XVII
KAZANIN POIKA
Sattui niin, että Kazanilla, susikoiralla, oli syytä muistella näitä asioita ennen kaikkia muita. Hän ei voinut milloinkaan tyystin Unohtaa entisiä valjaissa olon päiviä, vaikka ne kävivätkin yhä hämärämmiksi ja varjomaisemmiksi hänen muistissaan sitä mukaa kuin kesiä ja talvia vieri. Kuin unennäkönä kuvastuivat hänen mieleensä ne ajat, jolloin hän oli joutunut ihmiselämän keskuuteen. Unen tapaisina palasivat hänen muistiinsa silloin tällöin myöskin ensimmäisen naisen kasvot ja isännät, jotka — niin hänestä tuntui — olivat eläneet aikoja sitten. Eikä hän saattanut milloinkaan unohtaa Tulta ja taistelujaan miesten ja eläinten kanssa ja pitkiä ajoretkiään kuutamossa. Mutta kaksi seikkaa kuvastui hänelle aina niin selvästi, kuin ne olisivat vasta eilen tapahtuneet — kohoten kirkkaina ja unohtumattomina muiden kaikkien yli, niinkuin ne kaksi pohjoistaivaan tähteä, jotka eivät milloinkaan kadottaneet loistoaan. Toinen oli Nainen. Toinen oli hirvittävä taistelu ilveksen kanssa Sun Rockin kukkulalla, jolloin Harmaa Hukka tuli sokeaksi.
Muutamat seikat pysyvät lähtemättömästi kiintyneinä ihmissieluun; ja samoin ne pysyvät eläimen sielussa eikä kovinkaan eri tavalla. Ei tarvita aivoja eikä järkeä voidakseen mitata murheen tai onnen syvyyksiä. Ja Kazan tajusi järkeilemättömään tapaansa, että tyytyväisyys ja rauha, täysi vatsa, hyväilyt ja ystävälliset sanat olivat iskujen sijasta hänelle tulleet Naisen kautta, ja että toveruus erämaassa — uskollisuus, kuuliaisuus ja uhrautuvaisuus — olivat osa Harmaasta Hukasta. Kolmas unohtumaton asia oli pian tulossa siinä kodissa, jonka he olivat itselleen pakkasen ja nälän päivinä rämeiköllä löytäneet tuulenkaadon alta.
He olivat noin kuukausi takaperin lähteneet rämeeltä, kun se oli syvän lumen peitossa. Kun he nyt sinne palasivat, loi aurinko ensimmäisten, kirkkaitten kevätpäivien lämmintä paistetta. Kaikkialta kuului, mistä enemmän, mistä vähemmän, sulavien lumihankien liriseviä puroja, murentuvan jään ryskettä, kallioiden, maan ja puiden yhä heikkeneviä pakkaspaukkeita, ja yöstä yöhön oli revontulten kylmä, valju hehku väistynyt yhä kauemmas napaa kohden, kalveten loistossaan. Näin varhain olivat haavansilmut alkaneet pullistua, ja ilma oli täynnänsä palsamin, kuusen ja setripuun suloista tuoksua. Missä kuusi viikkoa sitten oli vallinnut nälkä, kuolema ja hiljaisuus, siinä nyt Kazan ja Harmaa Hukka rämeikön reunassa seisten vetivät sieraimiinsa keväistä mullan hajua ja kuuntelivat elämän ääniä. Heidän päänsä päällä lenteli vastayhtynyt hirvilintupari ja toraili heille. Iso närhi istui auringonpaisteessa höyheniään sukien. Syvemmältä metsästä he kuulivat raskaan sorkan alla katkeavan oksan rasahduksen. Takana olevalta harjanteelta kantautui heidän sieraimiinsa tuore emäkarhun haju, kun se uutterasti tavoitteli puista hentoja haavansilmuja kuuden viikon vanhoja penikoitaan varten, jotka olivat syntyneet sen itsensä vielä syvää talviuntansa nukkuessa.
