II

POHJOISEEN

Merkillisiä olivat Kazanille seuraavat päivät. Hän kaipasi metsiä ja syviä hankia. Hän kaipasi jokapäiväistä kilvoittelua pysyttää valjaskumppanejaan jäljissään, nalkutusta kintereillään, oikoista, pitkää pinnistelyä aukeiden nummien ja tasankojen yli. Hän kaipasi ajajan "kush-kush-hu-jah!" huutoa, kaksikymmenjalkaisen karibunsuoliruoskan ilkeää läimäystä ja sitä haukuntaa ja pingotusta takanaan, joka ilmaisi hänelle, että perässä tulijat olivat paikoillaan. Mutta jotakin oli tullut kaiken sen sijaan, mitä häneltä puuttui. Se oli huoneessa, ilmassa, kaikkialla hänen ympärillään, silloinkin, kun Isobel tai hänen isäntänsä ei ollut saapuvilla.

Missä ikinä Isobel oli käynyt, siellä hän tapasi samaa merkillistä, mikä poisti häneltä yksinäisyyden tunteen. Se oli naisen tuoksua, ja välistä se sai hänet hiljaa vikisemään yöllä, kun hänen oikeastaan olisi pitänyt olla ulkona tähdille ulisemassa. Hän ei ollut yksin, sillä eräänä yönä hän harhaili yltympäri, kunnes löysi määrätyn oven, ja kun Isobel aamulla aukaisi ovensa, tapasi hän Kazanin kyyristyneenä tiukasti sitä vastaan. Silloin Isobel kumartui hyväilemään häntä, ja tuuheat, pitkät, sulotuoksuiset hiukset olivat ihan peittäneet hänet; sitten hän levitti pehmeän maton oven eteen Kazanin makuusijaksi. Pitkät yöt läpeensä Kazan tunsi hyvillä mielin, että nainen oli heti oven toisella puolella. Päivä päivältä hän muisteli yhä vähemmän erämaita ja yhä enemmän nuorta emäntäänsä.

Sitten tulivat muutoksen enteet. Kazan huomasi ympärillään outoa kiirettä ja kiihtymystä, ja tyttö muisti häntä harvemmin. Hän kävi levottomaksi. Hän vainusi muutoksen ilmassa ja alkoi tutkia isäntänsä kasvoja. Tuli sitten aamu, hyvin varhainen, jolloin karvainen kaulavyö ja rautaketju taas kiinnitettiin häneen. Vasta kun hän oli seurannut isäntäänsä ovesta ulos ja kadulle, alkoi hän ymmärtää. Hänet aiottiin lähettää pois! Äkkiä hän istahti takakoivilleen ja kieltäytyi liikkumasta.

"Tule, Kazan", houkutteli mies. "Tule vain, poikaseni."

Hän ponnisteli vastaan ja näytti valkeita hampaitaan. Hän odotti ruoskansivallusta tai nuijaniskua, mutta kumpaakaan ei kuulunut. Hänen isäntänsä nauroi ja vei hänet taloon takaisin. Kun he uudestaan lähtivät sieltä, oli Isobel heidän mukanaan, taputellen hänen päätänsä, ja suostutti hänet hyppäämään ison pimeän aukon läpi vieläkin pimeämpään vaunun sisustaan, jopa pimeimpään sopukkaan, jonne isäntä kiinnitti hänet ketjuilla. Sitten he menivät ulos, nauraen kuin lapset. Useita tunteja Kazan sitten makasi hiljaa ja jännittyneenä, kuunnellen pyörien kummaa kolinaa allansa. Monesti pyörät pysähtyivät, ja hän kuuli ääniä ulkopuolelta. Vihdoin hän kuuli varmasti tutun äänen, kiskoi ketjunsa kireälle ja vinkui. Suljettu ovi liukui syrjään. Sisälle kiipesi mies lyhty kädessä, hänen isäntänsä seuraamana. Kazan ei välittänyt heistä, vaan tuijotti aukon kautta yön pimeyteen. Hän kiskoutui melkein irti hypätessään alas valkealle lumelle, mutta kun hän ei nähnyt siellä ketään, seisoi hän jäykkänä nuuskien ilmaa. Hänen yllänsä olivat tähdet, joille hän oli kaiken ikänsä ulissut, ja ympärillä olivat metsät, mustina ja äänettöminä, seinän tavoin piirittäen heitä. Turhaan hän haki ainoaa kaipaamaansa hajua, ja Thorpe kuuli, kuinka pitkäkarvaisesta kurkusta lähti matala surun sävel. Hän otti lyhdyn ja piteli sitä päänsä yläpuolella, päästäen samalla ketjun höllemmälle. Tämän merkin johdosta kajahti yön halki muuan ääni. Se tuli heidän takaansa, ja Kazan kiepsahti niin äkkiä ympäri, että löyhä ketju livahti miehen kädestä. Kazan näki toisten lyhtyjen tuiketta. Ja sitten kajahti taas ääni:

"Kaa-aa-zan!"

