RISTILYÖNTI.
Eräänä sateisena lokakuun sunnuntaina heräsi ylioppilas Gunnar Renlund silmät pöhöttyneinä. Puoli viikkoa kestäneiden juominkien jälkeen oli hän vihdoinkin kunnollisesti nukkunut, mutta kohmelo jyskytti hänen päässään. Hän haukotti ja oikoi jäseniään, joita vieläkin väsymys raukasi, ja vilkasi sitten huonetoverinsa vuoteelle, nähdäkseen vieläkö tämä nukkui. Vuode oli kuitenkin tyhjä, ja Mikko oli siis pukeutunut ja poistunut hänen kuulemattaan.
Gunnar jäi hetkeksi katselemaan kauniita käsiään. Hän kohotti ne ylös, jolloin veri niistä kokonaan pakeni ja sinertävät suonet kuulsivat ihon alta. Sitten nousi hän istumaan, vilkasi kelloon, joka jo oli yksi, sylkäsi irvistäen, tuntiessaan, miten arkoina kieli ja huulet olivat, ja joi ahnaasti pari lasia vettä. Kun hän raotti uutimia ja katsoi ulos, näytti harmaa, syksyinen sää vain lisäävän hänen huonoa tuultaan, ja tyytymättömästi murahtaen laski hän verhon jälleen paikoilleen.
Laiskasti astui hän pesukaapin luo, kaatoi vettä vatiin ja tarkasteli mielenkiinnolla väreitä, jotka liikkuivat pinnalla nopeasti heiketen. Sitten pisti hän kätensä veteen, painoi ne vadin pohjaa vasten ja kumartui katsomaan piirteitään, jotka kuvastuivat hämärinä ja epätodellisina sieltä alhaalta. Miten kauniilta näyttivätkään hänen kasvonsa. Hajanaiset kutrit ympäröivät hänen otsaansa paljoa tummempina kuin todellisuudessa, hienot juovat hänen suunsa vaiheilla eivät näkyneet, eikä hänen tavaton kalpeutensa tuntunut epämiellyttävältä vaan pikemmin päinvastoin. Tajutessaan tuon kuvan valheellisuuden, tunsi hän tuskaa ja päästäkseen siitä vapaaksi, heitti hän vettä kasvoilleen ja alkoi peseytyä.
Hän ei ollut vielä ehtinyt pukeutua, kun Mikko astui sisään.
— Velihän on jo noussut! Hyvää iltapäivää! sanoi tämä huulilla hymy, josta ei tarkoin tiennyt oliko se leikillinen vai ivallinen.
Gunnar murahti hänelle jotain vastaukseksi.
— Taisi olla eilenkin illalla tunnelma korkealla. Mitenkähän pääsi laita oikeastaan lienee? jatkoi Mikko.
— Päätäni ei vaivaa mikään. Minä huuhtelin sitä vedellä. Ja päänkipu pelkää vettä aivan kuin maalatut naisetkin.
— Entäs maalaamattomat?
— Hekö? He itkevät enemmän kuin Helsingissä sataa, muuta en osaa sanoa. — Olin maisteri Paatamon nimipäiväkemuissa illalla. Hän on erittäin miellyttävä mies, varsinkin rahojensa vuoksi. Hyödyttääkseen yhteiskuntaa, ei hän milloinkaan ota maksua työstään, mutta ollakseen samalla oikeudenmukainen itselleen, ei hän tee mitään.
Mikko hymähti.
— Jos ihminen elää taiteellisesti, niin aivot ovat hänen sydämensä, niinhän se sinun Wildesi kerran taisi sanoa.
— Niin, se on aivan totta. Mutta sinä olet liikaa säännöllinen voidaksesi sitä ymmärtää. Siinä on sinun vikasi!
— Ja sinun väkinäisessä nautintojen etsinnässä, joka on kokonaan luonteellesi vastaista.
Gunnarin silmät välähtivät.
— Se ei ollenkaan ole luonteelleni vastaista, paljoa ennemmin on sinun säännöllisyytesi itsepetosta. Meissä molemmissa on intohimoja, mutta sensijaan, että minä päästän ne valloilleen puhdistaakseni niitä, painat sinä ne niin ahtaalle sydämeesi, että saatat uskoa niiden kuolleen. Älä ollenkaan koeta kieltää. Sinä janoat nautintoja, joita voi sanoa turmiollisiksi ja sinulla on epäjumalasi: järjestys. Muistahan vaan. Joku aika sitten pudotit mustetta erään kirjan lehdelle, kirjan, jonka ulkoasua olit ihaillut, ja huolimatta melkoisesta rahatappiosta sinä ostit itsellesi uuden. Sellaiselle voi jo pudistaa päätään. Ja ajattelehan elämääsi, jonka olet puristanut kulkemaan säännöllistä, ikävystyttävää uraa, rikollista tyydytystä tuntien. Usko minua, ei mikään lyhennä elämää enemmän kuin säännöllisyys! Laskea ja nousta kuin aalto, kas siinä elämän salaisuus. Sillä, täytyyhän sinun ymmärtää, säännöllinen elämä on kuin… suora viiva ja vaihteleva elämä kuin aaltoviiva; jälkimäinen on paljon kauniimpi ja pitempi.
