylmä minulle. Mutta erehdyin, sillä välimme näytti käyvän yhä sydämellisemmäksi. Ainakin rupesin minä hänestä tavattomasti pitämään. Olin hänelle huomaavainen, mutta en äitelän kohtelias, annoin arvoa hänen mielipiteilleen, ja jos väitin häntä vastaan, tein sen mahdollisimman johdonmukaisesti ja kiihtymättä. Toisinaan hän ihmeekseni antoi minulle perää ja aina aivan yhtäkkiä. "Olet oikeassa, sinä olet aivan oikeassa", sanoi hän silloin, katsoen minuun kirkkain silmin. Sellaisesta olin tietysti hyvin iloinen. Yleensä koetin välttää liikapuhumista ja tehdä säännöllisesti enemmän kuin lupasin, sillä se tuntui miellyttävän häntä.
Vähitellen näytti se salaperäinen kehä, joka mielestäni oli häntä ympäröinyt, hälvenevän, eikä hänessä ollut mitään niin omituista. Tosin oli hän paljon yksin. Mutta useat leskimiehethän rakastavat yksinäisyyttä. Enemmän huomiotani kiinnitti se surumielinen ilme, joka oli hänen kasvoillaan hänen ollessaan ajatuksissaan ja tietämättään, että häntä tarkastelin. Hänen silmänsä olivat silloin sameat, ja toisinaan hän mumisi jotakin itsekseen. Tuon surullisuutensa hän erittäin taitavasti salasi meidän seurassamme.
Sitten sattui jälleen tapaus, samallainen kuin kerran ennenkin, joka jälleen herätti uteliaisuuteni. Ollessani kirjastossa näin appeni menevän huoneeseensa. Kun häntä hetken päästä haettiin, ei häntä sieltä löytynyt. Ja kuitenkin hän jonkun ajan kuluttua tuli sieltä.
Huoneesta täytyi siis salaoven johtaa jonnekin, missä appeni silloin tällöin kävi, muuta ei voinut olettaa. Mutta missä oli tuo salaovi? Kun tutkin huonetta, en löytänyt mitään erikoista. Kalustona oli vain muutamia tuoleja, kirjotus- ja tupakkapöydät. Seinällä oli pieni kirjahylly, jonka taakse ei mitään voinut olla kätkettynä, suuri Napoleon I muotokuva ja muutamia maisemia. Seinäpapereissa ja permannossa ei näkynyt mitään jälkiä. Ainoa, mihin saattoi tarttua, oli kullattu hämähäkki muurissa. Muuri oli nimittäin tehty taidokkaasti koristetuista kaakeleista, mutta keskelle oli asetettu yksi sileä kaakeli, ja sen päällä oli noin kämmenen kokoinen kullattu ristihämähäkki, joka todella oli mainiosti muovaeltu. Se oli kiinnitetty jalkojensa päistä, nauloilla, joiden kannat olivat karneolia, ja juuri tuo omituinen kiinnitys veti huomioni puoleensa. Jos salaovea yleensä oli olemassa, niin tässä oli sen lukko. Rupesin vääntämään hämähäkkiä suuntaan ja toiseen, painoin karneolikannoista kaikilla mahdollisilla tavoilla, muistellen salapoliisiromaanien opetuksia, mutta ponnisteluni oli aivan hyödytöntä.
Minussa heräsi nyt tutkimishalu, jota en ollenkaan voi puolustaa, mutta joka oli häikäilemätön ja kiihkeä kuin naisen uteliaisuus.
Kultainen hämähäkki alkoi alituisesti pyöriä päässäni, ja lakkaamatta minä koetin saada sen salaisuutta esiin. Vaimolleni en mitään puhunut. Mutta usein, kun appeni jo oli mennyt nukkumaan, minä hiivin hänen huoneeseensa suotta vaivaamaan päätäni.
