XII
LA MORT ROUGE
Kazan ja Harmaa Hukka matkasivat pohjoiseen päin Fond du Lac-seudulle ja olivat siellä, kun Hudson's Bay Companyn pikalähetti saapui etelästä päin asemalle, tuoden muassaan ensimmäiset luotettavat tiedot hirveästä ruttotaudista — isostarokosta. Viikkomäärin oli huhuiltu joka suunnalla. Ja huhut synnyttivät uusia huhuja. Idästä, etelästä ja lännestä tullen ne monistuivat, kunnes erämaan sanankuljettajat joka suunnalta tiedoittivat, että la mort rouge — punainen hirmu — oli heidän kintereillään, ja kauhean pelon puistatus kiiti viluisen viiman lailla sivistyksen rajaseuduilta Hudsonin lahdelle. Yhdeksäntoista vuotta aikaisemmin olivat nämä samat huhut tulleet tänne etelästä, ja punainen hirmu oli tullut perässä. Sen kauhu säilyi yhä metsänväessä, sillä tuhat merkitsemätöntä hautaa, joita kartettiin kuin ruttoa, ja joita tapasi hajallaan James Bayn alavesien varsilta Athabascan järvialueelle asti, todisti päivänselvästä minkälaisen veron se oli vaatinut.
Silloin tällöin Kazan ja Harmaa Hukka sattuivat retkillään kuolleita peittäville pikku kummuille. Vaisto — jokin, mikä oli ihmisälyä äärettömän paljon korkeammalla — sai heidät tuntemaan kuoleman läsnäolon likellään, ehkä haistamaan sitä ilmassakin. Harmaan Hukan villi veri ja sokeus tekivät hänet verrattomasti Kazania etevämmäksi silloin, kun piti keksiä näitä ilman tai maaperän salaisuuksia, joita silmät eivät kyenneet näkemään, ja hän se ensinnä myös keksi, että rutto oli lähellä.
Kazan oli houkutellut hänet takaisin eräälle suositulle ansareitille. Heidän tapaamansa polku oli vanha. Sitä ei ollut moneen päivään kuljettu. Muutamista raudoista he löysivät jäniksen, mutta se oli ollut kuolleena kauan aikaa. Toisissa oli pöllöjen palasiksi repimä ketunraato. Enimmät raudat olivat lauenneet, jotkut olivat lumen peitossa. Kazan riensi polkua pitkin raudoilta toisille, tavoittaen ainoastaan jotakin elävää — lihaa syödäkseen. Harmaa Hukka sokeudessaan haisti kuolemaa. Sitä väreili puiden latvoissa hänen yllään. Sitä hän tapasi jokaisessa ansakammiossa, jonka luo he saapuivat — kuolemaa — ihmiskuolemaa. Se kävi yhä väkevämmäksi, ja hän vikisi ja nipisteli Kazania kupeeseen. Ja Kazan jatkoi kulkuaan. Harmaa Hukka seurasi häntä sen metsäaukion laitaan, missä turkistenpyytäjä Otton maja oli, ja sitten hän istahti takakoivilleen, kohotti sokeat kasvonsa harmaata taivasta kohti ja päästi pitkän ja valittavan huudon. Silloin Kazanin selkäharjakset nousivat pystyyn, ja hän istahti myöskin ja kaiutti kuolinhuudon yhdessä Harmaan Hukan kanssa. Hänkin haisti sen nyt. Majassa oli kuolema, ja majan yllä oli näresalko, ja salon päässä liehui kaistale punaista puuvillariepua — rutonvaroitus Athabascasta Hudsonin lahdelle. Satojen muiden pohjolan sankarien tavoin Ottokin oli pystyttänyt tämän varoituksen ennen kuin laskeutui kuolemaan. Ja samana yönä, kuun kylmässä valossa, Kazan ja Harmaa Hukka kääntyivät menemään pohjoiseen Fond du Lac-seudulle.
Heitä ennen oli sinne saapunut sanantuoja Reindeer Laken asemalta, lennättäen edelleen varoitusta, joka oli tullut Nelson Housesta ja kaakosta päin.
"Nelsonin seuduilla on isorokko", ilmoitti sanantuoja Williamsille Fond du Lacissa, "ja se on alkanut raivota Wollaston Laken cree-heimon kesken. Kuinka on Hudsonin lahden intiaanien laita, sen tietää yksin Jumala, mutta kuulon mukaan se hävittää sukupuuttoon chippewat Albanyn ja Churchillin välillä." Hän lähti samana päivänä matkoihinsa läähättävine koirineen. "Menen länteen viemään sanaa Reveillen-seudun ihmisille", hän selitti.
