LAURI KESTO.
Lauri Kesto kulki kotiin tavattoman uuvuksissa, ja kun hän pääsi perille, riisui hän päällysvaatteensa kuin unessa ja heittäysi keinutuoliin vääntämättä lamppua palamaan. Oli niin hiljaista. Ainoastaan ohirientävän ajurihevosen kaviot kapsahtelivat kadulla ja etäämpänä kuormavankkurit jyrisivät. Katulyhdyn valo virtasi kalpeana huoneeseen saaden lasisen mustetolpon kimmeltämään.
Lauria ahdisti niin orpo mieliala, niin painostava yksinäisyyden tunto, että kurkussa tuntui aivan samallaiselta kuin itkun puhetessa, ja haikea kaiherrus, joka kiersi hänen sydänalaansa, tuotti hänelle miltei ruumiillista tuskaa. Hän kyseli melkein ääneen itseltään, mitä nyt oikeastaan oli tapahtunut, koska se häneen näin syvästi vaikutti, mutta ei saattanut löytää tyydyttävää vastausta. Ja mitään erikoista ei ollutkaan tapahtunut. Hän oli kulkenut kadulla ilman päämäärää. Hänen vastaansa oli tullut ylioppilas Eero Kaski, hänen parhain ystävänsä. He olivat tervehtineet tuttavallisesti, mutta kumpikin oli jatkanut matkaansa. Ja siinä juuri oli koko tapahtuma, siinä, että Eero oli sivuuttanut hänet pysähtymättä. Sellaista ei koskaan ennen ollut sattunut, ei edes kiireessäkään. Aina olivat he vaihtaneet muutaman sanan ja useimmiten, jos aika myötäsi, oli toinen lähtenyt toista saattamaan.
Tietysti tämä oli aivan mitätön tapaus, eikä hänellä ollut ensinkään syytä ottaa sitä näin syvästi. Mutta hän ei voinut sille mitään, että se koski häneen, ja heti kun he olivat ehtineet toistensa ohi, oli hänestä tuntunut, kuin olisi Eero muuttunut kokonaan vieraaksi ja edentynyt yhä kauemmas ja kauemmas. Tuntui kuin olisi sekin heikko side, joka heitä vielä oli yhdistänyt, ja joka viimeaikoina oli käynyt yhä epävarmemmaksi, nyt täydellisesti katkennut, ja hän tajusi, että vasta nyt hän oli jäänyt ypöyksin.
* * * * *
Yksin oli hän oikeastaan aina ollut. Maalaisvanhempiensa ainoana lapsena oli hän jotenkin yksikseen leikkinyt lapsuutensa leikit, ja kouluaikanaan, joka nyt kangasteli hänen mielessään onnellisena ajanjaksona, oli hän ollut syrjäänvetäytynyt ja uuttera. Sentähden olikin hän ylioppilaaksi tullessaan vielä aivan tottumaton kaikkeen ja tavattoman kaino. Helsingin outo elämä saattoi hänet ymmälle ja aiheeton arkuus ja häveliäisyys vaivasivat häntä alinomaa. Jos hänen piti mennä puotiin ostamaan jotakin, tunsi hän ahdistavaa jännitystä, ja vaikka hän vakuutti itselleen, että se oli lapsellista, ei hän voinut estää sydäntään kiihkeästi sykkimästä. Samainen arkuus ja levottomuus kuvastui hänen pälyilevästä katseestaan, hänen epävarmoista, hätäisistä ja ikäänkuin kesken jääneistä liikkeistään ja koko hänen käytöksestään. Se esti häntä ruokapaikassa syömästä kyllikseen ja se teki hänen puheensa katkonaiseksi ja hapuilevaksi, sillä hän luuli aina sanovansa liikaa, jotain tarpeetonta ja noloa.
Tästä kaikesta oli hän itse tietoinen, mutta ei mahtanut sille mitään. Sillä typerä ei hän suinkaan ollut. Hän oli lukemalla koonnut itselleen melkoiset tiedot ja sivistyksen, hänen sydämensä oli perin herkkä ja hyvä, mutta häneltä puuttui ulkonaista tottumusta.
Koettaessaan kasvattaa itseään hän luuli tajuavansa, että ainoastaan vilkas osanotto toverielämään saattoi tarjota hänelle sen avun, jota hän tarvitsi. Ja hän liittyikin iloisten toveriensa seuraan, kulki heidän kanssaan paikasta toiseen, huomaamattomana pujotellen heidän joukossaan ja painaen mieleensä kaiken näkemänsä ja kuulemansa. Hän joutui kapakoihin, pelihuoneisiin, jos jonnekin, eikä hän koskaan tohtinut vastustaa tovereitaan, päättivätpä he mennä minne tahansa. Mutta ollessaan heidän mukanaan hän pelkäsi ja oli varovainen. Hän ymmärsi hyvin liikkuvansa vaarallisilla poluilla, ja kun ei hän tehnyt sitä etupäässä huvin vuoksi, piti hän hyvää huolta töistään ja oli säntillinen.
