XVIII
BAREEN KASVATUS
Menetettyään Sun Rockilla tapahtuneessa murhassa penikkansa olivat sekä Harmaa Hukka että Kazan nyt toisenlaisia kuin olisivat olleet, jollei iso harmaa ilves silloin olisi sekaantunut heidän elämäänsä. Ikäänkuin tuo asia olisi vasta eilen tapahtunut, muistivat he sen kuutamoisen yön, jona ilves tuotti sokeuden Harmaalle Hukalle ja riisti heiltä vanhempien ilon ja Kazan omasta ja kumppaninsa puolesta kosti taistelemalla vihollisen kanssa kuolemaan asti. Ja nyt, kun pieni pehmeä, elävä pallero kyyristyi tiukasti kiinni Harmaaseen Hukkaan, näki hän sokeilla silmillään entistä selvempänä sen yön surkean kuvan ja vavahteli jokaisesta äänestä, valmiina hyökkäämään näkymätöntä vihollista vastaan ja repimään kappaleiksi kaiken lihan, joka ei ollut Kazanin lihaa.
Lakkaamatta, vähimmänkin äänen saadessa kavahtamaan pystyyn, piti myös Kazan silmällä ja vartioitsi. Hän epäili liikkuvia varjoja. Oksan rasahdus pani hänet kohottamaan ylähuultaan. Hänen torahampaansa välkkyivät uhkaavina, kun lauha ilma toi jonkin oudon hajun. Hänessäkin olivat Sun Rockin ja heidän ensimmäisten pienokaistensa kuoleman ja Harmaan Hukan sokaistumisen muistot herättäneet uuden vaiston. Hän ei hetkeksikään luopunut vartioimasta. Yhtä varmasti kuin odotetaan auringon nousevan, odotti hän, että verivihollinen ennemmin tai myöhemmin hiipisi metsästä heidän kimppuunsa. Toisena tämänlaisena hetkenä ilves oli tuottanut kuolemaa ja samalla sokeutta. Ja siksi hän päivät ja yöt vaani ilvestä taas tulevaksi. Ja paha olisi perinyt toisen elävän olennon, joka näinä Harmaan Hukan ensimmäisinä äitiyden päivinä olisi rohjennut tuulenkaatoa lähestyä.
Mutta rauha oli levittänyt auringonpaisteensa ja yltäkylläisyytensä siivet rämeikön ylle. Ei ollut häiritsijöitä, jollei niiksi lukisi meluavia amerikannärhiä, isosilmäisiä hirvilintuja, kirskuvia pensaspeippoja tai metsähiiriä ja kärppiä. Parin ensimmäisen päivän jälkeen Kazan kävi useammin tuulenkaadossa, ja vaikka hän moneen kertaan tutkistellen nuuski Harmaan Hukan ympäristöä, tapasi hän vain yhden pikku poikasen.
Vähän lännempänä asuvat dogribit olisivat tämmöistä penikkaa nimittäneet "Bareeksi" kahdestakin syystä — koska hänellä ei ollut veljiä eikä siskoja, ja koska hän oli koiran ja suden sekasikiö. Sileä ja vilkas pikku olento oli jakamattomana perinyt emonsa voiman ja tarkkaavaisuuden ja kehittyi nopeasti kuin aito sudenpoikanen eikä niin hitaasti kuin koiranpentu. Kolme päivää hän tyytyi painautumaan tiukasti äitinsä kylkeen, syöden kun oli nälkä, nukkuen enimmät ajat, melkein yhtä mittaa Harmaan Hukan hellän kielen siistittävänä ja pestävänä. Neljännestä päivästä lähtien hän kävi toimeliaammaksi ja uteliaammaksi tunti tunnilta. Hän löysi äitinsä sokeat kasvot, kompuroi hirveästi ponnistaen tämän käpälien yli, ja kerran hän joutui ihan eksyksiin ja puuskui apua pyytäen, kun oli kierähtänyt viiden- tai kahdeksantoista tuuman päähän emostaan. Ei kestänyt kauan tämän jälkeen, ennenkuin hän alkoi käsittää, että Kazan oli osa hänen äidistään, ja tuskin hän vielä oli viikon vanha, kun mielissään kääriytyi sykkyrään Kazanin etukäpälien väliin ja nukkui siihen.
