XIX
ANASTAJAT
Oli kevään ja kesän välinen ihana vuodenaika, jolloin pohjolan yöt olivat kirkkaat kuutamoineen ja tähtineen, kun Kazan ja Harmaa Hukka lähtivät pitkälle riistanajolle molempien harjanteiden väliseen laaksoon. Tämä oli ensimmäinen purkaus retkeilyhalua, joka aina valtaa erämaan turkiseläimet heti kun varhaiset kevätpoikaset ovat jättäneet emänsä tullakseen omin neuvoin toimeen avarassa maailmassa. He lähtivät länteen päin tuulenkaato-kodistaan, pyydystäen enimmäkseen öisin ja jättäen jälkeensä osittain syödyillä jänisten- ja pyynraadoilla merkityn reitin. Nyt oli surman- eikä nälänaika.
Kymmenen mailin päässä rämeiköstä länteen he tappoivat peuranvasikan. Tämänkin he jättivät yhden kerran aterioituaan. He tyydyttivät ruokahalunsa lämpimällä verellä ja lihalla. He kävivät lihaviksi ja kiiltäviksi, ja joka päivä he loikoivat yhä kauemmin lämpimässä päivänpaisteessa. Heillä oli harvoja kilpailijoita. Ilvekset olivat etelämpänä tiheämmissä metsissä. Susia ei ollut. Kiiltonäätiä, mäntynäätiä ja vesikkoja oli lukuisasti joen varrella; nämä eivät olleet pikametsästäjiä eivätkä pitkähampaisia.
Eräänä päivänä he tapasivat vanhan saukon. Se oli jättiläinen lajiansa, ollen muuttumassa vaaleanharmaaksi sitä mukaa kuin kesä läheni. Kazan, joka oli käynyt lihavaksi ja laiskaksi, katseli sitä veltosti. Sokea Harmaa Hukka haisteli ilmassa tuntuvaa kalamaista hajua. Heille se ei merkinnyt enempää kuin vedessä kelluva puunpalanen — eläin, joka ei kuulunut heidän alaansa, kalan kumppani, ja he jatkoivat matkaansa tietämättä, että tuosta kummallisesta olennosta sysimustine räpylöineen oli pian tuleva heidän liittolaisensa eräässä niistä villin luonnon merkillisistä vainoista, jotka eläinten elämässä ovat yhtä verisiä kuin kuolettavimmat sodat ihmiselämässä.
Saukon tapaamisen jälkeisenä päivänä Harmaa Hukka ja Kazan kulkivat edelleen kolme mailia länteen päin, yhä seuraten joen vartta. Täällä sattui keskeytys heidän kulussaan, kääntäen heidät poikkeamaan pohjoispuolisen harjanteen yli. Esteenä oli tavattoman iso majavanpato, joka oli kahdensadan metrin laajuinen, peittäen yläpuolellaan tulvalla mailin alan rämeikköä ja metsää. Ei Harmaa Hukka eikä Kazankaan paljoa välittänyt majavista. Ne liikkuivat myöskin heidän piirinsä ulkopuolella, kuten kalat, saukot ja nopealentoiset linnut.
He kääntyivät siis pohjoiseen, tietämättä Luonnon jo järjestäneen asiat niin, että he neljä — koira, susi, saukko ja majava — pian sekaantuisivat erääseen niistä julmista erämaan taisteluista, jotka pysyttävät eläimellistä elämää kelvollisimman eloonjäämisen asteella, ja joiden surulliset vaiheet säilyvät salassa vain juoruamattomien tähtien ja kuun ja tuulten näkeminä.
Moneen vuoteen ei ollut ihmisjalka astunut tähän harjanteiden väliseen laaksoon majavia häiritsemään. Jos sarceelainen ansapyytäjä olisi lähtenyt pitkin nimetöntä jokea alaspäin ja tavannut siirtokunnan patriarkan ja johtajan, olisi hän heti arvioinut tämän majavan hyvin vanhaksi, ja hänen intiaanikielensä olisi antanut tälle jonkin nimen. Hän olisi nimittänyt majavaa "Katkohampaaksi", koska yksi niistä neljästä pitkästä hampaasta, joilla hän kaatoi puita ja rakensi patoja, oli katkennut.
Kuusi vuotta aikaisemmin Katkohammas oli johtanut harvalukuisen joukon ikäisiään majavia virtaa alas, ja he rakensivat ensimmäisen pikku patonsa ja ensimmäisen asuntonsa. Seuraavassa huhtikuussa Katkohampaan puoliso sai neljä pikkuista majavavauvaa, ja siirtolan muut emot lisäsivät kukin väkilukua joko kahdella, kolmella täi neljällä. Neljännen vuoden lopussa olisi tämä ensimmäinen lapsipolvi, jos se olisi seurannut tavallista luonnonjärjestystä, perustanut avioliittoja ja jättänyt siirtolan, rakentaakseen oman padon ja omat asunnot. He menivät kyllä naimisiin, mutta eivät muuttaneet pois. Seuraavana vuonna toinen lapsipolvi, joka nyt vuorostaan oli neljän vuoden vanha, menetteli samoin, niin että tänä kuudennen vuoden alkukesänä siirtola oli hyvin sentapainen kuin vihollisen kauan saartama suuri kaupunki. Siihen kuului viisitoista asuinkammiota ja toista sataa majavaa, lukuunottamatta maalis- ja huhtikuussa syntyneitä neljää pienokaista.
