IX
MURHENÄYTELMÄ SUN ROCKILLA
Koko sen päivän Kazan vartioi Sun Rockin huippua. Kohtalo ja isäntien pelko ja tylyys olivat tähän asti estäneet häntä joutumasta isäksi, ja nyt hän oli ymmällä. Jokin sanoi hänelle, että hän kuului Sun Rockille eikä majaan. Tasangon yli tuleva kutsu ei enää vaikuttanut häneen yhtä voimakkaasti. Hämärän tullessa Harmaa Hukka hiipi turvapaikastaan hänen viereensä, inisten, ja puraisi hellästi hänen pörröistä kaulaansa. Vanha esi-isiltä peritty vaisto sai hänet vastaukseksi hyväilemään Harmaan Hukan kasvoja kielellään. Sitten Harmaan Hukan leuat aukenivat, ja hän nauroi lyhyin, läähättävin hengähdyksin aivan kuin kovin juostuansa. Hän oli onnellinen, ja kun he kuulivat pientä, muhkinaa kallioiden välistä, heilutti Kazan häntäänsä, ja Harmaa Hukka riensi takaisin penikkainsa luo.
Pienokaisten itku ja sen vaikutus Harmaaseen Hukkaan opetti Kazanille isyyden ensimmäisen läksyn. Vaisto taas sanoi hänelle, ettei Harmaan Hukan nyt sopinut lähteä alas riistaa ajamaan hänen kanssaan, vaan täytyi oleskella Sun Rockin huipulla. Kun siis kuu nousi, lähti hän yksin liikkeelle ja palasi päivän sarastaessa iso valkea kaniini suussansa. Villi vaistonsa hänet sai niin tekemään, ja Harmaa Hukka söi ahmien. Silloin hän ymmärsi, että hänen tästä puoleen piti joka yö ajaa riistaa Harmaata Hukkaa — ja kallioiden välissä vikiseviä pikku olentoja varten.
Hän ei mennyt majalle seuraavana päivänä eikä sen jälkeisenäkään, vaikka kuuli sekä miehen että naisen äänen kutsuvan. Mutta viidentenä hän meni sinne, ja Joan ja lapsi olivat niin iloissaan, että nainen halasi häntä, ja lapsi potki, nauroi ja kirkui, miehen sillä välin seistessä varuillaan, katsellen heidän tunteenpurkaustaan, silmissä paheksuva välke.
"Minä pelkään sitä", sanoi hän Joanille jo sadannen kerran. "Sen silmissä välähtelee susi. Se on kavalaa sukua. Välistä toivon, ettemme olisi milloinkaan tuoneet sitä kotiin."
"Jos emme olisi — mihin olisi lapsi — joutunut?" muistutti Joan hänelle hiukan tuikealla äänellä.
"Minä — minä olin sen jo melkein unohtanut", vastasi hänen miehensä. "Kazan, vanha veijari, luulenpa, että minäkin pidän sinusta." Hän laski hyväillen kätensä Kazanin päähän. "Mutta kuinkahan se viihtyy poissa täältä? Se on aina tottunut metsiin. Onpa sitä kumma nähdä?"
"Niin — minäkin olen — tottunut aina metsiin", kuiskasi Joan. "Uskonpa, että juuri siitä syystä rakastan Kazania — lähinnä sinun ja pienokaisen jälkeen. Kazan kultaseni, vanha Kazan!"
Tällä kertaa Kazan tunsi ja haisti enemmän majassa tapahtuneesta salaperäisestä muutoksesta. Joan ja hänen miehensä puhuivat lakkaamatta suunnitelmistaan, kun olivat yhdessä; ja kun mies oli poissa, puhui Joan lapselle ja hänelle. Ja joka kerta, kun hän seuraavan viikon kuluessa tuli majalle, kävi hän yhä rauhattomammaksi, kunnes mies vihdoin huomasi tämän muutoksen.
"Minä luulen koiran tietävän", sanoi hän eräänä iltana Joanille.
"Varmaankin se tietää, että me aiomme lähteä." Sitten hän lisäsi:
"Joen vesi oli tänään taas nousemassa. Kuluu vielä viikon päivät,
ennenkuin pääsemme täältä — ehkä enemmänkin."
