X
TULEN PÄIVINÄ
Siitä yöstä asti, jona Kazan suoritti Sun Rockin kukkulalla hirvittävän taistelunsa ison harmaan ilveksen kanssa, muistuivat hänen mieleensä yhä heikommin ne entiset päivät, jolloin hän oli ollut rekikoirana ja parven johtajana. Milloinkaan hän ei saattaisi niitä tykkänään unohtaa, ja aina tulisivat muidenkin muistojen joukosta muutamat erottumaan selvinä, niinkuin salamat, jotka halkaisevat yön pimeyden. Mutta kuten ihminen laskee tapahtumain ajan syntymästänsä, häistänsä, siitä, milloin vapautui jostakin tukalasta tilasta, tai jostakin elämänuransa käännekohdasta, samoin tuntuivat Kazanin mielestä kaikki asiat alkavan niistä kahdesta murhenäytelmästä, jotka olivat seuranneet toinen toisensa kintereillä Harmaan Hukan penikkain syntymän jälkeen.
Ensimmäinen oli taistelu Sun Rockilla, jolloin iso harmaa ilves oli sokaissut hänen kauniin susipuolisonsa ikuisiksi ajoiksi ja repinyt hänen penikkansa palasiksi. Hän puolestaan oli tappanut ilveksen. Mutta Harmaa Hukka oli yhä sokea. Kosto ei ollut voinut palauttaa hänen näköään. Kumppani ei voinut enää hänen kanssaan ajaa riistaa, kuten he olivat villien susiparvien mukana metsästelleet tasangolla ja pimeissä metsissä. Siksi hän tätä yötä muistellessaan aina ärisi, ja huulet irvistelivät paljastaen tuumanpituiset torahampaat.
Toinen murhenäytelmä oli Joanin, hänen lapsensa ja hänen miehensä lähtö. Jokin, mikä oli pettämättömämpää kuin järki, sanoi hänelle, että he eivät enää palaisi. Kirkkaimpana kaikista niistä kuvista, jotka hänen mielessään säilyivät, oli sen aurinkoisen aamun muisto, jolloin nainen ja pienokainen, joita hän rakasti, ja mies, jota hän heidän tähtensä sieti, olivat lähteneet pois kanootilla; ja usein hän meni niemenkärkeen ja tuijotti ikävöiden virtaa alaspäin, sinne, missä oli hypännyt veneestä palatakseen sokean puolisonsa luo.
Kazanin elämään näytti siis kuuluvan kolme pääasiaa: kaiken sen vihaaminen, missä tuntui hajua tai jälkiä ilveksestä, Joanin ja pienokaisen kaipuu ja Harmaa Hukka. Luonnollista oli, että hänen voimakkain intohimonsa oli viha ilvestä vastaan, sillä hän ei pitänyt ainoastaan Harmaan Hukan sokeutta ja pentujen kuolemaa, vaan myöskin naisen ja pienokaisen katoamista Sun Rockin onnettoman taistelun seurauksena. Siitä hetkestä lähtien hän oli ilvesten suvun leppymätön vihollinen. Missä ikinä hän keksi tämän ison harmaan kissan hajua, muuttui hän äriseväksi paholaiseksi, ja hänen vihansa kasvoi päivittäin, sikäli kuin hän yhä täydellisemmin kehittyi villin luonnon mukaiseksi.
Hän huomasi, että Harmaa Hukka oli hänelle nyt tärkeämpi kuin milloinkaan ennen siitä asti, kun oli hänen tähtensä jättänyt susiparven. Hän itse oli kolmeksi neljäsosaksi koira, ja koiranluonto vaati toveruutta. Tätä hänelle tarjosi nykyään vain Harmaa Hukka. He olivat kahden. Sivistynyt maailma oli neljänsadan mailin päässä heistä etelään. Lähimmälle Hudsonin lahden asemalle oli kuusikymmentä mailia länteen päin. Usein, naisen ja pienokaisen päivinä, Harmaa Hukka oli viettänyt yönsä yksinään metsässä, odotellen ja kutsuen Kazania. Nyt oli Kazan vuorostaan ikävissään ja rauhattomana, ollessaan poissa hänen luotaan.