Patoa oli jatkettu, kunnes se oli täyteen kaksisataa metriä pitkä. Vesi oli pakotettu tulvimaan laajoille koivu- ja haapa-alueille ja sotki hentoa pajukkoa ja lepikköä kasvavat rämeet. Mutta sittenkin alkoi ruoka käydä niukaksi, ja kammioissa oli liika-asutusta. Tähän oli syynä se, että majavat tuntevat melkein inhimillistä kotirakkautta. Katkohampaan kammio oli sisältä täyteen yhdeksän jalkaa pitkä ja seitsemän leveä, ja siinä asusti nyt seitsemänkolmatta henkeä lapsia ja lastenlapsia. Senvuoksi Katkohammas oli aikeissa rikkoa sukunsa perintätapoja vastaan. Kun Kazan ja Harmaa Hukka laimeasti haistelivat majavakaupungin väkeviä hajuja, oli Katkohammas juuri järjestämässä perheensä ja kahden poikansa ynnä näiden perheiden muuttoa.
Tähän asti oli Katkohammas yhä siirtolan tunnustettu johtaja. Ainoakaan toisista majavista ei ollut kasvanut hänen kokoisekseen ja yhtä voimakkaaksi. Hänen paksu ruumiinsa oli hyvinkin kolme jalkaa pitkä. Hän painoi vähintäin kuusikymmentä naulaa. Hänen häntänsä oli neljäntoista tuuman pituinen ja viisi leveä, ja tyynenä yönä hän kykeni iskemään vettä niin rajusti, että se kuului neljännesmailin päähän. Hänen uimaräpylöillä varustetut takajalkansa olivat kaksin verroin niin leveät kuin aviokumppanin, ja vaivatta hän oli joukon paras uimari.
Sitä iltapäivää, jolloin Harmaa Hukka ja Kazan suuntasivat kulkunsa pohjoiseen, seurasi selkeä, hiljainen yö, jona Katkohammas kiipesi padon harjalle, ravisteli itseään ja katsoi alas nähdäkseen oliko hänen joukkonsa kintereillä. Ison lammikon vesi lainehti ja välkkyi tähtien valossa, kun monta eläintä siinä liikkui. Jotkut vanhemmista majavista kapusivat ylös Katkohampaan jäljessä, ja vanha patriarkka sukelsi padon toiselle puolelle kapeaan virtaan. Siirtolaisten silkinkiiltävät ruumiit seurasivat hänen perässään tähtien valaistuksessa. Yksin, kaksin ja kolmin he kiipesivät padon yli, ja tusinan verta lapsia, jotka olivat syntyneet kolme kuukautta aikaisemmin, tuli mukana. Helposti ja nopeasti sujui alkumatka myötävirtaan, lapsukaisten uidessa hurjasti pysyäkseen vanhempiensa likellä. Heitä oli kaikkiaan neljäkymmentä. Katkohammas taivalsi etunenässä, vanhimmat työntekijät ja taistelijat kintereillään. Jälkijoukkona seurasivat emot ja lapset.
Koko sen yön jatkui matka. Saukko, heidän pahin verivihollisensa — pahempi vielä kuin ihminen — piileskeli tiheässä pajupensaikossa heidän mennessään ohi. Luonto, joka usein näkee kauemmas kuin ihmissilmä, oli tehnyt hänestä näiden eläinten vihollisen, jotka yöllä sivuuttivat hänen piilopaikkansa. Kalansyöjänä hän oli syntynyt sekä säilyttämään että tuhoamaan niitä olentoja, joita käytti ruoakseen. Ehkä Luonto ilmaisi hänelle, että liian lukuisat majavanpadot estivät kutukalojen tuloa, ja että missä majavia oli paljon, siellä oli aina kaloja vähän. Kenties hänen mielestään kalansaalis oli nyt kehno ja hänen tuli nälkä. Kun hän siis ei yksin voinut taistella koko vihollissukua vastaan, teki hän parhaansa hävittääkseen heidän patonsa. Kuinka se vuorostaan tuhosi majavat, tulee näkymään siinä taistelussa, johon Luonto jo oli määrännyt hänet yhdessä Kazanin ja Harmaan Hukan kanssa osaa ottamaan.
Kymmenkunnan kertaa Katkohammas pysähtyi yön kuluessa rantatöyräitten ruokavarastoja tutkimaan. Mutta niissä parissa kolmessa paikassa, missä hän löysi runsaasti kaarnaa, jota he käyttivät ruoakseen, olisi ollut vaikea rakentaa pato. Hänen ihmeelliset insinöörivaistonsa veivät voiton ruokavaistostakin. Ja kun hän kulloinkin taas lähti eteenpäin, ei ainoakaan majava jälkeen jäämällä osoittanut epäilevänsä hänen arvostelukykyään.