Hän tutustui monenmoisiin paikkoihin ja oppi kallistamaan pikaria. Mutta juomapöydässäkään ei hän voinut vapautua luonteestaan. Orpouden tunne piti häntä sellaisissakin tilaisuuksissa kahleissaan, ja eritoten silloin, kun toiset, silmät säihkyvinä ja posket punottavina, olivat pelkkää riemua ja välittömyyttä. Mitä enemmän hän maisteli lasistaan, sitä vaiteliaammaksi saattoi hän tulla, ja tämä tapahtui säännöllisesti silloin kuin joku vieraampi henkilö oli seurassa; läheisimmässä tuttavapiirissä hän toisinaan saattoi jo lämmetä.
Ajan kuluessa hän kuitenkin melko lailla vapautui ja tuli joustavammaksi. Hän oppi kutakuinkin pitämään kasvoillaan tuon välinpitämättömän, tyynen ilmeen, joka elostelijalle on ominainen, ja hänen puhetapaansa tarttui kapakoiden väsynyt kyynillisyys. Mutta toveriensa välittömyys, iloisuus ja huolettomuus ei ollut hänen saavutettavissaan, ja hän kadehti heitä salaisesti. Hän käsitti kyllä, että useimmat kulkivat sitä tietä, joka helposti johti perikatoon, mutta sittenkin oli siinä suruttomuudessa, jossa he tuhlasivat rahansa ja antoivat päivien luistaa, jotakin nuorekasta, eikä huomisen huoli, joka häntä alituisesti painosti, näyttänyt heitä milloinkaan vaivaavan. He kävivät helppohintaisissa tanssiaisissa, elämöivät siellä mielin määrin, valitsivat itselleen tytön, kohtelivat häntä kuin omaansa, rohkeasti ja erikoisella taidolla, solmivat liiton siksi illaksi, ja seuraavana päivänä puhelivat seikkailuistaan nauraen ja toisiaan pistellen. Hän ei tätä voinut, ja jos hän sellaisissa iltamissa tanssikin, ei hän tanssinut sitä varten, että se häntä olisi erikoisesti huvittanut, vaan päästäkseen olemasta nurkassaistujana, jolle toiset virnistelivät. Hän ei voinut ketään valita, noin vaan tehdä liittoa yhdeksi illaksi, ja hän oleskelikin paljoa mieluummin kapakassa kuin tällaisissa äitelissä ja vastenmielisissä huveissa.
Tällä kehityskaudellaan tuli hän tuntemaan Eero Kasken. Heti ensi näkemältä kiintyi hän tähän tanakkaan poikaan, jonka silmistä loisti viisaus ja kasvoista miehekkyys. Eero Kasken korkea otsa, syvä ääni ja salattu nerokkaisuus vallottivat hänet heti alussa, ja hän tunsi, että Eerosta oli tuleva hänen ystävänsä. Ja niin kävikin. Eeroa näytti huvittavan tutkia, minkälainen Lauri Kesto, tuo vaitelias nuorukainen oikeastaan oli, ja samalla otti hän Laurin tavallaan siipiensä suojaan, sillä hänellä oli suuri vaikutusvalta toveripiirissä. Lauri puolestaan ihmetteli Eeron hämmästyttävää käsityskykyä ja elämänväsymystä, ja hän hetkittäin surkutteli, että Eerokin oli heittäytynyt juopoksi ja tuhlasi neronsa. He kiintyivät yhä enemmän toisiinsa ja alkoivat yhä enemmän seurustella toistensa kanssa.
Sitten tuli Laurille paljon työtä. Hän jätti miltei kokonaan toverinsa ja ahersi. Eihän heidän elämänsä kuitenkaan ollut häntä varten, eikä heitäkään varten, vaikka he niin luulottelivat, ja eihän hän kuitenkaan voinut vapautua luonteestaan ja iloita siitä, mistä he iloitsivat. Turhaa oli siis koettaakaan, ja tuskin oli mitään syytäkään koettaa. Kuitenkin, yksinäisinä iltoina, kun työ tuli liian raskaaksi, tunsi hän kaihoa, joka kävi vielä lohduttomammaksi siitä, ettei hän tiennyt, mitä hän kaihosi ja missä hän olisi tahtonut olla. Sellaisina hetkinä hän monasti meni Eeron luokse, kuulemaan hänen kitaransoittoaan, kuten sanoi, mutta oikeastaan vain katsomaan häntä, vain olemaan hänen läheisyydessään ja vasten tahtoaankin kadehtimaan hänen huolettomuuttaan. Eero oli kuitenkin usein poissa kotoa, ja lähtiessään häntä etsimään joutui Lauri taaskin iloisten veikkojen joukkoon.