Sokeana Harmaa Hukka ei enää kyennyt puolisonsa kanssa metsästämään. Mutta vähitellen kehittyi heidän keskensä uusi merkkikieli, ja hänen sokeutensa takia he oppivat monta asiaa, joista eivät olleet ennen tienneet. Kesän alussa Harmaa Hukka kykeni kuljeskelemaan Kazanin matkassa, jos tämä ei liikkunut liian nopeasti. Hän juoksi toisen rinnalla, lavallaan tai kuonollaan tätä koskettaen, ja Kazan tottui olemaan loikkimatta ja juoksemaan tasaisesti.
Hyvin pian hän älysi, että hänen piti valita helppokulkuisimmat polut Harmaan Hukan jalkoja varten. Kun he saapuivat jollekin sellaiselle paikalle, jonka yli oli hypättävä, piti Kazanin koskettaa kuonollaan Harmaata Hukkaa ja vikistä, ja toinen seisoi korvat valppaina — kuunnellen. Sitten Kazan loikkasi, ja Harmaa Hukka käsitti, kuinka pitkä väli siinä oli. Hän hyppäsi aina liiaksi, mikä oli hyvä vika.
Toisessakin suhteessa, vieläpä sellaisessa, josta heille vastedes tuli hyötyä, Harmaa Hukka oli Kazanille entistä suuremmaksi avuksi. Haisti ja kuulo korvasivat näön täydellisesti. Jokainen uusi päivä kehitti näitä aisteja yhä enemmän, ja samalla sukeutui heidän keskensä mykkä kieli, jolla Harmaa Hukka voi ilmaista Kazanille, mitä oli haistin tai kuulon avulla keksinyt. Kazanille tuli omituinen tapa aina tarkata Harmaata Hukkaa, kun he pysähtyivät kuuntelemaan tai ilmaa nuuskimaan.
Kun Joan ja pienokainen olivat menneet, oli Kazan vienyt sokean puolisonsa jokilaakson tiheään kuusi- ja palsamiviidakkoon, jonne he jäivät alkukesään asti. Kazan meni viikkomäärin joka päivä majalle, jossa Joan ja pienokainen — ja mies — olivat olleet. Kauan aikaa hän kulki sinne toivehikkaana, odottaen joka päivä tai yö saavansa nähdä siellä jotakin elonmerkkiä. Mutta ovi ei ollut milloinkaan avoinna. Ikkunoiden laudat ja kanget pysyivät yhä paikoillaan. Milloinkaan ei kohonnut savukiemuraa savisesta uuninpiipusta. Ruohoa ja köynnöskasveja alkoi kasvaa polulla. Ja yhä heikommaksi kävi haju, jota Kazan enää tunsi majan tienoilla — miehen, naisen ja pienokaisen haju.
Eräänä päivänä hän löysi suljetun ikkunan alta pienen lapsen pieksun. Se oli vanha ja kulunut, lumessa ja sateessa mustunut, mutta hän laskeutui maahan sen viereen ja viipyi siinä kauan, samalla kun pikku Joan — tuhannen mailin päässä — leikki merkillisillä sivistyneen maailman leluilla. Sitten hän palasi kuusten ja palsamipuiden juurelle Harmaan Hukan luo.
Maja oli ainoa paikka, jonne Harmaa Hukka ei suostunut häntä seuraamaan. Aina muulloin hän oli Kazanin rinnalla. Nyt kun hän oli tottunut sokeuteen, tuli hän mukaan myös metsästysretkille, kunnes Kazan keksi riistan ja aloitti takaa-ajon. Silloin Harmaa Hukka jäi odottamaan. Kazan pyydysti tavallisesti isoja lumikenkäjäniksiä. Mutta eräänä yönä hän uuvutti ja tappoi nuoren hirven. Otus oli liian raskas Harmaan Hukan luo raahattavaksi, ja siksi hän palasi siihen paikkaan, missä tämä odotti, ja opasti hänet pitoihin. Kesän kuluessa he liittyivät monella tavalla yhä kiinteämmin toisiinsa, kunnes lopulta, läpi koko erämaan, heidän jälkensä esiintyivät aina kaksittain, eikä milloinkaan yksin.
