VIII
SUURI MUUTOS
Vuoret, harjanteet ja laaksot tuntuivat vähitellen yhä lämpimämmiltä. Haavansilmut olivat puhkeamaisillaan. Ilmassa kävi palsamipuun ja kuusen tuoksu päivä päivältä väkevämmäksi, ja kaikkialla erämaassa, tasangolla ja metsässä, kuului kevätpurojen solinaa, kun ne hakivat tietänsä Hudsonin lahteen. Tässä laajassa lahdessa kävi pauke ja ryske, kun jääkentät jyristen alkoivat purkaa vesiänsä Roes Welcomen puhki — joka oli porttina peräpohjolaan, ja siksi vielä huhtikuun tuulen mukana sieltä päin toisinaan tuikea talven viima.
Kazan oli suojannut itsensä tätä tuulta vastaan. Ilman henkäystäkään ei liikkunut siinä aurinkoisessa paikassa, jonka susikoira oli itselleen valinnut. Hänen oli nyt parempi olla kuin kertaakaan kuusikuukautisen kolkon talven aikana — ja nukkuessaan hän näki unia.
Harmaa Hukka makasi hänen lähellään, maha maassa, etukäpälät ojennettuina, silmät ja sieraimet niin valppaina ja tarkkaavina kuin ihmishaju ikinä voi ne saada. Sillä lämpöisessä kevätilmassa tuntui palsamin ja kuusen ohella myös ihmisen tuoksu. Hän katseli levottomana, ja väliin hellittämättä, nukkuvaa Kazania. Hänen oma harmaa selkäharjansa jäykistyi, kun hän näki Kazanin keltaisenruskeiden selkäkarvojen nousevan pystyyn jonkin unennäön vaikutuksesta. Hän vikisi hiljaa, kun Kazanin ylähuuli äristen kohosi, paljastaen pitkät, valkeat hampaat. Mutta enimmäkseen Kazan makasi hiljaa, paitsi että lihakset vavahtelivat jaloissa, lavoissa ja kuonossa, mistä aina tietää, milloin koira uneksii; ja uneksiessa ilmestyi tasangon majan ovelle sinisilmäinen tyttö-nainen, paksu, ruskea palmikko hartioille valumassa, kädet suun edessä huhuillen: "Kazan — Kazan — Kazan!"
Heikkona se ääni kajahti Sun Rockin huipulle, ja Harmaa Hukka luimisti korviaan. Kazan liikahti ja oli seuraavassa hetkessä hereillä ja pystyssä. Hän hyppäsi ulkonevalle kallionkielekkeelle, nuuskien ilmaa ja katsellen kauas heidän allaan leviävälle tasangolle.
Taas kajahti naisen ääni tasangon yli, ja Kazan juoksi kallion reunalle ja vikisi. Harmaa Hukka astui hitaasti hänen rinnalleen ja laski kuononsa hänen hartioilleen. Hän oli oppinut ymmärtämään, mitä tuo ääni merkitsi. Öin ja päivin hän sitä pelkäsi, enemmän kuin ihmishajua tai ihmisääntä.
Siitä saakka, kun hän oli Kazanin tähden luopunut susiparvesta ja entisestä elämästään, oli tästä äänestä tullut Harmaan Hukan pahin vihollinen. Se riisti häneltä Kazanin. Ja minne ikinä se meni, sinne Kazankin.
Useina öinä se oli ryöstänyt häneltä puolison ja jättänyt hänet yksikseen tähtien ja kuun alle kuljeskelemaan, ja hän oli uskollisesti pysynyt yksinäisyydessään edes kertaakaan omalla kielellään vastaamatta metsissä ja tasangoilla elävien villien veljiensä ja siskojensa ajokutsuihin. Tavallisesti hän ärisi tuolle äänelle ja välistä hiukan nipisti Kazania, osoittaakseen suuttumustaan. Mutta kun se tänään kuului kolmannen kerran, pujahti hän kahden kallion välisen halkeaman pimentoon, ja Kazan näki vain hänen silmiensä tulisen hehkun.
Kazan juoksi levottomana polulle, jonka heidän jalkansa olivat raivanneet Sun Rockin huipulle, ja seisoi siinä epäröiden. Koko päivän, samoin eilen, hän oli ollut rauhaton ja kiihtynyt. Mikä hyvänsä siihen oli syynä, ilmassa se tuntui olevan, sillä hän ei sitä nähnyt, ei kuullut eikä haistanut. Mutta hän tunsi sen. Hän meni halkeaman suulle ja nuuski Harmaata Hukkaa. Tavallisesti tämä vikisi houkuttelevasti. Mutta tänään hän vastaukseksi irvisti huulillaan, niin että Kazan näki hänen valkeat hampaansa.