Kolme päivää myöhemmin tuli Churchillista sana, että yhtiön koko palveluskunnan ja hänen majesteettinsa alamaisten, jotka olivat lahden länsipuolella, tuli varustautua punaisen hirmun uhkaa vastaan. Williamsin laihat kasvot kävivät yhtä valkeiksi kuin se paperi, jota hän piteli, hänen lukiessaan Churchillin esimiehen sanat.
"Se tietää hautojen kaivamista", sanoi hän. "Se on ainoa, mihin voimme ryhtyä!"
Hän luki paperin ääneen Fond du Lacin miehille, ja kaikki sopivat miehet valittiin varoitusta levittämään aseman koko alueelle. Kiireesti valjastettiin koirat, ja jokaisessa reessä, joka lähti matkalle, oli käärö punaista puuvillakangasta — kuolemaa ennustavia kääröjä, synkkiä ruton ja kauhun merkkejä, joiden koskettaminen sai vilunväreet kiitämään miesten läpi, kun he olivat lähdössä jakelemaan niitä metsänväelle. Kazan ja Harmaa Hukka sattuivat erään tämmöisen reen jäljille Grey Beaverin varrella ja seurasivat sitä puolen mailin verran. Seuraavana päivänä he sattuivat lännempänä toisille jäljille ja neljäntenä päivänä vielä kolmansille. Viimeiset jäljet olivat tuoreet, ja Harmaa Hukka vetäytyi niistä takaisin ikäänkuin piston saaneena, äristen, paljastaen torahampaansa. Tuulen mukana tuli heidän sieraimiinsa pistävä savunhaju. He poikkesivat kiireesti suoraan pois polulta, Harmaa Hukka loikaten lumessa jäljistä vapaaksi, ja kiipesivät harjanteen laelle. Tuulen puolella, alhaalla tasangolla, paloi maja. Koiravaljakko ja mies katosivat kuusikkoon. Syvältä Kazanin kurkusta kohosi tärisevä vinkuna. Harmaa Hukka seisoi jäykkänä kuin kallio. Majassa paloi rutontappama mies. Sellainen oli pohjolan laki. Ja hautajaisrovion salaperäisyys ilmeni taas Kazanille ja Harmaalle Hukalle. Tällä kertaa he eivät ulvoneet, vaan hiipivät alas etäisemmälle tasangolle eivätkä sinä päivänä pysähtyneet, ennenkuin olivat piiloutuneet syvälle kuivaan ja suojaisaan rämeeseen kymmenen mailin päässä pohjoiseen.
Sitten seurasi päiviä ja viikkoja, jotka leimasivat talven vuonna tuhatyhdeksänsataakymmenen yhdeksi hirveimmistä koko tässä pohjolassa. Yhtenä ainoana kuukautena oli kaikkien sekä metsäeläinten että ihmisten henki vaarassa, ja pakkanen, nälkä ja rutto kirjoittivat metsänväen elämäkertaan sellaisen luvun, jota eivät monet vastaisetkaan sukupolvet unohda.
Rämeikössä Kazan ja Harmaa Hukka löysivät kodin tuulenkaadon alta. Se oli pieni, mukava piilopaikka, joka oli lumelta ja tuulelta kokonaan suojassa. Harmaa Hukka omaksui sen heti. Hän laskeutui mahalleen ja läähätti osoittaakseen Kazanille tyytyväisyyttään ja mielihyväänsä. Luonto pidätti taas Kazania hänen vieressään. Hänelle ilmestyi haavekuva, epätodellinen ja unenkaltainen, siitä ihmeellisestä yöstä tähtien alla — kauan, kauan sitten, kuten hänestä tuntui — jolloin hän oli taistellut susiparven johtajan kanssa, ja nuori Harmaa Hukka oli hänen voittonsa jälkeen hiipinyt hänen rinnalleen ja antautunut hänelle puolisoksi. Mutta tänä aviokautena ei ajettu takaa naaraskaribua eikä sekaannuttu villiin laumaan. He elivät etupäässä jäniksillä ja metsäpyillä Harmaan Hukan sokeuden tähden. Näitä Kazan kykeni yksin tavoittamaan.
