UPOKSISSA.
Ellei nuori pappi olisi ollut niin mietteissään astuessaan ulos huoneestaan, ei hän varmaankaan olisi lähtenyt kävelemään, vaan olisi pysytellyt puiston varjossa. Heinäkuun päivä oli nimittäin hyvin kuuma ja tyyni. Mutta nuori pappi oli vastikään tutkinut Jobin kirjaa, ja hänen hurskas mielensä viipyi vielä tuon pyhän miehen vaiheissa. Senvuoksi kulki hän mitään huomaamatta rantaniitylle, missä heinäväki hikisenä ahersi.
Tultuaan rannalle otti hän nenäliinan taskustaan ja pyyhki hiestynyttä otsaansa. Vesi loisti himmeänä. Sen pinnasta kuvastui niemen sivulla kasvava leppätiheikkö. Ja kun hauki ryösähti kaukana kaislikossa, saattoi hän kuulla sen. Menen uimaan, mutisi hän ja riisuutui, Aurinko paahtoi suloisesti hänen ruumistaan, ja kun hän heittäysi veteen oli se niin lämmintä, ettei se karkottanut hänen uneksivaa mielentilaansa. Ajatuksiinsa vaipuneena hän uikin suoraan eteenpäin, ja kuin taustana hänen sisäisille näkemyksilleen kuvastui tyyni ulappa, jonka pinnalla kalat parveilivat, etäinen metsä ja kuulakka taivas.
Yhtäkkiä tunsi hän kuitenkin omituisen voimattomuuden herpasevan jäseniään. Hän ei enää voinut tehdä pienintäkään liikettä. Hätä vääristi hänen kasvonsa, ja hän päästi valittavan avunhuudon. Sitten ei hän enää saattanut huutaakaan. Hän tunsi painuvansa syvyyteen ja tuskaisena hän rukoili: Herra, auta minua, minä hukun. Tuosta rukouksesta hän tunsi saavansa lohtua. Tyynenä, melkein ihmetellen, tarkasteli hän omaa kuvaansa, joka näkyi vedenpinnan yläpuolella. Aurinko ei enää häikässyt hänen silmiään, vaan himmeni himmenemistään sen mukaan kuin hän vajosi. Sitten tuli kylmää ja pimeää, ja hänen rintaansa pusersi. Vielä kerran hätä hänet valtasi, ja sulkien silmänsä hän rukoili: Herra, auta minua, minä hukun. — — —
Kuin etäinen kirkonkellojen soitto alkoi kuulua hänen ympäriltään. Se lähestyi ja eteni vuoroin, kasvoi valtavaksi, keinui ja kumisi, taas hiljeni, riutui ja riutui… Sitten alkoi vesi liikehtiä hänen ympärillään. Hän tuijotti sinnepäin ja alkoi vähitellen erottaa jotakin harmaata, joka kulki häntä kohden. Yhä selvemmin rupesivat rajaviivat näkymään, kammottava hirviö sukelsi esiin, ja kauhukseen tunsi hän sen suunnattomaksi mustekalaksi. Se oli jo aivan lähellä. Sen suurissa, ulospullistuneissa silmissä oli saaliinhimoinen hehku, ja sen pitkät raajat, jotka olivat säteettäisesti suhdattoman pään ympärillä, liikkuivat notkeasti kuin käärmeet ja lumoavasti kuin tanssijattaren kädet. Peto pysähtyi hänen viereensä. Sen silmien hehku muuttui yhä himokkaammaksi. Ahdistavan hitaasti ojensi se raajansa. Ne koskettivat kylminä rintaa, kaulaa, päätä. Ne pusertuivat yhä kireämmälle, vastustamattoman voimakkaina. Ja nuori pappi tunsi tuhonsa tulleen, hän pyörtyi…
Nuori pappi heräsi ja katseli ihmetellen ympärilleen. Hänen edessään oli aro. Moniväriset kaktukset kukkivat hiekassa. Tuuli liikutteli hiljaa akasioiden pitkiä lehtiä ja suurten palmujen viuhkoja. Etäämpänä kohosi vuoria, ja hän saattoi kuulla korkeiden seetripuiden huminan.