Saman päivän iltana kuu loi kultaista valoaan Sun Rockin huipulle, ja sen hohteessa tuli Harmaa Hukka, kolmen pienen pennun lyllertäessä jäljessä. Näissä pehmeissä pikku palleroissa, jotka pyörivät Kazanin ympärillä ja kaivautuivat hänen kellertävään turkkiinsa, oli paljon sellaista, mikä muistutti hänelle Joanin lapsukaista. Välistä ne päästivät samaa omituista, vienoa pikku ääntelyä ja hoippuivat neljän pikku jalkansa varassa yhtä avuttomina kuin pikku Joan paapersi kahdella. Hän ei hemmotellut niitä, kuten Harmaa Hukka, mutta niiden kosketus ja lapsekas vikinä tuottivat hänelle jonkinlaista mielihyvää, jota hän ei ollut ennen kokenut.
Kuu oli suoraan heidän yllään, ja yö oli melkein yhtä kirkas kuin päivä, kun hän taas lähti saalista ajamaan Harmaata Hukkaa varten. Kallion juurella tupsahti iso valkea jänis hänen eteensä, ja hän lähti sitä tavoittamaan. Puolen mailin verran hän ajoi takaa, kunnes hänessä sudenvaisto voitti koiranluonnon, ja hän luopui turhasta kilpajuoksusta. Hirven hän ehkä olisi juoksussa saavuttanut, mutta pikku riistaa täytyy suden pyytää samaan tapaan kuin kettu menettelee, ja hän alkoi hiipiä tiheikön läpi hitaasti ja ääneti kuin varjo. Hän oli mailin päässä Sun Rockista, kun kaksi nopeaa hyppäystä toimittivat Harmaan Hukan illallisen hänen leukojensa väliin. Sitten hän hölkkäsi hiljakseen takaisin, välistä levähtääkseen laskien ison, seitsemän naulan painoisen, lumikenkäjäniksen maahan.
Päästyään kapealle polulle, joka vei Sun Rockin huipulle, hän pysähtyi. Polussa oli vieraan jalan tuore haju. Jänis putosi hänen leuoistaan. Hänen ruumiinsa joka karva kävi äkkiä sähköisen eläväksi. Hänen tuntemansa haju ei ollut jäniksen, ei näädän eikä piikkisiankaan. Torahampaat ja kynnet oli ollut sillä, joka oli kiivennyt sinne ennen häntä. Ja sitten kuului heikosti hänen korviinsa vuoren laelta ääniä, jotka saivat hänet kauhusta vingahtaen syöksymään ylös. Saavuttuaan huipulle hän näki kuun valjussa valaistuksessa näytelmän, joka silmänräpäykseksi pysähdytti hänet Ihan likellä sen äkkijyrkän rinteen reunaa, joka päättyi kallioihin viisikymmentä jalkaa alempana, Harmaa Hukka taisteli elämästä ja kuolemasta tavattoman kookkaan harmaan ilveksen kanssa, pitkällään maassa ja vihollisen alla, ja häneltä kuului samassa kimakka, kammottava tuskanparkaisu.
Kazan loikkasi kallion poikki. Se oli suden nopea, äänetön hyökkäys, johon yhtyi rekikoiran suurempi rohkeus, raivo ja sotajuoni. Toinen koira olisi tästä ensi hyökkäyksestä heittänyt henkensä. Mutta ilves ei ollut koira eikä susi. Se oli "mow-lee, pikaliikkuja", kuten sarceet sitä nimittivät, erämaan vikkelin luontokappale. Kazanin tuumanpituiset torahampaat olisivat uponneet syvälle sen kaulavaltimoon. Mutta murto-osassa sekuntia ilves oli isona, pehmeänä pallona viskautunut syrjään, ja Kazanin hampaat hautautuivat sen kaulalihaan eikä valtimoon. Eikä Kazanilla nyt ollut vastassaan parveen kuuluvan suden tai toisen koiran torahampaita. Hänen oli torjuttava kynsiä, jotka viilsivät kuin kaksikymmentä partaveitsen veroista tikaria, eikä niitä saanut pysähtymään, vaikka olisi tarttunut kaulavaltimoonkin.
Kerran hän oli taistellut rautoihin jäänyttä ilvestä vastaan eikä ollut unohtanut siitä saamaansa kokemusta. Hän koetti saada ilveksen painetuksi mahalleen, pakottamatta sitä kierähtämään selälleen, kuten olisi tehnyt toiselle koiralle tai sudelle. Hän tiesi, että selällään maaten tuo raivoisa kissa oli kaikkein vaarallisin. Sen voimakkaan takajalan yksi ainoa repäisy voisi kiskoa häneltä sisälmykset ulos.