Mutta varsinaisena ystävänään alkoi Lauri pitää Eeroa vasta erään pienen tapahtuman johdosta, muutamien yksinkertaisten sanojen tähden. Oli näet päätetty miehissä mennä naamiohuveihin, ja Lauri oli tullut Eeroa tapaamaan, oikeastaan aikeessa jäädä pois, mutta tapansa mukaan epätietoisena ja häilyvänä. He istuivat Eeron asunnossa ja Eero näppäili kitaria paksun tupakansavun ympäröimänä. Eero oli totinen, mutta huoleton kuten tavallisesti; Lauria huolestutti tanssiaisiin meno kuin jokin tärkeä työ.
— Kuule. En minä taida tullakaan sinne maskiksiin. Mitäs minä sieltä… kun olen tämmöinen, sanoi Lauri hiljaa.
— Mitäs sinä loruat? murahti Eero haukotellen.
— Olen ihan tosissani. Ikävä minun siellä tulee, kyllähän sinä sen tiedät. Toista on teidän tietysti, te osaatte iloita… Yhtä hauskaahan teillä on ilman minuakin, ellei hauskempaa.
Ja kun ei Eero mitään vastannut, jatkoi hän vielä:
— Jos sinä tietäisit, kuinka minä väliin teitä kadehdin, teidän levollisuuttanne ja välittömyyttänne. Te olette kaikkialla kuin kotonanne, minä vain joukossanne olen tällainen, arka ja hätikkö… Siksi ei minusta teidän kanssanne olekaan… Eikä minusta ole muuannekaan… eikä tule olemaankaan.
Eero katsoi pitkään, sillä Laurin värähtelevä ääni oli vähällä sortua.
— Mikäs sinua nyt oikein vaivaa ja mitäs sinä puhut? Sinä kadehdit meitä! Me sinua saisimme kadehtia, sinun tarmoasi, työkykyäsi, sinun kaikkeasi. Jos ei miehellä ole muuta tekemistä kuin surra sitä, ettei vielä ole deekiksellä, niin… Kyllä alamäkeä helppo on laskea, toista on kiivetä ylös, tai edes pysyä paikallaan. — No, tietysti et sinä meidän joukkoomme oikeastaan kuulukaan, mutta mitä meissä on kadehtimista, sitä en saa päähäni. Katsopas nyt minua esimerkiksi… Taikka mitäs tyhjää. Nyt lähdetään!
Jälestäpäinkään ei Lauri oikein voinut selittää, mikä Eeron sanoissa oli tehnyt hänelle niin sanomattoman hyvää. Sinä iltana oli hänellä ollut hauskaa ja hyvä olla. Ja siitä illasta lähtien oli hän pitänyt Eeroa paraimpana ystävänään.
* * * * *
Vähää myöhemmin tutustui Lauri erääseen nuoreen tyttöön.
Tyttö oli vielä aivan kokematon, eikä erikoisen kaunis, mutta terve kasvojen väri ja silmien avoin ilme kiinnittivät Laurin mieltä. Sitäpaitsi tunsi Lauri ensi kertaa olevansa toista ylempänä. Hänen henkinen tasonsa oli paljoa korkeampi kuin tytön ja hänen maailmantuntemuksensa — olkoon, että se oli enemmän opittua kuin koettua — oli verrattomasti laajempi. Hän tunsi ensi kertaa halua puhua toiselle ja avartaa toisen näkemystä, ja tuo nuori tyttö olikin ihmettelevine silmineen kiitollinen kuuntelija.
Mutta Lauri suhtautui kaikkeen kyynillisesti, innottomasti tai arvostelevasti, ja hänen jokaisessa sanassaan oli teeskenneltyä väsymystä. Hän tunsi aivan erikoista halua, tai sitten hän ei muuta voinut, esiintyä kokeneena ja tyyntyneenä, ja hän osotti täten olevansa noita nykyaikaisia nuoria miehiä, jotka ovat väsyneitä ilman elämää ja elähtäneitä ilman kokemuksia. Mitä enemmän hän saattoi tyttöä hämmästyttää, sitä ankarammin pinnisti hän aivojaan keksiäkseen pilkallisia sukkeluuksia ja pistäviä sanaleikkejä. Ja kun he olivat kävelemässä tai istuivat tytön kotona — tyttö asui naimisissa olevan veljensä luona jonka Lauri myöskin tunsi — niin aina oli Lauri se, joka näytti kaikki tietävän ja tuntevan.
Aivan toista oli teatterissa tai muissa julkisissa paikoissa. Ihmiset vaivasivat Lauria ja saattoivat hänet hämilleen. Ja vaikka hän käsitti, ettei kukaan häntä tarkastellut, tai edes huomannut, oli hänen paha olla ja hän oli epävarma. Samasta syystä väisti hän kävelymatkoilla vilkasliikkeisiä paikkoja, ja hän kadehti sitä luonnollisuutta ja levollisuutta, jota tyttö kaikissa tilaisuuksissa osotti.