— Tietysti, vastasi Mikko naurahtaen. Jos humalainen mittaa lyhtypylväitten väliä askeleillaan, saa hän matkan puolta pitemmäksi.
— Mutta sinähän olet mainio tänään Mikko, sanoi Gunnar hämmästyneenä.
Luulenpa todellakin, etten rohkene väitellä kanssasi, sillä…
— Sillä pääsi on siinä kunnossa, että teet tunnustuksia, joita normalitilassa visusti välttäisit. Näkeehän sen! Lukuunottamatta kasvojasi, jotka ovat hirveät, on hermostosi ärsytetty, järkesi hidas ja sielusi…
— Sieluni, Mikko, on rikkaampi entistään, keskeytti Gunnar kiihkeästi. Enkä väitäkään olevani normalitilassa; sehän olisi surkeata. Olenhan sinulle aina sanonut, että tuskin kukaan kulkee elämän läpi ilman keinotekoista huumiota. — Sinähän se muistaakseni kerran olit ihastunut erääseen Tolstoin kirjaseen, jossa väitetään huumaavien aineiden himon johtuvan elämän ja omantunnon välisestä ristiriidasta. En kiellä sitä ollenkaan, vaikka omatunto onkin mielestäni vain ennakkoluulojen sikermä, johon itsesäilytysvaisto on sekaantunut. Mutta väitän lisäksi, että työ sekä uskonto ovat aivan yhtä hyviä omantunnon sokasijoita kuin alkoholi ja tupakka, ehkäpä vielä vaarallisempiakin. Työ se peittää nykyhetken todellisuuden, pakottamalla ajatukset kulkemaan määrättyä rataa ja johdattamalla ne pois sielun ihmeellisistä liikkeistä. Ja uskonnon perusolemus, loistavan tulevaisuuden toivo, verhoaa niinikään ihmisen sisäisen maailman usviinsa. Ja kun alkoholi pilaa maksan ja rasvottaa sydämen, rumentaa työ tekijänsä kädet, jos se on ruumiillista, ja tärvelee silmät ja hermoston, jos se on henkistä; ja uskonto puolestaan antaa tuon omituisen leiman, joka näyttää olevan lainattu sekä marttyyrilta että narrilta.
— Jos pääsi on yhtä sekasin kuin käsitteesi, on myöhäistä mennä hakemaan lääkäriä, sanoi Mikko pilkallisena.
— En ollenkaan sekota käsitteitä, rinnastan niitä vain hieman rohkeasti. Ehken ole mielestäsi kyllin johdonmukainen, mutta muista, mitä Wilde on sanonut: Johdonmukaisuus henkisessä elämässä ja uskollisuus tunne-elämässä on aivan yksinkertaisesti vararikon tunnustus.
— Aina vain Wilde ja Wilde! Sinä koetat puhua kuin lordi Henry ja elää kuten Dorian Gray. Kummassakin vaivaa sinua puolinaisuus, mikä Wilden mielestä oli maailman suurimpia virheitä. Sinusta on tullut lordi Henry Wottonin varjo ja sinä olet kokonaan hänen vaikutuksensa alainen, hänen, joka sanoi, että kaikki vaikutus on epäsiveellistä.
Vihan puna kohosi Gunnarin otsalle, sillä Mikko oli osunut arkaan kohtaan.
— Sinulla ei ole mitään oikeutta syytää tuollaisia sanoja. Jos pidän
Wildestä kirjailijana, ei minun silti tarvitse olla hänen varjonsa.
Tietysti saan lainata hänen lauseitaan ja…
— Ja ihmisen vaikein taito on täydellisesti olla omaa itseään, niinhän sinä kerran minulle sanoit. Ja astuessaan ovelle Mikko jatkoi.
— Sinä olet viimeaikoina tullut aivan mahdottomaksi. Isänmaa on sinulle harhakuva, uskonto huumausaine, terveydenhoito hulluttelua j.n.e. Tiedätkö, noine mielipiteinesi olet sinä poroporvarillisin ihminen, mitä pitkiin aikoihin olen tavannut. Ehdottomasti.
Suunnaton kiukku valtasi Gunnarin ja teräviä sanoja oli hänen huulillaan, mutta ovi painui jo kiinni Mikon jälkeen. Poroporvarillinen! Mikko oli sanonut häntä poroporvarilliseksi, Mikko, josta ei muuta määritystä voinut antaakaan! Tuo mies, jonka suurimmaksi paheeksi oli tullut kieltäymys ja jonka viehätysvoiman liikaa terve järki pilasi, oli käyttänyt tuollaista sanaa. Gunnar sytytti paperossin ja kiskoi hermostuneesti savuja. Sitten otti hän hattunsa ja päällystakkinsa ja astui pahatuulisena kadulle.