Takaansa Kazan kuuli Harmaan Hukan surkeaa ruikutusta ja ymmärsi hänen saaneen hirveitä vammoja. Se kiihoitti Kazanin raivon ja voiman kaksinkertaiseksi, ja hänen hampaansa tapasivat toisensa ilveksen kaulalihan ja nahan läpi. Mutta toinen vältti kuoleman, joka oli jo puolen tuuman varassa. Tarvittiin uusi ote kaulavaltimon tavoittamiseksi. Kazan teki tämän kuolettavan kaappauksen. Ilves sai silloin hetkeksi takaisin vapautensa ja heittäytyi taaksepäin. Kun Kazan haukkasi, osuivat hampaat kurkun yläosaan.
Kynnet leikkasivat hänen lihaansa, viiltäen kyljen auki — vähän liiaksi korkealta, jotta olisivat tappaneet. Toinen raapaisu olisi silponut niitä elimiä, joista henki riippuu. Mutta taistellessaan he olivat joutuneet kallioseinän reunalle, ja äkkiä he ärisemättä tai kiljumatta vierähtivät sen yli. Alemmalle kallionpengermälle oli matkaa viisi- tai kuusikymmentä jalkaa, ja silloin jo, kun he pudotessaan kieppuivat ilmassa, upposivat Kazanin hampaat syvemmälle. He syöksyivät alas hirveästi mätkähtäen, Kazan päällimmäisenä. Törmäys lennätti hänet viiden kuuden jalan päähän vihollisestaan. Heti hän oli pystyssä kuin leimaus, pökerryksissä, äristen, puolustusvalmiina. Ilves makasi hervottomana ja liikahtamatta siinä, mihin oli pudonnut. Kazan lähestyi yhä valmiina, ja nuuski varovasti. Jokin ilmaisi hänelle, että taistelu oli päättynyt. Hän kääntyi pois, laahautui hitaasti pengermää pitkin polulle ja palasi Harmaan Hukan luo.
Harmaa Hukka ei ollut enää kuutamossa. Likellä kallionlohkareita viruivat kolmen pennun hervottomat ja elottomat pikku ruumiit. Ilves oli repinyt ne palasiksi. Surullisesti vinkuen Kazan lähestyi ja pisti päänsä kallioiden väliin. Harmaa Hukka oli siellä, parkuen itsekseen äskeisellä hirveän vaikeroivalla tavalla. Kazan astui pesään ja alkoi nuoleskella hänen vertavuotavia hartioitaan ja päätään. Lopun yötä Harmaa Hukka vikisi tuskissaan. Päivän sarastaessa hän laahasi itsensä ulos kalliolle elottomien pikku ruumiiden luo.
Ja silloin Kazan näki, minkä hirvittävän työn ilves oli tehnyt. Sillä Harmaa Hukka oli sokea — ei päiväksi tai yöksi, vaan kaikiksi ajoiksi. Pimeys, jonka läpi mikään auringon valo ei voinut tunkeutua, oli verhonnut hänet. Ja ehkäpä taaskin eläimellinen vaisto, joka usein on ihmisälyä merkillisempi, ilmoitti Kazanille, mitä oli tapahtunut. Sillä hän tiesi nyt, että Harmaa Hukka oli avuton — avuttomampi kuin ne pikku olennot, jotka joku tunti sitten olivat kuutamossa iloisesti teutaroineet. Hän pysytteli Harmaan Hukan likellä koko sen päivän.
Turhaan Joan silloin kutsui Kazania. Hänen äänensä kantautui Sun Rockille, ja Harmaan Hukan pää puristui tiukemmin Kazania vastaan, ja Kazanin korvat painuivat taaksepäin, ja hän nuoleskeli kumppaninsa haavoja. Myöhään iltapäivällä Kazan jätti hänet yksikseen juuri niin pitkäksi aikaa, että ehti juosta polun alapäähän ja tuoda sieltä lumikenkäjäniksen. Harmaa Hukka kosketti kuonollaan sen turkkia ja lihaa, mutta ei tahtonut syödä. Vielä vähän myöhemmin Kazan suostutteli hänet seuraamaan itseään polulle. Hän ei halunnut enää viipyä Sun Rockilla eikä myöskään halunnut, että Harmaa Hukka jäisi sinne. Askel askelelta hän houkutteli toista tulemaan luikertelevaa polkua pitkin, kauas pois kuolleiden pentujen luota, ja Harmaa Hukka suostui liikahtamaan vain silloin, kun Kazan oli hyvin likellä, niin likellä, että hänen arpeutunutta kylkeään voi kuonolla koskettaa.
