XIII
NÄLÄN POLUILLA
Kazan ja Harmaa Hukka olivat olleet sataneljäkymmentä tuntia ruoatta. Harmaalle Hukalle se merkitsi tukaluutta, lisääntyvää heikkoutta. Kazanille se oli nälkään nääntymistä. Kuuden päivän ja kuuden yön paastoaminen oli kutistanut heidän kylkiluitansa ja tehnyt syviä kuoppia lanteitten etupuolelle. Kazanin silmät olivat punaiset ja kapenivat raoiksi, kun hän katsoi valoon päin.
Tällä kertaa Harmaa Hukka seurasi häntä, kun hän lähti ulos kovalle hangelle. Innokkaina ja toivehikkaina he aloittivat kovassa pakkasessa metsästyksensä. He pyörähtivät tuulenkaadon reunan ympäri, missä aina oli ollut jäniksiä. Nyt siellä ei ollut yhtään jälkeä eikä mitään hajua. He jatkoivat matkaa hevosenkengän muotoisessa kaaressa rämeikön poikki, ja ainoa haju, jonka he tunsivat, tuli lumipöllöstä, joka kyyristeli kuusessa. He tulivat palopaikalle ja pyörsivät takaisin, tutkien rämeikön vastakkaista puolta. Siellä oli harjanne. He kiipesivät harjanteelle ja katselivat sen laelta elollisista olennoista tyhjää maailmaa. Lakkaamatta Harmaa Hukka haisteli ilmaa, mutta ei antanut mitään merkkiä Kazanille. Harjanteen laella Kazan seisoi läähättäen. Hänen kestävyytensä oli lopussa. Paluumatkalla rämeikön poikki hän kompastui esteeseen, jonka yli oli yrittänyt loikata. Nälkäisempinä ja heikompina he saapuivat takaisin tuulenkaadolle. Seuraava yö oli selkeä ja tähtikirkas. He metsästivät taas rämeiköllä. Ei ollut liikkeellä muuta kuin yksi ainoa eläin, mutta se oli kettu. Vaisto sanoi heille, että sitä oli turha ajaa takaa.
Silloin muistui Kazanin mieleen maja. Kahta asiaa oli maja aina merkinnyt hänelle — lämmintä ja ruokaa. Ja kaukana harjanteen tuolla puolen oli Otton maja, jonka luona hän ja Harmaa Hukka olivat ulvoneet kuoleman hajulle. Mutta hän ei ajatellut Ottoa — eikä sitä salaperäisyyttä, jolle oli ulvonut. Hän ajatteli vain majaa, ja maja oli aina merkinnyt ruokaa. Hän suuntasi kulkunsa oikopäätä harjanteelle, ja Harmaa Hukka seurasi. He kulkivat rämeikön ja sen toisella puolen olevan palopaikan poikki ja saapuivat toisen rämeikön laitaan. Kazan tavoitti nyt riistaa haluttomasti. Hänen päänsä riippui alhaalla. Hänen tuuhea häntänsä laahasi lumessa. Hänen päämääränsä oli maja — vain maja. Se oli hänen viimeinen toivonsa. Mutta Harmaa Hukka oli yhä valppaana, nuuskien ilmaa ja kohottaen päätään joka kerta, kun Kazan pysähtyi kylmettyneellä kuonollaan nuuskimaan lunta. Vihdoinkin se tuli — haju! Kazan oli jatkanut matkaa, mutta pysähtyi, kun huomasi, ettei Harmaa Hukka seurannut. Kaikki voima, mitä oli jäljellä hänen nääntyneessä ruumiissaan, ilmeni äkillisenä jäykkänä jännityksenä, kun hän katseli kumppaniaan. Tämän etujalat olivat tanakasti isketyt itään päin; hoikka, harmaa pää kurkotti eteenpäin hajua tunteakseen, ja koko ruumis vavahteli.
Silloin he äkkiä kuulivat ääntä, ja vingahtaen Kazan ryntäsi siihen suuntaan, Harmaa Hukka kupeellaan. Haju kävi yhä väkevämmäksi Harmaan Hukan sieraimiin, ja kohta tunsi sen Kazankin. Se ei ollut jäniksen tai pyyn hajua. Se oli isoa riistaa. He lähestyivät varovasti, pysytellen vastatuuleen päin. Rämeikkö kävi tiheämmäksi, kuusikko sakeammaksi, ja nyt, sadan metrin päästä heidän edestään, kuului takertuvien ja taistelevien sarvien kalsketta. Kymmenen sekunnin kuluttua he kiipesivät kinoksen yli, ja Kazan pysähtyi ja kyyristyi mahalleen. Harmaa Hukka ryömi aivan hänen kupeelleen, kääntäen sokeat silmänsä sitä kohti, minkä hajun tunsi, vaikkei voinutkaan nähdä.