* * * * *
Gunnar Renlund oli käynyt koulua maaseutukaupungissa, asunut tätinsä luona ankaran valvonnan alaisena ja yleensä ollut vangittu aina ylioppilaaksi tuloonsa saakka. Mutta Helsingissä oli hän päässyt käsiksi moniväriseen elämään, joka kutsui ja houkutteli häntä. Kuinka ihanalta olikaan tuntunut olla oman itsensä herra ja mielin määrin ohjata askeleensa. Hän sen ymmärsi, hän, jolta ankara täti oli kasvatusinnossaan turmellut jokaisen vapaahetken.
Hän oli ruvennut lukemaan estetikkaa vaistomaisesti tuntien, että ainoastaan se saattoi häntä innostaa. Mutta hän olikin erehtynyt suuresti. Sillä varsinkin alussa oli kaikki ollut väritöntä ja kuollutta, luennot olivat nukuttaneet häntä, ja myöhemmin hän olikin väittänyt käyvänsä niillä vain parantaakseen kohmeloa. Mutta vähitellen oli hän tottunut kaikkeen. Hän oli itse valinnut huvittavia tehtäviä itselleen. Hän oli lukenut omituisia teoksia kuudenneltatoista vuosisadalta, tutkinut renessanssitaiteilijain elämää ja Cesare Borgian hirvittävää historiaa. Ja jo silloin oli hän havainnut, että ainoastaan hyvin tavallisuudesta poikkeava, niin, melkeinpä sairaalloinen saattoi häntä kiinnittää.
Niihin aikoihin osui hänen käsiinsä Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuva. Jo tämän kirjan omituinen esipuhe saattoi hänet ihmetyksen valtaan. Ja tuo ihmetys kasvoi sen mukaan kuin hän teosta tutki. Hän joutui kokonaan tekijän säkenöivän neron lumoihin. Tuo merkillinen taideteos, jossa terävä ajatus oli saanut täydellisen muodon, jossa oli väriä ja turhamaista loistetta, salaperäisyyttä ja syvää kauneuden ymmärtämystä, puhalsi häneen uuden hengen ja muutti kauttaaltaan hänen sisäisen maailmansa. Hän eli jonkun aikaa haaveenomaista elämää, kuten uneksija, jonka sisäiset näkemykset verhoavat ympäristönkin kultaiseen usvaan. Salamyhkäinen musiikki värisi hänen sielussaan. Se riisti häneltä jokaisen arvostelevan ajatuksen, tenhosi hänet ja petti häntä kuin silmänkääntäjä katselijoitaan. Hän katseli elämää aivan uudelta kannalta. Kauneus personoitui hänen mielikuvituksessaan ja verhosi alastomuutensa kirjailtuun huntuun. Jokapäiväisyys pakeni sen edestä ja ajatus uskalsi lähestyä sitä vain paradoksin muodossa. Sillä Gunnarille näyttäytyi ensi kertaa dekadenttisen taiteen jumalatar, jonka iho oli kylmä kuin norsunluu ja ihanien huulten hymy kuin jäätynyt, valkea ruusu.
Ensi kertaa näki hän kaikki vaistonsa selkeentyneinä ja sielunsa paljastettuna. Hän huomasi sielunsa olevan sukua Dorian Grayn sielulle. Kuten Dorian Gray oli tuntenut melkein ruumiillista tuskaa ajatellessaan nuoruutensa katoamista, niin hänkin. Hän sadatteli omaa kokemattomuuttaan ja elämän kieroa järjestystä, joka sitoi hänet. Selittämätön nautinnonhimo heräsi hänessä; salaperäinen ääni, joka oli kuin seirenin laulua, kutsui häntä.
Hän tutki nyt tarkkaan kaikki Wilden teokset, johtui hänestä Gautier'hen, Baudelaireen, niin, aina Laurentius Vallan nautintoa ylistävään filosofiaan. Ja mielessään lordi Henryn lause: ruumis tekee kerran syntiä, ja on sitten vapaa siitä, sillä teko on jonkinlainen puhdistus, hän heittäytyi elämän pyörteeseen. Mutta hän tajusi, että kokeilut intohimoilla olivat leikkiä tulen kanssa ja oli siitä syystä varovainen. Lakkaamatta tutkisteli hän itseään. Ja todistaakseen, ettei hänen tahdonvoimansa ollenkaan ollut heikentynyt, pakotti hän itsensä ajottain ankaraan työhön ja menestyi kutakuinkin opinnoissaan. Hän tahtoi taivuttaa intohimonsa valtansa alle, kokea elämän kaikki puolet antamatta sielunsa tahraantua. Ja kuten Dorian Gray aikoinaan tutki Hallwardin maalausta, niin hänkin tarkasteli omaa peilikuvaansa; ja hänen silmänsä synkkenivät huomatessaan juovien suunsa ympärillä syvenevän ja hiustensa harvenevan.