Vasta kun Lauri suuteli tyttöä, huomasi hän esiintymisensä valheellisuuden.
Hän veti melkein leikkien tuon nuoren ruumiin rintaansa vasten, mutta kun hän painoi huulensa tytön täyteläisille huulille, syöksähti kuuma laine hänen suoniinsa ja hän tunsi kauttaaltaan vapisevansa. Syntyi äänettömyys, ja äänettömyyden kestäessä huomasi hän tämän tasapainonsa häiriintymisen olevan niin suuressa ristiriidassa sen kylmyyden kanssa, jota hän aina oli teeskennellyt, että häntä ikäänkuin hävetti ja hänen tuli tukala olla. Vaistomaisesti hän tajusi, että hänen olisi pitänyt suurilla, lämpimillä sanoilla rikkoa tuo äänettömyys, jota ei hän jaksanut kestää, sanoilla, jotka olisivat sekavina tulvineet hänen huuliltaan ja soineet tytön korvissa kuin salaperäinen musiikki. Mutta hän ei uskaltanut purkautua, olla sydämellinen ja välitön. Hän ei sitä voinut, vaikka nuo sanat liikkuivat tuhannesti hänen aivoissaan. Ja kun hän näki, miten raukeana tyttö nojasi häneen päätään ja hiljaa hyväili häntä käsivarsillaan, niin outo tuska täytti hänet. Tyttö oli liian levollinen, hän haaveili, mutta ei rakastanut, hän antautui kauniille unelmalle, mutta hänessä ei ollut intohimoa, sillä sitä ei Lauri saattanut hänessä herättää. Laurin sydäntä kouristi, hän naurahti ja sanoi jotakin, joka rikkoi tunnelman. Tyttö hellitti otteensa ja ikäänkuin heräsi, mutta outo kipu, jonka laatua ei voinut selittää, patoutui Laurin sydämeen.
Sittemmin vaivasi Lauria alituisesti sama kysymys: rakastiko hän tyttöä? Hetkittäin hän uskoi, että hänen tunteensa oli puhdasta, pyyteetöntä lempeä. Mutta miksei siis rakkaus tehnyt häntä onnelliseksi, miksei hän voinut olla avoin, vilpitön, antaa sielunsa sulautua toisen sieluun ja olla omaa itseään? Nyt hän ratsasti ulkoaopituilla lauseilla, elämänkokemuksella, joka oli vain teorettinen ja kyynillisyydellä, joka oli hänen luonteelle itsessään vierasta. Ellei hän niinä hetkinä, jolloin tytön käsivarret olivat hänen kaulallaan, jaksanut kestää hiljaisuuden urkujensoittoa, niin miksei hän sanonut mitä tunsi, päästänyt valloilleen mitä sydän oli tulvillaan, vaan kylmillä huomautuksillaan karkotti tytön unelmat ja tuotti itselleen tuskaa? Mikä outo voima pakotti hänet tekemään itselleen väkivaltaa ja särkemään onnen ensimäiset aavistelut? Hän tajusi kyllä, että tuliset sanat olisivat olleet yhtä valheellisia kuin hänen väkinäiset sukkeluutensakin, mutta hän ymmärsi myöskin, että ne olisivat olleet sopusoinnussa tunnelman kanssa tai ainakin kyenneet tunnelmaa muuttamaan. Ne olisivat puhaltaneet tyttöön intohimoa kuuman tuulen tavoin ja herättäneet hänessä naisen, mutta nyt särki hän joka kerta illusionin. Ja Lauri ymmärsi, ettei hän omistanut tuota tyttöä, joka kuitenkin suuteli häntä viileillä huulillaan. Hän oli vain välikappale, vain se keino, jonka avulla tytölle tuli unelma mahdolliseksi, mutta itse oli hän sulettu pois unelmasta, sillä hän ei ollut sen sisältönä.
Toisinaan teki Lauri väkinäisiä päätöksiä: hän heittäisi kaikki sikseen, pysyisi poissa tytön seurasta, koska ei kuitenkaan voinut tälle enempää olla. Mutta siihenkään ei hänellä ollut voimaa. Hän ainakin uskoi tyttöä rakastavansa, ja ellei hän siis voisi saada suhdetta tasapainoon, niin ei rakkaus häntä varten olisikaan, vaan pysyisi häneltä saavuttamattomissa.