Harmaa Hukka oli lakannut suremasta, hieromasta käpälillä silmiään, vinkumasta auringonvaloa, kultaista kuuta ja tähtiä. Vähitellen hän alkoi unohtaa, että oli niitä nähnytkään. Hän kykeni nyt juoksemaan nopeammin Kazanin rinnalla. Haisti ja kuulo olivat käyneet ihmeen tarkoiksi. Kahden mailin päästä hän kykeni vainuamaan karibun, ja ihmisen hän tunsi vieläkin pitemmän matkan päästä. Taimenen molskahduksen hän oli hiljaisena yönä kuullut puolen mailin päähän. Ja kun nämä kaksi kykyä — haisti ja kuulo — yhä kehittyivät hänessä, kävivät samat aistit Kazanilla heikommin toimiviksi. Hän alkoi luottaa Harmaaseen Hukkaan. Tämä ilmaisi hänelle pyyn piilopaikan viidenkymmenen metrin päässä heidän reitiltään.
Metsästäessä oli Harmaa Hukka johtajana — kunnes riista oli keksitty. Ja kuten Kazan oppi ajossa luottamaan häneen, samoin hän yhtä vaistomaisesti alkoi tarkata kumppaninsa varoituksia. Jos Harmaa Hukka aprikoi, olivat hänen mietteensä sensuuntaisia, että ilman Kazania hän kuolisi. Hän oli silloin tällöin koettanut parastaan saadakseen kiinni pyyn tai kaniinin, mutta aina turhaan. Kazan merkitsi hänelle elämää. Ja jos hän siis ajatteli, oli hänen tarkoituksensa tehdä itsensä välttämättömäksi aviokumppanilleen. Sokeus oli tehnyt hänestä toisenlaisen kuin hän muuten olisi ollut. Se oli hänestä jonkun verran poistanut villiä julmuutta ja tehnyt hänestä Kazanille puolison — ei vain määräajaksi — vaan ainaiseksi. Hänen tapanaan oli, keväällä, kesällä, talvella, painautua kiinni Kazaniin ja laskea siro päänsä tämän niskalle tai selälle. Jos Kazan ärisi hänelle, ei hän näykkäissyt vastaan, vaan kyyristyi matalaksi ikäänkuin iskun saaneena. Lämpimällä kielellään hän nuoli Kazanin varpaiden välisiin pitkiin karvoihin tarttuneen jään. Kun Kazan juostessaan oli saanut tikun käpäläänsä, hoiteli Harmaa Hukka monet päivät jalkaa.
Sokeus oli tehnyt Kazanin aivan välttämättömäksi hänen toimeentulolleen — ja nyt hän, toisella tavalla, kävi yhä tarpeellisemmaksi Kazanille. He olivat onnellisia rämeikkökodissaan. Ympäristössä vilisi runsaasti pikkuriistaa, ja tuulenkaadon alla oli lämmin. Harvoin he kävivät metsästämässä rämeikön rajojen ulkopuolella. Kaukaisemmilta aukioilta ja alastomilta harjanteilta he joskus kuulivat susiparven huutavan lihaa tavoittaessaan, mutta se ei enää saanut heitä sisimmässään värähtelemään ja haluamaan yhtyä ajoon.
Eräänä päivänä he matkasivat tavallista kauemmas länteen. He poistuivat rämeiköltä, kulkivat tasangon poikki, jonka yli edellisenä vuonna kulovalkea oli samonnut, kiipesivät harjanteelle ja laskeutuivat toiselle tasangolle. Alas päästyä Harmaa Hukka pysähtyi ja nuuski ilmaa. Tällaisina hetkinä Kazan aina tarkasteli häntä, odotellen innokkaana ja levottomana, jos haju oli liian heikko hänen itsensä aistittavaksi. Mutta tänään hän tunsi sen väkevyyden ja tiesi myös, miksi Harmaan Hukan korvat painuivat litteiksi ja lanteet alenivat. Riistan haju olisi tehnyt hänet jäykäksi ja valppaaksi. Mutta se ei ollut riistan hajua. Se oli ihmishajua, ja Harmaa Hukka pujahti Kazanin taakse ja vinkui. Kotvan aikaa he seisoivat liikahtamatta ja ääntä päästämättä, ja sitten Kazan ohjasi matkaa eteenpäin.