Ajan kuluessa hän osittain vapautui lumouksesta. Hänen synnynnäinen sensationihalunsa ajoi häntä uusille suunnille. Hänen luonteensa perusominaisuuksia oli vastaanottavaisuus ja taipumus uskomaan mahdottomuuksia. Tutkiessaan salattujen tieteiden epävarmoja arvotuksia, ei hän ollenkaan epäillyt Crookesin kokeitten tuloksia, vitalisen voiman lakeja, eikä medioitten yliluonnollisia ominaisuuksia. Paracelsus saattoi hänestä olla täysin oikeassa väittäessään, että rikki, suola ja elohopea olivat kaiken olevaisen perustana. Ja lukiessaan selostuksia Bernardino Telesion filosofiasta, hän hetkittäin luuli, että sielu todellakin oli lämpöaine, joka virtasi hermoja pitkin aivoista.
Kun uskonnollisetkin kysymykset huvittivat häntä, tutustui hän buddhalaisuuteen, kiintyen, luonteensa mukaan, etupäässä niihin tarunomaisiin aineksiin, joita tuon nimen ympärille oli kerääntynyt. Hän luki ihmeellisiä kertomuksia Buddhan kyyneleestä, joka oli kivettynyt maailman kalleimmaksi helmeksi. Häntä huvitti Catulle Mendesin retkikunta, joka lähti sitä etsimään merestä, Ceylonin saarten luota. Jaa haaveellisina hetkinä saattoi hän nähdä tuon helmen, koralliriutan salaisessa kätkössä, sulettuna porfyrirasiaan, jonka hädässä olleet merimiehet olivat uhranneet aalloille. Rasian kansi oli avattuna, ja häikäsevä säihky lähti helmestä, taittuen tuhatvärisiksi säteiksi sinivihreihin aaltoihin…
Mutta hän ehti ottaa myöskin seuraelämään osaa. Taiteilijapiireissä oli hän tunnettu joltisenakin lausujana. Hän oleskeli usein kapakassa ja pelasi innokkaasti biljardia. Että hän tästä huolimatta saattoi harrastaa monia muita asioita, riippui hänen kuumeisesta työinnostaan. Ryhdyttyään johonkin, ponnisteli hän herkeämättä, kunnes oli saanut ainakin pintapuolisen käsityksen tutkittavastaan. Kun hän oli lahjakas, oli se hänelle helppoa, ja usein se riitti hänelle. Tällaisesta kiihotetusta elämästä olivat hänen hermonsa pilaantuneet, tai sitten juuri hänen hermostuneisuutensa pakotti häntä käymään käsiksi milloin mihinkin. Toimettomuus oli hänestä liikaa ikävää ja hengetöntä.
* * * * *
Gunnar kulki eteenpäin ilman päämäärää. Paperossi sauhusi hänen hampaissaan, keppi heilahteli sirosti, ja hänen askeleensa olivat lyhyet kuin keikarin.
Että Mikko tosiaan oli voinut sanoa häntä poroporvarilliseksi! Kaksi vuotta oli Mikko asunut hänen kanssaan ja he olivat tunteneet kiintymystä toisiinsa. Heidän luonteensa erilaisuudet yhdistivät heitä. Mikko oli terveen järjen perikuva, säännöllinen lukumies. Gunnar taas oli harhaileva sielu, ulkomuodoltaan miellyttävä, mielipiteiltään uudenaikainen individualisti, epäilijä ja samalla herkkäuskoinen kuin lapsi.
Mutta eikö Mikko ollut oikeassa väittäessään hänen olevan Wilden lumoissa? Gunnarin katse synkkeni. Mitä muuta olivat hänen hajanaiset harrastuksensa kuin jälittelyä! Aivan samoinhan Dorian Gray oli tutkinut monivärisiä kankaita, jalokiviä ja harvinaisia soittimia. Se, mitä hän oli luullut etsivän hengen harhailuksi, olikin vaan toisen, voimakkaamman personallisuuden vaikutusta häneen. Hänen ajatustensa kulku oli todellakin seurannut Wilden viitottamaa suuntaa naurettavana ja turhamaisuuksiin takertuvana. Hän, joka oli tahtonut olla ennakkoluuloton ja täydellisesti omaa itseään, olikin siis vain toisen neron luoma. Kuinka hirveää! Hän oli uusi Dorian Gray, mutta epätäydellinen, vähäpätöinen.
Suuttumus pani Gunnarin veren kuohumaan ja hänen käyntinsä kiihkeni.
Sitten, tehden kädellään välinpitämättömän liikkeen, hän naurahti.
— No, entä sitten? Jos lainaan hänen lauseitaan, niin entä sitten? Ihmisen yksilöllisyys kuvastuukin enemmän siitä, mitä hän lainaa, kuin siitä, mitä hän itse sanoo.