Sitten tuli suuri palo.
Harmaa Hukka tunsi sen hajua, kun se vielä oli kahden päivämatkan päässä lännen puolella. Aurinko laski sinä iltana tuhkankarvaiseen pilveen. Länteen päin liukuva kuu kävi veripunaiseksi. Kun se näin laskeutui metsän taakse, sanoivat intiaanit sitä "verta vuotavaksi kuuksi", ja ilma oli täynnä enteitä.
Koko seuraavan päivän Harmaa Hukka oli rauhaton, ja puolenpäivän tienoissa Kazan tunsi ilmassa sen varoituksen, jonka toinen oli huomannut jo monta tuntia ennen. Haju kävi yhä väkevämmäksi, ja puolivälissä iltapäivää aurinko oli savuhunnun peitossa.
Villien eläinten pako Pipestone- ja Cree-jokien yhtymäkohdassa olevasta metsäkolmiosta olisi alkanut silloin, mutta tuuli kääntyi. Se oli kohtalokas kääntyminen. Tuli oli samonnut raivoten lännestä ja etelästä. Silloin tuuli pyörähti suoraan itäänpäin, vieden savun mukanaan, ja tämän helpotushetken aikana kaikki jokien välisen kolmion villit olennot odottivat. Näin tuli sai tarpeeksi aikaa levitäkseen metsäkolmion kantaa pitkin, katkaisten viimeisetkin pakotiet.
Sitten tuuli taaskin kääntyi, ja tuli samosi pohjoiseen päin. Kolmion huippuosasta tuli siten surmanloukku. Kaiken yötä oli eteläinen taivas täynnä tuhkankarvaista hehkua, ja aamuun mennessä kuumuus, savu ja tuhka salpasivat hengitystä.
Kauhun valtaamana Kazan koetti turhaan keksiä pelastuskeinoa. Hän ei hetkeksikään heittänyt Harmaata Hukkaa yksikseen. Hänen olisi ollut helppo uida jommankumman joen poikki, mutta Harmaa Hukka peräytyi säpsähtäen, kun vesi kosketti käpälää. Kuten koko hänen sukunsa, niin hänkin mieluummin syöksyi vasten tulta ja kuolemaa kuin veteen. Kazan houkutteli. Kymmenisen kertaa hän hyppäsi veteen ja ui vähän matkaa virralle. Mutta Harmaa Hukka ei suostunut seuraamaan kauemmas kuin sai kahlata.
Nyt he jo saattoivat erottaa tulen kaukaisen, rätisevän pauhun. Sen edellä tulivat villit olennot. Hirvet, porot ja peurat syöksyivät veteen vastakkaiselle suunnalle. Uloinna valkealla hietakielekkeellä tallusteli iso musta karhu kaksine pentuineen, ja pennutkin menivät veteen ja uivat helposti yli. Kazan katseli niitä ja vikisi Harmaalle Hukalle.
Ja sitten tuli valkealle hietakielekkeelle muita eläimiä, jotka kammoivat vettä niinkuin Harmaa Hukkakin: iso lihava piikkisika, pieni, sileäkarvainen näätä, ilmaa nuuskiva ja lapsen lailla itkevä kiiltonäätä. Ne eläimet, jotka eivät halunneet uida, olivat muita kolmin verroin lukuisammat. Satamäärin kärppiä riensi rottien tavoin rantoja pitkin, ja niiden heikot, vikisevät äänet kaikuivat lakkaamatta; kettuja laukkasi vinhasti rantapenkereillä, etsien jotakin puuta, jonka avulla pääsisivät veden yli; ilves ärisi tuleen päin; ja Harmaan Hukan omat sukulaiset — sudet — eivät uskaltaneet mennä syvemmälle kuin hänkään.