He joutuivat vihdoin sellaiseen kohtaan polkua, missä piti kallion reunalta hypätä kolmen tai neljän jalan matka alaspäin, ja silloin Kazan huomasi, kuinka perin avuttomaksi Harmaa Hukka oli käynyt. Hän vikisi ja kyyristyi parikymmentä kertaa ennenkuin uskalsi hypätä, ja silloin hän harppasi jalat jäykkinä ja lyyhistyi kokoon Kazanin jalkoihin. Siitä lähtien ei Kazanin enää tehnyt mieli niin kovin hoputtaa häntä, sillä tämä hyppäys oli todistanut, että kumppani oli hyvässä turvassa vain silloin, kun hänen kuononsa kosketti toisen kylkeä. Tasangolle saavuttua Harmaa Hukka seurasi Kazania kuuliaisesti, hölkäten vieressä, toinen lapa hänen lonkkaansa vasten.
Kazan suuntasi kulkunsa tiheikköön, joka oli puolen mailin päässä poukaman perällä, ja tällä lyhyellä matkalla Harmaa Hukka kompastui ja kaatui monta kertaa. Ja aina hänen kaatuessaan Kazan oppi vähän lisää sokeuden rajoituksista. Kerran hän syöksähti jänistä ajamaan, mutta ei ollut edennyt kahtakymmentä hyppäystä, kun jo pysähtyi ja katsoi taakseen. Harmaa Hukka ei ollut hievahtanut tuumaakaan paikaltaan. Seisoi vain liikkumatta, ilmaa nuuskien — odotellen häntä. Kokonaisen minuutin Kazan seisoi, hänkin odotellen. Sitten hän palasi Harmaan Hukan luo. Tästedes Kazan aina palasi siihen kohtaan, jonne Harmaan Hukan oli jättänyt, tietäen löytävänsä hänet sieltä.
Koko sen päivän he pysyttelivät tiheikössä. Iltapäivällä Kazan käväisi majalla. Joan ja hänen miehensä olivat siellä, ja kumpikin huomasi heti, että Kazanin kylki oli raadeltu ja päähän ja hartioihin tullut haavoja.
"Onpa vähällä ollut sen viimeinen taistelu", sanoi mies, tarkastettuaan häntä. "Joko se oli ilves tai karhu. Toinen susi ei olisi noin tehnyt."
Puoli tuntia Joan puuhasi häntä hoitaessaan, puhutellen häntä kaiken aikaa ja hyväillen häntä pehmoisilla käsillään, hautoi hänen haavojaan lämpimällä vedellä ja siveli niitä sitten parantavalla voiteella. Kazanin täytti taas entinen viihdyttävä halu jäädä hänen luokseen ainiaaksi, milloinkaan metsiin palaamatta. Tunnin ajan nainen antoi hänen maata hameensa helmalla, kuonollaan koskettaen jalkaa, ja ompeli itse sillä aikaa lapsen vaatteita. Sitten hän nousi illallista valmistamaan, ja Kazan kohosi seisaalleen — hieman väsyneesti — ja meni ovelle. Harmaa Hukka ja yön pimeys kutsuivat häntä, ja hän vastasi tähän kutsuun laskemalla hartiansa ja päänsä riipuksiin. Siitä oli entinen vihlova vaikutus poissa. Hän odotti tilaisuutta ja meni ovesta ulos. Kuu oli noussut, kun hän taas tapasi Harmaan Hukan. Tämä tervehti hänen takaisintuloaan hiljaisella ilon vikinällä ja hyväili häntä sokeilla kasvoillaan. Avuttomuudessaan hän näytti onnellisemmalta kuin Kazan kaikessa voimassaan.
Tämän jälkeisinä päivinä oli viimeinen suuri kilpailu sokean ja uskollisen Harmaan Hukan ja naisen välillä. Jos Joan olisi tiennyt, mitä tiheikössä oli, jos hän olisi kerrankaan nähnyt sen poloisen olennon, jolle Kazan nyt merkitsi koko elämää — aurinkoa, tähtiä, kuuta ja ruokaa, olisi hän auttanut Harmaata Hukkaa. Mutta näin ollen hän koetti yhä kovemmin houkutella Kazania majalle, ja vähitellen hän pääsi voitolle.