Viidenkymmenen metrin päähän heistä oli joukko hirviä kokoontunut tiheän kuusikon suojaan. Ne olivat syöneet puhtaaksi puolen hehtaarin alueen. Puut oli karsittu paljaiksi niin korkealle kuin ne yltivät, ja lumi oli niiden kavioiden alla tallautunut kovaksi. Kuusi eläintä oli tarhassa, kaksi niistä härkää — ja nämä härät tappelivat, kun taas kolme lehmää ja yksivuotias vasikka olivat keräytyneet ryhmäksi ja katselivat tätä mahtavaa kaksintaistelua. Juuri ennen myrskyä oli muuan nuori kiiltäväkarvainen härkä, kolme neljäsosaa täyttä kokoa, jolla oli nelivuotiaan pienet, täyteläiset sarvet, johtanut nämä kolme lehmää ja vuoden vanhan vasikan suojaiseen kuusikkoon. Viime yöhön asti se oli ollut lauman johtajana. Yöllä oli vanhempi härkä anastanut yliherruuden. Anastaja oli neljä kertaa niin vanha kuin nuori härkä ja puolta raskaampi. Sen suunnattomat, kämmenhaaraiset sarvet, kuhmuiset ja säännöttömät — mutta jykevät — ilmaisivat ikää. Satojen taistojen soturi kun oli, se ei ollut epäröinyt antautua taisteluun ryöstääkseen nuoremmalta härältä kodin ja perheen. Kolmasti ne olivat taistelleet päivänkoiton jälkeen, ja kovaksi tallattu lumi oli veren punaama. Sen haju oli tullut Kazanin ja Harmaan Hukan sieraimiin. Kazan nuuski nälissään. Omituisia ääniä vyöryi Harmaan Hukan kurkkua ylös ja alas, ja hän nuoleskeli käpäliään.
Hetkeksi taistelijat vetäytyivät muutamien metrien päähän toisistaan ja seisoivat päät alhaalla. Vanha härkä ei ollut vielä saavuttanut voittoa. Nuorempi härkä edusti nuoruutta ja sitkeyttä; vanhemmalla härällä oli niiden vastapainona taitavuus, suurempi paino, kypsyneempi voima ja pää ynnä sarvet, jotka olivat kuin muurinmurtaja. Mutta vanhemman härän isossa ruhossa oli muutakin — sen ikä.
Sen laajat kupeet huohottivat. Sieraimet ammottivat suurina kuin porokellot.
Sitten, ikäänkuin joku taistelutantereen näkymätön henki olisi antanut merkin, ne syöksyivät taas yhteen. Sarvien ryskeen olisi voinut kuulla puolen mailin päähän, ja tuhannenkahdeksansadan naulan painoisen liha- ja luuröykkiön alla painui nuorempi härkä takakoivilleen. Mutta silloin esiintyi nuoruuden etevyys. Kohta se oli taas pystyssä, sarvet vastustajansa sarvissa. Kaksikymmentä kertaa se jo oli näin tehnyt, ja voimat näyttivät joka hyökkäyksessä vain kasvavan. Ja nyt, ikäänkuin se olisi käsittänyt, että lopputaistelun viimeiset hetken olivat käsissä, se väänsi vanhan härän niskaa ja tappeli hurjemmin kuin koskaan ennen. Kazan ja Harmaa Hukka kuulivat kumpikin sitä seuranneen ankaran ryskeen — ikäänkuin joku olisi astunut kuivalle seipäälle ja sen katkaissut. Oli helmikuu, ja sorkkaeläimet alkoivat jo pudottaa sarviaan — varsinkin vanhemmat härät, joiden kämmenhaaraiset kasvannaiset ensinnä varisevat. Tämä seikka kallisti voiton nuoremman härän puolelle verentahraamalla taistelutantereella muutamien metrien päässä Harmaasta Hukasta ja Kazanista. Vanhan härän kallosta taittui juurta myöten toinen tavattoman isoista sarvista terävästi naksahtaen, ja seuraavassa silmänräpäyksessä upposi neljä tuumaa puukontapaista sarvea toisen etujalan taakse. Heti hävisi vanhasta härästä kaikki toivo ja rohkeus, ja se hoiperteli takaisin, metrin erällään, nuoren härän pistellessä sitä kaulaan ja lapoihin, kunnes veri juoksi siitä pikku virtoina. Tarhan reunassa se tempautui vapaaksi ja ryntäsi ryskien pois metsään.
Nuorempi härkä ei ajanut takaa. Se keikautti päätään ja seisoi jonkun hetken kupeet koholla ja sieraimet laajentuneina, katsellen siihen suuntaan, jonne voitettu vastustaja oli lähtenyt. Sitten se kääntyi ja juosta hölkytteli takaisin yhä liikkumattomien lehmien ja vasikan luo.