Neljännen kerran kuului sama ääni heikkona, ja Harmaa Hukka näykkäsi vimmoissaan jotakin näkymätöntä kahden kallion välissä. Kazan meni taas polulle, yhä epäröiden. Sitten hän alkoi kävellä alas. Se oli kapea ja kiemurteleva polku, jota eläinten polkuanturat ja kynnet olivat kuluttaneet, sillä Sun Rock oli korkea kallionhuippu, joka nousi melkein pystysuoraan sata jalkaa kuusten ja palsamipuiden latvoja ylemmäksi. Sen alastomaan huippuun sattuivat auringon ensi säteet aamulla ja viimeinen hehku illalla. Harmaa Hukka oli ensin vienyt Kazanin tälle vuorenkukkulalle hyvään turvapaikkaan.
Kun Kazan saapui kallion juurelle, ei hän enää epäröinyt, vaan kiiti nopeasti majalle päin. Villieläimen vaisto, jota hänessä yhä oli, pani hänet aina lähestymään majaa varovasti. Hän ei milloinkaan ilmoittanut tuloaan ja aluksi Joan säpsähti, kun hellittäessään katseensa lapsesta näki Kazanin tuuheakarvaisen pään ja hartiat avonaisessa ovessa. Pienokainen potki ja huitoi iloissaan, ojensi molemmat kätensä ja tavoitti Kazania kukertavin huudoin. Joankin ojensi kätensä.
"Kazan!" huudahti hän hellästi. "Tule sisään, Kazan!"
Vähitellen laimeni Kazanin silmien villi, punainen hehku. Hän laski toisen jalkansa kynnykselle, ja Joan houkutteli häntä taas. Äkkiä hänen jalkansa näyttivät vähiin vaipuvan, häntä painui alemmas, ja hän pujahti huoneeseen sennäköisenä kuin rikoksen tehnyt koira. Majassa asuvia olentoja hän rakasti, mutta itse majaa hän vihasi. Kaikkia majoja hän vihasi, sillä ne haiskahtivat nuijalta ja ruoskalta ja kahleilta. Kaikkien rekikoirien tapaan hänkin mieluummin piti aukeata hankea vuoteena ja kuusten latvoja katoksena.
Joan laski kätensä hänen päähänsä, ja tämä kosketus pani värähdellen kiitämään hänen lävitsensä sen oudon riemun, joka oli hänen palkkanaan siitä, että hän jätti Harmaan Hukan ja luonnonelämän. Hitaasti hän kohotti päätänsä, kunnes musta kuono oli naisen sylissä, ja sulki silmänsä siksi aikaa, kun ihana, pikku olento, joka oli hänelle niin salaperäinen — pikkuruinen vauva — pisteli häntä pikku jaloillaan ja nyki hänen kellertävää karvaansa. Tämä pienokaisen tuivertaminen oli vielä enemmän hänen mieleensä kuin Joanin käden kosketus.
Liikkumatta kuin sfinksi, antamatta ainoallakaan lihaksella elonmerkkiä, Kazan seisoi tuskin hengittäenkään. Tämä täydellinen jäykistys oli saanut Joanin miehen usein varoittamaan häntä. Mutta Kazanissa ilmenevä sudenluonto, hänen villi arkuutensa, vieläpä hänen yhdyselämänsä Harmaan Hukan kanssa olivat herättäneet Joanissa yhä enemmän rakkautta tätä koiraa kohtaan. Hän ymmärsi Kazania ja luotti häneen.
Viimeisen lumen päivinä Kazan oli osoittanut sen ansaitsevansa. Naapuristossa asuva ansojen virittäjä oli ajanut siitä ohi valjakkoineen, ja Pikku Joan oli tepastellut erään ison vetokoiran luo. Silloin kuului leukojen raju näykkäys ja Joanin kauhunhuuto ja miehet juoksivat kiljahtaen parvea kohti. Mutta Kazan oli kaikkien etunenässä. Harmaana viivana, joka kiiti nuolen nopeasti, hän oli heti kiinni koiran kurkussa. Kun hänet siitä kiskottiin irti, oli vetokoira kuollut. Sitä Joan nyt mietti, kun pienokainen potki ja tuiversi Kazanin päätä.
"Hyvä vanha Kazan", puheli hän hellästi, laskien kasvonsa ihan likelle koiraa. "Me olemme iloiset, kun tulit, Kazan, sillä me jäämme yksiksemme täksi yöksi — lapsi ja minä. Taatto on mennyt työpaikalle, ja sinun pitää huolehtia meistä sinä aikana, kun hän on poissa."
Hän kutkutti Kazanin kuonoa pitkän, välkkyvän palmikkonsa päällä. Se huvitti aina lasta, sillä paatumuksestaan huolimatta Kazanin täytyi nuuhkia ja väliin aivastaa ja luimistaa korviaan. Ja se huvitti Kazania itseäänkin. Hän rakasti Joanin hiusten suloista tuoksua.
"Ja sinä taistelisit puolestamme jos tarvittaisiin, eikö niin?" jatkoi hän. Sitten hän nousi rauhallisesti pystyyn.