Uskottakoonpa minua tai ei, en kuitenkaan voi olla mainitsematta, kuinka ristiriitaisia tunteita monasti liikkui mielessäni istuessani appeni kirjotuspöydän ääressä. Vaikka laatikot eivät olleet lukossa, tuntui minusta rikolliselta avata niitä ja tutkia niiden sisältöä. Sisäinen, siveellinen ääni kielsi minua, ja kesti kauan, ennenkuin sain vakuutetuksi itselleni, kuinka samaa omatunto ja pelkuruus ovat. Mutta kun vihdoinkin uteliaisuuteni oli kasvanut turhia ennakkoluulojani voimakkaammaksi, kävin appeni papereihin käsiksi kiihkeydellä, joka sai minut unohtamaan kaikki epäilyt.
Laatikoissa ei kuitenkaan ollut mitään salaisuuksia, mutta jonkinlaisen osviitan arvotuksen ratkasuun luulin kerran löytäväni. Selaillessani vanhaa taskukirjaa, joka oli täynnä kaikellaisia pikkuasioita, huomasin nimittäin eräällä lehdellä hämähäkin kuvan, joka täydellisesti muistutti muurissaolevaa. Uteliaana tutkin piirustusta ja huomasin, että jalkojen päissä, karneolikantojen paikalla, oli pieniä kirjaimia. Lukien myötäpäivää ja alhaalta alottaen, olivat nuo kehässä olevat kirjaimet seuraavat: aran. diad. Tässä oli siis salainen vihjaus, miten karneolikantoja oli painettava. Tein monta päivää työtä ja panin monta suunnitelmaa kasaan, koettaen noudattaa Poen ja Doylen esimerkkejä. Oliko ensin painettava niitä kantoja, joissa oli a, sitten niitä, joissa oli d j.n.e. kirjainjärjestyksen mukaan? Muodostivatko nuo kirjaimet jonkun salaperäisen sanan, ymmärrettävän käsitteen? Mitä merkitsivät pisteet n:n ja d:n perässä, pisteet, jotka olivat hämähäkin keskiviivaan nähden symmetrisessä asennossa? Mahdollisuuksien määrä oli rajaton, mutta kun ei yksikään niistä vienyt mihinkään tulokseen, jätän ne selostamatta.
Vihdoin pälkähti päähäni onnellinen ajatus: ehkeivät nuo karneolikannat kuuluneetkaan mihinkään salaiseen lukkoon? Taskuveitselläni koetin varovasti irrottaa yhtä, ja aivan helposti se lähtikin eroon. Naula nousi sen mukaan ja kaakelissa näkyi pieni tyhjä reikä. Kas siinä ponnistelujeni tulos! — Mutta miten siis oli selitettävä herra Brummerin ajottainen katoaminen? Mitä merkitsivät kirjaimet? Mistä oli löydettävissä se koneisto, jonka lukkona ne olivat? Oliko sitä olemassakaan? Minua suututti ja nauratti, ja minä kävelin ympäri huonetta sadatellen omaa hulluuttani.
En tiedä mitenkä huomioni kiintyi Napoleon-taulun alasyrjän renkaihin, joiden varassa taulu lepäsi. Ne olivat tavallista vahvemmat ja niiden läpi tunkihe kaksi tukevaa, nikkelöityä naulaa, joiden käret olivat alaspäin taivutetut. Nyt huomasin että renkaitten yläpuolet (eivätkä, kuten tavallista, alapuolet) nojasivat nauloja vasten. Tietysti taulun täytyi painaa, ja niinollen olisi naulojen pitänyt ehkästä sen putoamista, mutta nyt näyttivät ne estävän sen kohoamista ylöspäin. Jos Newton oli ihmetellyt omenan putoamista maahan, niin paljoa suurempi syy oli minulla kummastella, huomatessani taulun pyrkivän ilmaan, ikäänkuin ei se ollenkaan olisi ollut painolain alainen.