Kazan ja Harmaa Hukka vavahtelivat. Harmaa Hukka hiipi poispäin tarhan laidasta, ja Kazan seurasi. He eivät enää välittäneet lehmistä ja nuoresta härästä. Tuosta tarhasta oli heidän nähtensä karkoitettu lihaa, joka oli taistelun murjomaa ja vuoti verta. Villin parven kaikki vaistot palasivat nyt Harmaaseen Hukkaan — ja Kazaniin hurja halu saada maistaa sitä verta, jonka hajun hän tunsi. He kääntyivät kiireesti vanhan härän verentahraamalle polulle, ja kun he saapuivat sille, huomasivat he pitkin matkaa punaisia pärskeitä. Kazanin leuoista tippui, kun kuuma haju ajoi veren kuin tulena hänen heikontuneen ruumiinsa läpi. Hänen silmänsä olivat nääntymyksestä punaiset, ja niissä oli nyt outo välke, jollaista niissä ei ollut silloinkaan, kun hän oli susiparvessa. Hän kiiti nopeasti eteenpäin, melkein unohtaen Harmaan Hukan. Mutta kumppani ei enää tarvinnutkaan hänen kupeittensa ohjausta. Kuono aivan lähellä jälkiä hän juoksi yhtä vinhasti kuin oli juossut pitkissä ja jännittävissä ajoissa ennen sokeuden tuloa.
Puolen mailin päässä tiheästä kuusikosta he saavuttivat vanhan härän. Se oli etsinyt suojaa palsamiryhmän takaa ja seisoi verilätäkössä, joka yhä laajeni lumessa. Se huohotti vieläkin raskaasti. Jykevä pää, joka nyt sarvipuolena oli eriskummainen, oli painuksissa. Veritäpliä tippui sen pullistuneista sieraimista. Mutta tässäkin tapauksessa, vaikka vanha härkä oli nälkiintymisestä, uupumuksesta ja verenvuodosta heikontunut, olisi susiparvi kavahtanut hyökkäämästä. Missä ne olisivat epäröineet, siinä Kazan ryntäsi äristen kimppuun. Hetkeksi hänen torahampaansa upposivat härän paksuun kaulanahkaan. Samassa hän paiskautui takaisin — kaksikymmentä jalkaa. Sydänjuuria kalvava nälkä riisti häneltä kaiken varovaisuuden, ja hän hyökkäsi uudestaan, suoraan härän etupuolelta —, samalla kun Harmaa Hukka ryömi salavihkaa takaapäin sen luo, sokeana etsien arkaa kohtaa, jota luonto ei ollut opettanut Kazania löytämään. Tällä kertaa Kazan siepattiin härän sarven kämmenhaaraiselle levylle, viskattiin taas takaisin puolipökertyneenä. Samassa Harmaan Hukan pitkät, valkeat hampaat leikkasivat kuin veitset härän köydentapaista polvikinterettä. Kolmenkymmenen sekunnin ajan hän pysyi siinä kiinni härän raivoisasti heittelehtiessä ja yrittäessä sotkea häntä jalkoihinsa. Kazan oli sukkela oppimaan, vieläkin sukkelampi Harmaan Hukan ohjattavaksi, ja kävi taas käsiksi, koettaen näykkäistä kiinni pullistuneeseen jänteeseen heti polven yläpuolelta. Se ei onnistunut, ja hänen suistuessaan eteenpäin hartioilleen, paiskattiin Harmaa Hukka syrjään.
Mutta tämä oli päässyt tarkoituksensa perille. Vanha härkä, joka oli avonaisessa taistelussa oman heimolaisensa kanssa joutunut tappiolle, ja jota nyt ahdisti vielä hengenvaarallisempi vihollinen, lähti karkuun. Sen kulkiessa vaipui toinen lonkka joka askeleella. Vasemman jalan polvijänne oli purtu puoleksi poikki.
Sokeanakin tuntui Harmaa Hukka tietävän, mitä oli tapahtunut. Taas hän oli parvisusi — kaikki suden sotajuonet mielessä. Kazan, jonka vanha härkä oli kahdesti viskannut sarvellaan loitolle, oli niin paljon viisastunut, ettei enää tehnyt avointa hyökkäystä. Harmaa Hukka juoksi härän perästä, mutta Kazan jäi hetkeksi jälkeen, hotkiakseen nälkäänsä muutamia suuntäyteisiä verentahraamaa lunta. Sitten hän seurasi ja juoksi Harmaan Hukan rinnalla, viidenkymmenen metrin päässä härän takana. Pitkin jälkiä oli enemmän verta — kapea, punainen juova.
