XI
AINA YHDESSÄ
Oli tammikuu, kun opas toi asemalta Paul Weymanin Waterfoundin varrelle Henri Lotin majaan. Hän oli kolmenkymmenenkahden tai -kolmen vanha mies, täynnä elämän hehkua, mikä sai Henri Lotin heti mieltymään häneen. Jos ei niin olisi käynyt, olisivat muutamat ensimmäiset päivät voineet majassa olla ikäviä, sillä Henri oli pahalla tuulella. Hän puhui siitä Weymanille ensi iltana heidän polttaessaan piippua punaisena hehkuvan kamiinansa ääressä.
"Kirotun kummallinen juttu", sanoi Henri. "Olen menettänyt seitsemän rautoihin tarttunutta ilvestä, ne kun olivat niin rikkirevityt kuin kettujen tappamat kaniinit. Ei yksikään elävä olento — ei karhukaan — ole ennen käynyt rautoihin jääneeseen ilvekseen käsiksi. Ensi kerran eläissäni nyt semmoista näen. Ja ne ovat niin pahasti raadeltuja, etteivät ole puolenkaan dollarin arvoisia asemalla. Seitsemän! Se on jo yli kahdensadan dollarin tappio. Kahden suden ansiota se on. Niitä on kaksi — tiedän sen jäljistä — aina kaksi — eikä milloinkaan yksi. Ne kiertävät pyyntialuettani ja syövät minulta jänikset. Ne jättävät rauhaan kiiltonäädän ja vesikon ja kärpän, mutta sattuu olemaan ilves — sacré sentään! ne karkaavat siihen kiinni ja kiskovat siltä nahan samoin kuin sinä vedät palopensaasta villipumpulipalleroita! Olen yrittänyt strykniiniä hirvenrasvassa ja virittänyt rautoja ja sudenhautoja, mutta en vain pääse niihin käsiksi. Ne karkoittavat minut täältä, jollen saa niitä nujerretuksi, sillä minun osalleni on tullut vasta viisi eheää ilvestä, ja ne ovat hävittäneet seitsemän."
Tämä herätti Weymanin huomiota. Hän oli niitä yhä lukuisammiksi käyviä syvämietteisiä miehiä, jotka pitävät varmana, että ihmisen itsekäs usko synnynnäiseen etevämmyyteen tekee hänet sokeaksi käsittämään luonnon ihmeellisimpiä tosiseikkoja. Hän oli niin nerokkaasti, että koko kansakunnassa kuunneltiin hänen sanojaan, uhmannut kaikkia niitä, jotka uskoivat, että ihminen on ainoa järjellinen olento, ja että jos joku muu elollinen olento osoitti ymmärrystä ja älyä, se oli pelkästään vaistoa. Se ilmiö, joka tuli esille Henrin kertomuksessa kovasta onnestaan, tuntui hänestä arvokkaalta, ja puoliyöhön asti he juttelivat näistä kahdesta merkillisestä sudesta. "Toinen susista on iso ja toinen pienempi", sanoi Henri. "Ja aina käy iso taisteluun ilveksen kanssa. Näen sen lumesta. Sillä aikaa tekee pienempi susi paljon jälkiä lumeen juuri niin kaukana, ettei ilves siihen ulotu, ja kun ilves on voitettu tai kuollut, hyppää se joukkoon ja auttaa palasiksi repimisessä. Kaiken sen tiedän lumesta. Ainoastaan yhden kerran olen huomannut, että pienempi on hyökännyt ja taistellut yhdessä toisen kanssa, ja silloin oli verta yltympäri, eikä se ollut ilveksen verta; minä seurasin niitä paholaisia mailin matkan verijälkiä pitkin."
Seuraavana kahtena viikkona Weyman sai paljon lisää kirjansa aineksiin. Päivääkään ei kulunut, jona he eivät jossakin paikassa Henrin pyyntialueella nähneet molempien susien jälkiä, ja Weyman huomasi, että — niinkuin Henri oli sanonut — jälkiä oli aina kahdet rinnan eikä milloinkaan vain yhden suden. Kolmantena päivänä he tulivat raudoille, joissa oli ollut ilves, ja nähdessään mitä oli jäljellä, Henri kirosi sekä ranskaksi että englanniksi, kunnes oli ihan purppurankarvainen kasvoiltaan. Ilves oli revitty niin, että sen nahka oli melkein arvoton.