Auringon lämpö ja ilman tuoksu kuiskailivat Harmaalle Hukalle toveruudesta ja äitiydestä. Hän vikisi vienosti ja hieroi sokeita kasvojaan Kazaniin, jolle hän oli jo kauan yrittänyt omalla tavallaan siitä kertoa. Hartaammin kuin milloinkaan hän halusi kiertyä sykkyrään tuulenkaadon alla lämpimässä, kuivassa pesässä. Hän ei tuntenut vähintäkään halua riistanajoon. Kaksihaaraisen sorkan alla katkenneen oksan ryskähdys ja naaraskarhun ja sen penikoiden tuore haju eivät herättäneet ainoatakaan hänen vanhoista vaistoistaan. Hänen teki vain mieli sykertyä vanhan tuulenkaadon suojassa ja odottaa. Ja parhaansa mukaan hän koetti saada Kazania käsittämään tätä haluaan.
Nyt kun lumi oli poissa, huomasivat he, että heidän ja sen kummun välillä, jolla tuulenkaato sijaitsi, oli pieni puro. Harmaa Hukka heristi korviaan pienoiskosken pauhinan kuullessaan. Tulenpäivistä lähtien, jolloin Kazan ja hän olivat pelastuneet hietaniemekkeelle, hänestä oli haihtunut suden synnynnäinen vedenkammo. Pelkäämättä, jopa malttamattomana hän seurasi Kazania, kun tämä haki kahluupaikkaa tulvivan pikku virran poikki. Toisella puolella Kazan näki tuulenkaadon. Harmaa Hukka haisti sen ja vinkui iloissaan, sokeat kasvot sitä kohden kääntyneinä.
Sata metriä ylempänä oli iso setripuu kaatunut virran yli, ja Kazan lähti veden poikki. Hetkisen Harmaa Hukka epäröi ja seurasi sitten. Kyljitysten he juosta hölkyttelivät tuulenkaadolle. Pää ja hartiat pesänsä pimeässä oviaukossa he nuuskivat ilmaa kauan ja varovaisina. Sitten he menivät sisään. Kazan kuuli puolisonsa heittäytyvän mukavan luolan kuivalle pohjalle. Harmaa Hukka läähätti, ei uupumuksesta, vaan siksi, että hänet valtasi tyytyväisyyden ja onnellisuuden tunne. Kazanin omatkin leuat haukottivat pimeässä. Hänkin oli iloinen siitä, että oli saavuttu takaisin vanhaan kotiin. Hän meni Harmaan Hukan luo, ja tämä nuoleskeli hänen kasvojaan vielä kovemmin läähättäen. Sen saattoi tulkita vain yhdellä tavalla. Ja Kazan ymmärsi, laskeutui hetkeksi maahan hänen viereensä ja kuunteli, pesän suuta silmäillen. Sitten hän alkoi haistella ympäri pitkiä seiniä.
Hän oli ihan likellä pesän suuta, kun hänen sieraimiinsa äkkiä sattui tuore haju, ja hän kävi jäykäksi, ja harjakset törröttivät kankeina. Hajua seurasi ruikutteleva pikkuvauvan jokellus. Pesän suulle ilmestyi piikkisika ja jatkoi ajattelematonta kulkuaan sisään, jokeltaen yhä omituisella pikkuvauvan äänellä, joka on tehnyt sen hengen ihmisten puolelta loukkaamattomaksi. Kazan oli kuullut saman äänen ennen ja kaikkien muiden eläinten lailla tottunut olemaan välittämättä sillä tavalla ääntelevän vaarattoman eläimen läsnäolosta. Mutta tällä kertaa hän ei tullut pysähtyneeksi ajattelemaan, että siinä oli piikkisika, ja että hyväntuulinen pikku olento olisi hänen ensimmäisestä ärähdyksestään mennä kuppuroinut matkoihinsa niin sukkelasti kuin vain kykeni, yhä itsekseen vauvan tavalla jokeltaen. Hän ehti vain ajatella, että elävä olento oli tunkeutumassa siihen kotiin, jonne Harmaa Hukka ja hän juuri olivat palanneet. Päivän verran myöhemmin tai ehkäpä tuntiakin myöhemmin hän olisi sen karkoittanut murinalla. Nyt hän karkasi siihen kiinni.