Mutta arolla, kankaasta tehdyssä majassa, näki hän Jobin kolmen ystävänsä kanssa. Jobin ruumis oli visvaisten paiseiden peittämä, hän oli pukeutunut säkkiin ja istuutunut tuhkaan, ja kärsimys kuvastui hänen kasvoiltaan. Ja hänen kolme ystäväänsä olivat revässeet vaatteensa ja panneet tomua päänsä päälle. Ja Job sanoi:
— Olkoon kirottu se päivä, jona synnyin, ja se yö, joka sanoi: mies on siinnyt. Pimeys ja kuolon varjo sen peittäköön, olkoon ukkospilvi sen ohimoilla ja musta sumu verhotkoon sen kauhuillaan. Sen hämärän tähdet olkoot pimeät, älköönkä se nähkö aamuruskon silmänripsiä.
— Miksen tukehtunut äitini kohdussa, miksen kuolleena syntynyt? Mullassa minä nyt makaisin, eikä minulla olisi tuskaa, lepäisin ja minulla olisi rauha.
— Jos minun surkeuteni punnittaisiin ja minun kärsimykseni voitaisi yhdellä haavaa vaa'alle laskea, olisi se raskaampi kuin meren hieta ja kultasanta kuningasten kammioissa. Sillä minä olen lyöty niinkuin teuras, kovat kuukaudet ovat osakseni tulleet ja murheen yöt ovat minulle jaetut.
Nuori pappi ei voinut kyllikseen kuunnella Jobin vuolasta sanatulvaa, joka tuntui lähtevän sydämen syvyydestä ja jossa oli keinuva, valittava rytmi. Hän kuuli myös ystävien lohdutuksen, ja tajusi, että se vain tuskastutti Jobia. Ja hän tunsi iloa kun Job heille vastasi:
— Vaietkaa, vaietkaa, ette kuitenkaan taida minua lohduttaa, sillä viisautta ei ole teille annettu. Ihmiset löytävät hopean lähteet ja vasken valavat he mielensä mukaan. Vuoret väistyvät heidän kättensä tieltä ja virrat pysähtyvät juoksemasta. Mutta missä on viisauden sija ja mistä taito löydetään? Syvyys sanoo: ei se ole minussa, ja meri sanoo: minä en sitä kätke. Sillä Herra on yksin viisas, ja hänen väkevyytensä on suurempi kuin jylinä pilvissä. Hän antaa tuulelle painonsa ja vedelle mittansa, sateelle määränsä ja salamalle sen leimauksen tien.
Mutta Jobin tuska kasvoi, ja Saatana kuiskutteli hänen korvaansa.
Hänessä heräsi uhma. Ja kauhukseen kuuli nuori pappi Jobin herjaavan
Jumalaa.
Sitten aurinko laski. Aron hieta punersi. Etäinen seetripuumetsä synkkeni, ja kaktusten varjot pitenivät. Suuret, moniväriset perhot istuivat liikkumattomina akasioiden lehdillä. Ja kun iltatuuli hiljaa huojutteli palmujen raskaita lehtiä, niin Herran ääni kuului niiden suhinassa.
Nuori pappi vapisi kuullessaan Jumalan ihmeellisiä sanoja, ja kun hän katsoi Jobiin, oli tämä vaipunut polvilleen ja peittänyt säkillä kasvonsa.
— Herra, minä olen halpa. En taida sinulle vastata. Minä panen käteni suuni päälle, kuuli hän Jobin nöyrtyneenä sanovan.
Sitten Jumala jälleen puhui, mutta hänen äänensä oli lempeä ja viehättävä kuin symbalin helinä. Hän antoi Jobille anteeksi ja teki hänet heti terveeksi. Mutta kun hän lupasi Jobille jälleen suuren omaisuuden, niin Job kohotti hitaasti päänsä.