Viisitoista minuuttia myöhemmin härkä taas pysähtyi ja kääntyi heitä kohti, iso pää painuksissa. Sen silmät olivat punaiset. Kaula ja lavat olivat riipuksissa, ilmaisten, ettei sillä enää ollut samaa lannistumatonta taisteluhenkeä, joka lähes parinkymmenen vuoden ajan oli kuulunut sen olemukseen. Se ei enää ollut ympäröivän erämaan herra; ei ollut enää uhmaa komean pään ryhdissä eikä intohimon välkettä verestävissä silmissä. Hengityksessä kuului läähätystä, joka kävi vähitellen yhä selvemmäksi. Metsästäjä olisi käsittänyt mitä se merkitsi. Nuoremman härän sarven kärki oli osunut oikeaan paikkaan, ja vanhan härän keuhkot alkoivat uupua. Monesti oli Harmaa Hukka kuullut samaa läähätystä aikaisempina metsästyspäivinään parven mukana ja ymmärsi asian. Hitaasti hän alkoi kiertää haavoittunutta metsänvaltiasta noin kahdenkymmenen metrin päässä. Kazan pysytteli hänen rinnallaan.
Kerran — kahdesti — kaksikymmentä kertaa he tekivät verkkaisen kierroksensa, ja aina kun he kääntyivät, teki vanha härkä samoin, ja sen hengitys kävi yhä raskaammaksi, ja pää painui syvempään. Tuli keskipäivä, ja sitä seurasi päivän jälkipuoliskon ankarampi pakkanen. Kahdestakymmenestä kierroksesta tuli sata — kaksi sataa — ja enemmän.
Harmaan Hukan ja Kazanin jaloissa kävi lumi heidän tallaamallaan polulla kovaksi. Vanhan härän harittavien sorkkien alla lumi ei ollut enää valkeaa, vaan punaista. Tuhansia kertoja oli tämä erämaan kenenkään näkemättä tapahtuva murhenäytelmä ennen näytelty. Se oli sellaisen elämän kuvaelma, jossa itse elämä tarkoittaa kelvollisimman hengissä säilymistä ja jossa eläminen tietää tappamista ja kuoleminen elämän ainaista jatkumista.
Vihdoin, Harmaan Hukan ja Kazanin yhä suorittaessa kuolettavaa kiertelyään, sattui niin, ettei vanha härkä kääntynyt — sitten toistamiseen, kolmannen ja neljännen kerran, ja Harmaa Hukka näkyi käsittävän. Kazanin kanssa hän vetäytyi taemmaksi kovaksi tallatulta polulta, ja he laskeutuivat mahalleen vaivaiskuusikon suojaan — ja odottivat. Kotvan aikaa härkä seisoi liikahtamatta, rampautuneen lonkan vaipuessa yhä alemmas. Ja sitten, puhaltaen syvän ja verensalpaaman huokauksen, se vaipui maahan. Kauan aikaa pysyivät Kazan ja Harmaa Hukka liikahtamatta, ja kun he vihdoin palasivat tallatulle polulle, lepäsi härän raskas pää lumella. Taas he alkoivat kierrellä, ja nyt kierrokset kävivät ahtaammiksi, jalan verran erällään, kunnes enää kymmenen metriä — sitten yhdeksän — sitten kahdeksan erotti heidät saaliistaan. Härkä yritti nousta, mutta ei jaksanut. Harmaa Hukka kuuli sen ponnistelevan ja vaipuvan takaisin, ja äkkiä hän takaapäin loikkasi nopeasti ja äänettömästi sen luo. Terävät torahampaat upposivat härän sieraimiin, ja koiran ensimmäisen vaiston mukaan Kazan harppasi tavoittamaan kurkkuotetta. Tällä kertaa häntä ei paiskattu syrjään. Harmaan Hukan hirmuinen ote antoi hänelle tarpeeksi aikaa repiä puhki puolen tuuman paksuisen nahan ja upottamaan hampaansa yhä syvemmälle, kunnes ne vihdoin tapasivat kaulavaltimon. Lämmin verisuihku purskahti vasten hänen silmiään. Mutta hän ei hellittänyt. Samoin kuin hän oli pidellyt ensimmäisen karibunsa kaulavaltimosta kuutamoisena yönä kauan aikaa sitten, samoin hän nyt piti kiinni vanhasta härästä. Vasta Harmaa Hukka sai hänen leukansa aukenemaan. Hän vetäytyi taaksepäin, nuuskien ilmaa, kuunnellen. Sitten hän hitaasti kohotti päätään, ja jääkylmän ja nälkään nääntyvän erämaan halki kaikui hänen uliseva, voitonriemuinen huutonsa — kutsu syömään.
Nälän päivät olivat heiltä päättyneet.