Weyman näki, missä pienempi susi oli takakoivillaan istuen odotellut sillä aikaa kun kumppani oli tappanut ilveksen. Hän ei sanonut Henrille kaikkea, mitä ajatteli. Mutta seuraavat päivät saivat hänet yhä varmemmin uskomaan, että hän oli tavannut mitä pätevimmän esimerkin teoriansa valaisemiseksi. Tämän pyyntialueella tapahtuvan murhenäytelmän perussyynä oli järki.
Miksi sudet eivät hävittäneet kiiltonäätiä, kärppiä ja näätiä? Miksi he vihasivat vain ilvestä?
Weyman tunsi omituisia väreitä sisimmässään. Hän oli villien eläinten ystävä eikä siitä syystä pitänyt milloinkaan pyssyä matkassaan. Ja nähdessään Henrin asettelevan myrkkysyöttejä kahta salarosvoa varten, hän kauhistui, mutta kun hän näki, että myrkkysyötit päivän toisensa jälkeen pysyivät koskemattomina, tuli hänen mielensä iloiseksi. Hänen omassa luonteessaan yhtyi jokin säälimään pyyntialueen sankarillista henkipattoa, joka ei jättänyt käyttämättä tilaisuutta taistella ilveksen kanssa. Yöllä hän majassaan pani paperille senpäiväiset ajatuksensa ja huomionsa. Eräänä iltana hän äkkiä kysäisi Henriin päin kääntyen:
"Henri, eikö sinun milloinkaan käy sääliksi tappaa niin paljon villejä eläimiä?"
Henri tuijotti ja pudisti päätään.
"Minä tappaisin tuhansia ja taas tuhansia. Ja vieläkin tuhansia."
"Ja sinunlaisiasi on tällä pohjoisella maailman kolkalla kaksikymmentätuhatta — jotka tapatte ja olette tappaneet jo satoja vuosia ettekä kuitenkaan saa villejä eläimiä sukupuuttoon. Sitä voisi sanoa ihmiskunnan ja eläinkunnan väliseksi sodaksi. Ja jos voisit palata tänne viidensadan vuoden päästä, Henri, niin yhä tapaisit täällä villejä eläimiä. Melkein kaikki muu maailma muuttuu, mutta näitä melkein tutkimattomia tuhansia neliömaileja harjanteita, rämeitä ja metsiä et voi muuttaa. Rautatiet eivät tule tänne, ja minä puolestani kiitän Jumalaa siitä. Ajatellaanpa esimerkiksi kaikkia lännen laajoja ruohoaavikkoja. Vanhat puhvelin polut ovat siellä yhä, päivänselvinä — ja kuitenkin kohoo kaikkialle kyliä ja kaupunkeja. Oletko milloinkaan kuullut puhuttavan North Battlefordista?"
"Onko se lähellä Montrealia tai Quebecia?" kysyi Henri.
Weyman hymyili ja veti taskustaan valokuvan. Se oli tytön kuva.
"Ei. Se on kaukana lännessä, Saskatchewanissa. Seitsemän vuotta sitten kävin siellä joka vuosi ampumassa arokanoja, arosusia ja hirviä. Siihen aikaan siellä ei ollut minkäänlaista North Battlefordia — ei muuta kuin ihana ruohoaavikko, satoja ja yhä satoja neliömaileja. Saskatchewanjoen varrella, siinä missä North Battleford nyt on, oli silloin yksinäinen hökkeli, ja usein jäin sinne. Hökkelissä oli pikku tyttö, kahdentoista vanha. Me lähdimme usein yhdessä metsästämään — sillä siihen aikaan minä tapoin eläimiä. Ja pikku tyttö itki välistä, kun tapoin, ja minä nauroin hänelle.
"Tuli sitten rautatie, ja sitten toinen, ja ne yhtyivät hökkelin läheisyydessä, ja pian sinne kohosi kaupunki. Seitsemän vuotta takaperin siellä oli vain tuo hökkeli, Henri. Kaksi vuotta takaperin siellä oli tuhatkahdeksansataa asukasta. Kun tänä vuonna kuljin sen kautta, oli siellä viisituhatta, ja kahden vuoden päästä siellä varmaankin on kymmenentuhatta.