Vajaan kolmensadan metrin päässä he joutuivat tiheään, pensasmaiseen kuusimetsikköön ja olivat vähällä törmätä lumenpeittämään kotaan. Se oli heitetty autioksi. Elämää ja tulta oli sieltä puuttunut jo kauan aikaa. Mutta kodasta se ihmishaju oli tullut. Jalat kankeina, selkäharjan vavahdellessa Kazan lähestyi kodan aukkoa. Hän katsoi sisään. Kodan keskellä, loppuun palaneen tulen kekäleillä lojui risainen peitto — ja siihen oli kääritty pienen intiaanilapsen ruumis. Kazan näki sen hennot mokkasiinipeitteiset jalat. Mutta niin kauan oli kuolema siellä ollut, että hän tuskin saattoi sen läsnäoloa haistaa. Hän vetäytyi takaisin ja näki Harmaan Hukan varovasti nuuskimassa pitkää ja omituisenmuotoista lumikumpua. Kolmasti oli Harmaa Hukka vaeltanut sen ympäri, mutta lähestymättä kertaakaan sen likemmäs kuin mies olisi rihlatulla tuliputkella ylettänyt. Viimeisen kierroksen päättyessä hän istahti takakoivilleen, ja Kazan meni aivan kummun luo nuuskimaan. Sen alla, samoin kuin kodassakin, oli kuolema. He hiipivät pois, korvat velttoina ja hännät riipuksissa niin alhaalla, että ne piirsivät jäljen lumeen, eivätkä he ennen pysähtyneet kuin olivat saapuneet rämeikkökotiinsa. Sielläkin Harmaa Hukka vielä nuuski ruton kauhua, ja hänen lihaksensa nytkähtelivät ja värähtelivät Kazanin vieressä maatessaan.
Sinä yönä ympäröi leveän valkean kuun reunaa punainen kehä. Se tiesi pakkasta — kovaa pakkasta. Aina tuli rutto pahimman pakkasen päivinä — mitä alhaisempi oli lämpömäärä, sitä hirmuisempi oli sen hävitystyö. Pakkanen yltyi yhä sinä yönä, tunkeutui tuulenkaadon sisäänkin ja pakotti Kazanin ja Harmaan Hukan tiukemmas toisiinsa. Aamun sarastaessa, noin kello kahdeksan aikaan, Kazan ja hänen sokea aviokumppaninsa samosivat esille päivänvaloon. Oli viisikymmentä astetta alle nollan. Heidän ympärillään ryskyivät puut niin kovalla paukkeella kuin pyssynlaukaus. Tiheimmässä kuusikossa olivat pyyt sykertyneet pyöreiksi höyhenpalloiksi. Lumikenkäjänikset olivat kaivautuneet syvälle lumeen tai sakeimpien tuulenkaatojen perälle. Kazan ja Harmaa Hukka tapasivat aniharvoja tuoreita jälkiä ja tunnin kestäneen hyödyttömän ajon jälkeen palasivat pesäänsä. Kazan oli koirien tapaan kaivanut maahan puolet jänistä pari kolme päivää aikaisemmin, ja nyt he kaivoivat sen lumesta esille ja söivät jäätyneen lihan. Kaiken sen päivää pakkanen kiihtyi yhä. Seuraava yö oli pilvetön, kuu oli valju ja tähdet kirkkaat. Lämpömäärä oli laskenut vielä kymmenen astetta, eikä mitään ollut liikkeellä. Rautoja ei lauennut sellaisina öinä, sillä turkiseläimetkin — vesikko, kärppä ja ilves — makasivat kokoon kyyristyneinä luolissa ja pesissä, jotka olivat itselleen löytäneet. Yhä yltyvä nälkä ei ollut tarpeeksi voimakas ajamaan Kazania ja Harmaata Hukkaa tuulenkaadostaan.
Seuraavanakaan päivänä ei hirveä pakkanen taittunut, ja puolenpäivän seuduilla Kazan lähti liikkeelle ruokaa hankkimaan, jättäen Harmaan Hukan tuulenkaatoon. Kun Kazan oli kolmeksi neljäsosaksi koira, oli ruoka hänelle välttämättömämpi kuin sudelle. Luonto oli kehittänyt sudensuvun nälkääkestäväksi, ja tavallisessa lämmössä Harmaa Hukka olisi elänyt pari viikkoa ruoatta. Kuudenkymmenen asteen pakkasella hän saattoi kestää viikon ajan, ehkä kymmenen päivää. Oli kulunut vain kolmekymmentä tuntia siitä, kun he olivat syöneet paleltuneen jäniksen jätteet, ja hän tyytyi kernaasti jäämään heidän turvalliseen piilopaikkaansa. Mutta Kazanin oli nälkä. Hän alkoi metsästää vastatuuleen, matkaten kulonpolttamaa tasankoa kohti. Hän nuuski kaikkia tuulenkaatoja, jotka tapasi, ja tutki tiheiköt. Oli satanut ohutta, rakeiden kaltaista lunta, ja siitä — tuulenkaadosta palopaikalle asti — hän löysi vain yhdet jäljet. Ne olivat kärpän jälkiä. Erään tuulenkaadon alta tuntui jäniksen lämmin tuoksu, mutta jänis oli siellä turvassa häneltä, niinkuin pyytkin puissa, ja tunnin ajan turhaan kaivettuaan ja jyrsittyään hän luopui yrityksestään sitä saavuttaa. Kolme tuntia hän oli tavoittanut saalista Harmaan Hukan luo tullessaan. Hän oli lopen uupunut. Sillä aikaa kun Harmaa Hukka villin vaistonsa avulla oli säästänyt voimaansa ja tarmoaan, oli Kazan polttanut loppuun voimavarastonsa ja oli nyt entistä nälkäisempi.