Varhain aamuhämärässä he sivuuttivat palopaikan ja saapuivat sen rämeikön liepeille, joka oli Kazanin ja Harmaan Hukan valta-aluetta. Löytö- ja hallintaoikeuden nojalla tämä rämeikkö kuului koiralle ja sudelle. Sen kaikkiin osiin he olivat jättäneet omistusoikeutensa merkkejä. Mutta Katkohammas oli vesieläin, eikä hänen heimollaan ollut tarkkaa hajuaistia. Hän johti edelleen matkuetta, kulkien hitaammin, kun tultiin metsään. Juuri Kazanin ja Harmaan Hukan tuulenkaatokodin alapuolelle hän pysähtyi ja rannalle kavuten kohosi pystyyn uimaräpylöillä varustettujen takajalkojensa ja neljän naulan painoisen häntänsä varassa.
Täällä hän tapasi ihanteelliset olosuhteet. Pato sopi helposti rakentaa kapean virran poikki, ja veden sai tulvalla valtaamaan suuren joukon haapoja, koivuja, pajuja ja leppiä. Paikkaa suojasi myöskin tiheä metsä, niin että talvet tulisivat olemaan lämpimiä. Katkohammas tiedoitti kiireesti seuralaisilleen, että tähän perustettaisiin heidän uusi kotinsa. He samosivat kummankin rannan läheisiin metsiin. Pienokaiset alkoivat heti nälkäisinä nakerrella pajujen ja leppien hienoa kuorta. Vanhemmat taas, jotka nyt kukin olivat toimivia rakennusmestareita, ryhtyivät innokkaasti tutkimaan seutua, murkinakseen silloin tällöin nakertaen suuntäyden kuorta.
Samana päivän aloitettiin kodin rakentaminen. Katkohammas itse valitsi ison koivun, joka oli kallellaan virran yllä, ja ryhtyi kolmine hampaineen jyrsimään poikki kymmentuumaista tyveä. Vaikka vanha johtaja olikin menettänyt yhden hampaan, eivät jäljelle jääneet kolme olleet vanhuuttaan huonontuneet. Niiden ulkoreuna oli kaikkein kovinta kiillettä, sisäpuoli oli pehmeää norsunluuta. Ne olivat kuin hienoimpia terästalttoja, kiille kun ei milloinkaan kulu pois, ja pehmeä luuaine uusiintuu vuosittain sitä mukaa kuin sitä tarvitaan. Takajaloillaan istuen, etukäpälillään puuhun nojaten ja jykevällä hännällään vakavasti tasapainossa pysytellen Katkohammas alkoi nakertaa kapeaa rengasta koivun ympäri.
Hän työskenteli väsymättä useita tunteja, ja kun hän vihdoin pysähtyi levähtämään, ryhtyi toinen työntekijä jatkamaan. Samaan aikaan kymmenkunta majavaa oli ahkerasti katkomassa puita.
Aikoja ennenkuin Katkohampaan puu oli valmis kaatumaan poikki virran, rusahti pienempi haapa veteen. Isoon koivuun jyrsitty uurre oli tuntilasin muotoinen. Kahdenkymmenen tunnin kuluttua se kaatui suoraan yli joen. Vaikka majava mieluimmin suorittaa useimmat työnsä yöllä, tekevät he työtä myös päivällä, ja Katkohammas soi joukollensa seuraavina päivinä vain vähän lepoa. Melkeinpä inhimillisen viisaasti nämä pikku rakennusmestarit hääräsivät toimessaan. He kaatoivat pienenlaisia puita, nämä katkottiin neljän tai viiden jalan pituisiksi. Palaset vieritettiin yksi erällään joen rantaan, majavien työntäessä niitä päällään ja etukäpälillään, ja varpujen ja hienojen oksien avulla ne kiinnitettiin lujasti koivun nojalle.
Kun kehä oli valmis, alkoi ihmeellinen muuraustyö. Tässä majavat olivat ihmisiä etevämmät. Dynamiitti oli ainoa voima, joka sitten saattoi murtaa rikki sen, mitä he nyt rakensivat. Maljanmuotoisten leukojensa alla majavat toivat rannoilta mudan ja hienojen oksien sekoitusta, kuljettaen kerrallaan puolesta naulasta naulaan asti, ja alkoivat sillä täyttää kehää. Heidän hommansa tuntui jättiläismäiseltä, mutta Katkohampaan rakennusmestarit pystyivät vuorokaudessa kuljettamaan tonnin verran tätä mudan ja oksien sekoitusta.
Kolmen päivän kuluttua vesi alkoi nousta, kunnes se kohosi kymmenkunnan puuntyven yli ja peitti tulvallaan pienehkön pensasalueen. Se helpotti työtä. Tästä lähtien saattoi tarveaineita kaataa veteen ja helposti uittaa. Samalla kun osa majavista näin käytti vettä hyväkseen, kaatoivat toiset puita perätysten koivun jatkoksi, laskien näin peruskehän sadan jalan levyiselle padolle.
Tämän työn he olivat suorittaneet melkein loppuun, kun eräänä aamuna
Kazan ja Harmaa Hukka palasivat rämeikölle.