"Hökkelin alueella on kolme pankkia, joiden pääoma on neljäkymmentä miljoonaa dollaria; kahdenkymmenen mailin päähän näkyy kaupungin sähkövalaistuksen hehku. Siellä on sadantuhannen dollarin opisto, korkeakoulu, piirisairaala, palosammutuslaitos, kaksi klubia, kauppakamari, ja kahden vuoden kuluttua valmistuu raitiotieverkko. Mitä sanot siitä — tämä kaikki siellä, missä vielä joku vuosi sitten arosudet ulvoivat!
"Asukasluku lisääntyy niin nopeasti, ettei ehditä henkikirjoitusta toimittaa. Viiden vuoden päästä on entisen hökkelin paikalla kaupunki, jonka väkiluku on kaksikymmentätuhatta. Ja se pikku tyttö, jonka mainitsin, Henri — hän on nykyään nuori neiti, ja hänen omaisensa ovat — rikkaita. Minua se ei liikuta. Pääasia on, että hänestä keväällä tulee vaimoni. Hänen tähtensä minä lakkasin eläimiä tappamasta, kun hän oli vasta kuudentoista. Viimeksi tappamani eläin oli arosusi, ja sillä oli penikka, jonka Eileen otti elätikseen. Hänellä on se vieläkin — kesynä. Siksi pidän susista enemmän kuin kaikista muista elävistä olennoista. Ja toivon, että nämä kaksi välttävät sinun pyydyksiäsi."
Henri katsoi häntä pitkään. Weyman antoi hänelle kuvan. Siinä oli herttaisen näköinen tyttö, jolla oli syvät, kirkkaat silmät, ja sitä katsellessaan Henri sai vavahduksia suupieliinsä.
"Minun Iowakani kuoli kolme vuotta sitten", sanoi hän. "Hänkin piti villeistä eläimistä. Mutta ne sudet — tuhat tulimmaista! Ne karkoittavat minut täältä, jollen saa niitä tapetuksi!" Hän pani uusia puita pesään ja valmistautui menemään makuulle.
Eräänä päivänä Henrin mieleen juolahti erinomainen tuuma. Weyman oli hänen seurassaan, kun he keksivät tuoreet ilveksen merkit. Maassa oli kymmenen tai viidentoista jalan korkuinen röykkiö tuulenkaatamia puita, ja eräässä kohden oli rungoista muodostunut luolan tapainen, jossa oli melkein tiiviit seinät kolmella sivulla. Lumi oli tallattu täyteen jälkiä, ja jäniksenkarvoja näkyi yltympäri. Henri oli riemuissaan.
"Me saamme sen — varmasti!" sanoi hän.
Hän rakensi syöttikammion, asetti raudat ja katseli ovelasti ympärilleen. Sitten hän selitti suunnitelmansa Weymanille. Jos ilves tarttuisi rautoihin ja nuo kaksi sutta tulisivat sitä tuhoamaan, niin taistelu tapahtuisi tuulenkaadon alaisessa suojuksessa ja rosvojen täytyisi mennä aukosta sisälle. Henri pani siis viidet pienemmät raudat taitavasti lehtien, sammalien ja lumen peittoon, ja kaikki olivat tarpeeksi etäällä syöttikammiosta, niin ettei rautoihin tarttunut ilves voisi rehkiessään niitä laukaista.
"Kun ne tappelevat, loikkii susi sinne tänne — ja menee varmasti rautoihin", sanoi Henri. "Se astuu yhdestä ohi, kahdesta, kolmesta — mutta varmasti se joihinkin rautoihin tarttuu."
Samana aamuna satoi ohuelti lunta, mikä vielä täydensi koetta, sillä se peitti kaikki jalanjäljet ja hautasi juoruavan ihmishajun. Sinä yönä Kazan ja Harmaa Hukka sivuuttivat tuulenkaadon sadan jalan päässä, ja Harmaan Hukan taikka hajuaisti vainusi jotakin outoa ja huolestuttavaa ilmassa. Hän tiedoitti sen Kazanille painamalla lapaansa toisen hartiaa vasten, ja he kääntyivät pois suorassa kulmassa, pysytellen satimista tuulen puolella.
Kahtena päivänä ja kolmena kylmänä, tähtikirkkaana yönä ei tapahtunut mitään tuulenkaatopaikalla. Henri käsitti asian ja selitti Weymanille. Ilves oli metsästäjä niinkuin hän itsekin, ja silläkin oli oma metsästysalueensa, jonka se kiersi noin kerran viikossa. Viidentenä yönä ilves palasi, meni tuulenkaatopaikalle, viehättyi astumaan suoraan syötin luo, ja terävähampaiset raudat tarttuivat heltiämättömästi sen oikeaan takajalkaan. Kazan ja Harmaa Hukka harhailivat neljännesmailia syvemmällä metsässä kuullessaan teräskahleitten kalinaa, kun ilves riuhtoi vapaaksi päästäkseen. Kymmentä minuuttia myöhemmin he seisoivat tuulenkaatoluolan ovella.