Kazan oli hämillään. Sitten Harmaa Hukka syvästi huokaisten laski päänsä kumppaninsa toiselle etujalalle, koskettaen kuonollaan karkulaispienokaistaan ja näyttäen sanomattoman tyytyväiseltä. Puoleen tuntiin Kazan ei hievahtanutkaan.
Kun Baree oli kymmenen päivän ikäinen, keksi hän, että oli tavattoman hauskaa rimpuilla jäniksen karvatukon kanssa. Vähäistä myöhemmin hän keksi toisen viehättävän ilmiön — valon ja päivänpaisteen. Aurinko oli tällöin osunut sille kohdalle, että puolivälissä iltapäivää sen kirkas säde tunkeutui eräästä tuulenkaadon yläosan aukosta sisään. Alussa Baree vain tuijotti kultaiseen viiruun. Sitten seurasi aika, jolloin hän yritti sillä leikkiä samoin kuin oli leikkinyt jäniksen karvatukolla. Joka päivä hän sitten meni yhä lähemmäs sitä aukkoa, josta Kazan kulki tuulenkaadon ulkopuoliseen suureen maailmaan.
Lopulta tuli aika, jolloin hän saavutti aukon ja kyyristeli siellä, siristellen silmiään ja peläten näkemäänsä, eikä Harmaa Hukka silloin enää yrittänyt häntä pidätellä, vaan meni ulos päivänpaisteeseen ja koetti houkutella häntä luokseen. Kului vielä kolme päivää, ennenkuin hänen heikot silmänsä vahvistuivat sen verran, että hänen sopi seurata emoaan, ja hyvin pian senjälkeen Baree oppi pitämään auringonpaisteesta, lämpimästä ilmasta ja elämän ihanuudesta ja kammoamaan umpinaisen luolan pimeyttä, missä oli syntynyt.
Ettei tämä maailma ollut ihan niin hauska kuin miltä se ensin tuntui, sen hän sai hyvin pian oppia. Lähestyvän myrskyn synkistyvien merkkien uhatessa koetti Harmaa Hukka eräänä päivänä houkutella häntä takaisin tuulenkaadon alle. Silloin hän ensi kertaa varoitti Bareeta eikä tämä käsittänyt. Mutta missä Harmaa Hukka ei onnistunut, siinä tuli Luonto opettamaan ensi läksynsä. Bareen yllätti äkillinen rankkasade. Kauhistuneena hän painui maahan litteäksi ja oli likomärkä ja puoleksi upoksissa, ennenkuin Harmaa Hukka otti hänet leukojensa väliin ja kantoi suojaan.
Toinen toisensa jälkeen tulivat hänelle tästedes elämän oudot kokemukset, ja hänen vaistonsa saivat yksitellen alkunsa. Suurenmoisin oli hänelle seuraavista päivistä se, jona hänen tutkiva kuononsa kosketti äskentapetun ja vertavuotavan jäniksen raakaa lihaa. Silloin hän ensi kerran maistoi verta. Se oli makeaa. Se herätti hänessä kummallista kiihtymystä, ja siitä lähtien hän tiesi, mitä se merkitsi, että Kazan toi jotakin kotiin suussaan. Pian hän pehmeitten karvatukkojen sijasta alkoi tapella karahkojen kanssa, ja hänen hampaansa kävivät koviksi ja teräviksi kuin pienet neulat.
Suuri salaperäinen asia paljastui hänelle vihdoin, kun Kazan kantoi kotiin ison jäniksen, joka hänen leukojensa välissä vielä eli, mutta niin pahoin runneltuna, ettei pystynyt karkaamaan, kun se laskettiin maahan. Baree oli oppinut ymmärtämään, mitä jänikset ja pyyt merkitsivät — makeaa, lämmintä verta, josta hän piti enemmän kuin konsanaan äitinsä maidosta. Mutta hän oli saanut ne käsiinsä kuolleina eikä ollut koskaan nähnyt näitä hirviöitä elävinä. Ja nyt tuo sätkivä ja potkiva jänis, joka lojui maassa selkä poikki, pakotti Bareen kauhistuneena peräytymään.