Kerran tapahtui kuitenkin hyvin merkillistä, vaikka se ulkoapäin näyttikin aivan luonnolliselta. Hän oli taaskin tuon nuoren tytön luona, mutta tyttö ei ollut yksinään, vaan muuan hänen tovereistaan, aivan nuori tyttö, oli tullut häntä tapaamaan. Hän istui sohvalla kertoillen yhtä toista teeskennellyllä, pilkallisella tavallaan, ja tytöt kuuntelivat häntä viattoman näköisinä kuin lapset, ja utelias ilme kasvoillaan. Hän käsitti täydellisesti tilanteen vääristellyn luonteen, mutta ei voinut korjata sitä. Hän, jonka kokemus ei niinkään suuresti eronnut tyttöjen kokemuksesta, suhtautui siinä väsyneesti ja kylmästi elämään, puhuen aivan kuin vanhempi veli tai kenties opettaja. Ja tytöt tekeytyivät paljoa lapsellisemmiksi kuin oikeastaan olivat, eivätkä ollenkaan uskaltaneet väittää häntä vastaan ja tuoda esiin omia mielipiteitään.
Sitten tuli seuraan muuan nuori poika, reipas ja terveyttä uhkuva urheilija, joka näytti olevan täynnä elämänhalua ja välittömyyttä. Vaikka hän puhui aivan merkityksettömistä ja jokapäiväisistä seikoista, oli siinä kaikessa niin tarttuvaa hilpeyttä ja luonnollisuutta, että tyttöjen mieliala tuossa tuokiossa muuttui, ja he näyttivät vapautuvan jostakin raskaasta tunnosta, joka oli leiaillut heidän ympärillään. Ilo välkkyi heidän silmissään ja nauru helisi heidän huulillaan. Mutta Lauri tuli harvasanaiseksi ja alkoi yhä tarkemmin kuunnella heitä, olematta itse mukana. Mikä keskusteluhalu tyttöihin olikaan tarttunut! Ennen tuon nuorukaisen tuloa olivat he istuneet miltei äänettöminä ja kuunnelleet, mutta nyt puhelivat he hehkuvin poskin, ja hän jäi yhä enemmän unohduksiin.
Mitä paremmin Lauri tämän tajusi, sitä vaikeampi tuli hänen olla ja sitä äänettömämmäksi hän kävi. Hänestä tuntui kuin edentyisi hän toisista, luisuisi yhä kauemmas ja kauemmas, mistä hän syrjäisenä henkilönä katselisi tätä kaikkea. Hän kuvitteli olevansa vanhus, joka ei enää kuulunut tähän seuraan ja joka pelkällä läsnäolollaankin tuskastutti toisia ja ikäänkuin rajotti heidän mielikuvituksensa rohkeata lentoa. Turhaan selaili hän kuvalehtiä ja tarkasteli valokuvia, ahdistava, orpo tunto kasvoi kasvamistaan senmukaan kuin aikaa kului. Ja vihdoin katsoi hän kelloaan, nousi, sanoi jotakin ja jätti hyvästit. "Kylläpäs sinulla on kiire", kuuli hän kuin jostain kaukaa sanottavan itselleen. Mutta häneltä ei jäänyt huomaamatta, kuinka sivumennen, noin vaan tavan vuoksi, tuo oli lausuttu.
Tuo kaiherrus jäi pysyväiseksi hänen sydämeensä. Vaikka hän sinä päivänä, jona tämä oli tapahtunut, kaikin keinoin koetti suunnata ajatuksensa muihin asioihin, vakuuttaen itselleen, että nukutun yön jälkeen hänen lapselliset mielikuvansa olivat tipotiessään, niin aavisti hän kuitenkin, että niin ei tulisi käymään. Ja hän olikin oikeassa, sillä tapaus palasi hänen mieleensä yhä uudestaan, ja orpouden tunto kyti yhä edelleen hänessä. Päästäkseen siitä erilleen, koetti hän selvitellä sen laatua. Hän ei voinut myöntää sen olevan mustasukkaisuutta, eikä itsekkyyttä, vaikka hän käsittikin, että häntä oli saattanut katkeroittaa se luonnollisuus ja taito liikkua tyttöjen läheisimmässä harrastuspiirissä, minkä tuo nuorukainen omisti ja mikä häneltä puuttui. Aivan selvästi hän tunsi, että tässä oli lisäksi jotakin muuta, jotakin paljoa vakavampaa ja salaperäisempää, aivan erikoista vanhuuden aavistusta ja yksinäisyyden vakuutusta. Ja haikein mielin hän totesi, kuinka yksinäiseksi hän oli eristetty, kuinka väärin ymmärretyksi hän oli tuomittu ja kuinka kipeästi hän sai maksaa jokaisen kosketuksen toisten ihmisten kanssa, kosketuksen, jota hän kuitenkin hartaasti kaipasi.
Tämän jälkeen oli hänen aivan mahdotonta mennä tyttöä tapaamaan. Ja vaikkei hän löytänytkään perussyitä poisjäämiseensä, niin sisäinen ääni esti häntä menemästä, tinkimätön pakko, joka kuitenkin oli ristiriidassa hänen ihmiskaipuunsa ja elämänjanonsa kanssa. Kirjottakoon, ajatteli hän, kirjottakoon, jos hän kerran rakastaa minua ja oudoksuu pitkää poissaoloani. Minun on yhtä mahdotonta sekä kirjottaa, että mennä hänen luokseen.