Yö oli valoisa ja selkeä ja niin täynnä kirkkaita tähtiä, että Henri itse olisi voinut niiden valossa metsästää. Ilves oli uuvuttanut itsensä ja makasi kyyryksissä mahallaan, kun Kazan ja Harmaa Hukka ilmestyivät. Kuten tavallisesti, pysytteli Harmaa Hukka taempana Kazanin aloittaessa taistelun. Jo ensimmäisessä tai toisessa taistelussa Kazanilta olisi luultavasti kiskottu sisukset ulos tai puhkaistu kaulavaltimo, jos nämä raivoisat kissat olisivat olleet vapaina. Ne olivat hänelle ylivoimaisia avoimessa taistelussa, vaikka suurin niistä oli painoltaan kymmentä naulaa häntä keveämpi. Vain sattuman kaupalla hän oli Sun Rockilla pelastunut. Hietasärkällä Harmaa Hukka ja piikkisika olivat kumpikin jouduttaneet ilveksen tappiota. Ja Henrin pyyntialueella olivat raudat hänen liittolaisiaan. Vihollisen näin kytkettynäkin ollessa oli vaara suuri. Ja ilveksen ollessa tuulenkaadon alla oli vaara suurempi kuin milloinkaan.
Ilves oli kuusi- tai seitsenvuotias, kokenut kamppailija. Sen kynnet olivat neljänneksen toista tuumaa pitkät ja turkkilaisen miekan tavoin käyristyneet. Etujalat ja vasen takajalka olivat vapaina, ja kun Kazan sitä läheni, peräytyi se niin kauas, että rautojen kahleet olivat löyhällä sen alla. Tällöin Kazan ei voinut noudattaa vanhaa taistelutapaansa, kierrellä rautoihin tarttuneen vihollisensa ympäri, kunnes se oli sekaantunut kahleisiinsa tai niin paljon lyhentänyt ja kietonut niitä, ettei päässyt hyppäämään. Hänen oli hyökättävä suoraan päin, ja samassa hän loikkasikin. He törmäsivät yhteen, hartia hartiata vasten. Kazanin torahampaat tavoittivat toisen kurkkua, mutta osuivat harhaan. Ennenkuin hän ehti uudestaan iskeä, potkaisi ilves vapaan takajalkansa suoraksi, ja Harmaa Hukkakin kuuli, kuinka se repäisi. Karjaisten Kazan paiskautui takaisin, toinen olka luuhun asti raadeltuna.
Silloin Henrin kätketyistä satimista muuan pelasti hänet uudesta hyökkäyksestä — ja kuolemasta. Teräsleuat tarrasivat kiinni hänen toiseen etujalkaansa pysähdyttäen hänet kesken hyppäystään. Kerran tai kahdesti oli sokea Harmaa Hukka sitä emien hyökännyt apuun, kun tiesi Kazanin olevan suuressa vaarassa. Hetkeksi hän nyt unohti varovaisuutensa, ja kuullessaan Kazanin tuskanhuudon, hän syöksähti tuulenkaadon alle. Viidet raudat oli Henri kätkenyt syöttikammion edustalle, ja Harmaan Hukan jalat sattuivat kaksiin niistä. Hän kaatui kyljelleen, näykkien ja äristen. Tempoillessaan Kazan laukaisi jäljellä olevat kahdet raudat. Toiset niistä eivät tavanneet. Viimeiset viidennet tarttuivat hänen toiseen takajalkaansa.
Tämä tapahtui vähän keskiyön jälkeen. Siitä alkaen aamuun asti vapauteensa takaisin riuhtoilevat susi, koira ja ilves raastoivat lunta tuulenkaadon alla. Ja aamulla olivat kaikki kolme uuvuksissa ja makasivat kyljellään, läähättäen ja leuat verissä, odottaen ihmisen tuloa ja — kuolemaa.