— Herra, sinun henkesi hyväilee minua kuin lauhkea tuuli, joka on seetripihkan tuoksun kyllästämä, se virvottaa minua enemmän kuin balsami ja se on minulle suloisempi kuin myrha ja kalliit voiteet. Se huuhtelee minun syntini niinkuin vuorilta juokseva vesi minun jalkojeni tomun, ja se puhdistaa minun sieluni safiria kirkkaammaksi. Kuitenkin, Herra, anna minun jäädä yksinäiseksi ja köyhäksi, että minä lähempänä sinua olisin. Anna minun olla hylättynä ja unhotettuna, että minun huuleni olisivat otolliset sinua ylistämään.
Kun Job sen sanoi, värisi hänen äänensä kuin hiljaisen laulun sävel. Hänen silmänsä loistivat ja hänen kasvonsa olivat kuin enkelin kasvot, niin ettei nuori pappi voinut katsoa häneen. Nuori pappi kääntyi sentähden syrjin ja huomasi, sivummalla suuren palmun luona Kristuksen ja Abrahamin ja vähän etäämpänä Luciferin. Lucifer oli kuitenkin kätkenyt kasvot käsiinsä, ja hänen hartiansa värähtelivät. Hän lähti hiljaa astumaan. Ja hänen silmästään putosi aron hiekkaan kyynel, joka oli kalliimpi kuin yksikään jalokivi. Kun nuori pappi katsoi Kristukseen, seurasi tämä Luciferin kulkua niin syväkuultoisin silmin, että nuori pappi tajusi, miten väärin todellakin oli kirjotettu: vihaa vihollistasi. — — —
Sitten tuli pimeä. Etäinen symbalin soitto alkoi kuulua. Se pani lämpimän ilman aron pinnalla väräjämään. Sävelet olivat hiljaisia, hartaita. Ne saapuivat niin riutuvina korvaan, että kaikki tuntui unennäöltä. Mutta vähitellen soitto vahvistui. Se sisälsi enemmän maallista, enemmän intohimoa. Voimakkaat basunat yhtyivät symbalien helinään. Soinnut tulvivat kuin myrsky. Sitten jälleen kaikki häipyi, heikkeni. Vain tähtien kimallus tummalla taivaalla selveni…
Mitä?… Eikö enkeli liihotellut tuossa ja lähestynyt häntä?… Niin, nuori, yliluonnollisen ihana nainen lähestyi vihertävään harsoon verhottuna. Hänen ihonsa punersi kuin vaalea ruusu. Hänen silmänsä olivat syvät kuin meri ja kuvastivat koko hänen sielunsa. Ne loistivat kuin kaksi säröistä helmeä hajanaisten hiusten varjosta. Hänen puoliavointen huultensa hymy oli purppurainen, ihana. Mutta oliko se enkelin? Siinä oli jotakin salaperäistä, viekottelevaa. Oliko se enkelin?…
Nuori pappi tunsi tulivirran syöksyvän suoniinsa. Hän loi silmänsä alas, sillä hänen sydämensä oli puhdas. Kuitenkin tunsi hän naisen läsnäolon. Hän tunsi sen ihon tuoksusta, joka huumasi, ja hengityksen lemusta, joka oli raikas kuin suopursujen. Sitten laskeutui käsi hänen olalleen. Hän tunsi tuskaa ja onnea, ja hän vapisi. Hän kääntyi pois ja lausui: Mene pois minun tyköäni, sillä sinussa asuu synti.