Hetken aikaa hän katseli Kazanin saaliin kuolinkamppailua. Sekä Kazan että Harmaa Hukka näkyivät käsittävän, että tästä oli tulossa Bareen ensimmäinen oppitunti hänen kasvattamisessaan raatelevaksi lihansyöjäksi, ja seisoivat jäniksen luona vaanimassa, yrittämättä lopettaa sen rimpuilemista. Monta kertaa Harmaa Hukka nuuski jänistä ja käänsi sitten sokeat kasvonsa Bareeheen päin. Kolmannen tai neljännen kerran perästä Kazan oikaisihe mahalleen muutaman jalan päähän ja katseli tarkkaavasti mitä tästä tulisi. Joka kerta kun Harmaa Hukka painoi alas päänsä tonkiakseen jänistä, kohosivat Bareen pikku korvat odottavasti pystyyn. Nähdessään, ettei mitään tapahtunut eikä emo saanut mitään vammaa, Baree tuli vähän lähemmäs. Pian hän jalat jäykkinä ulottui varovasti koskettamaan karvaista olentoa, joka ei vielä ollut kuollut. Viimeisessä suonenvedontapaisessa kouristuksessa vetäytyivät ison jäniksen takajalat koukkuun ja potkaisivat niin, että Baree lensi sätkytellen takaisin ja vinkui kauhistuneena. Hän pääsi taas jaloilleen, ja silloin ensi kerran valtasi hänet viha ja kostonhalu. Potku oli täydentänyt hänen ensi kasvatuksensa. Hän tuli takaisin, vähemmän varovaisena, mutta jäykempijalkaisena, ja hetkistä myöhemmin upotti pikku hampaansa jäniksen kaulaan. Hän tunsi elämän sykähtelyä pehmeässä ruumiissa, kuolevan jäniksen lihakset vavahtelivat suonenvedontapaisesti hänen allaan, ja hän piteli hampaillaan kiinni, kunnes ei enää ollut elämän värähdystä hänen ensimmäisessä "tapossaan". Harmaa Hukka oli ihastuksissaan. Hän hyväili Bareeta kielellään, ja Kazankin alentui hyväksyvästi nuuskimaan poikaansa, palatessaan jäniksen luo. Eikä lämmin, makea veri ollut milloinkaan ennen maistunut Bareesta niin hyvältä kuin tänään.
Nopeasti Baree kehittyi verta maistelevasta eläimestä lihansyöjäksi. Toinen toisensa jälkeen paljastuivat hänelle elämän salaperäisyydet: harmaan pöllön kammottava soidinhuuto, kaatuvan puun ryske, ukkosen jylinä, virtaavan veden kohina, kiiltonäädän kirkuna, naarashirven mylvinä ja oman rotunsa etäinen kutsu. Mutta tärkein näistä salaperäisyyksistä, joista oli jo tulossa osa hänen vaistoaan, oli vainu.
Kerran hän vaelsi viidenkymmenen metrin päähän tuulenkaadosta, ja hänen pikku kuononsa tunsi jäniksen tuoretta hajua. Kohta hän tajusi mietiskelemättä tai lisäkasvatusta tarvitsematta, että päästäkseen käsiksi makeaan lihaan ja vereen, joista hän piti, hänen täytyi seurata hajua. Hän luikerteli hitaasti jälkiä pitkin, kunnes saapui ison pölkyn luo, jonka yli jänis oli harpannut pitkällä loikkauksella, ja tämän pölkyn luota hän kääntyi takaisin.