Kirjettä ei kuitenkaan kuulunut, ehkäpä senkin tähden, etteivät he ennen olleet toisilleen kirjottaneet, joten tytön oli kiusallista alottaa. Tähän ajatukseen ainakin Lauri tarrautui ja totesi kummakseen, että se lohdutti häntä. Viikkoja vieri, eikä mitään tapahtunut. Ei edes kadullakaan ollut tyttö tullut hänen vastaansa. Lauri olikin hautautunut huoneeseensa kirjojensa ääreen, ja hän näytti jälleen tulleen araksi ja pälyileväksi.
Kun hän vihdoin, vähää ennen joulua, tapasi tytön Aleksanterin kadulla, tuli tuosta kohtauksesta samalla heidän viimeisensä.
— Etpäs sinä ole käynyt meillä pitkään aikaan. Sinulla on kaiketi ollut paljon työtä? sanoi tyttö hyvin luonnollisesti.
— On työtäkin ollut, vastasi Lauri ja hänen oli vaikea puhua.
Syntyi hetken kestävä äänettömyys.
— Tule nyt joskus, kun aikaa riittää.
— Tietysti. Kyllähän minä tulen… Niin, hyvästi sitten!
Lauri oli kuin huumaantunut. Hän tuskin tiesi, missä kulki, ja hän heräsi vasta sitten kun tyttö oli jo kaukana.
Hänen mielestään ei selvempää hyvästijättöä enää voinut tulla, selvempää todistusta siitä, että ne siteet, jotka olivat yhdistäneet heitä, nyt olivat lauenneet. Hän ei ollut siis mitään merkinnyt tytölle. Koko hänen pitkän poissaolonsa aikana ei tyttö ollut vavissut kuumeisen odotuksen ja epämääräisen pelon vallassa.
Mutta jos hän kerran oli rakastanut ja nyt huomasi pettyneensä, niin miksei hän tuntenut tuskaa? Se hiljainen, kiduttava kipu, joka oli kytenyt hänessä ja nyt käynyt voimakkaammaksi, ei ollut tuskaa, joka olisi saattanut riehua tai puheta kyyneliin. Ei, se oli jotakin muuta, jotakin paljon hämärämpää ja kuluttavampaa, se oli tyyntä kuin kaipaus, mutta syvempää. Tai eikö hän siis ollutkaan rakastanut, koska ero ei enempää järkyttänyt häntä? Oliko hän vain luulotellut ja oliko kaikki ollutkin valheellista? Mahdollisesti. Mutta miksei hän siinä tapauksessa tuntenut vapautusta? Jos hän kerran käsitti, että kaikki yhdyssiteet olivat olleet teennäisiä, niin olisihan hänen elämänvaistonsa, itsenäisyystuntonsa, pyrkimyksensä totuuteen ja totuuden kautta onneen, niin, kaiken, mikä hänessä oli rehellistä, pitänyt herättää hänessä irtipääsemisen iloa. Mutta nyt ahdisti salaperäinen tunne häntä, synkensi hänen sielunsa ja täytti sen kaameilla aavistuksilla.
Tätä tapahtumaa seurasi sarja synkkiä päiviä, jolloin ristiriitaiset ajatukset kiusasivat Lauria. Hän vetäytyi yhä enemmän erilleen tovereistaan, joiden seuraa hänen oli mahdoton sietää, ja ainoa, jonka luona hän vielä kävi ja jolle hän saattoi puhua oli Eero Kaski. Mutta Eerollekaan ei hän voinut tehdä tiliä omasta sisäisestä sairaudestaan. Ei siksi, ettei hänellä olisi ollut rohkeutta, tai ettei hän olisi voinut voittaa ainaista häveliäisyyttään, vaan siksi, ettei hän löytänyt sanoja. Monasti, kun he istuivat ääneti Eeron näppäillessä kitaria, tunsi hän hehkuvaa halua avautua ystävälleen, mutta miten selittää sellaista, jota itsekään ei ymmärtänyt, joka liikkui hänessä itsessäänkin vain hämäränä tuntona? Hän oli siihen kykenemätön, ja huomatessaan tuon kykenemättömyytensä, nousi hänen sieluunsa hätä, hänen vanhuuden tuntonsa muuttui kammottavaksi ja hän luuli kuoleman marrastuksen hiipivän ympärillään.