Käsi poistui vavahtaen hänen olaitaan. Ja kun nuori pappi nosti silmänsä, olivat naisen kasvot vakavat ja surulliset. Silloin häpeäntapainen tunne valtasi nuoren papin. Hän katui mitä oli sanonut. Ja vihdoin paisui hänen katumuksensa niin voimakkaaksi, että hän nopeasti tarttui naisen käteen. Veri soi hänen korvissaan. Hän luuli vaipuvansa uneen. Hänen silmänsä hämärtyivät ja hänen ympärillään kohisi…
Miten kummallista! Vettä hänen ympärillään! Vettä joka puolella, kirkasta, läpinäkyvää vettä, joka ei estänyt häntä liikkumasta ja jota hän saattoi hengittää. Hänen jaloissaan oli ahvenruohoa, leviä ja simpukoita. Ihmeissään katsoi hän naiseen, jonka käsi oli jäänyt hänen käteensä. Tämä hymyili. Silloin kaikki unohtui. Hän näki vain silmät, joiden uneksumus vangitsi hänet. Hän tunsi suuren heikkouden hiipivän sieluunsa ja autuuden, jonka tuolle heikkoudelle antautuminen tuotti. Hän näki naisen poven aaltoilevan, ja väristen hän kurkotti huulillaan… suuteli, suuteli kuin unikuvaa, ilmestystä… Kaukana, läpinäkyvän veden takana, kantele hiljaa soi…
Vedenneito, Vedenneito, kuiskasi nuori pappi, ja he lähtivät käsi kädessä astumaan. Totisesti Vedenneito, Ahdin ja Vellamon tytär.
He tulivat Ahdin linnaan, jota ympäröi punaiset korallimuurit. Sen portti oli kullasta, nefritistä ja norsunluusta. Vedenneito painoi suurta, kahdeksankulmaista topasia, jolloin sointuva helinä kuului. Se syntyi siitä, että hohtavat helmet tipahtelivat ohueksitahkottuun agaattimaljaan. Portti aukeni.
Ahdin seitsentorninen, sinertävistä simpukankuorista tehty linna oli heidän edessään. Sitä ympäröi suuri puisto, jossa kasvoi tarumaisia puita ja suurilehtisiä pensaita. Nurmikentillä oli meriruusuja ryhmittäin. Siellä oli asteria muistuttavia segartia-lajeja. Keskellä isoa soikiota oli satainen joukko keltaisia actinolobeja. Ja puiston läpi, ristiin rastiin, kulki käytäviä, joiden hieta oli kultajauhoa ja karneolin muruja.
He nousivat leveitä marmoriportaita pylvähikköön, missä outoja köynnöksiä kierteli, ja astuivat suureen, hämärään saliin. Ilma oli kukkien tuoksun kyllästämä. Korkealla valtaistuimella istui Ahti puolisonsa vieressä. Hänen hiuksensa olivat vihreät kuin meriruoho ja hänen kasvonsa valkeat kuin vaha. Ja kun hän puhui, oli hänen äänensä kuin suurten aaltojen kohina.
Hän puhui tyttärelleen, ja tämä vastasi kielellä, jota nuori pappi ei ollenkaan ymmärtänyt. Mutta sanojen sisällöstä ei ollutkaan väliä, sillä Vedenneidon ääni oli kuin kanteleen helinä. Ja Ahti astui alas valtaistuimeltaan. Hän loi vieraaseen silmänsä, joiden pohjaton syvyys tenhosi ja hirvitti. Hän nosti kätensä ja laski sen nuoren papin hiuksille…
Silloin vieraan silmissä himmeni. Ahdin kosketus oli kuin kostean tuulen hyväily, mutta se lumosi. Ympäristön ääriviivat hukkuivat. Kuului vain huminaa, tuudittavaa, aaltoilevaa huminaa… — — —
Ah! Eivätkö urkujen matalat sävelet värisseet?… Ne paisuivat yhä voimakkaammiksi, lähenivät. Usva hälveni hitaasti ja valkeat holvikaaret sukelsivat näkyviin…
Nuori pappi huomasi olevansa kirkossa, juhlallisessa Herran temppelissä, missä virret humisivat urkujen hopeoiduista pilleistä… Kirkko oli autio. Ainoastaan muutamia, mustiin kaapuihin puettuja munkkeja rukoili pyhäinkuvien eteen polvistuneina. Alttarilla vakava isä suitsutti pyhää savua, ja ilma oli myrhan kyllästämä.