Vettä valuen ja huohottaen, kuumuudesta ja savusta puoleksi läkähtyneenä Kazan tuli Harmaan Hukan viereen. Oli vain yksi pakopaikka jäljellä heidän läheisyydessään — hietasärkkä. Se ulottui viisikymmentä jalkaa virtaan. Kiireesti hän ohjasi sokeata puolisoaan sitä kohti. Kun he matalan rantapensaikon läpi saapuivat virran uomalle, sai jokin heidät kummankin pysähtymään. Heidän sieraimiinsa oli tullut vielä pahemman verivihollisen haju kuin tuli oli. Ilves oli asettunut hietasärkälle ja kyyristeli sen päässä. Kolme piikkisikaa oli laahautunut veden partaalle, ja ne makasivat siinä pallomaisina, piikit valmiina ja värähtelevinä. Kiiltonäätä ärisi ilvekselle. Ja ilves, korviaan luimistaen, katseli Kazania ja Harmaata Hukkaa, kun nämä lähtivät tunkeutumaan hietasärkälle.
Uskollinen Harmaa Hukka oli täynnä taisteluintoa ja juoksi kyljitysten Kazanin kanssa, torahampaat paljastettuina. Vihaisesti näykkäisten Kazan karkoitti hänet takaisin, niin että hän jäi väristen ja vikisten paikalleen Kazanin mennessä eteenpäin. Kevytjalkaisena, teräväpäiset korvat eteenpäin suunnattuina, ilman mitään uhkaa olennossaan, hän eteni. Se oli taisteluissa harjaantuneen ja tappotyössä taitavan vetokoiran kuolonenteistä etenemistä. Sivistyneestä maailmasta tullut mies olisi sanonut, että koira lähestyi ilvestä ystävällisessä tarkoituksessa. Mutta ilves ymmärsi. Se oli monien sukupolvien vanhaa vihaa — joka nyt oli käynyt leppymättömäksi sen takia, että Kazanilla oli muistissa yö Sun Rockin kukkulalla.
Vaisto ilmaisi kiiltonäädälle, mitä oli tulossa, ja se kyyristyi matalaksi ja litteäksi; piikkisiat, toraten keskenään kuin pikku lapset, vaikka niitä ympäröivät viholliset ja yhä tihenevät savupilvet, kohottivat piikkinsä vieläkin pystympään. Ilves makasi mahallaan kuin kissa, takalihasten vavahdellessa hyppyyn valmiina. Kazanin jalat tuntuivat tuskin koskevankaan hietaan, kun hän kevyesti kaarsi ilveksen ympäri, joka pyöri paikallaan ja sitten pyöreänä ärisevänä pallona syöksähti kahdeksanjalkaisen välimatkan yli.
Kazan ei hypännyt syrjään. Hän ei yrittänytkään hyökkäystä väistää, vaan torjui sen hartiainsa kaikella voimalla, niinkuin rekikoira vastustaa rekikoiraa. Hän oli kymmentä naulaa raskaampi kuin ilves, ja hetkeksi keikahti notkeajäseninen ilves kaksikymmenine veitsenterävine kynsineen kyljelleen. Kuin leimaus käytti Kazan tilaisuutta hyväkseen ja karkasi tavoittamaan ison kissan niskaa.
Samassa hetkessä sokea Harmaa Hukka loikkasi joukkoon kiljuen ja äristen ja tarttui Kazanin vatsan alitse tunkeutuen ilveksen toiseen takakoipeen. Luu naksahti. Ilves, jolla oli kaksinkertainen voima vastassaan, loikkasi taaksepäin, raahaten sekä Kazanin että Harmaan Hukan mukanaan, ja putosi selälleen erään piikkisian päälle, jolloin sata piikkiä tunkeutui sen ruumiiseen. Vielä loikkaus, ja se oli vapaana — paeten suoraan päin savua. Kazan ei ajanut takaa. Harmaa Hukka tuli hänen rinnalleen ja nuoli hänen kaulaansa niistä kohdin, missä vastavuotanut veri punasi keltaisenruskeaa turkkia. Kiiltonäätä makasi kuin kuolleena, tarkastaen heitä raivoisilla, mustilla pikku silmillään. Piikkisiat pakisivat yhä, ikäänkuin olisivat anoneet armoa. Ja sitten sakea, musta, tukahduttava savukieleke ajautui matalalla hietasärkän yli, ja sen matkassa tuli ilmaa, joka oli kuumaa kuin sulatusuunista lähtenyt.