Vaikka työ oli ainoa keino, millä hän voi rauhottua, tuskastutti sekin häntä ja tuntui turhalta. Mitä varten hän ahersi ja ponnisteli? Eivätkö toiset tehneet työtä saavuttaakseen sen päämäärän, mikä oli heidän onnensa ehtona, mutta mikä oli hänen päämääränsä ja mikä hänen onnensa? Rahaa ei hän halunnut, mitä olisikaan hän sillä tehnyt, kunnian himo ei häntä kannustanut ja avioliittoa ei hän uskaltanut edes ajatellakaan. Eihän rakkaus näyttänyt olevan hänelle mahdollista. Tuskinpa hän koskaan löytäisi ihmistä, joka olisi häntä varten ja jonka edessä hän voisi vilpittömästi olla omaa itseään. Sitäpaitsi ilmasi aavistus hänelle, että hänen avioliitostaan tulisi onneton, että hänessä piili voimia, salaperäisiä ja sairaita, jotka kiduttaisivat kuoliaaksi sekä hänet, että hänen vaimonsa. Elämällä ei siis ollut mitään hänelle antaa, miksi hän siis suotta ahersi? — Kuitenkaan ei hän voinut jättää työtään, osaksi juuri työn tuottaman rauhan vuoksi, osaksi velvollisuudentuntonsa tähden, joka pakotti häntä kuin piintynyt ennakkoluulo.
* * * * *
Tällaisessa mielentilassa matkusti hän kotiinsa maalle joululoman ajaksi. Mutta sielläkään ei hän virkistynyt. Maalaisten uinuva sieluntila ja miltei eläimellinen terveys muodostivat vain taustan, jota vasten hänen oma rikkinäisyytensä ja sairautensa entistä selvemmin kuvastui. Hän tunsi siellä olevansa vieläkin yksinäisempi, sillä ei ollut ketään, jonka henkinen taso olisi vastannut hänen henkistä tasoaan. Kun hän käveli ulkona, saattoi jonakin kuutamoyönä olla tyyni, niin ahdistavan tyyni, ettei yksikään lehdetön ritva värähtänyt, ja silloin saattoi hänet vallata niin autio ja kaamea mieliala, että hän tunsi suoranaista pelkoa ja kiiruhti kuin outoja voimia paeten huoneeseensa. Siellä sama kysymys, jota hän lakkaamatta oli pohtinut, oli jälleen yhtä arvotuksellisena hänen edessään: mikä häntä kidutti ja mitä hänessä tapahtui?
Eräänä hetkenä oli hänen purkautumishalunsa niin suuri ja hänen ihmisjanonsa niin voimakas, että hän ryhtyi kirjottamaan Eero Kaskelle. Sitä tehdessään koetti hän siirtyä ikäänkuin syrjäiseksi henkilöksi ja tarkastella ulompaa itseään. Hän oli rehellinen, miltei julma, ja vältti ankarasti liiottelua. Ja huomatessaan voivansa jotakuinkin sanoilla ilmasta sen, mitä hänen sielussaan liikkui, kasvoi hänen intonsa ja hän pyrki yhä syvemmälle ja valitsi yhä tarkemmin sanansa. Mitä paremmin hän onnistui, sitä suurempaa tyydytystä hän tunsi ja sitä rauhallisemmaksi hän tuli. Ja kun hän vihdoin, kirjotettuaan monta arkkia, kuumeen punaamin poskin nousi pöytänsä äärestä, heltisi hänen sydämensä ympäriltä ikäänkuin puristava käsi.
Mutta kauan ei hänen vapautumistunteensa kestänyt, sillä jo seuraavana päivänä, kirjeen ollessa matkalla, alkoi hän katua. Mitähän mahtoi Eero hänestä ajatella? Tuskin oli koko kirjeessä mitään sellaista, että toinen saattaisi sitä ymmärtää. Olihan kaikki se, mitä hän oli kirjottanut, hänelle itselleenkin arvotuksellista. Kuitenkaan ei hän katunut sitä, että oli kirjeen kirjottanut, vaan sitä, että oli sen lähettänyt. Kirjottaminen oli tehnyt hänelle hyvää ja tuo tarkka erittely oli rauhottanut häntä. Kynä oli ikäänkuin jarruttanut hänen mielikuvituksensa häilähtelyjä, ja hänen ajatustensa, jotka muulloin liian nopeasti olivat lennelleet sinne tänne, oli täytynyt alistua johdonmukaisiksi ja tulla syvemmiksi. Mutta jokainen sana oli vain häntä itseään varten, eikä kukaan muu voisi häntä ymmärtää. Suotta ja kylliksi ajattelematta oli hän nyt paljastanut itsensä toiselle, ja se lohdutus, joka siitä alussa tuntui tulevan, muuttui nyt tuskaksi.