Ryhdyin tutkimaan asiaa lähemmin, nykäsin innoissani renkaat pois nauloista ja — olin vähällä ääneen kirahtaa. Sillä hitaasti ja äänettömästi kohosi taulu ylös, ja samalla avautui osa seinästä sisäänpäin niin että saatoin nähdä alaspäin johtavien kiertoportaitten alun. Auennut ovi oli hyvin monimutkainen ja seurasi niin tarkkaan seinäpaperin suurten kukkakiehkuroitten viivoja, että oli tosiaan ollut vaikea mitään huomata. Taulun taas oli kohottanut raskas paino, joka nerokkaiden vipulaitteiden avulla samalla oli vääntänyt salaoven auki.
Jännityksen vallassa kulin portaita alas. Ne eivät vieneetkään syvälle, ja ne päättyivät pieneen oveen, joka ihmeekseni ei ollut lukossa. Tulin pimeään huoneeseen, joka tuntui minusta ahtaalta, ja raapastuani tulta huomasinkin, että se oli etehisen tapainen tyhjä komero, jonka peräseinällä oli toinen ovi. Kun koetin, avautui tämäkin ovi. Minä astuin sisään ja jäin hämmästyksestä sanattomana tuijottamaan eteeni.
Huone, johon olin tullut, oli pienen pyhätön kaltainen. Sen seinät olivat vaaleanvihreätä, kuulakkaa marmoria ja aivan paljaat. Ainoastaan ovella oli kellertävät verhot paksusta sametista ja peräseinällä, niinikään samettiverhon peitossa, suuri taulu. Sen vieressä, korkeilla alabasterijalustoilla paloi kretalaisia lamppuja, kolme kuvan kummallakin puolella. Niiden valo, jonka vihertävät suojukset tekivät aavemaiseksi, tunkeusi tasaisena huoneen jokaiseen sopukkaan. Taulun alla, suunnattoman, soikean maljan tapaisessa astiassa, joka oli tehty opalinkarvaisesta lasista, uiskenteli vahasta muovaeltuja lummekukkia. Tämän takaa kumartuivat ihanien lootusten hennot varret veden yli, kuin paremmin nähdäkseen kuvansa. Lattialla oli pehmeä, heikosti punertava matto, mutta ei yhtään istuinta.
Kun vedin samettiverhon taulun edestä, näin mestarikäden tekemän naisen muotokuvan. Nainen oli seisovassa asennossa, käsi tuolin selustalla, ja aurinko kultasi hänen kasvojaan. Punaiset huulet hymyilivät raukeasti, ja vaikka silmien katse oli kirkas, näytti niiden syvyydessä väreilevän uneksumus. Tuo nainen oli Astridin äiti.
Noin kaunis oli siis herra Brummerin nuorena manalle mennyt puoliso ollut. Tarkastelin kuvaa kauan, ja se alkoi tuntua minusta ihmeen tutulta, ikäänkuin olisin nähnyt sen ennen. Mitään tämäntapaista valokuvaa ei kuitenkaan ollut olemassa. Sitten muistin: Astrid oli seisonut juuri tuossa asennossa silloin kuin pyysin herra Brummerilta hänen kättään. Aurinko oli valassut hänenkin kasvonsa, vaikka niiden ilme oli ollut toinen. Ja minä aloin käsittää, miksi appeni oli joutunut niin tasapainostaan pois.
Taulun alla, ohuella nefrittilaatalla, jota kullatut tukimet kannattivat, oli yksinkertainen mahonkilaatikko. Kun avasin sen, osui ensiksi silmääni neulaankiinnitetty, kultainen ristihämähäkki, joka oli pistetty pieneen samettikorokkeeseen. Pohjalla oli kellastunut, apelleni osotettu kirje.
Sanotaan olevan helpompaa toistamiseen voittaa himo, jonka ennen on kukistanut. Minä puolestani tiedän, kuinka paljon helpompaa on toistamiseen antautua alttiiksi kiusaukselle, jota kerran ei ole voinut vastustaa. Kuitenkin myönnän, että hetken seisoin epäröiden kirje kädessä, enkä niinkään ripeästi vetänyt ulos kellastunutta paperia, vaikka kuori olikin ennestään auki. Olenko teostani myöhemmin tuntenut omantunnon vaivoja, se ei kuulu tähän, mutta tuskin koskaan olen ollut jännittyneempi, kuin lukiessani seuraavia rivejä.