Joka päivä hän tämän jälkeen lähti omille seikkailuretkilleen. Alussa hän oli kuin kompassiton tutkimusretkeilijä oudossa ja tuntemattomassa maailmassa. Joka päivä hän tapasi jotakin uutta, aina ihmeellistä, usein pelottavaa. Mutta hänen pelkonsa väheni yhä, ja hänen itseluottamuksensa sensijaan paisui. Huomatessaan, ettei yksikään niistä olennoista, joita hän pelkäsi, tehnyt hänelle pahaa, kävi hän yhä rohkeammaksi tutkimishommissaan. Ja hänen ulkonäkönsäkin muuttui, samoin kuin hänen käsityksensä asioista. Hänen pyöreä, vaappuva ruumiinsa kävi toisenmuotoiseksi. Hänestä tuli notkea ja vikkelä. Hänen turkkinsa keltaväri tummeni, ja selkää pitkin kulki vaaleanharmaa juova, samoin kuin Kazanilla. Hänellä oli emonsa kaulanalus ja pään kaunis muoto. Muuten hän oli Kazanin ilmetty poika. Hänen jäsenissään näkyivät vastaisen voiman ja jykevyyden merkit. Hänellä oli leveä rinta. Silmät olivat etäällä toisistaan, vähän punaista alakulmissa.
Metsäkansa tietää, mitä on odotettavissa vetokoiran penikoista, joille aikaisin kehittyy tuollainen punainen täplä. Se on varoitus, että ne ovat villiä syntyä, ja että niiden äidit tai isät ovat rajuista ajoparvista lähtöisin. Bareella oli punainen pilkku niin silmäänpistävä, että se saattoi merkitä vain yhtä asiaa. Samalla kun hän oli melkein puoleksi koira, oli villi luonto omaksunut hänet ikiajoiksi.
Vasta silloin, kun Baree suoritti ensimmäisen tositaistelunsa elävän olennon kanssa, hän pääsi täysin perintöoikeuksiinsa. Hän oli mennyt tavallista kauemmas tuulenkaadosta — runsaasti sadan metrin päähän. Täällä hän tapasi uuden ihmeen. Se oli joki. Hän oli kuullut sen ennen ja kaukaa sitä katsellut — vähintään viidenkymmenen metrin päästä. Mutta tänään hän rohkeni mennä sen äyräälle ja seisoi siinä hyvän aikaa, veden loiskiessa ja laulellessa hänen jalkainsa juuressa, katsellen sen yli uuteen maailmaan. Sitten hän liikkui varovasti jokea pitkin. Hän ei ollut ehtinyt kymmentäkään askelta, kun ihan hänen vierestään kuului hurja räpyttely. Amerikannärhi — muuan pohjolan isosilmäisiä varislintuja — oli suoraan hänen edessään. Se ei kyennyt lentämään. Toinen siipi laahasi maassa, katkenneena luultavasti taistelussa jonkin pikkusaalistajan kanssa. Mutta Bareesta se heti tuntui olevan mitä hämmästyttävin ja uhkaavin kappale elämää.
Silloin hänen harmahtava selkäharjansa jäykistyi, ja hän astui eteenpäin. Närhi pysyi liikahtamatta, kunnes Baree oli kolmen jalan päässä siitä. Lyhyin, vikkelin hyppäyksin se lähti peräytymään. Kohta oli Bareen epäröiminen tipotiessään. Kimakasti vingahtaen hän hyökkäsi haavoittunutta lintua kohden. Hetken aikaa kesti hurja kilpajuoksu, ja Bareen terävät pikku hampaat upposivat närhin höyhenpeitteeseen. Nuolennopeasti alkoi linnun nokka iskeä. Närhi oli pienempien lintujen kuningas. Pesimisaikana se tappoi pensaspeippoja, lempeäsilmäisiä hirvilintuja ja tikkoja. Yhä uudestaan se iski Bareeta voimakkaalla nokallaan, mutta Kazanin poika oli nyt ehtinyt taisteluikään, ja iskujen tuottama kipu sai hänen hampaansa vain painumaan syvemmälle. Vihdoin hän pääsi lihaan asti, ja hänen kurkustaan kohosi penikkamainen ärinä.
Onneksi hän oli tarttunut kiinni siiven alta, ja kymmenkunnan ensimmäisen iskun jälkeen närhin vastustuskyky heikkeni. Viisi minuuttia myöhemmin Baree irroitti hampaansa ja peräytyi askeleen verran katsellakseen edessään olevaa ruhjoutunutta ja liikkumatonta lintua. Närhi oli kuollut. Baree oli voittanut ensimmäisen taistelunsa. Ja voiton mukana hänessä heräsi ihmeellinen aavistus kaikkein suurimmasta vaistosta, joka ilmaisi hänelle, ettei hän enää ollut kuhnuri erämaan elämän merkillisessä koneistossa, vaan tästedes sen osa. Sillä hän oli tappanut.