Kun hän sitten sai Eeron vastauksen, ei se tuottanut hänelle enää suurtakaan pettymystä. Eero oli taitavasti väistänyt pääasian. Hän oli kiireessä, matkavalmistuksia tehdessä, kirjottanut muutaman sanan, kummastellut hiukan Laurin kirjettä ja jättänyt asian perinpohjaisemman käsittelyn heidän ensi tapaamiseensa, väittäen olevansa nyt arkituulella. Eikä Lauri moittinut ollenkaan ystäväänsä. Tietysti oli hänen kirjeensä ollut käsittämätön Eerolle ja hänen oudot tuntonsa olivat mahdollisesti tehneet Eeroon äitelän vaikutuksen. Ja minkäpä Eero hänelle mahtoi? Millä olisi hän voinut auttaa ystäväänsä? Valheellisilla sanoillako ja, hyvä Jumala, säälilläkö? Ei, paraiten oli hän nyt menetellyt, ja kun Lauri koetti asettua ystävänsä tilalle, myönsi hän, ettei toisin olisi juuri voinutkaan vastata.
Siitä huolimatta sai hänen sisäinen kipunsa ikäänkuin uuden sävyn. Se tuli vieläkin tyynemmäksi ja kätkeytyi niin syvälle, että hän oli menehtyä. Ympäristö tuntui avartuvan kuin suunnattomaksi jääkentäksi, jonka keskellä hän seisoi orpona ja unhotettuna, ja häntä kammotti hiljaisuus ja yksinäisyys. Eero tuntui siirtyvän hänestä etäälle, muuttuvan vieraaksi, ja se kirkas kuva, joka hänellä oli Eerosta mielessään, sameni ja sen piirteet jäykistyivät kylmiksi. Häntä kauhistutti oma yksinäisyytensä, sillä yksinäisyys on vaan harvoja varten; niille harvoille on se täydellisin onni.
Kun hän sitten saapui kaupunkiin, muodostui heidän tapaamisensa suunnilleen sellaiseksi kuin Lauri oli odottanutkin. Molemmat olivat he ystävällisiä kuten ennenkin, puhuivat ja olivat puhumatta, miten sattui. Mutta heidän välillään oli jotain pingotettua ja väkinäistä. Eero ei uskaltanut ottaa Laurin kirjettä keskustelun alaiseksi, eikä Laurikaan sitä tahtonut, vaan näytti päinvastoin pelkäävän sitä. Hän koetti siitä syystä olla iloinen ja johtaa keskustelua niin etäälle kuin mahdollista tuosta arasta asiasta, jota molemmat kaihtoivat kuin yhteisestä sopimuksesta. Ja molemmat vaanivat toisiaan päästäkseen selville, oliko toinenkin tietoinen tuosta väistämisestä. Eerollekin antoi Lauri nyt valheellisen kuvan itsestään, ja kun herkkä vaisto ilmasi hänelle, että Eero huomasi tämän, tuli hänen olonsa niin tuskalliseksi, että hän kernaammin halusi olla yksin.
* * * * *
Tuo jäykkyys ei sittemmin koskaan enää kadonnut heidän väliltään. Molemmat huomasivat sen ja molempia näytti se kiusaavan. He tapasivat harvemmin, etääntyivät yhä enemmän toisistaan, kulkien kumpikin omalle taholleen.
Ajan kuluessa Lauri rauhottui ja vapautui. Hän löysi työstä iloa ja hiljaista tyydytystä. Hän lakkasi tavottelemasta sellaista, mikä soti hänen luonnettaan vastaan, ja se varmuus, jota hän turhaan oli ulkoapäin etsinyt, näytti vähitellen kohoavan hänen sielustaan, syvältä hänen sisimmästään. Se erosi melkoisesti siitä, mitä hän ennen oli tavotellut, mutta hän ymmärsi, että se oli hänelle olennaista, hänen oman persoonansa tiivistystä, joka erä erältä varmentui ja selkeni.
Mutta vaikka hän tiesi, että se, mikä tänä iltana oli tapahtunut, oli välttämättömyys, jonka ennemmin tai myöhemmin täytyi toteutua, tuotti tuon viimeisenkin siteen laukeaminen hänelle vanhaa, tuttua tuskaa. Istuessaan siinä pimeän helmassa, hän melkein ihmetteli, että noin kipeä kaiherrus oli saattanut syntyä hänessä mitättömän asian tähden. Hän käsitti kyllä, että tästälähtien tulisi Eero aina hänet sivuuttamaan, mutta hän oli jo ennenkin luullut olevansa niin yksinäinen, ettei mikään ulkonainen sattuma enää voisi häneen koskea. Nyt huomasi hän, että vielä oli ollut yksi rengas, ystävyyden sitkeä silmu, joka oli hiljaa ja hitaasti kulunut ja vasta nyt lopullisesti katkesi.
Nyt vasta oli hän siis ypö-yksin. Mutta hän ei tahtonut valittaa. Hän ymmärsi olevansa luotu työtä varten. Aherrus, mutta ei sen tulos, taistelu, mutta ei voitto, oli oleva hänen elämänsä sisältönä. Kaiho oli hänen tarmonsa salaisuus, tarmo synnytti ponnistelun, ponnistelu uuvutti ja uupumus lahjotti unen. Muu oli vierasta hänelle.
Hän nousi, väänsi lampun palamaan ja alkoi selailla kirjojaan.