Rakas Harald!
Tuntuu niin tuskalliselta ja samalla niin lohduttavalta kirjottaa sinulle näitä rivejä, näitä elämäni viimeisiä sanoja, jotka lähes vuoden ovat odottaneet huulillani, eikä minulla kuitenkaan ole ollut voimaa lausua niitä. Minä lepään vuoteellani, sydämeni sykkii kuumeesta kiihottuneena ja käteni vavahtelee, mutta minun on niin hyvä, kun saan sinulle puhua, että unohdan tautini.
Kuinka raskaita sanoja minun täytyy kirjottaa. Tahtoisin nyt, hyvästi jättäessäni, muistella vain niitä aikoja, jolloin sinun suuri, salattu rakkautesi täytti minut, kantoi minua siivillään, oli koko elämäni sisältönä, minun kaikkenani. Tahtoisin muistella onnemme autuaita hetkiä, kiittää sinua jokaisesta erikseen ja kiittää jumalaa, joka on antanut niiden ihanina mielessäni säilyä. Mutta minun täytyy puhdistautua, minun täytyy osottaa, kuinka täydellisesti sinä erehdyit.
Harald, minä olen viaton, usko minua. Minä vannon sen seisoessani kuoleman kynnyksellä, minä vannon sen kuoleman kylmän henkäyksen leyhyessä kasvoillani. Harald, sinun täytyy minun valani uskoa!
Saatan niin hyvin kuvitella, mitenkä kaikki tapahtui. Sinä olit mennyt puistoon, polttaaksesi rauhassa paperossin. Sinä kulit ajatuksiisi vajonneena hiekkakäytävää lehtimajan kohdalle saakka. Sinä kuulit kiihkeää keskustelua, katsahdit ja näit majassa vaimosi, jonka edessä nuori mies oli polvillaan. Sait piston sydämeesi, mutta voimalla, joka sinulle on niin ominainen, sinä käänsit katseesi pois ja jatkoit matkaasi niinkuin et mitään olisi huomannut. Ah, Harald, luuletko, etten nähnyt miten hartiasi värähtelivät!
Tuska täytti sydämeni, sillä tajusin, kuinka syvästi olin sinua haavottanut. Ja kuitenkin, tuo nuori mies, joka oli edessäni polvillaan, oli veljeni. Hän oli veljeni, Harald, hän oli veljeni, usko se sana!
Sinä olit tavannut minut hienossa perheessä, ja vähätpä sinua liikutti, olinko perheen tytär vai kasvatti ja minkälaiset oikeat vanhempani olivat. Sinä rakastit vain minua, ulkonaisista olosuhteista et välittänyt. Mutta minä en voinut unohtaa köyhiä vanhempiani, sillä minä rakastin heitä ja olisin tahtonut, että sinäkin olisit heitä rakastanut. Se oli kuitenkin luonteellesi vastaista. Et saattanut sietää lähelläsi kurjuuden varjoakaan. Kun puhuin heistä, olit kärsimätön, ja kun sanoin, että he tarvitsivat apua, vastasit hämmästyneenä: "Mutta rakkaani, koko omaisuutenihan on sinun, anna heille vaikka puolet siitä". Harald, en kärsinyt paljon tästä, sillä minä näin, kuinka suuresti sinä rakastit minua, kuinka suhdattomasti enemmän kuin tahdoit näyttää.