Tätä hyökkäystä seurasi hurja jokeltaminen, johon sekaantui porsaantapaisia kirkaisuja, ja sitten yltyvä sarja katkonaisia ulvahduksia. Harmaa Hukka loikkasi aukolle. Piikkisika oli kiertynyt tuhattutkaimeksi palloksi kymmenkunnan jalan päässä, ja hän kuuli Kazanin rimpuilevan hirveimmissä kuolemanhädän tuskissa, mihin metsäeläin saattaa joutua. Hänen naamansa ja kuononsa olivat piikkien peitossa. Jonkun hetken hän piehtaroi ja tonki kosteassa maassa ja mullassa, käpälillään hurjasti raapien lihaansa pisteleviä okaita. Sitten hän taas karkasi liikkeelle, kuten kaikki koirat tekevät, jotka ovat joutuneet kosketuksiin ystävällisen piikkisian kanssa, ja kiiti yhä uudestaan ympäri tuulenkaatoa, ulvoen joka hyppäyksellä. Harmaa Hukka pysyi tyynenä. Ehkä on eläintenkin elämässä leikkisyyden hetkiä. Jos niin on laita, niin tässä hän näki sellaisen. Hän haisti piikkisian läsnäolon ja tiesi, että Kazan oli piikkejä täynnä. Koska sille ei mitään mahtanut eikä ollut taistelusta puhe, istahti hän takakoivilleen ja odotti, heristäen korviaan joka kerta kun Kazan hurjassa kiertokulussaan tuulenkaadon ympäri livahti hänen ohitsensa. Hänen neljättä tai viidettä kertaa kiertäessään piikkisika hieman lauhtui ja jatkaen keskeytynyttä jokelteluansa mennä vaapotti läheisen haavan juurelle, kiipesi siihen ja alkoi jyrsiä oksan hentoa kuorta.
Vihdoin Kazan pysähtyi Harmaan Hukan eteen. Hänen lihansa lävistäneiden sadan pikkuneulan katkera kidutus oli turtunut tasaisesti polttavaksi tuskaksi. Harmaa Hukka nousi häntä varovasti tarkastamaan. Hampaillaan hän tarttui parin kolmen piikin päähän ja veti ne pois. Kazan käyttäytyi tällöin kovin koiramaisesti. Häneltä pääsi kiljahdus, ja hän vinkui, kun Harmaa Hukka nyhti pois uuden joukon piikkejä. Sitten hän laskeutui mahalleen maahan, oikaisi etujalkansa, sulki silmänsä ja päästämättä mitään muuta ääntä kuin satunnaisen tuskanvikinän antoi Harmaan Hukan jatkaa puuhaansa. Onneksi hän oli säästynyt saamasta yhtään piikkiä suuhunsa tai kieleensä. Mutta kuono ja leukapielet olivat kohta veren punaamat. Tunnin ajan Harmaa Hukka uskollisesti jatkoi hoitoaan ja oli silloin saanut kiskotuksi ulos useimmat piikit. Vielä jäi muutamia, jotka olivat liian lyhyitä ja liian syvälle tunkeutuneita, jotta hän olisi voinut niihin hampaillaan tarttua.
Sitten Kazan meni joen rantaan ja upotti polttavan kuononsa kylmään veteen. Se lievitti kipua jonkun verran, mutta vain vähäksi aikaa. Jäljelle jääneet piikit syöpyivät yhä syvemmälle lihaan, ikäänkuin olisivat olleet elollisia olentoja. Kuono ja huulet alkoivat turvota. Hän kuolasi suustaan verta ja sylkeä, ja silmät kävivät punaisiksi. Pari tuntia senjälkeen kun Harmaa Hukka oli vetäytynyt pesäänsä tuulenkaadon alle, puhkaisi muuan piikki Kazanin huulen ja alkoi pistää kieleen. Raivoissaan Kazan pureskeli vihaisesti puunpalasta. Silloin piikki katkesi ja mykertyi eikä kyennyt saamaan enempää vauriota aikaan. Luonto oli hänelle neuvonut ainoan pelastuskeinon. Suurimman osan päivää hän kulutti puuta jyrsien ja musertaen suuntäydeltä multaa leukojensa välissä. Tällä tavoin piikkien väkäpäiset kärjet tylstyivät ja katkeilivat lihan läpi ehtiessään. Hämärän tultua hän ryömi tuulenkaadon suojaan ja Harmaa Hukka nuoleskeli hellästi pehmeällä, vilpoisalla kielellään hänen kuonoaan. Yöllä Kazan meni useasti joelle ja sai viihdytystä sen jääkylmästä vedestä.