Puolta tuntia myöhemmin tuli Harmaa Hukka hänen jälkiään seuraten rantaan. Närhi oli revitty palasiksi. Sen höyhenet olivat hajallaan maassa, ja Bareen pikku kuono oli verinen. Baree makasi voitonriemuisena uhrinsa vieressä. Pian Harmaa Hukka käsitti ja hyväili häntä iloissaan. Kun he palasivat tuulenkaadolle, kantoi Baree leuoissaan närhin jätteitä.
Tästä ensimmäisen tapponsa hetkestä alkaen tuli riistanajo Bareen elämän tärkeimmäksi intohimoksi. Milloin hän ei ollut päivänpaisteessa nukkumassa tai tuulenkaadon suojassa öisin, liikkui hän hakemassa elämää, jonka kykeni hävittämään. Hän surmasi kokonaisen metsähiiriperheen. Hirvilinnut olivat alussa helpoimpia hänen väijyen saavutettavikseen, ja hän tappoi niitä kolme. Sitten hän tapasi kärpän, ja tämä hurja, pieni valkea henkipatto tuotti hänelle hänen ensimmäisen tappionsa. Tappio jäähdytti hänen intoaan muutamiksi päiviksi, mutta antoi hänelle sen tärkeän opetuksen, että paitsi häntä itseään oli olemassa muitakin raatelevia lihaasyöviä eläimiä, ja että luonnonjärjestyksen mukaan toisen raatelijan ei sovi toista tavoittaa — ruoakseen. Moni asia oli hänelle synnynnäisesti selvä. Vaistomaisesti hän karttoi piikkisikaa, koettelematta sen piikkien tuottamaa tuskaa. Hän sattui eräänä päivänä vastatusten kiiltonäädän kanssa, kaksi viikkoa kärppätaistelunsa jälkeen. Molemmat etsivät ruokaa, ja kun ei siinä ollut mitään ruokaa, josta olisi tarvinnut taistella, meni kumpikin omaa tietään.
Hän uskalsi mennä yhä kauemmas tuulenkaadosta, aina seuraten jokea. Välistä hän viipyi tuntikausia poissa. Alussa Harmaa Hukka oli levoton hänen poissa ollessaan, mutta meni harvoin hänen mukaansa, ja jonkun ajan kuluttua hän pääsi rauhattomuudestaan. Luonto vaikutti nopeasti. Nyt oli Kazan vuorostaan levoton. Kuutamoiset yöt olivat tulleet, ja matkailuhalu kävi yhä vaativammaksi hänen suonissaan. Ja Harmaan Hukankin valtasi outo kaipuu päästä vapaana vaeltamaan avaraan maailmaan.
Tuli sitten iltapäivä, jolloin Baree lähti pisimmälle ajoretkelleen. Puolen mailin päässä hän tappoi ensimmäisen jäniksensä. Hän jäi sen viereen hämärään asti. Kuu nousi suurena ja kultaisena, täyttäen metsät ja tasangot ja rinteet melkein päivänkirkkaalla valolla. Se oli ihana yö. Ja Baree keksi kuun ja jätti saaliinsa. Ja suunta, johon hän kulki, oli poispäin tuulenkaadosta.
Kaiken yötä Harmaa Hukka valvoi ja odotti. Ja kun vihdoin kuu oli laskeutumassa lounaaseen, istahti hän takakoivilleen, käänsi sokeat kasvonsa taivasta kohti ja kaiutti ilmoille ensimmäisen ulvontansa siitä asti, kun Baree oli syntynyt. Luonto oli päässyt oikeuksiinsa. Kaukana poissa Baree kuuli, mutta ei vastannut. Uusi maailma oli hänen omansa. Hän oli jättänyt hyvästi tuulenkaadolle — ja kodille.