Nuolena hän kiiti. Thorpe nauroi itsekseen, lähtiessään perästä.

"Senkin veijari!" hohotti hän.

Kun Thorpe saapui lyhtyjen valaisemalle aukiolle, näki hän Kazanin kyyrysillään naisen jalkain juuressa. Se oli Thorpen vaimo. Tämä hymyili hänelle voitonriemuisena, kun hän ilmestyi näkyviin pimeydestä.

"Sinä olet voittanut!" nauroi mies, eikä suinkaan pahoillaan. "Olisinpa uskaltanut vaikka viimeisen dollarini luvata siitä, ettei mikään ääni saisi sitä niin tekemään. Sinä olet voittanut! Kazan, ilkimys, minä olen menettänyt sinut!"

Äkkiä hänen kasvonsa kävivät vakaviksi, kun Isobel kumartui ottamaan maasta ketjun päätä.

"Se on sinun, Issy", lisäsi hän kiireesti, "mutta sinun täytyy antaa minun sitä hoitaa, kunnes — olemme varmat. Anna ketju tänne. En vieläkään uskalla siihen luottaa. Se on susi. Olen nähnyt sen yhdellä puraisulla katkaisevan intiaanin käden ja yhdellä riuhtaisulla kiskovan esille toisen koiran kaulavaltimon. Se on henkipatto — paha koira — vaikka se niin sankarillisesti pysyikin luonani ja toi minut elävänä kotiin. Minä en voi siihen luottaa. Anna ketju minulle —"

Hän ei ehtinyt lopettaa. Villipedon tavalla äristen Kazan oli syöksynyt seisaalle. Huulet kohosivat, paljastaen pitkät torahampaat, ja selkäkarvat jäykistyivät. Äkkiä päästäen varoitushuudon Thorpe laski kätensä vyössään olevaan revolveriin.

Kazan ei välittänyt hänestä. Muuan uusi olento oli ilmestynyt yön pimeydestä ja seisoi nyt lyhtyjen valokehässä. Se oli McCready. Tämän oli määrä olla Thorpelle ja hänen nuorelle vaimolleen oppaana matkalla takaisin Red-Riverin leirille, missä Thorpen toimena oli johtaa uuden mannerradan rakentamista. McCready oli suora, tanakkatekoinen ja sileäksi ajeltu. Hänen leukansa oli niin kulmikas, että näytti petomaiselta, ja hänen silmiensä hehku oli melkein samanlainen kuin intohimo Kazanin silmissä, kun tämä katseli Isobelia.

Punaisen ja valkean kirjava, kudottu lakki oli irtautunut Isobelin päästä ja riippui nyt toisella olkapäällä. Lyhtyjen himmeä hohde valaisi hänen kutriensa lämmintä kultaa. Hänen poskensa punoittivat, ja silmät, jotka äkkiä kääntyivät tulijaan päin, olivat siniset kuin sinisin bakneesh-kukka ja hohtivat kuin timantit. McCready käänsi katseensa muuanne, ja samassa Isobelin käsi kosketti Kazanin päätä. Ensi kertaa koira ei näyttänyt tuntevan hänen kosketustaan, vaan murisi yhä McCreadylle, ja uhkaava ärinä kävi yhä syvemmäksi. Thorpen vaimo kiristi ketjua.

"Maahan, Kazan — maahan!" komensi hän.

Hänen äänensä kuullessaan Kazan rauhoittui hiukan.

"Maahan!" toisti Isobel, ja hänen vapaa kätensä kosketti taas koiran päätä. Kazan laskeutui hänen jalkoihinsa. Mutta huulet olivat yhä irvissä. Thorpe katseli koiraa. Häntä ihmetytti susimaisten silmien katkera vimma, ja hän katsahti McCreadyyn. Kookas opas oli kehittänyt auki pitkän koiraruoskansa. Outo ilme oli tullut hänen silmiinsä. Hän tuijotti tiukasti Kazaniin. Äkkiä hän kumartui eteenpäin, kumpikin käsi polveen nojaten, ja jännittyneen silmänräpäyksen tai parin verran hän näytti unohtaneen, että Isobel Thorpen ihmeelliset sinisilmät katsoivat häntä.

"Huu-kush, Pedro — kimppuun!"

Tämä sana "kimppuun" opetettiin vain Luoteisvaltioitten ratsupoliisien palveluksessa oleville koirille. Kazan ei hievahtanut. McCready oikaisihe ja lennätti nuolennopeudella ruoskansa pitkän siiman kiemuroimaan pimeyteen, jossa se paukahti kuin pistoolinlaukaus.

"Kimppuun, Pedro — kimppuun!"

