I

IHME

Kazan makasi ääneti ja liikahtamatta, harmaa kuono etukäpälien välissä, silmät puoliummessa. Kallio tuskin olisi saattanut näyttää elottomammalta kuin hän: lihaskaan ei vavahtanut, karvakaan ei liikkunut, silmäluomikaan ei värähtänyt. Ja sittenkin hänen uljaan ruumiinsa joka ainoa villi verenpisara kiiti sellaisessa kiihtymyksen kuohunnassa, jota Kazan ei vielä ollut milloinkaan ennen kokenut; jäntevien lihasten joka hermo ja säie oli kireällä kuin teräslanka. Ollen neljänneksi osaksi syntyään susi, kolmeksi neljäsosaksi rekikoira, hän oli elänyt elämänsä neljä vuotta erämaassa. Hän oli saanut kokea nälkiintymisen tuskia ja tiesi myös, mitä paleleminen oli. Hän oli kuunnellut perimmäisen pohjolan pitkinä öinä tuulten ruikutusta autioilla tasangoilla, kuullut tulvien ja kosken jyminää ja myrskyn mahtavasti myllertäessä kyyristäytynyt kokoon. Hänen kurkkunsa ja kylkensä olivat tappeluista arpeutuneet ja silmät olivat lumituiskujen tuottamista rakkuloista punaiset. Häntä sanottiin Kazaniksi, Villikoiraksi, koska hän oli jättiläinen lajiansa ja yhtä peloton kuin ne miehet, jotka häntä ajoivat jäätyneen maailman vaarojen halki.

Pelkoa hän ei ollut milloinkaan tuntenut — tätä ennen. Hän ei ollut milloinkaan ennemmin havainnut itsessään halua livistää — eipä edes sinä kauhun päivänä metsässä, jolloin hän oli tappelunsa surmannut ison harmaan ilveksen. Hän ei tiennyt, mikä häntä nyt pelotti, mutta tunsi olevansa toisessa maailmassa, jossa monet seikat häntä hämmensivät ja kammottivat. Hän silmäili nyt ensi kertaa sivistynyttä maailmaa. Hän toivoi, että isäntä palaisi tähän merkilliseen huoneeseen, johon oli hänet jättänyt. Huone oli täynnänsä kauheita esineitä. Seinillä oli suuria ihmiskasvoja, mutta ne eivät liikkuneet eivätkä puhuneet, vaan tuijottivat häneen oudolla tavalla, jolla hän ei vielä milloinkaan ennen ollut nähnyt ihmisten katselevan. Hän tosin muisti nähneensä erään isäntänsä lumessa makaamassa, hyvin hiljaisena ja hyvin kylmänä, ja oli istahtanut takakoivilleen ja ulissut kuolinlaulua; mutta nämä seinillä riippuvat ihmiset näyttivät eläviltä ja tuntuivat sittenkin kuolleilta.

Äkkiä Kazan heristi hieman korviaan. Hän kuuli askelia, sitten hiljaista puhelua. Toinen oli hänen isäntänsä ääni. Mutta toinen — se sai hänessä aikaan lievän vavistuksen! Aikoja sitten, luultavasti jo penikkapäivinään, hän oli ollut unissaan kuulevinaan sellaista naurua, kuin nyt tämän nuoren naisen. Siitä kajahti yhtaikaa ihmeellinen onnentunne, ihmeellisen rakkauden värähdys ja koko olennon suloisuus, joka sai Kazanin kohottamaan päätänsä heidän tullessaan sisään. Hän katsoi suoraan heihin, punaisten silmien säihkyessä. Äkkiä hän käsitti, että nainen nähtävästi oli rakas hänen isännälleen, sillä isännän käsivarsi oli hänen vyötäisillään. Valon hohteessa, hän näki, että naisen tukka oli hyvin vaalea, ja että hänen kasvoissaan oli bakneesh-kasvin heleänpunaväri ja hänen kirkkaissa silmissään bakneesh-kukan sini. Samassa nainen näki hänet ja syöksähti huudahtaen häntä kohden.