Äkkiä hän jälleen synkkeni. Tuokin lause oli Wilden tyyliin. Hänelle ei enää muu näyttänyt mahdollista olevankaan…
Hän oli ehtinyt Aleksanterin kadulle, ja ikäänkuin pakopaikkaa etsien suuntasi hän askeleensa biljardisalia kohti, jonka pallomainen osotekilpi houkutteli häntä. Mutta nopeasti hän pysähtyi. Mikä ihmeellinen voima veti häntä pelihuoneeseen? Eikö se ollut samaa, mikä oli pakottanut Dorian Grayn huonomaineisiin kapakoihin? Sillä olihan hän monasti vakuuttanut itselleen, että tuo pelipaikka oli ala-arvoinen, inhottava luola.
Hermostuneena Gunnar riensi ylioppilaslukusaliin. Hän ei voinut kuitenkaan keskittää ajatuksiaan mihinkään, vaan selaili vanhaa The Studiota kiinnittämättä ainoaankaan kuvaan huomiotaan. Ilkeät sielunliikkeet ahdistivat häntä, ja veri jyskytti hänen ohimosuonissaan.
Vihdoin hän nousi. Kuinka lapsellinen minä olen, mutisi hän itsekseen. Eihän biljardi nyt muuta ollut kuin ajanvietettä. Sitä paitsi oli huvittavaa tutkia sen uhreja, nuorukaisia, joiden alkavan hermostuksen huomasi, ja vanhoja miehiä, joiden silmät himokkaasti hehkuen seurasivat palloja, joiden jalka kohosi maasta ja ruumis vääntelehti pallojen liikkeiden mukaan. Samalla oli se koetus hänelle itselleen, sillä tyytyväisenä oli hän tarkannut omaa tyyneyttään ja tuntenut epämääräistä kauhua huomatessaan ensi kerran ylähuulensa nytkähtävän jännittävän lyönnin aikana.
Gunnar heitti päällystakin harteilleen ja riensi biljardisaliin, missä suuri joukko hänen tuttaviaan pelasi à la querrea. Gunnar liittyi peliin, mutta hävisi kerta kerralta. Vaikka hän tiesi tyyneyden olevan voittamisen ehtona, ei hän jaksanut pysyä kärsivällisenä, ja kauhukseen hän huomasi, mitenkä ärsyttyneet hermot vavahuttelivat hänen kasvolihaksiaan. Hän oli kyllä sukkela ja teeskenteli välinpitämättömyyttä, mutta siitä huolimatta paisui synkkä tunne hänen sydämessään. Sitä paitsi sattui hän olemaan huonoissa raha-asioissa ja olisi tietenkin kernaasti voittanut.
Kerran pääsi hän niin pitkälle, että jäi kahden erään toverinsa kanssa kiistelemään voitosta. Kummallakin oli yksi risti. Gunnarin vuoro oli lyödä. Vastapelaajan pallo oli sivuvallin keskivaiheilla ja Gunnarin lähellä päävallia, samalla puolen pöytää. Asento oli Gunnarille mieluinen, sillä ristilyönnit olivat hänen erikoisalaansa, mutta siitä huolimatta oli hän levoton. Hänen sydäntään kouristi. Veri pakeni poskilta, mutta hän pakottausi tyyneksi. Hetkeksi terävöityi hänen katseensa ja huulet pusertuivat suppuun. Hän löi…
Hirveä kauhuntunne sai kylmät väreet kulkemaan läpi hänen ruumiinsa, ja hänen kasvonsa olivat liidun karvaiset. Sillä pallon olisi tavallisuuden mukaan pitänyt tulla "yli keskelle", mutta nyt pyöri se huimasti pystyakselinsa ympäri ja läheni kaaren tai paremmin parabelin muotoista rataa kulmapussia. Gunnarin käsi oli lyödessä vavahtanut, keppi luiskahtanut ja sivulyönnin vaikutuksesta oli pallo saanut pyörivän liikkeensä. Jännittyneenä seurasi Gunnar pallon kulkua, ja kun se putosi kulmaan, niin uusi hermopuistatus kiiti läpi hänen ruumiinsa.
Oli vaikeata käsittää miten näin saattoi tapahtua, ja hiukan toinnuttuaan Gunnar väittikin, että lyönti olisi ollut mahdoton itse Jules Adorjanille, niin maailmanmestari kuin tämä olikin. Tuo väite oli viimeinen selvä ajatus, minkä hänen aivonsa jaksoivat synnyttää. Epämääräinen kauhun tunne, jonka syytä hän ei ollenkaan ymmärtänyt, jäi kytemään häneen. Se kasvoi hetki hetkeltä syrjäyttäen kaiken muun. Pelaajat alkoivat liikkua kuin varjot hänen ympärillään. Hän kuuli heidän sanansa, mutta ei jaksanut muodostaa niistä itselleen käsitystä. Hän tuskin huomasi, miten loppu peli kävi ja että hän menetti sen.
* * * * *
Samallaisessa unentapaisessa mielentilassa lähti hän pelihuoneesta. Hänen ympärillään oli kaikki tuttua ja samalla outoa. Uuvuttava tunne, jonkinlainen sielullinen horrostila, teki hänet aivan masentuneeksi.