Kazanin kurkussa syveni korina äriseväksi uimaksi, mutta ainoakaan lihas ei liikkunut hänen ruumiissaan. McCready kääntyi Thorpen puoleen.

"Olisinpa vaikka vannonut tuntevani tuon koiran", sanoi hän. "Jos se on Pedro, niin se on paha!"

Thorpe tarttui koiran ketjuun. Isobel yksin näki sen katseen, joka hetkeksi ilmestyi McCreadyn silmiin. Se sai hänet vapisemaan. Hetkistä aikaisemmin, kun juna oli juuri pysähtynyt Le Pas'iin, hän oli ojentanut kätensä tälle miehelle ja huomannut silloin saman ilmiön. Mutta vapistessaankin hän muisti, mitä kaikkea hänen miehensä oli kertonut metsäkansasta. Hän oli oppinut heitä rakastamaan, ihailemaan heidän suurta, karkeaa miehekkyyttään ja uskollista sydäntään, ennenkuin Thorpe oli vienyt hänet heidän joukkoonsa; ja samassa hän jo hymyili McCreadylle, pyrkien voittamaan pelon ja vastenmielisyyden väristyksen.

"Se ei pidä teistä", sanoi hän vienosti nauraen miehelle. "Ettekö halua ruveta sen ystäväksi?"

Hän veti Kazania miestä kohden, Thorpen pidellessä ketjusta. McCready astui Isobelin viereen, kun tämä kumartui koiran puoleen. Hänen selkänsä oli Thorpeen päin, kun hän kyykistyi. Isobelin kumartunut pää oli jalan päässä hänen kasvoistaan. Hän saattoi nähdä hehkun naisen poskilla ja hänen suunsa nyrpistyneen piirteen, kun hän koetti tyynnyttää Kazanin kurkusta kuuluvaa matalaa ärinää. Thorpe oli valmiina vetämään ketjusta takaisin, mutta hetken aikaa McCready oli hänen ja Isobelin välillä, eikä hän voinut nähdä McCreadyn kasvoja. Miehen silmät eivät olleet suunnatut Kazaniin. Hän tuijotti Isobeliin.

"Te olette rohkea", sanoi hän. "Minä en tuota uskaltaisi. Se purisi käteni poikki!"

Hän otti Thorpelta lyhdyn ja ojensi kulkunsa kapealle lumiladulle, joka poikkesi polulta. Tiheän kuusikon peitossa oli leiri, jonka Thorpe oli jättänyt kaksi viikkoa sitten. Siellä oli nyt kaksi telttaa yhden sijasta, jota hän ja hänen oppaansa olivat käyttäneet. Niiden edustalla paloi iso nuotio. Ihan tulen ääressä oli pitkä reki, ja valokehän rajalla puihin kiinnitettyinä Kazan näki hämärästi valjaskumppaneitaan, joiden silmät kiiluivat. Hän seisoi jäykkänä ja liikahtamatta sillä aikaa kuin Thorpe kiinnitti hänet rekeen. Hän oli taas metsissään — ja johdossa. Hänen emäntänsä nauroi ja taputti käsiään innoissaan siitä oudosta ja ihmeellisestä elämästä, josta hän oli nyt tullut osalliseksi. Thorpe oli työntänyt syrjään teltan oviläpän, ja Isobel meni hänen edellään sisään, vilkaisematta taakseen ja virkkamatta sanaakaan Kazanille. Tämä vinkui ja käänsi punaiset silmänsä McCreadyyn päin.

Teltassa Thorpe sanoi:

"On ikävä, ettei vanha Jackpine palannut kanssamme, Issy. Hän oli minulle ajomiehenä tulomatkalla, mutta en kauniilla puheella enkä millään hinnalla saanut häntä palaamaan. Hän on lähetysaseman intiaani, ja maksaisin kuukausipalkkani, jos voisin sinulle näyttää, kuinka hän kohtelee koiria. En oikein luota tuohon McCreadyymme. Hän on kummallinen mies, sanoo täkäläinen yhtiömme asiamies, ja tuntee metsät kuin kirjan. Mutta koirat eivät kärsi vierasta. Kazan ei varmastikaan kiinny häneen vähääkään."

Kazan kuuli Isobelin äänen ja kuunteli sitä jäykkänä seisten ja liikahtamatta. Hän ei kuullut eikä nähnyt McCreadyä, kun tämä hiipien lähestyi häntä takaa. Miehen ääni kajahti äkkiä kuin pyssynlaukaus hänen kintereillään.

"Pedro!"

Heti Kazan kyyristyi, ikäänkuin häneen olisi sattunut ruoskan läiskähdys.

"No jopa nyt sain sinut kiinni — vai mitä, senkin vietävä?" kuiskasi
McCready, ja hänen kasvonsa näyttivät kumman kalpeilta tulen valossa.
"Vai olet sinä muuttanut nimesi, häh? Mutta minä paljastin sinut —
mitäs siihen sanot?"