Vihdoin tuli ratkaiseva päivä, kahdeksan päivää Sun Rockin taistelun jälkeen. Kazan oli vienyt Harmaan Hukan joen rannalle metsäiseen niemekkeeseen kaksi päivää aikaisemmin ja jättänyt sinne edellisenä iltana, kun lähti majalle. Tällä kertaa kiinnitettiin luja nahkainen hihna hänen kaulavyöhönsä, ja hänet sidottiin hirsiseinässä olevaan sinkilään. Joan ja hänen miehensä olivat ylhäällä jo ennen päivän tuloa seuraavana aamuna. Aurinko nousi juuri, kun he kaikki lähtivät ulos, mies pienokaista kantaen ja Joan Kazania taluttaen. Joan kääntyi majan ovea sulkemaan, ja Kazan kuuli hänen kurkustaan nousevan nyyhkytyksen, kun he seurasivat miestä joen rantaan. Iso kanootti oli valmiiksi sälytettynä odottamassa. Joan astui siihen ensin, lapsi sylissään. Sitten hän yhä pidellen nahkahihnasta veti Kazanin likelle itseään, niin että Kazan nojasi painollaan häneen.
Aurinko paistoi lämpimästi Kazanin selkään, kun vene työnnettiin rannasta irti, ja hän sulki silmänsä ja nojasi päätänsä Joanin syliin. Pehmoinen käsi laskeutui hänen hartioilleen. Taas hän kuuli sen äänen, jota mies ei voinut kuulla, hillityn nyyhkytyksen naisen kurkussa, kanootin hitaasti liukuessa metsäistä niemekettä kohti.
Joan huiskutti kädellään majalle, joka juuri oli katoamassa puiden taakse.
"Hyvästi!" huusi hän. "Hyvästi!" Ja sitten hän painoi kasvonsa kiinni
Kazaniin ja pienokaiseen ja nyyhki.
Mies taukosi melomasta.
"Onko sinun ikävä — Joan?" kysyi hän.
He liukuivat paraikaa niemekkeen ohi, ja Harmaan Hukan haju tuntui Kazanin sieraimissa, kiihoittaen häntä ja kohottaen hiljaisen vikinän hänen kurkkuunsa.
"Tuleeko sinun ikävä — kun lähdemme?"
Joan pudisti päätään.
"Ei", vastasi hän. "Mutta minä olen aina elänyt täällä — metsissä — ja ne ovat minulle — koti!"
Niemeke valkoisine hietakielekkeineen oli nyt heidän takanaan. Ja Kazan seisoi jäykkänä sitä kohti kääntyneenä. Mies kutsui häntä, ja Joan kohotti päätään. Hänkin näki niemekkeen, ja samassa nahkahihna liukui hänen kädestään, ja outo tuike välähti hänen sinisilmiinsä, kun hän näki, mikä seisoi valkean hietakielekkeen kärjessä. Se oli Harmaa Hukka. Hänen sokeat silmänsä olivat Kazaniin päin suunnatut. Vihdoin Harmaa Hukka, uskollinen kumppani, käsitti. Haju ilmaisi hänelle sen, mitä eivät silmät voineet nähdä. Kazan ja ihmishaju olivat yhdessä. Ja he menivät — menivät — menivät —
"Katsopa!" kuiskasi Joan.
Mies kääntyi. Harmaan Hukan etujalat olivat vedessä. Ja nyt, kun kanootti liukui yhä kauemmas pois, hän istahti takakoivilleen, nosti päätänsä. aurinkoa kohti, jota ei voinut nähdä, ja päästi ilmoille viimeisen, pitkän, valittavan, Kazanille tarkoitetun ulvonnan.
Vene kallistui. Kellertävä ruho syöksyi ilman läpi — ja Kazan oli poissa.
Mies kumartui luodikkoaan ottamaan. Joanin käsi pysähdytti hänet.
Hänen kasvonsa olivat kalpeat.
"Anna sen mennä takaisin naaraan luo! Anna sen mennä —. Anna sen mennä!" huusi hän. "Siellä sen paikka on — tuon rinnalla."
Ja rantaan päästyään Kazan ravisti veden tuuheasta turkistaan ja katsoi viimeisen kerran naiseen päin. Kanootti liukui hitaasti ensimmäisen polvekkeen ympäri. Hetki vielä, ja se oli kadonnut. Harmaa Hukka-oli voittanut.