Henri ja Weyman elivät aikaisin liikkeellä. Kun he pääreitiltä poikkesivat tuulenkaadolle päin, osoitti Henri Kazanin ja Harmaan Hukan jälkiä, ja hänen synkät kasvonsa kirkastuivat ilosta ja kiihtymyksestä. Kun he saapuivat kaatuneitten puiden alaiseen suojukseen, seisoi kumpikin hetkisen ääneti, näkemästänsä hämmästyneenä. Henrikään ei ollut ennen nähnyt tämänveroista näkyä. Siinä oli kaksi sutta ja ilves, kaikki rautoihin tarttuneina, melkeinpä toistensa torahampaitten ulottuvilla. Mutta ällistys ei voinut hänessä kauan viivyttää metsämiehen vaistoa. Sudet olivat ensimmäisiä hänen tiellään, ja hän kohotti luodikkoaan lähettääkseen teräskuorisen luodin Kazanin aivojen tyvipuolen läpi, kun Weyman tarttui innokkaasti hänen käsivarteensa. Weyman katsoi silmät suurina. Hänen sormensa olivat puristuneet syvälle Henrin lihaan. Hänen silmänsä olivat vilahdukselta nähneet Kazanin kaulassa teräslaattaisen vyön. "Odota!" huusi hän. "Ei se ole susi. Se on koira!" Henri laski luodikkonsa, tuijottaen kaulavyöhön. Weymanin katse oli kääntynyt Harmaaseen Hukkaan. Tämä makasi suoraan heihin päin, äristen, valkeat torahampaat paljastettuina viholliselle, jota hän ei voinut nähdä. Hänen sokeat silmänsä olivat ummessa. Siinä, missä silmien piti olla, oli vain karvoja, ja Weymanin huulilta pääsi huudahdus:
"Katsopa!" käski hän Henriä. "Mitä ihmettä tämä on —"
"Toinen on koira — villi koira, joka on karannut susien luo", sanoi
Henri.
"Ja toinen on — susi."
"Ja sokea!" huokasi Weyman.
"Oui, sokea, m'sieur", lisäsi Henri, hämmästyneenä puhuen osaksi ranskaa. Hän kohotti taas luodikkoaan. Weyman tarttui siihen lujasti.
"Älä tapa niitä, Henri", sanoi hän. "Anna ne minulle — elävinä.
Määrää niiden raatelemien ilvesten arvo ja lisää siihen suden
tapporaha, ja minä maksan. Elävinä ne ovat minulle hyvin arvokkaita.
Sepä kummallista, koira — ja sokea susi — aviopuolisoita!"
Hän piteli yhä kiinni Henrin luodikosta, ja Henri tuijotti häneen, ikäänkuin ei vielä olisi oikein käsittänyt. Weyman puheli edelleen, silmät ja kasvot hehkuvina. "Koira — ja sokea susi — aviopuolisoita!" kertasi hän. "Se on ihmeellistä, Henri. Minulle voitaisiin sanoa, että olen joutunut järjiltäni, kun kirjani ilmestyy. Mutta minä näytän asian toteen. Nyt otan parikymmentä valokuvaa, ennenkuin tapat ilveksen. Minä pidän hengissä koiran ja suden. Ja maksan sinulle, Henri, noista kahdesta sata dollaria kappale. Saanko ne?"
Henri nyökkäsi. Hän piti luodikkoaan valmiina sillä aikaa kun Weyman otti esille kameransa ja ryhtyi työhön. Ärisevät torahampaat tervehtivät kameransulkijan napsahdusta — suden ja ilveksen torahampaat. Mutta Kazan makasi kyyryssä, ei pelosta, vaan taas tuntien ihmisen yliherruuden. Ja lopetettuaan kuvahommansa Weyman lähestyi melkein hänen ulottuvilleen ja puhutteli häntä jopa ystävällisemmin kuin se mies, joka oli asunut kaukana autioksi jääneessä majassa.
Henri ampui ilveksen, ja kun Kazan sen käsitti, riuhtoi hän rautojensa ketjun päätä ja murisi metsävihollisensa kiemurtelevalle ruumiille. Seipään ja nahkasilmukan avulla Kazan saatiin tuulenkaadon alta pois ja vietiin Henrin majalle. Sitten miehet palasivat mukanaan luja säkki ja enemmän nahkahihnaa, ja sokea Harmaa Hukka, yhä rautoihin kytkettynä, vangittiin. Koko lopun päivää Weyman ja Henri rakentelivat näreistä vankkaa häkkiä, ja kun se oli valmis, pistettiin molemmat vangit sinne.