Sinä iltana oli veljeni epätoivoisena tullut luokseni. Hän oli joutunut harhateille, ja hurjistelu oli johtanut hänet kassavaillinkiin. Ja kun olin hänelle kylmä ja kova, lankesi hän polvilleen eteeni. Harald, Harald, jos silloin näit silmissäni kyyneleitä, olivat ne säälin synnyttämiä. Olihan hän kuitenkin veljeni…
Sinä viivyit kauan puistossa. Voitko kuvitella, mitkä tunteet liikkuivat sielussani, mitkä jäätävät aavistukset, vaikka olin viaton. Sillä minä tunsin sinut jo silloin ja minä rakastin sinua.
Illallispöydässä olit sinä parhaimmalla tuulellasi. Sinä laskettelit leikkiä ja olit iloinen, eikä epäilyksen varjoakaan ollut kasvoillasi. Voitko ajatella, kuinka jokainen sanasi pisti, jokainen hymysi raateli ja naurusi ääni vihloi. Harald, jos koskaan sinun suunnaton voimasi on kauhistuttanut minua, niin tapahtui se silloin. Sillä minä ymmärsin, että onneni oli hukassa.
Minun olisi pitänyt langeta polvilleni sinun jalkoihisi, minä tiedän sen, minun olisi pitänyt kaiken pyhän kautta vannoa sinulle viattomuuteni, minä tiedän sen. Mutta jo silloin tiesin, mihin se olisi johtanut. Sinä olisit katsonut minuun hämmästystä teeskennellen, nostanut minut maasta, lohduttanut minua. Sinä olisit sanonut, ettet milloinkaan ole mitään epäillyt, ettei semmoinen ajatus voisi olla edes mahdollinen sinulle. Ja sinun äänessäsi, sen pohjalla ja salattuna, olisi ollut se jää, joka on sinun voimasi ja virheesi, ja joka on niin syvällä, niin syvällä, ettei sitä outo huomaakaan, mutta joka siitä syystä ei koskaan sula. Harald, sinun täytyy myöntää, että olen oikeassa, ja minä rukoilen sinua, älä ole katkera itsellesi.
Harald, Harald, minä tunnustan syyllisyyteni ja minä tunnen sen. Sillä minun olisi pitänyt ainakin koettaa. Minun olisi pitänyt suudella sinun polviasi maassa viruen, itkeä kyyneleeni kuiviin ja puhua ääneni sorruksiin. Mutta en voinut. Minussakin oli ylpeyttä. Ah, kenties olisikin toisin, jos sen olisin tehnyt, kenties olisi kaikki onnellista, valoisaa, autuasta, kuten ensi aikoina.
En koskaan enää saanut olla sylissäsi, Harald. Sinä puuhailit alinomaa töissäsi, kyselit, oliko minun ikävä, vaikka hyvin tiesit, etten tahtonut sitä myöntää. Sinä rupesit matkustelemaan, ja kun palasit kotiin, olit aina iloinen ja ystävällinen — minä kiitän sinua jo siitäkin — mutta vieras minulle.
Viettäessäni yksinäisiä iltojani Astridin vuoteen ääressä, olin monasti luvannut itselleni koettaa, mutta minulla ei ollut koskaan kylliksi voimaa. Sinä osasit tukehuttaa yritykset alkuunsa. Ah, muistatko, kerran, kun palasit matkalta ja kylmin huulin suutelit minua otsalle, tartuin minä kiihkeästi käsivarteesi, mutta minä huomasin, että sinä vavahdit.
En tahdo kuvailla sinulle kärsimyksiäni, sillä tiedän, kuinka syvästi sinä itse olet kärsinyt. Minä tiedän senkin, että sinä vielä minua rakastat, ja olen siitä onnellinen. Minulla ei ole mitään anteeksiannettavaa sinulle, sillä sinä et ole rikkonut, vaan erehtynyt. Jos yksinäisyydessäni olen välistä soimannut sinua siitä, että saatoit olla niin kova, sinä, jolla kuitenkin oli kultaisen hämähäkin tarina omallatunnollasi, niin anna se anteeksi. Älä syytä minua äläkä itseäsi, kohtalon käsi on levännyt harteillamme.