Bulevardilla, erään porttikäytävän kohdalla, kaksi ihmistä sivuuttivat toisensa. Samalla poikkesi toinen nopeasti porttiholviin.
— Sepäs leikkasi hyvin keskelle, mutisi Gunnar itsekseen. Mutta äkkiä hän säpsähti. Kiihkeitä tunteita risteili hetken hänen sielussaan. Sitten vaipui hän jälleen velttoon välinpitämättömyyteensä.
Melkein tietämättään saapui hän kotiin; Mikko oli ulkona. Hän vilkasi kelloaan tuskin käsittäen, että se oli jo kahdeksan, ja muistaessaan, ettei hän ollut syönyt mitään koko päivänä, naurahti hän väsyneesti, sillä hänen ei ollut nälkä. Hän heittäysi keinutuoliin, vääntämättä lamppua palamaan, ja tuijotti raukeana pimeään iltaan. Keinutuolin jalakset natisivat ja automobilin törähdys tunkeusi silloin tällöin hänen korviinsa.
Äkkiä tuolinjalas paukahti ja sitten karmivasti ratisi. Hän kimmahti ylös, pakeni väristen huoneen etäisimpään soppeen ja tukkosi sormin korvansa. Pimeys ja äänettömyys rupesivat ahdistamaan häntä. Hän syöksyi pöydän luo ja väänsi valoa.
— Mutta mikä minun oikeastaan on? kysyi Gunnar itseltään. Tietysti jäi taas pähkinän kuori jalaksen alle. Niitähän se Mikko alinomaa pureksii. Keinuessani on tuoli vähitellen siirtynyt…
Kuitenkin hän yhä vapisi. Hetkiä kului. Sähkölampun valo toisinaan värähti.
— Minähän olen suorastaan hullu, murahti hän veltosti, koettaen naurahtaa, ja hän istuutui kirjoituspöydän ääreen hajamielisesti leikkien kynällä.
Pöydällä oli paperia, ja Gunnar piirteli sille tarkotuksettomia viivoja. Hajamielisenä tuli hän kirjoittaneeksi nimensä. Hän ei ehtinyt kuitenkaan piirtää muuta kuin etunimensä alkukirjaimen, kun kauhu viilsi hänen sydäntään ja kynä putosi hänen kädestään. Hänen veltto mielentilansa katosi. Hän tarttui päähänsä molemmin käsin ja tuijotti kirjainta laajentunein silmin. Sillä kirjain oli muodoton.
Gunnarilla oli nimittäin kaunis pyöreä käsiala, mutta hän käytti kolmiomaista G:tä, omien sanojensa mukaan kunnioituksesta matematikkaa kohtaan sekä myöskin senvuoksi, että kirjaimella oli vastakohdan viehätystä hänen pyöreän kirjotuksensa rinnalla. Se oli kokoonpantu pelkistä suorista viivoista: ensin lyhyt viistoviiva ylös, sitten pitempi alas, sitten vaakasuora sivulle ja vihdoin lyhyt kohtisuora alas. Mutta nyt oli viistosti alas kulkeva viiva hänen kätensä värinän takia tullut kaaren, tai kaarta lähenevän murtoviivan muotoiseksi.
Tuon kirjaimen nähdessään oli Gunnar heti muistanut äskeisen ristilyöntinsä. Kirjain oli selvästi lyönnin viivapiirros. Niinhän pallokin oli kulkenut: ensin viistosti ylös, sitten kaarenmuotoista rataa ja vihdoin pudonnut kulmapussiin, mitä kirjaimessa esitti kohtisuora alas. Ja tuossa yhtäläisyydessä oli jotakin niin salaperäistä ja kauhuaherättävää, että Gunnarin kasvot olivat kalvenneet.
Mitä siis oikeastaan tapahtui? Missä yhteydessä olivat nämä kaksi seikkaa? Mitkä salaperäiset voimat riehuivat hänen ympärillään, pimittivät hänen järkensä ja vihkivät hänen sielunsa kauhulle?
Gunnarin ajatukset kiihtyivät vilkkaaseen toimintaan ja hän alkoi kävellä edestakasin lattialla. Yhtäkkiä muistui hänen mieleensä Dorian Gray. Oliko tuo kirjain merkitsevä samaa hänelle, kuin Hallwardin maalaus Dorianille? Oliko siitä tuleva hänen sielunsa symboli? Oliko hän saanut niin voimakkaita vaikutuksia tuosta kirjasta, että hänen oman sielunsa kehitys muuttui samallaiseksi kuin Dorian Grayn? Kuinka paljon alhaisempi, yksinkertaisempi ja kauhistavampi olikaan kirjain muotokuvaan verrattuna!