Kuu nousi taas selkeänä ja kirkkaana sinä iltana, ja Kazan lähti uudestaan riistaa ajamaan. Hän houkutteli Harmaata Hukkaa seuraamaan, vinkuen tuulenkaadon ulkopuolella — palaten kahdesti noutamaan — mutta Harmaa Hukka laski korvansa viistoon ja kieltäytyi siirtymästä paikaltaan. Pakkanen oli nyt kiihtynyt kuuteenkymmeneenviiteen tai seitsemäänkymmeneen asteeseen saakka, ja samalla alkoi pohjoisesta puhallella yhä yltyvä tuuli, mikä teki yön niin kauheaksi, ettei ihmishenki olisi siinä säilynyt tuntiakaan. Keskiyön tienoilla Kazan oli taas tuulenkaadon alla. Tuuli koveni yhä. Se alkoi voivotella haikeaa valitusvirttä rämeikön yllä ja puhkesi sitten ulvoviksi raivonpuuskiksi, joiden välillä aina oli rauhallista. Nämä olivat viimeisten hirsimetsien ja peräpohjolan välisten laajojen aukioiden ensimmäinen varoitus.
Aamun tullessa myrsky puhkesi, täyteen raivoonsa pohjoisesta, ja Harmaa Hukka ja Kazan makasivat tiukasti yhdessä ja värisivät kuunnellessaan sen kiljuntaa tuulenkaadon yläpuolella. Kerran Kazan pisti päänsä ja hartiansa kaatuneiden puiden suojasta esille, mutta myrsky ajoi hänet takaisin. Kaikki, missä oli henkeä, oli etsinyt suojaa, kukin oman tapansa ja vaistonsa mukaan. Turkiseläimet, kuten vesikko ja kärppä, olivat paraassa turvassa, sillä lämpimämpinä riistanajopäivinä niillä oli tapana piilottaa ruokaa. Sudet ja ketut olivat hakeneet haltuunsa tuulenkaadot ja kalliot. Siivekkäät olennot, lukuunottamatta pöllöjä, joissa oli kymmenesosa ruumista ja yhdeksän kymmenesosaa höyheniä, kaivautuivat lumihankiin tai hakivat suojaa tiheästä kuusikosta. Sorkka- ja sarvieläimille myrsky merkitsi pahinta tuhoa. Peurat, karibut ja hirvet eivät voineet ryömiä tuulenkaatojen alle tai tunkeutua kallioiden lomiin. Parasta, mitä ne voivat tehdä, oli laskeutua makuulle lumihangen suojapuolelle ja antaa ruumiinsa peittyä lumeen. Mutta ne eivät sittenkään voineet kauan pysytellä suojassaan, sillä niiden täytyi syödä. Kahdeksanatoista tuntina kahdestakymmenestäneljästä täytyy hirven syödä, pysyäkseen talvella hengissä. Sen iso vatsa vaatii suunnattoman paljon, ja suurin osa sen ajasta kuluu niiden parin hehdollisen nyppimiseen pensaiden latvoista, jotka se päivittäin tarvitsee. Karibu tarvitsee melkein saman verran — ja peura vähimmin näistä kolmesta.
Ja myrsky jatkui sen päivän, ja seuraavan, vieläpä kolmannenkin — kolme päivää ja kolme yötä — ja kolmantena päivänä ja yönä sen mukana satoi pistävää, rakeentapaista lunta, jota tuli kahden jalan paksulta tasaisille kohdille ja hankipaikkoihin jopa kymmenenkin jalkaa. Se oli intiaanien "raskasta lunta" — joka lyijynraskaana painoi maata, ja jonka alla pyitä ja jäniksiä tukehtui tuhatmäärin.
Neljäntenä päivänä myrskyn alusta lukien Kazan ja Harmaa Hukka lähtivät ulos tuulenkaadosta. Ei ollut enää tuulta — ei enää lumisadetta. Koko maailma lepäsi yhtenäisen, valkean lumivaipan peitossa, ja pakkanen ihan poltti.
Rutto oli suorittanut tuhotyönsä ihmisten kesken. Nyt olivat tulleet nälän ja kuoleman päivät villeille olennoille.