Nyt minun on hyvä olla. Kuumehoureissa olen usein käsivarsillasi ja saan katsoa silmiesi syvyyteen. Minä kulen kanssasi onnen mailla, missä leppeät tuulet leyhyvät ja ihanat kukat uneksivat. Enkä minä enää tahtoisikaan terveeksi tulla.
Harald, minä suutelen sinua ja siunaan sinua! Ole hyvä
Astridille, ole hyvä hänelle.
Edit.
Myönnän, että liikutus kohotti silmiini sumun, joka hetkeksi himmensi ympäristön. Näin mielikuvituksessani appeni, joka vakavin kasvoin astui tuon kuvan eteen ja taivutti päänsä, mielessä hartaus ja suru, jota hän ei voinut koskaan ilmasta. Ja minussa heräsi myötätunto tuota yksinäistä miestä kohtaan, jonka sydämessä alituisesti kaihersi sama raskas tunto, kuten aihe taiteilijan mielessä, kuitenkin sillä erotuksella, ettei hän voinut siitä milloinkaan vapautua.
Sitten ikäänkuin heräsin, ja ahdistava tunne valtasi minut. Olin kuin temppelin häpäsijä. Hiipiessäni pois sylkytti sydämeni levottomasti ja varoin synnyttämästä pienintäkään ääntä. Ja kun vihdoin seisoin appeni työhuoneessa tarkastellen, oliko salaovi paikoillaan, niin hiki kihoili ruumiistani.
Olin siis päässyt suuren salaisuuden perille. Mutta mikä oli kultaisen hämähäkin tarina, josta Edit rouvakin oli maininnut? Salaperäisillä kirjaimilla oli siis sittenkin joku merkitys. Vaivasin jälleen päätäni monet päivät. Muodostin kirjaimista nimiä: Diana Ard y.m. Ne eivät kuitenkaan mihinkään johtaneet, ja pisteet n:n ja d:n perässä jäivät vaille selitystä. Vai oliko hämähäkki jonkinlainen symboli? Oliko siitä mitään tarinoita tai runoja, jotka olisivat voineet antaa jotakin vihjausta? Selailin monellaisia teoksia. Meyerin tietosanakirja ei minua auttanut. Ja vasta suuresta saksalaisesta eläinopista löysin arvotuksen ratkasun. Luin nimittäin: Kreuzspinne (Araneus diademathus o. Epeira diadema) j.n.e. Aran. diad., lyhennys latinalaisesta nimestä, siinä olivat kirjaimet semmoisenaan, siinä piirteitten salaisuus. Myönnän melkoisesti pettyneeni. Nähtävästi oli appeni piirtäessään hämähäkin kuvaa muistanut sen latinalaisen nimen ja jonkinlaisesta päähänpistosta kirjottanut sen niinkuin oli kirjottanut.
Minulla ei siis salaisuutta selvitellessäni ollut enää muita keinoja kuin varovainen kyseleminen apeltani ja vaimoltani. Tällaiselle urkkimiselle on kuitenkin ominaista, että ainoastaan se, jolta kysytään, saa tietää jotakin. Sitäpaitsi ei vaimollani näyttänyt todellakaan olevan mitään vihiä asiasta. Ja kun kerran, ollessani appeni työhuoneessa, sivumennen viittasin muurin hämähäkkiin, sanoi herra Brummer hyvin tyynesti.
— Se ei tunnu miellyttävän sinua. Parasta olisikin otattaa se pois. Se pistää liiaksi silmään ja on sentähden ruma.
Milloinkaan ei hän puhunut asiasta enempää.
Myöhemminkin olen käynyt appeni pyhätössä, sillä en ole jaksanut kiusausta vastustaa. Mutta kultaisen hämähäkin tarina on ja pysyy salaisuutena. Se on niitä arvotuksia, joihin jokainen ratkasu luo lisää hämäryyttä.
Kun herra Lindell oli lopettanut, sanoi maisteri Vehka ottaessaan tulta sikariinsa.
— Tämä tarina on sinun monimutkaisimpia valheitasi, Lindell.