Hän pysähtyi, tuijotti, lähti uudelleen liikkeelle. Sitten purskahti hän nauramaan. "Hyvä Jumala, mikä minun oikeastaan tänään on?" kysyi hän pilkallisesti itseltään. "Wildehän on itse sanonut, ettei taide vaikuta tekoihin, vaan ainoastaan tukahuttaa toimintahalun. Sitäpaitsi, enhän minä ole tehnyt rikoksia ja murhia kuten Dorian Gray, mitä siis saattaisi kirjain osottaa minulle? Korkeintaan muistuttaa se minulle, että olen ollut kolmipäiväisissä kemuissa ja että nyt olen hermostunut ja luulohullu. Sattumalta käteni värähti ja kirjain sai omituisen muodon. Ja mokomasta olen minä saada halvauksen. Ha ha ha! tietysti sattumalta."
Hän nauroi ääneen. Sitten tuli jälleen hiljaista, ihmeen hiljaista. Sattumalta, toisti hän vieläkin vakavana, sattumalta. Se sana alkoi soida hänen korvissaan. Oliko se todellakin sattuma? Varmasti, mutta hän tahtoi kuitenkin todistaa sen. Hän syöksyi nopeasti pöydän luo, mutta vitkasteli ennenkuin tarttui kynään. Melkein väkinäisesti kastoi hän sen musteeseen. Sitten rupesi hän kovasti vapisemaan, mustetta tipahti paperille, veri pakkausi sydämeen. Hänen oli mahdotonta yrittääkään.
Tuskaisena alkoi hän jälleen kävellä. Hänen kätensä tekivät liikkeitä, joita hän ei hallinnut, ja hänen ajatuksensa syöksyivät joka suunnalle voimatta mitään selvittää. Hetkiä kului. Hän ei ymmärtänyt mitään tästä kaikesta, salaperäinen kauhun tunne teki hänet yhä sekavammaksi.
Kun hän kuuli avainta pistettävän oveen, säpsähti hän ensin ja jäi sykkivin sydämin kuuntelemaan. Kuitenkin hän tajusi nopeasti, että Mikko oli tulossa, ja se tuskastutti häntä, sillä hän olisi vielä tahtonut olla yksin. Hän vilkasi kelloaan ja hämmästyi huomattuaan sen olevan jo yli kymmenen. Kaksi tuntia oli hän siis jo ollut kotona.
— Velihän ei olekaan ulkona, sanoi Mikko sisääntullessaan.
Gunnar ei vastannut hänelle, vaan sytytti paperossin salatakseen ärtyisyytensä.
Mikko istui pöydän ääreen, ja kun hän paperia katsellessaan huomasi
Gunnarin omituisen G:n, sanoi hän naurahtaen.
— Vai niin. Sinähän rupeat muuttamaan kolmiomaista kirjaintasi, vaikka kerran pidit minulle siitä kokonaisen esitelmän. Nyt kaiketi muodostat siitä monikulmion, jonka sivuina on taiteellisen epäsäännöllinen murtoviiva.
Jospa Mikko olisi saattanut aavistaa, kuinka hänen sanansa löivät. Gunnar hapuili vastausta. Kauhistuneena tuijotti hän toverinsa kasvoihin. Ymmärsikö Mikko, aavistiko hän vääristyneen kirjaimen salaisuuden? Ja vihdoin, ponnistaen kaikki voimansa sanoi hän väsyneesti:
— Entä sitten? Yksitoikkoisuus ei minua huvita.
Hänen äänensä oli vähällä pettää, ja sitä salatakseen haukotteli hän laiskasti.
Mikko näytti sittenkin jotain huomaavan, sillä hän katsoi pitkään.
Mutta Gunnar ei uskaltanut tarkata hänen ilmettään, vaan tuijotti
arkana maahan ja koetti ottaa mahdollisimman veltonnäköisen asennon.
Kuitenkin oli hän jännittynyt ja häntä ahdisti.
Mikkokaan ei puhunut enempää, vaan otti laatikostaan paperia ja alkoi kirjottaa kirjettä. Gunnar tarkasteli häntä takaapäin ja seurasi luonnottomalla mielenkiinnolla hänen kätensä liikkeitä. Hänen tarkotuksensa ei kuitenkaan ollut tehdä mitään huomioita, hän vain pakotti täten ajatuksensa kiintymään johonkin ja koetti estää niitä käymästä käsiksi siihen, mitä hän pelkäsi. Jokainen sekunti, hänen siinä istuessaan, oli täynnä vaistomaista itsepetosta.
Hänen olonsa kävi yhä tukalammaksi senmukaan kuin aikaa kului, ja hän tunsi suurta helpotusta kuullessaan Mikon sanovan.
— Kirjotin muutaman rivin Anterolle. Panehan sinäkin terveisesi.
Melkein iloisena Gunnar nousi, istuutui Mikon paikalle ja kirjotti joitakuita sanoja. Mutta kun hänen olisi pitänyt piirtää nimensä alle, säikähti hän hirveästi, sillä hän muisti kaiken. Hän ei voinut olla kääntymättä Mikkoon päin, joka istui keinutuolissa kädet niskan takana ristissä. Onneksi jäivät hänen kasvonsa varjoon, joten Mikko ei huomannut hänen kalpeuttaan.
— Joko on valmis? kysyi Mikko.