Seuraavana päivänä hänellä oli metsäkansan sanantavan mukaan "piikkisikotauti". Hänen naamansa oli niin turvoksissa, että Harmaa Hukka varmaan olisi nauranut, jos olisi ollut ihminen eikä sokea. Hänen leukansa olivat pullollaan kuin pielukset. Silmät olivat pelkkinä rakoina. Mennessään ulos päivänvaloon hän siristeli silmiään, sillä hän näki tuskin paremmin kuin näkökykynsä menettänyt kumppani. Mutta tuska oli melkein poissa. Seuraavana yönä hän jo ajatteli saalista ja aamulla ennen päivännousua toi kotiin jäniksen. Muutamia tunteja myöhemmin hän olisi tuonut Harmaalle Hukalle pyyn, mutta kun hän juuri oli aikeissa hypätä kiinni höyheniseen saaliiseensa, sai jonkun metrin päästä kuuluva piikkisian hiljainen jokellus hänet pysähtymään. Harva asia sai Kazanin painamaan häntänsä alas. Mutta pienen piikkisen eläimen joutava ja sekamelskainen lörpöttely sai hänet kiireesti pötkimään tiehensä häntä koipien välissä. Kuten ihminen kammoo matelevaa käärmettä ja väistyy syrjään, samoin Kazan tästedes väisti tätä pikkuista metsäeläintä, jonka eläinkunnan historia ei milloinkaan tiedä menettäneen hyväntuulisuuttaan tai riitaa rakentaneen.
Kazanin seikkailua piikkisian kanssa seurasi kaksi viikkoa, joina päivät yhä pitenivät ja lämpö lisääntyi, kaksi auringonpaisteen ja riistanajon viikkoa. Viimeinenkin lumi katosi nopeasti. Maasta alkoi kohota vihreitä taimia. Bakneesh-köynnös loisti yhä punaisempana joka päivä, haavansilmut alkoivat halkeilla, ja aurinkoisimmissa paikoissa harjanteilla kallioiden välissä antoivat pienet, valkeat lumikukat lopullisen todistuksen, että kevät oli tullut. Ensimmäisenä näistä kahdesta viikosta Harmaa Hukka metsästi usein yhdessä Kazanin kanssa. He eivät loitonneet kauas. Rämeikkö vilisi pikkuriistaa, ja kunakin päivänä ja yönä he tappoivat itselleen tuoretta lihaa. Ensi viikon jälkeen Harmaa Hukka tuli harvemmin mukaan.
Sitten tuli lauha, hyväntuoksuinen ja täyden kevätkuun kirkastama, ihana ilta, jolloin hän ei suostunut lähtemään tuulenkaadosta. Kazan ei sitä vaatinutkaan. Vaisto sai hänet käsittämään, eikä hän sinä yönä edennyt ajossaan kauas. Palatessaan hänellä oli mukanaan jänis. Sitten tuli yö, jolloin Harmaa Hukka tuulenkaadon pimeimmästä loukosta äristen varoitti häntä lähestymästä. Kazan seisoi oviaukossa, jänis leukapielissään. Hän ei pahastunut ärinästä, vaan seisoi siinä hetken, tuijottaen pimeyteen, jonne Harmaa Hukka oli lymynnyt. Sitten hän laski jäniksen maahan ja painui makuulle poikittain oviaukkoon. Hetken päästä hän nousi rauhattomana ja meni ulkopuolelle. Mutta hän ei jättänyt tuulenkaatoa. Oli jo päivä, kun hän uudestaan meni sisään. Hän nuuski samoin kuin oli kauan aikaa sitten Sun Rockin kukkulalla kallioiden välissä nuuskinut. Se, mitä tuntui ilmassa, ei ollut hänelle enää outoa. Hän kävi lähemmäs, eikä Harmaa Hukka enää ärissyt, vaan vikisi hyväilevästi, kun Kazan häntä kosketti. Sitten hänen kuononsa tapasi jotakin muuta. Se oli pehmeää ja lämmintä, ja siitä kuului omituista pikku tuhahtelua. Hänen kurkustaan tuli vastausvinkuna ja pimeässä Harmaan Hukan kielen nopea ja hellä hyväily.
Kazan palasi auringonpaisteeseen ja oikaisi itsensä tuulenkaadon oven eteen. Hänen leukansa loksahtivat auki, sillä hänet valtasi merkillinen tyytyväisyys.