Urut humisivat ja munkit viipyivät polvistuneina. Pyhä hartaus täytti nuoren papin mielen. Tuntui kuin olisi hänen sielunsa sulautunut urkujen kohuun ja hän itse tullut säveleksi ja sävelenä soinut omaa tunnettaan…
Korkeassa, hämärässä katossa oli kultasiipisten enkelien kuvia. Seiniin oli maalattu pyhimyslegendoja, ja alttaritauluna oli mainio kuva Kristuksen kirkastumisesta. Seinien syvennyksissä oli lukuisia pyhäinkuvia, ja katosta riippui lamppu, jossa säteili tuhansia jalokiviä. Ja kaiken verhosi hämy, jonka sylissä urkujen humina vavahteli.
Mutta mitä? Eikö veistos nurkan varjossa ollut antikkinen Venuspatsas ihanine, alastomine muotoineen? Totisesti! Nuori pappi hämmästyi nähdessään tuollaisen kuvan kirkossa. Hänen katseensa kiintyi siihen kuin lumottuna. Virren sävel hukkui hänen korvistaan. Hän ei enää nähnyt mitään muuta, eikä mistään muusta välittänyt. Veistos näytti muuttuvan. Se muistutti Vedenneitoa. Sen piirteet kävivät epäselviksi, se alkoi elää, se hymyili…
Munkit nousivat. Pyhä viha valtasi heidät, kun he huomasivat vieraan ihailevan patsasta, joka oli koettelemukseksi ja lihan kuoletukseksi kirkkoon tuotu. He piirittivät hänet kehään. Hurskas isä ojensi kätensä ja lausui vavahtelevin äänin.
— Ole kirottu sinä, joka Herran huoneessa annat synnilliselle himolle vallan!
Nuori pappi kuuli nuo sanat kuin unessa. Hän loi hetkeksi raukeat silmänsä pyhään isään ja alkoi sitten jälleen katsella veistosta, jonka hymy tenhosi hänet. Raivo yltyi munkeissa ja he olivat hyökätä hänen päälleen. Mutta äkkiä kirkossa häivähti valo. Marmorinen Maria Magdaleena astui ulos syvennyksestään. Hän ojensi kätensä kuin siunatakseen nuorta pappia ja hänen kasvoillaan oli kirkkaus. Silloin munkit polvistuivat, suutelivat tomua ja löivät rintoihinsa.
Yhä tuijotti nuori pappi veistosta. Kas! Se liikkui, se astui ulommas.
Sen ruumiin ympärille ilmaantui kuin tyhjästä muodostuen vihreä harso.
Sen silmien kuulto syveni, tuli sielukkaaksi.
— Vedenneito, Vedenneito, sammalsi nuori pappi polttavin huulin.
Hetkiä kului ja hämärä tummeni. Veistos yhä elävöityi. Se astui alas, ja sen hymy oli viaton ja vetävä. Nuori pappi tuskin saattoi hengittää. Hän näki tuon ihanan olennon avaavan käsivartensa kuin syliinsä janoten. Hänen ruumistaan poltti tuskallisessa onnessa. Hän vapisi.
— Synti, sinä olet lumonnut minut, sinä olet autuutta suloisempi, kuiskasi hän. Sitten heittäysi hän Vedenneiton syliin…
Mutta kuva hupeni olemattomiin. Maa väistyi hänen altaan. Hän putosi, vaipui huimaavaa vauhtia, yhä ja yhä. Ensin tämä kauhistutti häntä. Mutta vähitellen hän tottui siihen. Hänen oli suloista, viileää, rauhaisaa… — — —
Hän heräsi, tuntien viiltävää kipua. Hän lepäsi rannalla, ja suuri ihmisjoukko ympäröi häntä. Toiset hieroivat häntä, toiset liikuttelivat hänen käsiään edestakasin. Vaivoin ja sekavasti tajusi hän, että hänet oli pelastettu. Mutta hengittäminen tuotti hänelle niin suurta tuskaa, että hän heikoin äänin vaikersi:
— Miksi, miksi te minut nostitte?