"Minun pitää sulkea ovi", sanoi hän. "Minä en tahdo, että Minä tänään taas menet pois, Kazan. Sinun pitää jäädä meidän luoksemme."
Kazan meni omaan soppeensa ja rupesi makuulle. Samoin kuin Sun Rockin huipulla oli tänään ollut jotakin eriskummaista, mikä sai hänet ymmälle, samoin häntä nyt majassa hämmensi jokin salaperäinen. Hän nuuski ilmaa, koettaen päästä salaisuuden perille. Mitä tahansa se oli, se tuntui tekevän hänen emäntänsäkin erilaiseksi. Hän kokoili majasta kaikenlaisia tavaroita ja sulloi niitä myttyihin. Myöhään sinä iltana, ennen makuulle menoaan, Joan tuli hänen luokseen ja painoi hetkeksi kätensä hänen kylkeensä.
"Me lähdemme pois", kuiskasi hän, ja hänen äänensä värähteli omituisesti, melkein nyyhkyttäen. "Me lähdemme kotiin, Kazan. Me lähdemme pois sinne, missä hänen väkensä asuu — missä on kirkkoja, kaupunkeja ja soittoa ja kaikkea, mikä maailmassa on kaunista. Ja otamme mukaamme sinut, Kazan!"
Kazan ei käsittänyt. Mutta hän oli onnellinen, kun nainen oli niin lähellä ja puhutteli häntä. Ja tällaisina hetkinä hän unohti Harmaan Hukan. Se, mikä hänessä oli koiraa, kuohui sen neljänneksen yli, mikä hänessä oli villiä alkuperää, ja nainen ja pienokainen yksin täyttivät hänen koko maailmansa. Mutta kun Joan oli mennyt makuulle, ja kaikki majassa oli hiljaista, palasi hänen entinen rauhattomuutensa. Hän nousi pystyyn ja hiiviskeli hiljaa pitkin huonetta, nuuskien seiniä, ovea ja niitä esineitä, jotka hänen emäntänsä oli sullonut kokoon. Hiljainen vikinä kohosi hänen kurkkuunsa. Puolinukuksissa Joan kuuli sen ja mutisi:
"Hiljaa, Kazan. Mene nukkumaan — mene nukkumaan —" Kauan sen jälkeen Kazan seisoi jäykkänä keskellä huonetta, kuunnellen, vavahdellen. Ja heikosti hän kuuli etäältä Harmaan Hukan valittavan huudon. Mutta tänä yönä se ei ollut yksinäisyyden huutoa. Se pani vihlauksen kiitämään Kazanin lävitse. Hän juoksi ovelle ja vikisi, mutta Joan nukkui sikeästi eikä kuullut häntä. Kerran hän vielä kuuli huudon, ainoastaan kerran. Sitten yö kävi hiljaiseksi. Kazan kyyristyi lähelle ovea.
Siitä Joan hänet tapasi, yhä valppaana, yhä kuuntelevana, herätessään aamulla varhain. Hän tuli avaamaan hänelle oven, ja samassa Kazan oli tiessään. Hänen jalkansa näyttivät tuskin koskevankaan maahan, kun hän riensi Sun Rockia kohti. Tasangon poikki hän saattoi jo nähdä sen huipulla kultaista hohdetta.
Hän saapui kapealle, kiemurtelevalle polulle ja luikersi nopeasti ylös sitä pitkin.
Harmaa Hukka ei ollut huipulla häntä vastassa. Mutta hän tunsi puolisonsa hajua, ja väkevänä tuoksui ilmassa muutakin. Hänen lihaksensa ja jalkansa jännittyivät. Syvältä hänen rinnastaan alkoi kuulua hiljaista, väräjävää murinaa. Nyt hän tiesi, mikä eriskummainen oli häntä vaivannut ja tehnyt rauhattomaksi. Se oli elämä. Jokin, mikä eli ja hengitti, oli tunkeutunut siihen kotiin, jonka hän ja Harmaa Hukka olivat itselleen valinneet. Hän paljasti pitkät hampaansa, ja uhmaava ärinä veti hänen huulensa taaksepäin. Jalat jäykkinä, valmiina hyppäämään, kaula ja pää ojennettuina, hän lähestyi niitä kahta kalliota, joiden väliin Harmaa Hukka viime yönä oli ryöminyt. Hän oli yhä siellä, ja hänen luonaan oli jotakin muuta. Hetken päästä Kazanin jännitys herposi. Hänen kankeana törröttänyt harjansa painui, kunnes se oli ihan litteä. Korvat työntyivät eteenpäin, ja hän pisti päänsä ja hartiansa näiden kahden kallion väliin ja vikisi vienosti. Ja Harmaa Hukka vikisi. Hitaasti Kazan peräytyi sieltä ja katsoi nousevaan aurinkoon päin. Sitten hän rupesi makuulle, niin että hänen ruumiinsa suojasi kallioiden välisen kammion käytävää.
Harmaa Hukka oli äiti.