Gunnarin valtasi avuton hätä. Sitten välähti nopea ajatus hänen aivoissaan, ja helpotuksesta hengähtäen hän kirjotti sukunimensä.
— Valmis on, sanoi hän tyynesti, mutta hänen ruumiinsa vapisi.
— Yhtä hyvin olisit voinut panna etunimesi, tämä vaikuttaa kylmemmin, sanoi Mikko katsahdettuaan hänen kirjotukseensa. — No, tietenkin tämä on sinua, ja sinä olet tänään tavallista omituisempi, jatkoi hän vielä.
Gunnar tunsi vaipuvansa kuin kokoon. Hän haukotteli ja murisi jotain epäselvää vastaukseksi. Sitten hän riisuutui, heittäysi vuoteelleen ja kääntyi seinään päin. Hetken kuluttua kävi Mikkokin levolle ja väänsi lampun sammuksiin.
Mutta Gunnarin oli mahdotonta nukkua. Sekavia ajatuksia, joita hän ei voinut, eipä edes uskaltanut selvittää itselleen, risteili hänen aivoissaan. Turhaan ummisti hän silmänsä, hengitti säännöllisesti ja luetteli numeroita peräkkäin, saadakseen unta. Hänen sydämensä sykki miltei kuuluvasti. Milloin oli jalka, milloin käsi epämukavasti, ja hänen täytyi muuttaa asentoaan vasten parhainta tahtoaan.
— Mikä, mikä minun nyt sitten oikeastaan on, hän äänettömästi vaikersi, jaksamatta enää kauemmin ponnistella. Sitten ojensi hän kätensä ja otti pöydältään paperossin. Arasti sytytti hän sen ja veti ahnaasti savuja. Ja häntä miltei kammotti se kajastus, joka hetkeksi valasi huoneen, kun tupakka hänen imiessään syttyi kiihkeämmin palamaan.
Sattumalta, sattumalta, se sana viipyi yhä hänen mielessään. Tietysti nuo omituiset tapahtumat olivat sattumaa, ehkäpä pelkkää harhaluuloa. Hänen kiihottunut mielikuvituksensa oli naurettavista ja aivan tavallisista seikoista luonut kauhun kuvia. Eihän todellisuus mitenkään voinut olla näin luonnoton. Kaiken täytyi johtua hänen hermostonsa satunnaisesta sairaudesta.
Mutta vaikka Gunnar teki itselleen tällaisia vakuutuksia, niin seuraavana hetkenä joku uusi mielikuva täytti hänen sielunsa tuskalla. Hän väsyi ja antautui. Hänen päätään pakotti ja kuume jyskytti hänen ohimoillaan.
Yhtäkkiä sai hän niin voimakkaan päähänpiston, että kaikki muu unohtui. Hiljaa kohosi hän vuoteelleen istumaan ja kuunteli Mikon hengitystä. Ja huomattuaan toverinsa nukkuvan, nousi hän varovaisesti kuin pahantekijä ja väänsi lampun palamaan.
Nyt hän koettaisi. Nyt tahtoi hän palauttaa rauhansa ja todistaa itselleen, että tuo vääristynyt kirjain oli satunnainen, ehdottomasti satunnainen. Vielä kerran vilkasi hän Mikon vuoteelle, sitten hän istuutui ja avasi mustepullon. Häntä vilutti ja äkkiä tunsi hän haluttomuutta. Kynää pitelevä käsi vapisi, häntä raukasi ja hän hengitti raskaasti…
Vuoteellaan Mikko liikahti. Gunnar säpsähti kuin varas, mutta ei kuitenkaan vääntänyt valoa sammuksiin. Hetken kuunteli hän henkeään pidättäen. Jos Mikko nyt heräisi, mitä hän silloin vastaisi, miten selittäisi käytöksensä? Hiljaa hiipi Gunnar toverinsa vuoteen luo. Hänen hampaansa kalisivat, mutta hiki virtasi pitkin hänen ruumistaan. Hän kumartui katsomaan. Heikko hymy näytti väreilevän Mikon huulilla. Gunnar tarkasti sitä kuin mielipuoli, kuvaamattoman kauhun vallassa… Mitä? Eivätkö huulet kaartuneet yhä enemmän ivalliseen hymyyn?… Nyt raottuivat silmät…
Kuin peto, epäinhimillistä raivoa tuntien Gunnar heittäysi toverinsa ylitse, tarttui molemmin käsin häntä kurkkuun ja puserti suonenvedon tapaisesti. Hän oli tukehtua omaan läähätykseensä. Hänen piirteensä olivat hirveät ja hänen kasvojensa väri harmahtava.
Turhaan Mikko taisteli. Luonnottomalla voimalla Gunnarin kädet kuristivat häntä. Vähitellen hänen vastustuksensa heikkeni. Kasvojen väri muuttui sinertäväksi. Silmät pullistuivat ja kääntyivät nurin kuopissaan. Paksuna ja inhottavana kieli pusertui ulos hänen hampaittensa välistä.