Särkän uloimmassa kärjessä Kazan ja Harmaa Hukka kääriytyivät palloiksi ja työnsivät päänsä vartalonsa alle.
Tuli oli nyt hyvin lähellä. Sen pauhu oli kuin mahtavan vesiputouksen, johon silloin tällöin sekaantui äänekkäämpi kaatuvien puiden ryske. Ilma oli täynnä tuhkaa ja tulikipinöitä, ja kahdesti Kazan veti päänsä esille ja näykkäsi päällensä pudonnutta hehkuvaa kekälettä, joka poltti kuin kuuma rauta.
Ihan veden partaalla kasvoi rannassa tiheää, vihreää pensaikkoa, ja kun tuli saavutti sen, paloi se hitaammin, ja kuumuus kävi vähemmäksi. Kesti kuitenkin kauan, ennenkuin Kazan ja Harmaa Hukka saattoivat vetää päänsä esille ja hengittää vapaammin. Silloin he huomasivat, että jokeen pistäytyvä hietakieleke oli pelastanut heidät. Kaikkialla näiden kahden joen välisessä kolmiossa oli maailma käynyt mustaksi ja alta kuumaksi.
Savu hälveni. Tuuli kääntyi taas ja toi viileyttä ja tuoreutta mukanaan lännestä ja pohjoisesta. Kiiltonäätä lähti ensimmäisenä varovasti takaisin olemattomiin metsiin, mutta piikkisiat olivat vielä palloiksi kääriytyneinä, kun Kazan ja Harmaa Hukka jättivät hietakaistaleen. He alkoivat kulkea virtaa ylös, ja ennen yön tuloa olivat heidän jalkansa käyneet kuumasta tuhkasta ja hehkuvista kekäleistä aroiksi.
Kuu oli sinä yönä kummallinen ja pahaenteinen, ikäänkuin veritahra taivaalla, eikä pitkinä hiljaisina tunteina kuulunut edes pöllön huutoa, joka olisi ilmoittanut, että vielä oli olemassa eloa siellä, missä eilen oli elävien olentojen onnela. Kazan tiesi, ettei siellä ollut riistaa, ja he jatkoivat kulkuansa koko sen yön. Aamun sarastaessa he joutuivat kapealle rämeelle, joka ulottui pitkin joen rantaa. Tänne olivat majavat rakentaneet padon, ja he pääsivät siten joen yli vihreään seutuun. Toisenkin päivän ja yön he matkasivat länteen päin ja saapuivat vihdoin Waterfoundin rannalle tiheään rämeikköön ja metsään.
Ja samalla kun Kazan ja Harmaa Hukka tulivat idästä matkasi Hudsonin lahden asemalta itään solakka, mustanverevä, sekarotuinen ranskalainen nimeltä Henri Loti, kuuluisin ilveksenpyytäjä koko Hudsonin lahden tienoilla. Hän haeskeli jälkiä ja tapasi niitä yllin kyllin pitkin Waterfoundia. Se oli oikea metsämiehen paratiisi, ja lumikenkäjäniksiä oli tuhansittain. Siitä seurasi, että ilveksiäkin oli kosolti, ja Henri rakensi pyyntihökkelinsä ja palasi sitten asemalle odottamaan ensimmäisen lumen tuloa, jolloin hän aikoi tulla takaisin valjakkoineen, muonavarastoineen ja rautoineen.
Ja etelästä oli samaan aikaan hitaasti kanootilla ja polkuja pitkin pyrkimässä nuori yliopiston eläintieteilijä, joka kokosi aineksia "Eläinten ajatuskyky" -nimistä kirjaansa varten. Hänen nimensä oli Paul Weyman, ja hän oli päättänyt viettää osan talvea Henri Lotin, tuon sekarotuisen, kanssa. Hänellä oli mukanaan paljon paperia, kamera ja tytön valokuva. Hänen ainoa aseensa oli kynäveitsi.
Ja sillä välin Kazan ja Harmaa Hukka tapasivat etsimänsä kodin tiheässä rämeikössä viiden tai kuuden mailin päässä Henri Lotin rakentamasta majasta.