Ennenkuin koira pantiin Harmaan Hukan luo häkkiin, tarkasteli Weyman
Kazanin kulunutta kaulavyötä, jossa oli hampaiden jälkiä.
Messinkilevyyn oli kaiverrettu yksi ainoa sana: Kazan, ja ihmetellen hän merkitsi sen päiväkirjaansa.
Tämän jälkeen Weyman usein jäi majaan, kun Henri lähti ulos pyyntialueelle. Kahden päivän perästä hän uskalsi pistää kätensä närepienojen välitse ja kosketella Kazania, ja seuraavana päivänä Kazan suostui ottamaan kimpaleen raakaa hirvenlihaa hänen kädestään. Mutta hänen lähestyessään piiloutui Harmaa Hukka aina heidän vankilansa nurkkaan palsamioksakasan alle. Sukupolvien ja ehkäpä vuosisatojen vaisto oli hänelle opettanut, että ihminen oli hänen verivihollisensa. Mutta tämä mies ei kuitenkaan tehnyt hänelle pahaa, eikä Kazan pelännyt häntä. Aluksi Harmaa Hukka oli peloissaan ja sitten ymmällä; lopulta hän kävi yhä uteliaammaksi. Kolmannen päivän perästä hän joskus pisti sokeat kasvonsa palsamikasasta esille ja haisteli ilmaa, kun Weyman oli häkin luona Kazanin kanssa ystävyyttä hieromassa. Mutta hän ei suostunut syömään. Weyman huomasi sen, ja viekoitteli häntä joka päivä valituimmilla hirven- ja peuranrasvan palasilla. Viisi päivää — kuusi — seitsemän kului, eikä hän ollut huolinut suupalastakaan. Weyman saattoi jo laskea hänen kylkiluunsa.
"Se kuolee", sanoi hänelle Henri seitsemäntenä iltana. "Se nääntyy ennemmin nälkään kuin syö häkissä. Se kaipaa metsää, villiä riistaa ja tuoretta verta. Se on kahden — kolmen vuoden ikäinen — liian vanha sivistymään."
Henri rupesi makuulle tavalliseen aikaan, mutta Weyman oli huolissaan ja istui myöhään valveilla. Hän kirjoitti pitkän kirjeen North Battlefordiin kauniskasvoiselle tytölle, sammutti sitten valon ja kuvitteli lemmitystään näkyjä tulen punaisessa hehkussa. Hän oli näkevinään tytön samoin kuin ensi kerran, jolloin hän piti leiriä pienessä hökkelissä siellä, missä Saskatchewanin viides kaupunki nyt sijaitsi — sinisilmäisenä, pitkine, välkkyvine palmikkoineen ja raitis aron tuoksu poskillaan. Tyttö oli vihannut häntä — niin, todellakin vihannut hänen verenhimonsa tähden. Hän hymyili lempeästi tätä ajatellessaan. Tyttö oli muuttanut hänet — ihmeellisesti.
Hän nousi, avasi hiljaa oven ja meni ulos. Vaistomaisesti hänen silmänsä kääntyivät länttä kohti. Taivas oli pelkkää tähtien loistetta. Niiden valossa hän erotti häkin ja seisoi katsellen ja kuunnellen. Hänen korviinsa kuului jotakin, Harmaa Hukka jyrsi vankilansa närepienoja. Hetkistä myöhemmin kuului hiljainen, valitteleva vinkuna, ja hän tiesi Kazanin kaipaavan vapauttaan.
Majan seinää vasten oli kirves nojallaan. Weyman sieppasi sen, ja hänen huulensa hymyilivät äänettömästi. Outo onnen värähtely valtasi hänet, ja tuhannen mailin päässä, kaupungissa, Saskatchewanin varrella, hän oli tuntevinaan toisen sielun yhtyvän hänen iloonsa. Hän astui häkin luo. Kymmenkunta iskua, ja kaksi närepienaa oli poissa. Sitten Weyman vetäysi syrjään. Harmaa Hukka löysi aukon ensin ja livahti varjontapaisena tähtien valaistukseen, mutta ei karannut. Ulkona aukealla hän odotti Kazania, ja hetkisen he viivähtivät siinä kahden kesken, majaan päin kääntyneinä. Sitten he riensivät pois vapauteen, Harmaan Hukan olka Kazanin kuvetta vasten.
Weyman hengähti syvään.
"Yhdessä — aina yhdessä, kunnes kuolema toisen niistä korjaa", kuiskasi hän.