"Seis!" huusi mies. "Se on vaarallinen! Kazan —"

Nainen oli polvillaan hänen vieressään, untuvanpehmoisena, suloisena ja ihanana, silmäin loistaessa ihmeellisesti ja molempien kätten ollessa häntä koskettamaisillaan. Pitäisikö madella takaisin? Vai näykkäistä? Olikohan tuo nainen joku seinällä olijoista ja hänen vihollisensa? Karkaisiko hän kiinni valkeaan kurkkuun? Hän näki miehen rientävän esiin kuolonkalpeana. Sitten naisen käsi laskeusi hänen päähänsä ja tämä kosketus sai väristyksen kiitämään hänen lävitsensä, vavahuttaen joka hermoa. Molemmin käsin nainen kohotti hänen päätänsä. Hänen kasvonsa olivat ihan lähellä, Kazan kuuli hänen sanovan melkein nyyhkyttäen:

"Ja sinä siis olet Kazan — rakas, vanha Kazan, oma Kazanini, sankarikoirani — joka toit hänet kotiin luokseni, kun muut kaikki olivat kuolleet! Kazan koirani — sankarini!"

Ja sitten, ihmeitten ihme, naisen kasvot painuivat häntä vastaan, ja
Kazan tunsi hänen suloisen, lämpimän kosketuksensa.

Näinä hetkinä Kazan ei hievahtanut. Tuskin hengittikään. Tuntui kuluvan pitkä aika, ennenkuin nainen nosti kasvonsa hänestä. Ja silloin näkyi kyyneleitä hänen silmissään, ja mies seisoi heidän yläpuolellaan, kädet tiukasti nyrkkiin puserrettuina ja suu lujasti kiinni.

"En ole milloinkaan tiennyt, että se antaa kenenkään koskea itseensä — paljaalla kädellä", sanoi hän sitten kummastellen jännittyneellä äänellä. "Peräydy rauhallisesti, Isobel. Herranen aika — katsohan tuota!"

Kazan vikisi hiljaa, veristävät silmät Isobelin kasvoihin päin kääntyneinä. Hän halusi taas tuntea naisen kättä; halusi koskettaa hänen kasvojaan. Löisivätköhän he häntä nuijalla, mietti hän, jos uskaltaisi! Hän ei nyt tarkoittanut mitään pahaa. Tätä naista varten hän mielellään tappaisi. Kazan ryömi häntä kohden, tuuman erällään, silmiänsä kääntämättä. Hän kuuli miehen sanovan: "Herranen aika! Katsohan tuota!" — ja häntä vapisutti. Mutta ei tullut iskua ajamaan häntä takaisin. Hänen kylmä kuononsa kosketti naisen ohutta pukua, ja nainen katsoi häneen liikahtamatta, kosteat silmänsä tähtinä kimmeltäen.

"Katsopa!" kuiskasi hän. "Katsopa!"

Vielä puolen tuumaa — tuuman verran, kaksi tuumaa, ja Kazan työnsi ison harmaan ruumiinsa naista kohden. Nyt kuono kohosi hiljaa — naisen jalan yli, hänen syliinsä, ja kosketti vihdoin lämpöistä pikku kättä. Hänen silmänsä olivat yhä kääntyneet naisen kasvoihin päin. Hän huomasi omituisen sykinnän paljaassa valkoisessa kaulassa, ja näki sitten huulten väräjävän, kun nainen loi ihmeellisen katseen mieheen. Tämäkin polvistui heidän viereensä, kiersi taas kätensä Isobelin ympärille ja taputti koiraa päähän. Kazania ei miellyttänyt miehen kosketus. Hän epäili sitä, kuten luonto oli opettanut hänet epäilemään kaikkien miesten käsiä, mutta sieti sitä, kun näki sen jollakin tavalla olevan naisen mieleen.

"Kazan, poikaseni, ethän loukkaa häntä, ethän?" sanoi isäntä lempeästi. "Molemmat me häntä rakastamme, eikö niin, poikaseni. Emme mahda sille mitään. Ja hän on meidän, Kazan — meidän kummankin! Hän kuuluu sinulle ja minulle, ja me suojelemme häntä kaiken elinaikamme, ja jos vaaditaan, niin taistelemme hänen puolestaan kuin paholaiset — eikö niin? Mitä arvelet, Kazan?"

Vielä pitkään aikaan sen jälkeen, kun he olivat jättäneet hänet makaamaan paikallensa matolle, eivät Kazanin silmät hellittäneet Isobelia. Hän katsoi ja kuunteli — ja koko ajan hänessä yhä yltyi halu hiipiä heidän luokseen ja koskettaa naisen kättä tai vaatteita tai jalkaa. Hetken kuluttua hänen isäntänsä sanoi jotakin, ja somasti naurahtaen Isobel hypähti pystyyn ja riensi ison kulmikkaan, kiiltävän esineen luo, joka oli poikkipuolin nurkassa, ja jolla oli rivi valkeita hampaita pitemmälti kuin hänen oma ruumiinsa. Hän oli kummeksinut noiden hampaiden tarkoitusta. Nyt naisen sormet koskettivat niitä, eivätkä tuulten vienoimmatkaan huminat, mitä hän eläissään oli kuullut, vesiputousten ja koskien sulosoinnut ja lintujen liverrykset keväällä, vetäneet vertoja niiden kaiuttamille sävelille. Ensi kerran hän nyt kuuli soittoa. Hetkisen se häntä pelotti ja kammotti, ja sitten hän tunsi pelontunteen väistyvän ja merkillistä vihlausta ruumiissaan. Häntä halutti istahtaa takakoivilleen ja ulista, kuten hän kylminä talviöinä oli ulissut taivaan tuhansille tähdille. Mutta jokin pidätti häntä siitä. Hitaasti Kazan alkoi hiipiä Isobelia kohti, mutta tunsi miehen tähystävän ja pysähtyi. Sitten vähän lisää — tuuman verran erällään, kurkku ja leuka suorana lattiata pitkin! Hän oli jo puolitiessä nuoren naisen luo — puolitiessä huoneen poikitse — kun ihmeelliset säveleet kävivät perin vienoiksi ja hiljaisiksi.

"Jatka vain!" kuuli hän miehen kehoittavan matalalla äänellä.

"Jatka vain! Älä keskeytä!"

Isobel käänsi päätänsä, näki Kazanin lattialla kyyristelemässä ja jatkoi soittamistaan. Mies yhä katseli koiraa, jota hänen silmänsä eivät kuitenkaan enää voineet pidättää. Kazan meni lähemmäs, yhä lähemmäs, kunnes kurotettu kuono vihdoin kosketti naisen lattialle valuneita helmoja. Ja sitten — hän makasi vavisten, sillä Isobel oli alkanut laulaa. Hän oli kuullut cree-heimon naisen hyrisevän kotansa edustalla, oli myös kuullut "Karibulaulun" hurjaa luikkausta, — mutta ei milloinkaan Isobelin huulilta lähtevän sulosoinnun tapaista. Hän unohti nyt isäntänsä läsnäolon. Hiljaa, kyyristellen, niin että nainen ei huomaisi, hän kohotti päätänsä. Sitten Isobel äkkiä katsoi häneen, ja ihmeellisissä silmissä oli jotakin, mikä herätti luottamusta, niin että Kazan laski päänsä hänen syliinsä. Toisen kerran hän nyt tunsi naiskäden kosketusta, ja sulki silmänsä syvään huokaisten. Laulu loppui. Hänen päänsä päältä kuului heikkoa värähtelevää ääntä, joka oli kuin naurua ja nyyhkytystä yhtaikaa. Hän kuuli isäntänsä yskivän.

"Olen aina pitänyt tuosta vanhasta veijarista — mutta en olisi ikinä uskonut sen noin tekevän", sanoi hän; ja hänen äänessään oli Kazanin mielestä outo sävy.